torstai 1. joulukuuta 2022

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Mikko Rimminen: Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja




Synkän marraskuun selasin runoja. Pengoin, uppouduin, kieriskelin sanoissa. Löydöksistä syntyi runokirjajoulukalenteri, jonka luukkuihin piilotin runokokoelmia.

Jokaisesta kokoelmasta olen poiminut jonkin kohdan, jonka tuon esille luukussa. Ehkä se on yksi säe tai säkeistö tai kokonainen runo, joka sai minut pysähtymään, nauramaan, ajattelemaan. Joissakin yhteys jouluun ja talveen on ilmeisempi kuin toisissa.

Ensimmäisestä luukusta pilkistää Mikko Rimmisen runokokoelma vuodelta 2000. Se on vuoden 2010 Finlandia-voittajan esikoisteos. Kokoelman nimi on hauskan arkinen, jonka tunnelman tunnistaa. Kansikuva tuo mieleen paljon kuvatun Oodin portaikon, joka on tosin runoteosta nuorempi rakennelma.

Napakka Joulukuu-niminen runo tässä kokonaisuudessaan:

Joulukuu. Kaadan perhepizzaan rusinoita. Kun ikkunasta katsovat valottomat silmät, kurkistan sisään: pieni mies luisen seinän takana on nukahtanut polkimille.

Moderni ihminen ruokkii perheensä jouluna rusinoilla höystetyllä pizzalla. Mikä jouluateria! Pizza rikkoo monia joulun viettoon liitettyjä oletuksia ja perinteitä. Mitä jouluna saa tehdä, mitä ei? Mitä saa syödä, mikä kuuluu meidän joulupöytäämme? Tästä kaikilla on omat näkökantansa. Runossa pizzasta taiotaan jouluinen rusinoilla, jotka sopivat siihen arvatenkin yhtä huonosti kuin monen mielestä ananas.

Runossa kurkistellaan ikkunasta väsähtänyttä miestä. Joulu on korostetusti perhejuhla, mikä tekee joulunpyhistä monille vaikeaa aikaa. Joulu voi uuvuttaa, jos siihen ladataan kohtuuttomia odotuksia. Nuo valottomat silmät saattavat hyvinkin olla vastassa jouluaamuna peilissä, jos joulu on suoritus, jossa pyritään täydellisyyteen. Onko edes täydellistä joulua, mikä on totuus somekuvien takana? Mitä jos viettäisi omannäköistään joulua ja unohtaisi asiat, jotka eivät tuota iloa?

Runon eväillä suuntaan kohti joulua. Rusinat kaadan pizzan sijaan glögiin ja pullataikinaan.


Tammi 2000. 56 s. 
Lainasin kirjastosta. 

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Tuhon pyörteessä – Iida Rauma: Hävitys

Kansi: Tuomo Parikka.


Siltala 2022. 13 t 9 min / 400 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat / lainasin kirjastosta.


Olipa vimmainen ja korventava äänikirjakokemus! Iida Rauman Hävityksen rytmi ja intensiteetti vangitsevat. Lukija Karoliina Niskanen lukee kirjan miellyttävällä temmolla ja murredialogi soljuu. Äänikirjassa toisto tehokeinona välittyy erityisen voimakkaasti.

Päähenkilö A on sijaisuuksien hetteikössä eksyilevä nuori historianopettaja, joka naukkailee opettajanhuoneen kahvintuoksussa närästyslääkettä pitääkseen vatsahapponsa kurissa. Unettomuuttaan A lääkitsee juoksemalla öisin. Eräällä yölenkillä hän näkee tapauksen miehen ja naisen välillä, mutta ei ole aivan varma, mitä tapahtuu. Väkivaltaa, raiskaus? Hän ei puutu.

A tajuaa tunnistavansa naisen. Nainen on Ira, samalle musiikkiluokalle alakoulussa kesken kouluvuoden tullut tyttö. Vai ovatko A ja Ira sittenkin päähenkilön kaksi puolta?

Tapaus laukaisee A:n koulumuistot, jotka ovat A:lla ja Iralla kamalia. Kaarinalainen musiikkiluokka 1990-luvulla on vallankäytön ja väkivallan näyttämö, jolla yksi uhrataan yhteishengen nostattamiseksi. A on aina kaikkeen syyllinen, jopa itseensä kohdistuvaan väkivaltaan.

Hävitys piirtää lapsuuden traumojen vaikutukset esiin ja kysyy, kuka pitää lapsen puolta.

Yksilöä hävittävät tapahtumat vertautuvat Turun kaupunkiin ennen ja nyt kohdistuviin mylleryksiin ja tuhoon. Kaikki historia on muistamista, unohtumista, valikointia – niin yksilön, yhteisön, kaupungin kuin koko ihmiskunnan historia.

Lainasin kirjan kuuntelun jälkeen vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvaliitteen. Sen päiväkirjaotteet ja valokuvat alleviivaavat dokumentaarisuutta.

Toivotan Raumalle onnea Finlandia-mittelöön, joka ratkeaa muutaman tunnin kuluttua. Oma suosikki on helppo valita, kun on lukenut vain yhden finalistin.

Helmet-lukuhaaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi. 90-luvun lamavuosien koulukuvauksissa oli paljon tuttua.

perjantai 4. marraskuuta 2022

Kirjoja ulapalta – yhteenvetoa vuoden 2022 lukuhaasteesta

Nopeasti hujahti neljä kuukautta merikirjojen parissa, ja on Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen yhteenvedon aika. Tässä postauksessa summaan haasteen antia, listaan kaikki tietooni tulleet osallistumiset ja kerron loppuarvonnan voittajan. 


Haaste numeroina

Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen lähtölaukaus kuultiin tänä vuonna heinäkuun alussa. Lyhensin haasteaikaa aiemmista, ja nyt merikirjoja saattoi lukea haasteeseen neljän kuukauden ajan. Ainakin minulla ajatus pysyi paremmin haasteessa, kun ei tullut lykättyä houkuttelevien merikirjojen lukemista sitten joskus -aikaan, vaan niihin oli tartuttava suht nopeasti.

Järjestyksessään viidennen merikirjahaasteen suosio ylitti kaikkien aiempien vuosien kiinnostuksen. Ehkä syynä oli tiiviimpi haasteaika, ehkä se, ettei haasteeseen tarvinnut ilmoittautua. Niin tai näin, haaste keräsi  tänä vuonna lisäkseni mahtavat 31 osallistujaa, ja yhdessä luimme haasteaikana kaikkiaan 118 kirjaa! Lämmin kiitos kaikille merikirjojen lukijoille!

Merikirjojen vinkkilistani paisui haasteaikana melkoisesti, sillä luimme osallistujien kanssa 78 eri kirjaa haasteeseen. Monet kirjat saivat siis useita osumia. Työn alla on erillinen sivu, johon kokoan kaikki viiden haastevuoden aikana kertyneet kirjavinkit.

Suosituimmat kirjat


Suosituimpien haastekirjojen kolmen kärjen veivät kotimaiset uutuudet. Luetuin oli Petra Rautiaisen Meren muisti kahdeksalla osumalla. Hopeasijalle ylsi Karin Erlandssonin Koti seitsemällä lukijalla, Satu Rämön Hildur puolestaan keräsi kuusi osumaa. Sattumoisin minäkin luin haasteeseen juuri nämä kolme. 






Kolmen kärjen jälkeen erottui joka genressä joukko kolmen tai kahden osuman kirjoja.

Kaunoesikoisista Hanna Meretojan Elotulet ja Veera Ikosen Pimeässä syttyy majakka saivat molemmat kolme haasteosumaa. Tietokirjoissa luetuin oli Panu ja Sanna-Mari Kuntun Kaikki luodon linnut kahdella osumalla. 

Myös klassikot kiinnostivat haastelukijoita: Sally Salmisen Katriinaan tarttui kolme lukijaa, samoin Tove Janssonin Kesäkirjaan. Muumipappa ja meri löytyy kahden osallistujan listalta.

Dekkareissa Harper, Ohlsson, Areklew ja Wahldén saivat jokainen kaksi osumaa, muutenkin dekkareita on listoilla paljon. Meriaiheista viihdettäkin luettiin ahkerasti. Carole Matthewsin Päivänpaistetta ja merituulia kiinnosti kolmea haasteilijaa, Fiona Valpyn Casablancan tarinankertoja kahta.

Lasten- ja nuortenkirjoja luettiin haasteeseen ilahduttavan paljon. Nuortenkirjoista Leena Paasion Harmaja luode seitsemän löytyy kolmen osallistujan lukulistalta, Jenny Hanin Kesä, jolloin minusta tuli kaunis puolestaan kahdelta. Camilla Mickwitzin kuvakirja Saariston prinsessa postattiin haasteen nimissä kahdesti.



Haasteeseen osallistuneet ja luetut kirjat


@anssi.leino.kirjoittaja (IG)
Frank Schätzing: Pedot

@elluetut (IG)
Jenny Han: Kesä, jolloin minusta tuli kaunis
Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani
Christina Wahldén: Älä puhu kuolleista
Elly Griffiths: Lyhdynkantajat

Jari ja Kati Tervo: Ukko
Ulrika Rolfsdotter: Saaliin sydän
Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär
Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta
Anne Holt: Hyytävä kosto
Max Seeck: Loukko
Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat
Heine Bakkeid: Haudattu salaisuus
Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki
Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset
Anna Englund: Lautapalttoo


Kirja vieköön! -blogi

Kuunnellut äänikirjat -blogi
Samuel Karlsson: Kuolemanpeli
S.K.Tremayne: Vuoroveden vanki
Lina Areklew: Lumimyrsky
Christina Wahldén: Syklonivaroitus
Kristina Ohlsson: Myrskynvartija

@lottareadsbooks (IG)
Jenny Han: Kesä jolloin minusta tuli kaunis

@luetaanhomppaa (IG)
Frida Skybäck: Bokcirkeln vid världens ände
Carole Matthews: Päivänpaistetta ja merituulia

@lukemisto (IG)
Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas
Asiya Yousfi: Mystinen lipas
Tove Jansson: Kesäkirja
Astrid Lindgren: Saariston lapset
Anne Saarenoja: Matka Saaristomerellä

@lukunurkasta (IG)
Tove Jansson: Muumipappa ja meri
Jane Harper: Selviytyjät

@mariakuutti (IG)
Camilla Mickwitz: Saariston prinsessa

@melissakahvilla (IG)
Camilla Mickwitz: Saariston prinsessa

@merimiesaidinpaivakirja (IG)
Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän
Karin Erlandsson: Koti
Sebastian Fitzek: Matkustaja 23
Satu Rämö: Hildur
Tove Jansson: Kesäkirja
Ella Laurikkala: Siirtolainen

@nurmilaukasvirpi (IG)
Satu Rämö: Hildur
Aura Koivisto: Mies ja merilehmä
Petra Rautiainen: Meren muisti
Lizzie Pook: Helmenkalastajan tytär
Victoria Hislop: Eräänä elokuun iltana

@paitsygram (IG)
Elizabeth Adler: Huvipurrella Caprille
Iris Murdoch: Meri, meri
Joanne Harris: Suolaista hiekkaa
Sally Salminen: Katrina
Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja
Timo Pusa: Taivas heiluu
Ulla-Lena Lundberg: Kökarin Anna
Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Paula Nivukoski: Mainingin varjo

@poppismaija (IG)
Carole Matthews: Päivänpaistetta ja merituulia
Karin Erlandsson: Koti
Petra Rautiainen: Meren muisti
Sarah Beth Durst: Salatut saaret

@repullinenkirjoja (IG)
Muumit merellä

@sanamailla (IG)
Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta
Antti Halme: Mafiakesä
Tove Jansson: Näkymätön lapsi

@sanelmalukee (IG)
Nora Roberts: Menneisyyden uhka
J. K. Tamminen: Estonian salaisuudet

@santta74 (IG)
Iris Murdoch: Meri, meri
Petra Rautiainen: Meren muisti

@satujensiivilla (IG)
Tove Jansson: Muumipappa ja meri

@sivuroolissa (IG)
Anita Shreve: Vyöryvät vedet

@teekirjahetki
Veera Ikonen: Pimeässä syttyy majakka
Laura Malmivaara: Vaiti

@voispa_vaan_lukea (IG)
Satu Rämö: Hildur

@woolsocksandbooks (IG)
Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri: neljä lyyristä esseetä
Sally Salminen: Katrina

@worlds_between_the_sheets (IG)
Nora Roberts: Veden äärellä
Petra Rautiainen: Meren muisti
Anni Blomqvist: Hyvästi Myrskyluoto
Karin Erlandsson: Koti

Omat haastekirjani


Loppuarvonta ja kunniamaininta


Haaste oli auki heinäkuun alusta lokakuun loppuun, ja haasteajan päätyttyä arvoin kaikkien osallistujien kesken pienen kirjakauppalahjakortin. Jokaisesta luetusta kirjasta sai yhden arvan. Onni suosi tällä kertaa Instagramissa osallistunutta @nurmilaukasvirpi – onneksi olkoon! Laitan sinulle viestiä vielä tänään.

Kunniamaininnan ahkerimmasta haasteosallistumisesta saa Kirjasähkökäyrä-blogin Mai Laakso huikealla 19 kirjalla!


Haasteen opit ja jatko


Tänä vuonna haasteeseen saattoi osallistua monessa kanavassa eikä ilmoittautuakaan tarvinnut. Teetti työtä pysyä ahkerien osallistujien haastesuorituksissa mukana, mutta onneksi aloin kerätä osallistumisia blogissa välilehdelle jo melko pian. Aiempina vuosina olen tehnyt listauksen vasta aivan lopuksi, nyt se olisi ollut kertatyönä hillitön urakka.

Aina jotakin oppii. Tällä kertaa oppini oli, että jos jatkohaasteita tulee, täytyy sääntöihin laittaa selvemmin pakolliseksi haastetunnisteen #kirjojaulapalta käyttö. Tietenkin halusin nytkin ottaa aivan joka ikisen suorituksen huomioon, mutta ehkä jokin on jossakin välissä päässyt haavini läpi, jos tunnistetta ei ole käytetty.

Ilahduttavan moninainen on haastekirjojen joukko – mutta: missä ovat runot? Muutamia runokokoelmia haasteeseen toki luettiin, mutta yksikään ei saanut kahta osumaa. Tässäpä tavoitetta mahdolliseen ensi vuoden haasteeseen – merirunot esiin!

Kiitos vielä kaikille osallistujille ja muuten haastetta seuranneille!

perjantai 14. lokakuuta 2022

Elämän iltapäivässä – Hanna Brotherus: Henkeni edestä

Kansi: Martti Ruokonen.



WSOY 2022. 283 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Vuosi sitten Hanna Brotheruksen esikoisteos Ainoa kotini vangitsi minut äärelleen rehellisyydellään ja samastuttavuudellaan. Sama konstailematon tyyli on tässä toisinkoisessa, joka edeltäjänsä tavoin pohtii kehollisuutta, naiseutta ja perhesuhteita. Nyt mukana ovat myös vahvat luopumisen ja kuolemisen teemat.

Minäkertoja on esikoisesta tuttuun tapaan kirjailijan kaltainen, keski-ikäinen nainen, jonka neljä lasta ovat aikuistuneet ja jolla on työ tanssijana ja koreografina. Esikoiskirja on tehnyt naisesta myös kirjailijan ja kirjoittamalla maailmaa hahmottavan ihmisen:


Määrätietoinen kirjoittaminen on muuttanut arkisessa olemisessani asioita paljon. Merkitsen elämää muistiin, jolloin ohikiitävistä hetkistä jää jälki, joista parhaimmillaan pilkistää merkitys. Rajaan mielessäni yksityisyyttäni ja etsin elämäni käsikirjoituksen kadonneita viimeisiä lukuja. – – Kirjoittaminen vie minut toisinaan tilaan, jossa seison upottavan suon keskellä uskaltamatta edetä. Tiedä, etten pääse perääntymään. 


Kirjoittamisen vastuksista ja vapauttavasta voimasta oli antoisa lukea, kun itsekin kirjoitan. Toisen samastumisen paikan löysin Eeva Kilvestä: päähenkilölle Naisen päiväkirja on merkityksellinen, minulle kirja oli kesän tärkeimpiä lukukokemuksia.

Brotheruksen kirjassa kirjoittaminen kietoutuu tanssiin. Molemmat ovat päähenkilölle sisäisen tekemistä näkyväksi. Kirjoittaminen pakottaa pysähtymään, tanssi taas liikkeelle. Pysähtymistä todella tarvitaan, sillä nainen on aina tehnyt kaikkea vimmalla, suorittamisen maku suussa. Lastenhoidosssa hän pyrki täydelliseen läsnäoloon, lasten harrastukset olivat koko perheen projekti. Omaan työhönsä hän on niin ikään suhtautunut aina intohimolla. Edelleen hän on armoton itselleen ja liikkuu, vaikka ei jaksaisi. Itseään kohtaan on vaikea tuntea samaa armollisuutta kuin ystäviään.

Nyt on tullut paitsi pysähtymisen aika, myös luopumisen aika. Nainen joutuu jättämään hyvästit sukumökille, joka menee myyntin. Jäähyväisreissu tarjoaa tilaa käydä läpi lapsuuden muistoja ja tavaroita. 

Keski-ikäisenä tanssijana nainen joutuu luopumaan myös vetreästä kehostaan. Se kuivuu eikä enää jaksa ja pysty kaikkeen samaan kuin nuorempana. Vaikka nainen suree kehonsa muutosta, keho kantaa myös arvokkaita muistoja menneestä. Ei vähiten raskauksista, synnytyksistä, äidillisestä huolenpidosta, sillä nainen kokee roolinsa suurperheen äitinä tärkeimmäkseen. Keholliseen luopumiseen linkittyy tietyllä tavalla lapsista luopuminen. Mikä on äidin merkitys, kun lapset ovat itsenäistyneet? Äidin suojeluvaisto ei lakkaa olemasta, vaikka lapset aikuistuvat, mutta suhde muuttuu. 

Kuuntelin ja luin kirjaa vuorovedoin. Omakohtainen teksti tulee entistä lähemmäs kirjailijan lukemana äänikirjana. Viihdyin Brotheruksen pohdintojen äärellä, sillä löysin niistä jälleen tunnistettavaa, lohtuakin. Vääjämättä minuakin lähestyvä keski-ikä on ehkä luopumista ja omien elämänvalintojen luonteva tarkastelukohta, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi ohi, vaan eteen tulee uusia kohtaamisia, oivalluksia, tapoja olla maailmassa. 

torstai 6. lokakuuta 2022

Koirankokoinen kirja – Jari ja Kati Tervo: Ukko

Kansi: Tuuli Juusela.


Otava 2022. 238 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Koiraihminen ei voinut ohittaa syksyn uutuuksissa Jari ja Kati Tervon Ukko-kirjaa. Ja onneksi en niin tehnyt, sillä Ukko on juuri niin sydämeenkäypä ja elämänmakuinen kuvaus koiran vaikutuksista perheeseen kuin vain kahden ammattikirjailijan kynästä voi syntyä. Värikästä kerrontaa ja napakoita lauseita on nautinnollista lukea.

Oltiin keväässä 2020, kun borderterrieri Ukko syntyi ja muutti Tervojen perheeseen, mutta hän ei ole koronakoira. Nimenomaan ”hän”, näin Tervot ovat linjanneet. Perheenlisäystä oli harkittu ennen kulkutautia, sillä Kalle-poika oli muuttamassa pois kotoa. Nyt olisi tilaa ja aikaa uudelle tulokkaalle.

Ukon oli tarkoitus olla lähinnä Katin koira, mutta elämä meni toisin. Katilla diagnosoitiin selkäydinkasvain pian Ukon saapumisen jälkeen, ja hän ei kahdeksaan kuukauteen päässyt ulkoiluttamaan Ukkoa. Vastuu koiranhoidosta jäi alkuun Jarille.

Kirja etenee pariskunnan vuoroin kirjoittamin luvuin. Se kuvaa nelijalkaisen perheenjäsenen mukanaan tuomia muutoksia ja iloja, myös huolta. Minkälaista oli kettinki? Mitä Ukko nappasi suuhunsa?

Ukosta ei voi kirjoittaa kirjoittamatta muusta elämästä. Katin sairastumisesta ja kuntoutumisesta, Jarin kirjoittamisesta, kesistä Teiskossa. Paljon on puhetta avioliitosta, ja Ukrainan sota tulee lähelle Kallen tyttöystävän kautta.

Ukko näyttää, miten jokainen koira on persoona. Omalla tahdillaan oppiva, ilmeikäs, yllätyksiä täynnä. Mikä ilo se on, kun luottamus rakentuu ja eloon löytyy yhteinen rytmi.

Ukko upposi minuun, löysin paljon samastuttavaa. Pentuaikaa en ole koskaan elänyt, koska minulle koirat ovat tulleet aikuisina kodinvaihtajina. Kuvassa Ukon kanssa poseeraa 5-vuotias Minttu, joka muutti meille toukokuussa. Tutustumisvaihetta elämme mekin, toisenlaista vain.

Jos Ukko on sotilasarvoltaan kersantti, Minttu kuuluu tiedustelujoukkoihin. Aina kuono maassa, nuuskimassa ja maistamassa eteen tulevaa maailmaa. Peuranpeestä ja Hussen nahkatohveleista on meillä tehty viime aikoina tarkempia analyyseja.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...