Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 246.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen romaani Valkoinen Toyota vei vaimoni voitti Runeberg-palkinnon helmikuussa 2015. Palkinto ja kirjan erikoinen nimi saivat minut varaamaan teoksen kirjastosta. Kirja on saanut paljon huomiota kirjablogeissa, mutta olen toistaiseksi sivuuttanut bloggaajakollegoiden arviot, koska halusin lukea kirjan ilman ennakko-odotuksia.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on ensimmäinen Skiftesvikiltä lukemani kirja. (Ehkä koulussa luimme hänen novellejaan, mutta tästä en ole aivan varma.) Kirjastossa olen pannut merkille Skiftesvikin lukuisat romaanit ja novellikokoelmat, joiden nimet usein viittaavat mereen, luontoon tai laivoihin. Kiinnostavan kuuloisia, mutta viimeinen sysäys lukea niitä on tätä ennen puuttunut.

Kirjailija nimeää teoksensa sen alaotsikossa 'elämänkuviksi', mikä onkin onnistunut luonnehdinta. Teos nimittäin koostuu tuokiokuvista kirjailijan elämän varrelta. Se on muistelmaromaani, jossa on elämäkerran ja novellien piirteitä.

Skiftesvikin elämässä oli suurten kriisien aika kesällä 2011, kun hänen vaimonsa lähti sydämensiirtoon Helsinkiin ja hän itse kärsi selittämättömistä vatsa-alueen kivuista. Kivut paljastuvat aortan repeytymäksi. Mies sairastaa Oulussa, vaimo Helsingissä, ja lapset reissaavat vanhempiaan tukemassa.

Nykytilanteen rinnalle Skiftesvik tuo muistojaan aina lapsuudestaan lähtien. Hän on kotoisin Haukiputaalta ja on saanut kauniin sukunimensä norjalaiselta merimiesisältään. Isä ei ollut mukana perheen elämässä kauaa, vaan pojan kasvattivat satamatyössä ollut äiti ja mummo. He myös opettivat pojan lukijaksi. Hilkka-vaimon kanssa kirjailija on saanut neljä lasta, mutta yhteisiin vuosiin on mahtunut hankalia aikoja, kuten pakkomuutto kiusaamisen vuoksi ja lapsen kuolema.

Perhe-elämän rinnalla Skiftesvik kuvaa uransa vaiheita. Hän aloitteli kirjailijauraansa leipätyönsä ohella, kunnes jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1988. Päätöstä edelsi parikymmenvuotinen, nousujohteinen ura toimituksissa, ja kirjailijaksi hän jättäytyi julkaisujohtajan työstä. Aiemmin aikaa kirjoittamiselle piti löytää illoista ja loma-ajoista, mutta kirjailijaksi jättäytyminen mahdollisti täydellisen omistautumisen kutsumustyölle.

Elämään on siis mahtunut ylä- ja alamäkiä, ja monista niistä muodostuu kirjailijan kertomana kiehtovia tarinoita. Kuin oma novellinsa on esimerkiksi kertomus siitä, miten nuori mies lopulta oppii latinan hankalat taivutusmuodot simpsakalta lehtorinsijaiselta. Tai miten hänen palkittu esikoisteoksensa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja sai nimensä.

Teos on helppolukuinen ja sen tunnelmat vaihtuvat ilosta suruun nopeasti. Skiftesvik kuvaa isänrakkautta, rakkautta puolisoonsa ja menetyksiään niin aidosti, että kuivin silmin en onnistunut tätä lukemaan. Tekstin takana vaikuttaa olevan tunteikas, mutta myös hyvin terävänäköinen mies. Hän kommentoi suorin sanoin esimerkiksi lääkärien suhtautumista potilaisiinsa ja lehtien toimitusten löyhää työmoraalia.

En yllättynyt, että viihdyin niin hyvin Skiftesvikin tuokiokuvien parissa, sillä pidän elämäkerroista, ja etenkin kirjailijaelämäkerrat kiehtovat. Nyt kun tiedän, että useat Skiftesvikin teokset sijoittuvat Oulun satamakortteleihin lähihistoriassa ja kertovat elämästä meren ehdoilla, jatkan mielelläni hänen teoksiinsa tutustumista. Meri on saaristomökkeilijälle lähellä sydäntä ja pidänhän kovin Teuvo Pakkalan Oulu-kuvauksista.

Nyt minulla näyttää olevan meneillään kuherruskausi kirjallisuuden kanssa! Useat viimeaikaiset uudet kirjailijatuttavuudet ovat tehneet vaikutuksen ensiyrittämällä: ensin Audrey Magee, sitten Ian McEwan ja nyt Joni Skiftesvik. Onneksi kahdella viimeksi mainitulla on takanaan mittava ura, joten tutustuttavaa riittää!

Ian McEwan: Lapsen oikeus (2014)

Alkuteos: The Children Act.

Suomennos: Juhani Lindholm (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 223.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Fiona Maye on lähes kuusikymppinen perheoikeuden tuomari, joka on nuoresta lähtien tehnyt kaiken edistääkseen uraansa. Lapset jäivät hankkimatta, kun Fiona ja hänen yliopistonopettajana työskentelevä miehensä Jack omistautuivat töilleen. Elämää taloon tuovat lukuisat vierailevat sukulaiset lapsineen.

Avioeroriidat ja huoltajuuskysymykset ovat Fionalle arkipäivää. Jotkin tapaukset menevät ihon alle, tulevat uniinkin. Näin käy esimerkiksi siamilaisten kaksosten tapauksessa, jossa toisen pelastaminen tarkoittaisi toisen kuolemaa. Fiona on kuitenkin rautainen ammattilainen ja osaa antaa perusteltuja ja kollegoiden kesken arvostettuja tuomioita. Fionan ohjenuorana on toimia aina lapsen parhaaksi.

Päänvaivaa aiheuttaa Adamin tapaus, jossa Fionalla on hankaluuksia säilyttää ammatillinen etäisyytensä. 17-vuotias poika sairastaa leukemiaa, jonka tehokkain hoito edellyttäisi verensiirtoa. Adam ja hänen vanhempansa kieltäytyvät jyrkästi, sillä heidän uskontonsa ei sitä salli: he ovat Jehovan todistajia. Sairaala hakee oikeudessa lupaa tehdä verensiirto vanhempien ja pojan tahtoa vastaan. Fiona täytyy antaa tuomionsa nopeasti, sillä ylihuomenna voi jo olla liian myöhäistä.

Samaan aikaan Fionan yksityiselämässä kuohuu. Vuosikymmeniä uskollisena pysynyt Jack ilmoittaa haluavansa aloittaa suhteen nuoren naisen kanssa. Jack haluaa vielä kerran kokea huuman ja hurmion ja pyytää siihen Fionan suostumusta. Yhtäkkiä Fiona on keskellä sellaista aviokriisiä, joka on hänelle liiankin tuttu töistä.

Minua kiehtoi kirjassa erityisesti tuomarin työn ja arjen kuvaus. Tuomarin asema vaatii paljon. Päätökset muuttavat ihmisten elämää merkittävästi, ja joskus on kyse jopa elämästä ja kuolemasta. Vastuuta ja valtaa on yhdellä ihmisellä paljon, eikä Fionakaan ole erehtymätön.

Minulle Lapsen oikeus tarjosi intensiivisen ja ajatuksia herättelevän lukukokemuksen. Se on yhtäaikaa tiivis ja monipuolinen: kirjassa on vain reilut parisataa sivua ja siinä sukelletaan niin oikeustapauksiin, ammattietiikkaan, aviokriisiin, klassiseen musiikkiin kuin uskonnollisiin kysymyksiinkin. Aiheiden kirjo epäilytti aluksi, mutta kokonaisuus toimii.

Kirjan kieli soljuu ongelmitta, mikä ei ole ihme, kun suomennoksen takaa löytyy Juhani Lindholm. Lindholm sai juuri Mikael Agricola -käännöspalkinnon suomennoksestaan Painovoiman sateenkaari, joka on Thomas Pynchonin mammuttiteos.

Nautin television oikeusdraamoista, mutta en muista juuri lukeneeni oikeussaleihin sijoittuvia kirjoja. Fionan myötä näkökulma kirjassa on tuomarin, kun taas useimmissa tv-sarjoissa asioita katsotaan syyttäjän tai puolustuksen näkövinkkelistä. Nyt muistui mieleeni, kuinka nuorempana seurasin tiiviisti Amyn lailla -sarjaa, jossa pääosassa oli Fionan tavoin naistuomari.

Lapsen oikeus on jo 13. Ian McEwanilta suomennettu romaani, mutta minulle se on ensikosketus tämän brittikirjailijan tuotantoon. On hienoa taas löytää uusi kiinnostava kirjailja, jossa on aineksia lempikirjailijaksi.

Lapsen oikeudesta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Kuutar, Ulla ja Leena Lumi. Alkukielellä teoksen on lukenut Omppu.

Audrey Magee: Sopimus (2013)

Alkuteos: The Undertaking.

Suomentaja: Heli Naski (2015).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 332.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Irlantilaisen Audrey Mageen esikoisteos Sopimus on saanut lukuisia kehuvia arvosteluja ja kerännyt merkittäviä palkintoehdokkuuksia. Nappasin kirjan mukaani pääsiäislomalle mielenkiintoisen kannen ja takakansitekstin perusteella. Se sopii myös Lukemalla maailman ympäri -haasteessani Irlantiin. Odotuksia ei juuri ollut, ja tulin kuin vahingossa lukeneeksi alkuvuoden vaikuttavimman kirjan.

Tarina lähtee liikkeelle eriskummallisesta sota-ajan avioliitosta ja vuodesta 1941. Saksalainen Peter Faber sanoo 'tahdon' rintamalla Katharina Spinellin valokuvalle, ja Katharina puolestaan tekee vastaavanlaisen avioliittolupauksen kotirintamalla. Peteriä motivoi rintamalta saatava hääloma, ja Katharina turvaa avioliitolla tulevaisuuttaan: mikäli Peter kaatuu, Katharina alkaa saada leskeneläkettä.

Vastoin kaikkia odotuksia pariskunnan tunteet roihahtavat häälomalla. Peter ei voi olla kauaa poissa rintamalta, mutta muutamat viikot riittävät luomaan syvän kiintymyksen nuorenparin välille. Katharinan isä myös vihkii Peterin perheen tavoille ja ottaa tämän mukaan tyhjentämään juutalaiskoteja. Spinellit ovat nimittäin kansallissosialisteja, natseja.

Kirja on kahden näkökulman vuorottelua. Kotona Berliinissä Spinellit muuttavat pois viedyiltä juutalaisilta jääneeseen asuntoon, viihtyvät natsijohtajien juhlissa ja nauttivat kaikenlaisista etuoikeuksista. Samalla kun Katharina murehtii, voiko käyttää juutalaisten vanhoja vaatteita, Peter ja hänen taistelutoverinsa uhmaavat Venäjällä nälkää, kylmyyttä ja kuolemaa. Vastakkainasettelu on jyrkkä.

Rintamakokemukset eivät ole helppoa luettavaa. Karvoitukset kuhisevat täitä ja kuolio vie varpaita. Olen toki lukenut sotakuvauksia aiemminkin, mutta Magee kuvaa toverien kuolemat, tursuavat ulosteet ja vatsan kuopalle vetävän nälän niin aidosti, että paha olo velloo lukijan vatsassa. Sotilaat tuovat rintaman hajut ja traumat mukanaan tullessaan lomalle tai palatessaan taisteluista haavoittuneina.

Paitsi yksittäisen ihmisen kokemuksia, Magee kuvaa sotaa myös yleisesti. Kaikki voivat olla sodassa pahoja, sodassa tuhotaan, tapetaan ja raiskataan, oli päällä minkälainen univormu hyvänsä. Kaikki rakentuu sen varaan, että me olemme oikeassa ja hyviä, vastapuolella ei edes ihmisiä. Vaikka usko omien joukkojen vahvuuteen on kova, silti sodan mielettömyys nousee aika ajoin pintaan.

"Mitä helvettiä me ylipäätään teemme täällä?"
"Minä noudatan ylempieni käskyjä."
"Missä he ovat?" sanoi Weiss. "Mikseivät he ole täällä?"
"Koska me olemme", sanoi Faustmann. "Heidän puolestaan."
"Lopulta me kuolemme tai tulemme hulluiksi", sanoi Weiss.
"Tai molempia", sanoi Kraft.

Lukiessani en voinut välttyä ajattelemasta ihmisen sitkeyttä. Mitä kaikkea ihminen voikaan kestää. Hänet voidaan näännyttää lähes kuoliaaksi ja nöyryyttää täydellisesti, mutta silti jotkut selviävät hengissä ja tulematta hulluiksi.

On lohdutonta, kuinka pienen pieni yksilö on valtakoneiston rinnalla. Ystävyys tai yhden ihmisen henki painavat vain vähän vaakakupissa, kun toisella puolella on puolueen etu. Myös kirjassa kuvattu odottaminen on raastavaa. Rintamalla ja kotipuolessa uskotaan, että kohta tämä mielettömyys lakkaa, mutta sehän jatkuu vuosia, kuten me jälkipolvet tiedämme. 

Kirja imaisi minut maailmaansa niin täysin, että lukukokemus oli vavisuttava. Tästä vuodesta on kulunut vasta reilu neljännes, mutta tiedän jo nyt, että Sopimus kipuaa listoillani vuoden parhaimpien kirjojen joukkoon. Aihe, sen käsittely, henkilöhahmot ja juoni muodostavat niin hiotun kokonaisuuden, etten löydä moitteen sijaa mistään.

Kirjan on lukenut alkukielellä Omppu, joka kuvaa kirjaa naturalistisen inhorealistiseksi ja joka koki kirjan visuaalisesti.

Magee on kotoisin Irlannista.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2009)

Alkuteos: Stille dager i Mixing Part.

Suomentaja: Outi Menna (2011).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 203.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Maria Mitrunen.

Erlend Loe on kirjoittanut monia minuun täysillä kolahtaneita kirjoja, mutta ensimmäistä kertaa kirjoitan hänen teoksestaan tänne Kirjakimaraan. Luin Loea erityisesti ennen blogia ja muutama hänen kirjansa on päässyt uusintalukuun bloginkin aikana, mutta kirjat ovat jääneet esittelemättä. Tilanne täytyy korjata!

Olen vieroksunut Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa -kirjaa, koska siinä on yksi rumimmista kansista, joita olen koskaan kirjoissa nähnyt. Kollega kehui kirjaa minulle ties kuinka monennen kerran juuri pääsiäisen alla, joten se päätyi pääsiäispinooni.

Norjalainen Telemannien perhe lähtee viettämään kesälomakuukautta Saksan Garmisch-Partenkircheniin. Perhe vuokraa loma-asunnon umpisaksalaiselta pariskunnalta, joka viestii Telemannien kanssa käännösohjelman avulla. Ennen matkaan vaihdetut hulvattomat viestit enteilevät matkan aikana sattuvia kommelluksia ja väärinymmärryksiä. Kohdekaupunki muun muassa taipuu automaattikäännöksessä muotoon Mixing Part Churches. 

Perheen isä Bror on dramaturgi, joka käyttää aikansa teatterin ajattelemiseen. Vaimo Nina hermoilee, kun mies ei tunnu saavan mitään konkreettista, eli tekstiä, aikaiseksi. Nina rakastaa kaikkea saksalaista ja Saksaa – Telemann näkee ympärillään vain viittauksia natsismiin.

Telemann käyttää aikansa paitsi teatterin ajattelemiseen, myös Nigella Lawson -pakkomielteensä kehittelyyn ja on lopulta varma, että hänen elämäntehtävänsä on pelastaa tv-kokki tämän omalta mieheltään. Telemann uppoutuu omiin juttuihinsa niin syvälle, ettei se voi olla vaikuttamatta avioliittoon.

Tarina keikahtaa absurdin puolelle, kun Telemannin aivoitukset ottavat kierroksia loppua kohden entistä enemmän. Kirja etenee pitkälti avioparin dialogina, jossa ei ole merkitty, kumpi puhuu. Loe tavoittaa pariskunnan dynamiikan loistavasti.  Tragikoomiset tilanteet ja erityisesti naseva, vähäeleinen dialogi saivat minut naureskelemaan ääneen. Mainiota lomalukemista!

Maaliskuun luetut

Maaliskuussa esittelin blogissa viisi kirjaa omissa postauksissaan. Päätin tehdä kevätsiivouksen työpöydälläni ja blogata pois vuoroaan jo tovin odotelleet kirjat, joista ei tunnu syntyvän omaa tekstiään. Seuraavaksi siis pikaesittelyssä kolme bloggaamatonta kirjaa:

Bloggaamattomat

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (2013) (330 s.)

Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi.

Suomentaja: Raisa Porrasmaa (2014). Tammi.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Olin odottanut innolla uusimman Murakami-suomennoksen lukemista, koska monet aiemmat Murakamit ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Värittömän miehen vaellusvuosissa käydään vieläpä Suomessa ja se on ensimmäinen Murakamin teos, joka on suomennettu suoraan japanista. Odotukset olivat korkealla.

Tsukuru Tazaki on kirjan päähenkilö, joka on suljettu pois tiiviistä kaveriporukasta. Tsukuru kokee ulkopuolisuutta, koska muiden kaverusten nimissä on jokin väriin viittaava sana, mutta hänen nimensä on vailla väriä. Yhtäkkiä tapahtuu jotakin, mikä erottaa Tsukurun toisista melkeinpä lopullisesti. Tsukuru hyväksyy aluksi kohtalonsa, mutta alkaa lopulta selvittää välirikon syitä. Tuolla selontekomatkallaan hän päätyy muun muassa Helsinkiin.

Jouduin pettymään, sillä minusta kirja oli hieman pliisu. Juonikuvio oli jotenkin epäuskottava, eikä Suomi-jaksokaan nostanut pisteitä. Kirjasta on ollut vaikea kirjoittaa, kun lukukokemus jäi vaisuksi. Luin kirjan jo loppusyksystä, mutta mielipiteeni siitä ei hauduttelemalla parane. Oikeastaan laimenee vain.

 * * *

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014) (559 s.)

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Puursin Valtosen voitokkaan romaanin parissa useamman päivän joululomalla ja olen sulatellut sitä siitä lähtien. Juoni piti otteessaan loppuun asti, ja rakenne sekä henkilöhahmot toimivat mielestäni moitteetta. Kirja oli kuitenkin sekä sivumäärältään että aiheiltaan niin runsas, etten saanut sitä ähkyttä luettua. Vähemmän olisi ollut enemmän.

Luin Valtosen kirjaa erityisesti kritiikkinä nykymaailmaa kohtaan. Yhtäältä kirjassa nostetaan esiin nykyinen teknologiakehitys ja mihin se voi johtaa. Toisaalta Valtonen käsittelee suomalaista yliopistotutkimusta melko kriittisin äänenpainoin.

Kirjassa teknologia on nykymaailmaa jonkin verran kehittyneenpää, joten eletään tulevaisuudessa.

Valtosen kirjassa monet asiat ovat törmäyskurssilla: ihmiset, kulttuurit, aikakaudet. Se haastaa ajattelemaan nykymenon mielekkyyttä.

Päällimmäiseksi kirjasta jäi mieleeni siinä kuvailtu iAm-laite. Se on futuristinen älylaite, joka kytketään päähän ja jonka avulla voi kokea virtuaaliset asiat aivan kuten oikeat. Kun laite on päällä, sen käyttäjä voi vaikka surffailla netissä kadulla kulkiessaan tai pelata virtuaalipelejä ruokapöydässä. Mitään näyttöjä tai muita välittäjälaitteita ei enää tarvita, sillä kaikki piirtyy käyttäjä silmien eteen. Muut huomaavat laitteen vain käyttäjän huomion herpaantumisesta. Todellisuus ja virtuaalimaailma sekoittuvat täydellisesti. Pelottavaa!

He eivät tiedä mitä tekevät ei ollut minulle täysosuma, mutta tunnistan ja tunnustan sen arvon ja älykkyyden. Se oli omalaatuinen, jotenkin erilainen; se ei tuntunut kotimaiselta romaanilta.

* * *

Natalia Dobrohotova-Maikova & Vladimir Pjatnitski: Harmsiaadi (1971) (80 s.)

Suomentaja: Mika Rassi (2014). Nastamuumio.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Harmsiaadi on pieni ja harmiton kirjanen täynnä hulvattomia kaskuja, joissa hupaillaan suurten venäläisten kirjailijoiden kustannuksella. Tolstoi, Puškin, Dostojevski ja monet muut tiputetaan torneistaan ja alistetaan naurun kohteiksi.

Nimensä anekdootit ovat saaneet venäläiseltä Daniil Harmsilta, koska häntä luultiin pitkään näiden tekstien kirjoittajaksi. Kaskut levisivät lukijalta toiselle maanalaisen julkaisutoiminnan ansiosta, joten tekijätieto ei aina kulkenut tekstin mukana. Esipuheen mukaan Harmsiaadin tekstit ovat oletettavasti Dobrohotova-Maikovan ja Pjatnitskin aikaansaannoksia ja ne on kirjoitettu 1971. Kirjassa on myös kuvitusta, ja se on Pjatnitskin käsialaa.

Harmsiaadi naurattaa, ällistyttää ja kummastuttaa – läheskään kaikki tekstit eivät aukene, eikä läheskään kaikissa ole mitään järjeä.

Puškin istui kotonaan ja mietti: "Olen nero – selvä se. Myös Gogol on nero. Vaan onhan Tolstoikin nero, ja Dostojevski – rauha hänen sielulleen – on nero! Milloin tämä päättyy?"
Siihen se sitten päättyi.

Anekdootit ovat mainio keino tehdä venäläisistä klassikoista hieman lähestyttävämpiä: arvostettujen tiiliskivien takaa löytyy ihmisiä. Harmsiaadi herätti myös kiinnostukseni Daniil Harmsin tekstejä kohtaan.

Blogatut

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (1957 & 1940) 274 s.

Seija Vilén: Mangopuun alla (2010) 8 t 19 min

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä (2014) 385 s.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden (2013) 366 s.

Mohamedou Ould Slahi: Guantánamon päiväkirja (2015) 459 s.


Luettuja sivuja kertyy maaliskuun tilastoon 2453 ja äänikirja-aikaa 8 tuntia 19 minuuttia.

Jatkoin maailmanmatkaani käymällä Pakistanissa (Shamsie) ja Mauritaniassa (Slahi). Tällainen melko rauhallinen etenemistahti reissullani on oikeastaan aika hyvä: en jaksa stressata haasteen etenemisestä ja haluan lukea paljon sen ulkopuolisiakin kirjoja.

Takatalvesta huolimatta ajatukseni ovat jo käväiseet tulevassa kesässä ja olen suunnitellut kesälukemistoa! Haaveissa on uppoutua moniin dekkareihin sekä oman hyllyn ihanuuksiin ja antaa aikaa esseille. Kesään on kuitenkin vielä aikaa. Nyt minulla on edessä pienoinen pääsiäisloma, jonka aikana ehdin toivottavasti lukea kiireettä. Kevätväsymys yrittää ottaa vallan, joten paljon oleilua ja mökkeilyä suurempia suunnitelmia en ole näille vapaapäivilleni tehnyt. Rentouttavaa ja herkkujen täyteistä pääsiäistä, lukijani!