Riikka Ala-Harja: Reikä (2013)

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 154.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Olen lukenut joitakin Ala-Harjan teoksia aiemmin, viimeisimpänä Finlandia-ehdokkaan Maihinnousu. Sen luettuani en ollut järin ihastunut Ala-Harjan raporttimaiseen kieleen ja aiheen käsittelyyn. Novellikokoelma Reikä olikin paljon positiivisempi lukukokemus: novelleihin Ala-Harjan pelkistetty kerronta sopii mielestäni mainiosti. Ytimekkäät lauseet, tarinoiden aukkoisuus ja vihjailevuus tekevät novelleista dynaamisia.

Eripituisissa novelleissa toistuvat esimerkiksi ikääntyminen, syrjäytyneisyys tai paremminkin yksinäisyys, luonto, eläimet ja arkiset havainnot. Novelleissa esiintyvät reiät voivat olla konkreettisia tai henkisiä. Novellien henkilöiltä usein puuttuu elämästä jotakin, joko he ovat sen menettäneet tai heillä ei ole sitä koskaan ollutkaan. Menetys ja kuolema tekevät tunnelmasta  painostavan. Kansikuva ei minun silmissäni ilmennä novellien tunnelmia.

Tarmo on kokoelman pisin teksti ja kokoelman helmi. Novellin nimihenkilö on kirjastotyötekijä, joka 50-vuotissyntymäpäivänsä aattona huomaa yksinäisyytensä kolhouden. En voi olla takertumatta muutamiin kirjastodetaljeihin, jotka pistivät novellissa silmään.

Tarmo on novellissa välillä kirjastovirkailija, välillä kirjastonhoitaja – nämä ovat oikeasti eri ammattinimikkeitä, joita ei voi käyttää synonyymeina.  Kirjastovirkailijalla on ammatillinen koulutus, kun taas kirjastonhoitaja on opiskellut korkeakoulussa tietyt opinnot. Tarmo on opiskellut kirjallisuutta yliopistolla, joten hänellä voisi siis hyvinkin olla kirjastonhoitajan pätevyys. Tätä novelli ei kerro, eikä sillä ole väliäkään, mutta molempia hän ei mitenkään voi olla yhtä aikaa.

Tarmo-novelli ruokkii perinteistä käsitystä kirjastoalasta: virkailija istuu tiskin takana ja ottaa vastaan palautuksia. Pientä muutosvastarintaa on myös ilmassa, sillä Tarmon mielestä automaatit eivät voi korvata ihmisiä. Mielenkiintoista luettavaa ajankohtaiseen kirjastojen itsepalvelukeskusteluun peilattuna. Ja hauislihakset ovat kunnossa jatkuvan kirjojen nostelun vuoksi, niinhän meillä kaikilla kirjastolaisilla!

Reikä muistutti minua siitä, että novelleja voisi lukea vähän useamminkin. Pidän siitä, kun tarinat haastavat lukijan ja että kaikki ei välttämättä selviä. Romaaneissa liika epämääräisyys on monesti rasittavaa, mutta novelleissa kestän sen paremmin. Esimerkiksi Metsä-novellissa lukija – ainakin minä – joutuu pohtimaan henkilöiden suhteita ja nimityksiä. Kuka onkaan isä, kuka lapsi, entä tämä Jarkko sitten?

Luin parikin kokoelman novellia kahteen kertaan. Tarmon siksi, että se oli niin hyvä. Metsän siksi, koska en ensilukemalla pysynyt henkilöissä kärryillä. Tekstit kestävät hyvin useita lukukertoja, jotkut jopa vaativat sitä, ja ne näyttäytyvät toisella kerralla hieman toisenlaisina. Jotkin myös paranevat entisestään uudelleen luettuna.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 281.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: gummerus.fi
Kansi: Tuomo Parikka

On lukutaitokampanjan ensimmäisen kirjapostaukseni aika. Luin Taivaslaulun jo perjantain ja lauantain aikana, mutta olen kärsinyt kirjoitusjumista. Olen lukenut tällä viikolla useita kirjoja ja yritän saada ne tänne blogiin asti tänään ja huomenna, kun kampanja-aikaa on vielä jäljellä.

Osittain kirjoitusjumini johtui siitä, että pohdin, haluanko kirjoittaa kirjasta ollenkaan. Rauhalan esikoista on kehuttu kirjablogeissa jo viikkoja, ellei kuukausia, kun ennakkokappaleita lukeneet bloggaajakollegat ovat sitä hehkuttaneet. Mietin, haluanko liittyä tähän ylistyskuoroon vai pysyttelenkö hiljaa.

Toinen jumin syy löytyy kirjan polttavasta ajankohtaisuudesta. Haluanko työntää lusikkani tähän soppaan? Ainakin toinen iltapäivälehti oli alkuviikosta tarttunut kirjan aiheeseen. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Lainaus loisti keltaisessa lööpissä, kun kävin illalla kaupassa. Jäin miettimään, mitä tällainen otsikointi ja julkisuus kirjalle tekevät. Hyvä sinänsä, jos kiinnostus kirjaa kohtaan nousee ja yhä useampi tarttuu siihen. Huonompi puoli minusta on se, jos päädytään vain repostelemaan kirjan aihetta sensaatiohakuisesti ja jopa levittelemään väärää tietoa. Kirjahan ei perustu Rauhalan omiin kokemuksiin, vaan on täysin fiktiivinen.

En malttanut kuitenkaan jättää kirjoittamatta, sillä minulle Taivaslaulu oli lähes täydellinen lukukokemus. Ensinnäkin Rauhalan käyttämä rikas ja persoonallinen kieli teki suuren vaikutuksen. Tekstin rytmi ja vivahteikas sanasto muistuttavat minua siitä, miksi rakastan äidinkieltäni. Rauhalan kielen lumo syntyy esimerkiksi luonnonläheisyydestä, toistoista, luottamuksesta yksinkertaisuuden voimaan.

Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta.

Olen omenapuu. Olen tuoksuva kukka ja kuulas hedelmä. Olen pienten lintusten pesäpuu. Olen isojen lintujen laulupuu. Olen taivaalle kurottava huurteinen lehdetön puu.

Sykähdyttävän kielen lisäksi vaikuttavaa kirjassa on aiheen käsittely. Rauhala onnistuu kertomaan minulle vieraasta aiheesta, lestadiolaisuudesta, elämänmakuisesti ja todentuntuisesti.

Taivaslaulu on ennen kaikkea Viljan ja Aleksin rakkaustarina. He ovat vanhoillislestadiolaisia, jotka ovat avioituneet seurusteluvuosien jälkeen. Kaikenlainen ehkäisy on kielletty, joten naimisiinmeno tarkoittaa, että vauvoja alkaa tulla. Vauvankoppa ei ehdi edes pölyyntyä vintillä, niin usein sitä tarvitaan.

Kertojana toimii Vilja, jonka jaksamista lastentulo koettelee.

Olen elämän ja kasvun kuluttama nainen, nuorena vanhentunut. Peilistä näen vieraan kalpean hahmon, jonka sameisiin silmiin on vaikea kohdistaa katsetta ja jonka kirsikkasuuhun on kasvanut riisipiirakkareuna. Keho, jolle on tapahtunut liian paljon liian lyhyessä ajassa, kohmettuu. Sen täytyy vaientaa sisältä kantautuva meteli.

Viljan kertoman kanssa vuorottelevat uskonkappaleita tutkiskelevat blogikirjoitukset ja lasten nukkeleikkien kuvaukset.

Kellot sois, eikä ne olis tyhmät tonttulakinkulkuset vaan ihan oikeat kirkonkellot. Kumahus kaikus kauas, ja koko kylä kiiruhtas mustassa kumarassa jonossa kattomaan valkosta arkkua ja Prinsessa-Lumikkia. Ne pyytäs toisilta lainaan nenäliinoja, mutta kellään ei olis antaa, ku omat olis jo litimärät.

Leikkikatkelmat kuvaavat oivaltavasti  lasten tapaa käsitellä vaikeitakin asioita. Nukkeleikin aiheiksi päätyvät esimerkiksi sairaus, kuolema, uskovaisten erilaisuus. Lasten suuhun pantu puhekieli jäljittelee hienosti lasten mielikuvituksellista leikkien kieltä.

Taivaslaulu on minusta rakenteeltaan, kieleltään, aiheen käsittelyltään ja tunnelmiltaan hätkähdyttävä esikoiskirja. Toivon, että näin mainio teos ei saa sensaatiokirjan leimaa julkisuuspyörityksestä huolimatta. Sen sijaan toivon, että se herättäisi keskustelua tärkeästä aiheesta ja tarjoaisi mieleenpainuvia lukukokemuksia mahdollisimman monille lukijoille.

Kirjabloggaajat lukevat lukutaitoa

Tänään 8.9. vietetään kansainvälistä lukutaitopäivää. Lukutaito voi tuntua täällä Suomessa itsestäänselvyydeltä, mutta maailmassa edelleen joka kuudes aikuinen on lukutaidoton, eli noin 800 miljoonaa aikuista on vailla tätä taitoa. Ja vain kolmanneksella lapsista on mahdollisuus käydä koulua.

Kirjabloggaajat lukevat viikon ajan (6.9.–13.9.) Suomen Pakolaisavun Lukutaitokampanjan hyväksi. Suomen Pakolaisapu järjestää lukutaitokoulutusta pakolaisille ja paluumuuttajille tällä hetkellä Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa. Haluamme olla mukana tukemassa tärkeää lukutaitoa edistävää työtä ja haastamme samalla lukijammekin mukaan auttamaan.

Viikon mittaisen tempauksen ideana on lahjoittaa euro jokaisesta luetusta kirjasta ja kannustaa lukijat toimimaan samoin. Kirjabloggaajia on kampanjassa mukana reilut kolmekymmentä, ja koordinoijana toimii Kirjainten virrassa -blogin Hanna.

Haastankin nyt lukijani lahjoittamaan yhden euron jokaisesta luetusta kirjasta. Jokainen euro on tärkeä, sillä esimerkiksi neljällä eurolla saa hankittua yhden lukutaito-opiskelijan koulutarvikkeet. (Kampanjasivuilla minimilahjoitus on tosin 5 euroa.) 

Kirjabloggaajat keräävät rahaa kampanjalle ensi perjantaihin asti, joten vielä ehtii hyvin mukaan. Nyt ei ole kiritetä kirjojen sivumäärillä, vaan teosten määrällä :) Osallistu sinäkin kampanjan kautta hyväntekeväisyystyöhön Jelpi-sivustolla.

Tein jo pienen lahjoituksen kampanjalle ja tulevana perjantaina lasken viikossa lukemieni kirjojen määrän – yritän saada luettua perjantaihin mennessä ainakin vitosella!

Kolmas Knausgård ja kirjojen ostamisesta

Knausgårdin suomalainen kustantaja Like oli merkinnyt sivuilleen Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannen kirjan ilmestymisajaksi syyskuun, mutta toiveikkaana kävin jo elokuun puolella pariin otteeseen kuikuilemassa lähimmässä Suomalaisessa kirjakaupassa, josko kolmas osa olisi ilmestynyt. Hukkareissujen jälkeen päätin tilata kirjan nettikaupasta. Kirja maksoi normaalihintaisena 23,90 euroa. 

Viime torstaina kirja vihdoin oli saapunut lähimmälle R-kioskille, ja pistin miehen hakureissulle, sillä itse lojuin flunssan väsyttämänä sohvan pohjalla. Kurkkukipu ja lihassärky unohtuivat hetkeksi, kun sain uutukaisen Knausgårdin käsiini! Jestas, miten sitä voikaan tulla näin iloiseksi yhdestä kirjasta! Onnenhuumasta huolimatta päätin lykätä kirjan lukemista terveempiin päiviin, ettei lukukokemus kärsisi sairaudesta.

Aiemmat Taisteluni-sarjan kirjat ovat lietsoneet minut Knausgård-faniksi. Olen päätynyt hehkuttamaan tätä norjalaista kirjailjaa blogin postauksissa (Ensimmäinen kirja ja Toinen kirja) sekä esimerkiksi täällä. Kirjoittelen mietteitäni kolmannesta kirjasta, jahka saan kirjan luettua.

Kuten blogiani seuraavat tietävät, lainaan valtaosan lukemistani kirjoista kirjastosta eli työpaikalta. Sen lisäksi kerään Otavan kirjastoa ja Tammen keltaista kirjastoa, joihin kuuluvia kirjoja ostan lähinnä käytettyinä. Kalenterin välissä kulkeekin aina mukana listat noiden kahden kirjasarjan kirjoista, jotta ei tule hankittua tuplia.

Uutena ja normaalihintaisena ostan siis melko vähän kirjoja. Huomaan, että työ kirjastossa on vähentänyt ostohalujani entisestään. Varaamalla saa uutuuskirjatkin luettavakseen, eikä ennakkoon hyvältä vaikuttava kirja välttämättä olekaan kummoinen lukukokemus.

Poikkeuksen linjaani tekevät lempikirjailijani, kuten esimerkiksi Riikka Pulkkinen, Sofi Oksanen, Pirkko Saisio ja tietysti nykyään myös Knausgård. Näiden kirjailijoiden teokset ostan heti niiden ilmestyttyä välittämättä arvioista. Uumoilen, että myös Murakamin opukset täytyy jatkossa liittää näihin pakko saada -kirjoihin. 

Täysihintaisten kirjojen ostaminen ei ole arkea minulle, vaan pikemminkin ainutlaatuinen, harkittu teko. Tähän vaikuttavat ainakin kirjojen hinta, tilanpuute ja periaate välttää turhaa kuluttamista. Jotkin kirjat on kaikesta huolimatta ihana omistaa ja hankkia heti tuoreeltaan.

Helmi Kekkonen: Valinta (2011)

Äänikirja.

Lukija: Pinja Flink.

Kesto: 4 t 23 min

Äänikirjan kustantaja: BTJ.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva jäi hailakaksi ja epätarkaksi lukukokemuksen tavoin.

Valinta alkaa siitä, kun perheen isä on kuollut, ja Aava-tytär saapuu kotiin tyhjentämään taloa äidin kanssa. Kaksi muuta aikuista lasta ovat läsnä tarinassa, vaikka ovatkin poissa. Tavaroiden ja muistojen penkominen tuovat mieleen hyviä ja huonoja asioita menneisyydestä, aurinkoisia ja kipeitä. Ja paljastuuhan perheen historiassa salaisuuksiakin.

Luvuissa kertojina toivat vuoroin tytär Aava ja perheen äiti Ruut. Äänikirjaa kuunnellessa tämä tuotti hankaluuksia, sillä jos kuuntelu piti lopettaa kesken luvun, ei seuraavalla kerralla välttämättä heti havainnut, kumpi kertoja on äänessä. Kertojien näkökulmat ovat toki erilaiset, mutta eroa olisi voinut tuoda enemmän esille esimerkiksi kielen avulla.

Pidin Kekkosen pelkistetystä ja harkitusta kielestä, mutta äänikirjan lukijasta en niinkään. Naislukijalla oli minusta liian kylmä ja ilmeetön ääni.

Noin puolivälissä aloin odottaa, että loppuisi jo: jotenkaan en missään vaiheessa päässyt tarinaan sisälle, se tuntui yhdentekevältä. Kuluneelta. Yllätyksettömältä. Elämä on valintoja, joiden seurausten kanssa on vain elettävä. Niin.

Nyt huomaan, että eivät kaikki muutkaan ole tähän varauksetta ihastuneet. Esimerkiksi Jenni kertoo siitä, kuinka kirja ei täyttänytkään odotuksia. Samaisen äänikirjan kuunnellut Maija teki saman päätöksen kuin minä: jatkossa aion nimenomaan lukea Kekkosta, en kuunnella.