Runokirjajoulukalenterin kuumat etkot – Kaija Rantakari: Kertosäe

Kansi: Elina Warsta.

Viime vuoden tapaan Kirjakimaran joulunodotus saa Runokirjajoulukalenterin muodon. Huomenna aukeaa ensimmäinen luukku täällä blogissa ja Instagramissa, tänään etkoillaan. Runokirjan kanssa, totta kai!

Kaija Rantakarin neljäs runoteos Kertosäe on aistivoimainen ja niukkaeleinen. Sen runoilla ei ole nimiä: sivuilla on muutamia säkeistöjä, jotka seuraavat toisiaan jatkumona. Toisinaan sivulla on vain yksi säe.

Kesällä luin Rantakarin Koko meren laajuus -kokoelman, jossa oli samankaltainen rakenne. Säkeistöt seuraavat toisiaan, runo liukuu kansien välissä. Sitä alkaa lukea kuin tarinaa.

Aiemman kaikuja löytyy myös aiheesta: jälleen on kyse kahden ihmisen kohtaamisesta, vetovoimasta. Ja värisevistä reisistä. On ilta, pariutuvia ihmisiä, kemiaa. Rappukäytävä. Huokauksia.

Kertosäkeessä tuo yksi kohtaaminen on perattu, purettu, palasteltu huolella. Koska ilmaisu on vähäeleistä, yhdellä sanalla on painoarvoa. Vähäiset sanat korostavat tilanteen intiimiyttä.

kertosäe sylissäsi
en muista mitään muuta

Kahden ihmisen yhteys on ainutkertainen ja samalla universaali. Se on biologiaa, lajityypillistä käyttäytymistä, mistä muistuttavat sellaiset sanavalinnat kuin elimet ja sylki.

Kertosäe väreilee eroottisesti. Se on hekumoiva muistelu, pieni kiihkeä runotarina.

kumarrut puhaltamaan minua kuin kynttilöitä
liekkejä syttyy ei sammu

Kannen kimaltelevat kädet heijastavat intiimin ja kehollisen runokokoelman tunnelmia. Kertosäe on esineenä kaunis, ja olen iloinen, että se löytyy nyt omasta hyllystäni.


Kaija Rantakari: Kertosäe. WSOY 2023. 54 s. Sain teoksen kirjailijalta.

Monien ainesten vyyhti – Satu Rämö: Jakob

Kansi: Ville Laihonen.

Satu Rämön Hildur-sarjan kolmososa kiilasi lukulistani kärkeen, koska uteliaana lukijana halusin saada tietää, miten trilogia päättyy. Ykkösosa Hildur lumosi minut viime vuoden kesällä, ja kakkososa Rósa & Björk niin ikään sai minut pauloihinsa. Ja onhan se kiva välillä elää mukana kirjahypessä – Jakobia tuntuvat lukevan kaikki.

Olin myös fanityttönä paikalla, kun Rämö kertoi Hildureista Kirkkonummen pääkirjastossa muutama viikko sitten. Reilun tunnin kuuntelin haltioituneena sujuvasanaista kirjailijaa omassa lähikirjastossani. (Ja entisellä työpaikallani. Viime vuonna elin marraskuisia Kirjanummi-viikkoja vähän eri perspektiivistä.)

Odotukseni eivät siis olisi voineet olla korkeammalla, kun lopulta tartuin kirjaan.

Hildurin suomalaisen kollegan Jakobin taustaa ja huoltajuuskriisiä valottava kirja oli tavallaan sujuvaa luettavaa, mutta jokin hiersi pitkin matkaa. Sekä Hildur että tämän osan nimihenkilö Jakob jäivät minulle etäisiksi.

Ehkä suurin ongelmani oli, että en ostanut Jakobin ”pimeää puolta”, se ei tuntunut uskottavalta. Enempää spoilaamatta tuhahdan sillekin, että poliisin perheen sotkeutuminen juonikuvioon on niin nähty.

Sen sijaan Hildurin Suomen-visiitti ja luonnonsuojelujuonne kiinnostivat kovin. Ehkä tässä kaikessa oli vain jotakin liikaa?

No, eipä Hildur tullutkaan päätökseen, vaan loppu lupailee lisäosaa tai useampaa. Nekin luen varmasti, vaikka nyt vähän tuhahtelenkin.

Satu Rämö: Jakob. WSOY 2023. 400 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2023: 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön.

Tutkimusmatka luontoon ja itseen – Heikki Willamo: Vuosi metsässä

 

Valokuvaaja-kirjailija Heikki Willamon valokuvia ja tekstiä yhdistelevä kirja Vuosi metsässä on kokonaisvaltainen lukukokemus. On kauniita mustavalkovalokuvia ja päiväkirjamaisia tekstiä. On faktaa, pohdintaa ja tunnetta.

Eletään loppuvuotta 2009, kun Willamo päättää viettää mahdollisimman paljon aikaa metsässä. Hän lähtee kohti projektiaan vailla tavoitteita, tai yksi päämäärä hänellä kyllä on: katsella metsää töyhtötiaisen silmin. Joulukuusta joulukuuhun ulottuva metsän vuosi on Willamolle paluu yksinkertaisten perusasioiden äärelle.

Kuvien ja tekstin vuoropuhelu kertoo paitsi yhdestä vuodenkierrosta metsässä myös tallentajastaan Willamosta. Hetket luonnon keskellä saavat hänen ajatuksensa vaeltamaan menneeseen ja tulevaan. Luontohavainnoista liu'utaan omiin tuntemuksiin ja edelleen pohdintoihin ihmisen ja luonnon suhteesta ja elämästä ylipäätään. Metsän vuodesta tulee Willamolle myös surun aikaa, sillä hänen äitinsä kuolee projektin aikana.

Nyt marraskuussa kiinnostaa, miltä kuukausi näyttää Willamon metsässä. Sataa hienonhieno ensilumi. Hämärät päivät ovat tilinteon aikaa: ”Vanha vuosi hiipuu pois, sitten ensilumi puhdistaa pöydän ja aloittaa jotain uutta.” Willamo kokee tämän lohdulliseksi kuukaudeksi, on aika pysähtyä ja rauhoittua. 

Luonto tarjoaa loputtomasti symboleja ja metaforia kirjoittajalle ja kuvaajalle. Tämä tulee esille kirjassa monessa kohtaa. Esimerkiksi kun Willamo nappaa marraskuisessa metsässä kuvan kelosta, hän pohtii: ”Vai otinko kuvan ajasta, joka kulkee vääjäämätöntä kulkuaan.”

Metsä vetää Willamoa puoleensa, mutta sieltä on mahtava palata kotiin ihmisten ja uusien kuvausaiheiden pariin.

Willamon kirjasta muodostui minulle tärkeä lukukokemus. Kirjoitan nykyisin paljon luonnossa ja luonnosta, joten tunnistan monia Willamon kuvaamista tuntemuksista. Miten ajatukset voi saada liikkeelle yhtäältä liike, toisaalta pysähtyminen. Miten oleskelu luonnossa nostaa mieleen muistoja ja assosiaatioita ihan mistä vain. Kun havainnoi luontoa ja kirjoittaa siellä, piirtyy paperille aina myös palasia kirjoittajasta. 

Haluaisitko lukea lisää tiestäni luontokirjoittajaksi? Artikkelin Luonnosta inspiraatiota ja voimaa kirjoittamiseen pääset lukemaan Tekstipaja Valon blogista.

Helmet 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä.

Heikki Willamo: Vuosi metsässä. Maahenki 2012. 189 s. Lainasin kirjastosta.

Kohtaamisten kudelma – Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Kannen suunnittelu: Elina Warsta.

Elina Hirvosen Rakkauksien lokikirja alkaa vuodesta 2019, kun minäkertoja kamppailee mielen synkkyyttä vastaan: masennus on tuttu seuralainen jo nuoruusvuosilta, ja nyt sen uhka leijuu jälleen ilmassa. Niinpä hän alkaa koota eräänlaista rakkauskertomuksien mosaiikkia lohduksi itselleen. 

Rakkaustarinat ovat kertojan turvapaikka ja "heikko kohta", ja lukijaakin monenlaisiin rakkaudellisiin kohtaamisiin ja muisteluihin mukaan pääsy lämmittää. 

Rakkautta ei lokikirjassa pakoteta vain romanttiseen muotoon. On rakkautta lapsiin, ystäviin, etäisempiinkin ihmisiin. On myös intohimoista suhtautumista vieraisiin kulttuureihin, tarinoihin, kirjoihin, matkustamiseen. Rakkaudellisuus ulottuu kauas ja moniin, se on perusinhimillinen tunne.

Kertoja-päähenkilö muistuttaa Hirvosta itseään ja romaani on saanut innoituksensa tosielämästä – mutta silti kokonaisuus on kaunokirjallisuutta. Kertojan (ainakin näennäiseen) avoimuuteen yhdistyy dokumentaristi-Hirvosen tapa raportoida maailmaa ja kirjailija-Hirvosen mieltymys hyvään tarinaan.

Kerronnassa on jotakin fragmentaarista. Laivan lokikirjan tavoin se koostuu lyhyistä huomioista, vaikka tarinoita hahmottuu. Kaikesta muodostuu yhtenäinen kudelma, tai sellaiseksi lukijana kaiken päässäni yhdistän.

Tavoitteena oli, että sisällössä ja rakenteessa näkyisi elämän huokoisuus, avoimuus ja hengittävyys, kertoi Elina Hirvonen Helsingin kirjamessuilla haastattelussa, jota seurasin tänään striimin välityksellä. Kirjamessuilen tänä vuonna toipilaana kotoa käsin, mikä ei tietenkään korvaa syksyn kohokohtaa messuhalleissa koettuna, mutta onneksi pisaroita messutunnelmasta tihkuu tänne kotisohvallekin.

Rakkauksien lokikirja saa uskomaan hyvään, vaikka se kuvaakin monia epäreiluja ja kohtuuttomia tilanteita. Sen luvataan olevan trilogian avausosa, mikä saa odottamaan lisää. Lisää lämpöä, läsnäoloa ja kohtaamisia tähän kiireiseen ja sotien runtelemaan maailmaamme.

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja. WSOY 2023. 229 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2023: 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa.

Kirjeitä koulusta ja kirjoittamisesta – Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kansi: Martti Ruokonen.
Kinnusen ja Rytisalon kuva: Ofer Amir.

Kirjailijoiden kirjeenvaihto on kirjallisuudenlaji, joka vetää minua puoleensa. On aihe kuinka synkkä tai minulle vieras, on kahden viisaan ja pohdiskelevan ihmisen kirjeiden välityksellä käyty keskustelu ja ajatusten pallottelu nautinto lukijalle (tai tässä tapauksessa kuuntelijalle). 

Tässä jutussa perkaan ensin ajatuksiani Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen uutuuskirjasta Huokauksia luokasta ja lopussa esittelen lyhyesti muutaman muunkin kirjeenvaihtoteoksen.

Huokauksia luokasta on tuhti teos, jonka kansien välissä on Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjeenvaihtoa reilun vuoden ajalta, lopputalvesta 2022 kevääseen 2023. Molemmat ovat paitsi kirjailijoita, myös koulutukseltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia. Kirjeissään he ruotivat koulun nykytilaa ja valottavat välähdyksin myös omaa kirjoittamistaan, yhteistyötään kustannustoimittajan kanssa ja arkeaan.

Opettajuuden ja kirjailijuuden lisäksi kaksikkoa yhdistää myös kolmas asia, uupumus. Molemmat ovat uupuneet työssään ja olleet pitkillä sairauslomilla sen vuoksi. 

Kirjeenvaihdon aikana Rytisalo jättää opettajan virkansa, yrittää toipua vuosia jatkuneesta rasituksesta ja sopeutua uuteen ammatti-identiteettiin, joka rakentuu pelkästään kirjailijuuden varaan. Opettajuus istuu kuitenkin tiukassa. 

Kinnunen puolestaan luovii kouluarjen paikoin abrsurdeissakin käänteissä. Joustoa osa-aikaisuuden suuntaan ei ole, ja toistuvat uudistukset tiukkoine aikatauluineen kuormittavat ennestään väsynyttä. Hän ei ole (vielä ainakaan) valmis luopumaan opettajan työstään, vaan kirjoittaa ”harrastuksekseen”.

Tällaiselle kouluarjen ulkopuoliselle kirjeet avaavat konkreettisesti, mitä kaikkea muuta opettajan työ on kuin vain opetusvelvollisuuden määräämät oppitunnit. Se on suunnittelua, kokeiden järjestämistä, ylioppilaskoevalvontoja, yhteydenpitoa huoltajiin, opekokouksia ja monenlaista raportointia. Ja äidinkielenopettajilla hurjan tekstimäärän lukemista. 

En toki ennenkään kuvitellut, että työ olisi vain tuntien pitämistä, mutta silti kirjeet avasivat silmiäni. Miten kukaan voi selvitä tuosta kaikesta järjellisten työtuntien puitteissa? Varsinkin, jos suhtautuu työhönsä tunnollisesti, kuten Rytisalo ja Kinnunen tekevät. Heille työterveyden ohje onkin, että kokeile tehdä työsi seiskan arvoisesti.

Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin on helppo samastua. Miksi ihmeessä opettajia ei oteta mukaan uudistusten suunnitteluun?

Kirjeet eivät ole samanmielistä hymistelyä, vaan kirjoittajat uskaltavat olla asioista myös eri mieltä. Rytisalo esimerkiksi kirjoittaa, että Kinnusen paikalla luokkahuoneessa voisi seistä kuka vain pätevä opettaja ja että kirjallisuuskenttä menettää jotakin, kun tämä ei keskity täysillä kirjailijan työhön. Kinnunen kuitenkin haluaa toimia opettajana työn haasteista huolimatta. 

Kirjeissä vilahtelee ratkaisuehdotuksia nykytilanteeseen: mahdollisuus keskittyä oman aineensa sisältöihin, äidinkielen sisältöjen rajaaminen äidinkieleen ja kirjallisuuteen, malttia opetussuunnitelmien muutostyöhön ja riittävästi resursseja oppilashuoltoon. 

*

Rytisalon ja Kinnusen kirja palautti mieleeni useamman tärkeän lukumuiston. Blogin historiasta kaivelin jutun Paul Austerin ja J.M. Coetzeen kirjeenvaihtoteoksesta Tässä ja nyt: kirjeitä ystävyydestä. Mikä järkytys, että tuon kirjan lukemisesta on jo yli kymmenen vuotta! Noihin aikoihin luin paljon Austeria, mutta nyt huomaan, että viimeisin suomennos 4321 jäi kesken. Silti odotus alkoi viritä, kun näin Tammen sivuilla, että ensi huhtikuussa on luvassa tuoretta Austeria: silloin suomennetaan Baumgartner.

Edellistä tuoreempi lukukokemus on Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen: pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta. Rönkä ja Tamminen ovat paitsi kirjailijoita molemmat, myös isä ja poika, mikä tuo omat mausteensa teokseen. Mieleeni painui, miten suhde muuttui ja syveni kirjeiden (ja niissä olevien paljastusten) myötä.

Ai niin, ovathan vielä Westö ja Itkonen! Mainio 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä kulki mukanani pitkään, luin sitä yhteensä yli puolen vuoden ajan. Ajanjakso kirjan ja kirjeiden kanssa päättyi siihen, kun kävin katsomassa kirjailijoiden haastattelua, joka puolestaan päättyi yhteiseen, kaksikieliseen musiikkinumeroon.

*

Mutta nyt päätän huokailuni kirjeenvaihtoteosten perään ja muistutan, että tulevilla Helsingin kirjamessuilla Rytisalon ja Kinnusen yhteishaastattelua voi seurata Hakaniemi-lavalla sunnuntaina 29.10. kello 12.30. Myös etänä verkossa, jos messuhulinoihin ei paikan päälle pääse tai jaksa.

Helmet 2023: 23. Kirja on iso.

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. Kuuntelin kirjan Sanna Majurin ja Unto Nuoran lukemana äänikirjana BookBeatista. Lainasin painettuna kirjastosta kuvaa varten.