Runokirjajoulukalenteri: luukku 8 – Hannu Salama: Puu balladin haudalla

Runoa ja musiikkia! Niitä kajahtaa ilmoille Jean Sibeliuksen päivän eli suomalaisen musiikin päivän luukusta.

Hannu Salaman runodebyytistä Puu balladin haudalla vuodelta 1963 saatiin tänä vuonna uusintapainos – ja jos vain kotoa löytyy toimiva CD-soitin, voi kokoelmaa kuunnella kirjan mukana tulevalta levyltä. Levyllä Salama lukee runojaan, ja Hepa Halmeen, Livia Schweizerin ja Arttu Tolosen musiikki luo taustat ja välit.

Salaman aikansa kohukirja Juhannustanssit toi kirjailijalle jumalanpilkkasyytteen muutamaa vuotta tämän runoteoksen jälkeen. Kuuluisan keskikesän juhlan kuvauksen tavoin tässäkin ilotellaan pöytäviinalla ja monista runoista voi lukea eroottista latausta. Kuuluu myös kaikuja vankileireiltä ja holokaustista.

Kokoelmassa törmäsin runosukellukseni tähän mennessä hämmentävimpään säkeeseen: "taivas roikkuu kuin pureskeltu kivespussi verisen poron haaroperistä". Nykylukijan silmään tosin pistää terävämmin n-sana, joka vilahtaa eräässä runossa.

Viehätyin Salaman tyyliin elollistaa luontoa ja esineitä:

lamppu
kuorineen mädäntynyt
heittokelpoinen
nuokkuu pensaitten neliössä

vaarallisen nurmikon laidalla
jätekori nurmen värinen
suu hörössä
tietää täyttyvänsä

autonvalojen ja puitten äpärät
syntyvät ja soveliaaseen
työnnetään pimeyteen

Muutamilla sanoilla Salama maalaa mielikuvitusta ruokkivan runomaiseman. Arkisista asioista tulee mystisiä ja kiinnostavia, kun niihin yhdistetään yllätyksellisiä ominaisuuksia. Lamppu nuokkuu, jätekorilla on suu ja tietoisuus.

Lukijalle avautuu tulkinnan paikkoja: Mikä tekee nurmikosta vaarallisen? Onko se kuoppa, liukkaus vai maa-ampiaisen pesä? Korsien seassa luikerteleva käärme?

Viimeisessä säkeistössä autonvalojen ja puitten kohtaamisesta syntyy aviottomia lapsia – varjoja? – jotka katoavat taas pimeyteen. Leikkisään, oivaltavaan runoon puolestaan syntyy lisätaso huilumusiikista.

Luukun runokirjakuvaan antoi valoa pihalamppu, ei siis vielä mädäntynyt, mutta tällä hetkellä lumikuormansa alla raskaasti nuokkuva.

Aviador 2022 (1. p. 1963 Otava). 52 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Juhana Lauronen-Karlsson.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Katja Seutu: Kesannoida, säkenöidä

Seitsemännessä luukussa sädehtii Katja Seudun neljäs runokokoelma Kesannoida, säkenöidä. Sen monet runot vievät talvisiin tunnelmiin: ensilumi on laskeutunut varpujen päälle, villahousut ulottuvat polviin ja esitellään tuura, jolla rikotaan jäätä. Ajatuksia nousee luontosuhteesta ja menneistä ajoista.

Lunta on tuprutellut viime päivinä, mikä vaikutti valintaani:

Sitten satoi lunta ja pakastui.
Satoi paljon enemmän kuin
tuuman eli 2,54 senttimetriä.
Puhuimme, että nyt jää lumen alle kaivo,
ja lumi jäätyy pian, eikä kantta saa enää
helposti auki ja että tulee
lukuisia muitakin ongelmia.
Painoi, kun olimme väärässä paikassa
ja elämä kuluu ja päivät vähenevät.
Aamulla kinoksessa oli pieni poika ja se kysyi,
keitä olemme. Jäi vastaamatta.
Satoi niin että lasit helisivät.

Lunta on runossa tullut niin runsaasti, että se aiheuttaa jo harmia. Liika lumi korostaa ongelmia: ollaan väärässä paikassa, elämä hupenee. Ehkä runon puhuja kaipaa lämpimään, missä lumi ei jäädy ja peitä kaivoja. Tai ainakin ympäristöön, missä lumi ei vaikeuta elämää.

Runossa on paljon arvoituksellista. Ollaanko maalla vai kaupungissa? Jäätyvä kaivo ei ole ainakaan keskikaupungilla asuvan ongelma. Lumessa seisova poika taas voisi kuvastaa kaupungin kiireistä elämää: toisia tunneta nimeltä eikä tule vastattua edes lapsen uteluun. Runosta voi lukea myös muutosta. Ensin hiertää lumi taajaman ulkopuolella, sitten nähdään kaupunkielämän varjopuolia.

Jokaisella taitaa olla omat määreensä sille, mikä olisi sopiva määrä lunta. Minulle se on sellainen, että pelloille pääsee hiihtämään, saan tehdä lumitöitä. Miehelleni riittäisi vähempi, ehkä juuri tuuman verran.

Koira puolestaan rakastaa lumikasoja ja kinoksia, joita kaivella ja haistella. Harmia tosin tuottavat tassuihin pikkupakkasella kertyvät lumipaakut. Kaikessa on puolensa.

Runossa lunta sataa lopulta niin vimmaisesti, että lasit helisevät. Lumimyrskyä en toivo, mutta lähipäivien lumiennusteiden toteutumista kyllä.

WSOY 2022. 62 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Martti Ruokonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille

Kuudes luukku on omistettu runoidolilleni Anja Erämajalle, jonka kielen notkeuteen ihastuin kevätkesällä Olen nyt täällä metsässä -kokoelmassa.

Kuuluuko tämä teille on Erämajan toinen runokokoelma vuodelta 2009. Sen proosarunot kertovat kerrostaloelämästä – siitä kaikesta, mitä voi havaita ja tapahtua, kun paljon ihmisiä asuu vierekkäin, päällekkäin, lomittain. Kyräillään, lainataan naapurilta leivinjauhetta ja grillataan pihajuhlissa. Analysoidaan roskia.

Ovi ja turvalukko rajaavat omaa tilaa, ikkunat ja parveke ovat kurkistuspaikkoja yksityiseen. Ja äänet, ne vasta ovatkin paljastavia. Kirjan nimen kuulumisen kaksoismerkitys läpäisee kokoelman. Samastumisen paikkoja löytyy kerrostalossa eläneille.

Tirkistän asuntoon B 24, jonka ovessa lukee Kokko Suomaa:

Pidän suorista lähetyksistä, varsinkin Linnan juhlat. Minus-
ta on miellyttävä syödä vohveleita ja katsoa juhlat. Selostaja
tietää, että linnassa on tilaa 20 omakotitalon verran. Vieraat
ovat kabanossin kokoisia. Muuten ei tule liha-asiat mie-
leen, paitsi kun on olkaimeton iltapuku, reunan yli tunkee
rinnan ja kainalon välinen alue. Sille alueelle ei ole nimeä,
eikä suun ja nenän väliselle. Pääasia että lähetys on suora.
Itsenäisyyspäivän iltana tiedän missä 1900 ihmistä on, näen
heidät. He eivät ole muualla. – –

Alkupala proosarunosta virittää tähän iltaan. Itsenäisyyspäivän vastaanotto on kahden pandemiavuoden tauon jälkeen tänään monien ruuduilla. Selostajat pudottelevat faktoja, ja kättelyjono nitkuttaa eteenpäin.

Runon puhujalle on tärkeää, että lähetys on suora. Inhimillisyys ja jännitys ovat läsnä, kun mokia ei voi leikata pois. Kompuroinnit nähdään miljoonissa kodeissa. Ja some laulaa, mikä on uutta verrattuna runon aikaan. Myös televisiot ovat tätä nykyä suurempia: kabanossit ovat venähtäneet lenkkimakkaroiksi. Terveysturvallisuus on tuonut käsidesit boolimaljojen viereen ja kutistanut vieraslistaa.

Pandemia sai kavahtamaan kättelyä, joten illan kättelymaratonin katsominen toimii siedätyshoitona. Nyt otan torttutaikinan sulamaan juhlakatsomon herkkujen leipomista varten.

WSOY 2009. 72 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Laura Rahinantti.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – A. W. Yrjänä: Grammata

Luukusta viisi kajastaa CMX-solisti A. W. Yrjänän kuudes runokokoelma Grammata, joka koostuu runojen sarjoista. Moni runoista ei aukene minulle, koska ne viittaavat niin vahvasti teksteihin, filosofeihin ja paikkoihin, joita en tunne. Tunnelma on usein mahtipontinen.

Mutta on mukana myös helpommin sulatettavaa, kuten kirjoittamista, rakkautta ja luontoa käsittelevät runot. Eräs säkeistö sarjasta Villa Kansjerf varasti huomioni:

En tiedä, miten metsä laskee aikaa,
miten kauris
mutta lintujen ajanlaskusta tiedän jotain
kun katselen pimeän sisässä mustalla pellolla
tyyninä nuokkuvia joutsenia,
ja senkin tiedän, että puut
ovat talvella melkein sokeita.

Kansjerfin huvila ilmeisesti viittaa Raaseporissa sijaitsevaan kulttuuritilaan ja taiteilijaresidenssiin, kertoo Google. Ehkä se on runojen syntypaikka tai maisema muuten.

Tunnistan runon kuvastoa. Muutto Espoosta askeleen verran länteen tarkoitti yhteiselon aloittamista kauriiden ja peurojen kanssa. Tuttu näky syksyllä olivat myös pellolle ruokailemaan kerääntyneet laulujoutsenet.

Runo näyttää, miten ihminen tietää tai luulee tietävänsä luonnosta jotakin, mutta paljon on hämärän peitossa. Lintujen vuodenkiertoa on helppo seurata: on kevätmuutto, pesintä, syysmuutto, talvehtiminen. Metsän elämänsykli taas on paljon hitaampi, sitä on ihmisen vaikea käsittää. Kauriilla tuntuu olevan ainakin suojavärin aika ja pelon aika. Syksyllä sadoittain pelloilla käyskentelevät sorkkajalat katoavat lumen tullen metsän pimentoon.

Kauriit herättävät ristiriitaisia tunteita. Sivuutan tällä kertaa kauriiden (ja peurojen) tekemät tuhot ja iloitsen niiden lumeen tallomasta polkujen verkostosta. Tuntematon metsä tulee hiljalleen tutuksi, kun myötäilee eläinten uria ja uskaltautuu aina vähän pidemmälle. Seurailemme usein Minttu-koiran kanssa sorkanjälkiä ja tulemme kuin huomaamatta kiertäneeksi reippaan lenkin.

Ehkä saamme Mintun kanssa talven mittaan polkuseikkailuillamme lisätietoa kauriiden salaisuuksista – ja kenties siinä samalla melkein sokeat puut avaavat mystistä aikakäsitystään.

Like 2021. 128 s.
Arvostelukappale.

Kansi: Tommi Tukiainen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 4 – Risto Rasa: Kulkurivarpunen

Neljännessä luukussa höyheniään pörhistää Kulkurivarpunen, Risto Rasan toinen runokokoelma vuodelta 1973. Rasa tunnetaan luontorunoistaan, ja sellaisten äärelle vie tämäkin teos.

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kokoelman runot ovat lyhyitä, jotkin vain muutamia sanoja. Nimessäkin esiintyvä varpunen toistuu ja vuodenkiertoa eletään. Luontoa tarkataan.

Alkutalven tunnelmat vetivät minua puoleensa:

Lehdet putoilevat ja lumi yhtaikaa.
Älä sure mennyttä kesää:
                    se on edessäpäin.

Runo tuntuu ajankohtaiselta, sillä tänä vuonna marraskuinen, hento lumipeite yllätti minut. Elin mielessäni vielä syksyä, mökkikin oli vasta laitettu talviteloille, kun ensimmäiset lumihiutaleet alkoivat valaista syysmustaa maisemaa.

Pidän siitä, miten Rasalla lumi putoilee. Se kuvaa elävästi hiutaleiden tahattomalta ja sattumanvaraiselta vaikuttavaa liikettä.

Runo tuo mieleen keskustelun syksyltä, kun siirryttiin kesäajasta talviaikaan. Käytän muistisääntöä ”käännä kesää kohti”, jonka kuultuaan mieheni kysyi: kumpaa kesää? Siis mennyttä vai tulevaa?

Olin hämmentynyt kysymyksestä, koska hahmotan ajan niin, että kysymys tuntuu turhalta. Minulle on itsestäänselvää, että syksyllä viisarit siirretään mennyttä kesää kohti. Lisäsimme muistisääntöön ”lähimmän kesän”, vaikka ei mieleen juurtuneita sääntöjä noin vain muuteta. Keväällä taas käymme saman keskustelun, luulen.

Rasalla sen sijaan katsanto on jo nyt kohti tulevaa, mitä tukee myös runon asettelu. Sieltä se aikanaan tulee, seuraava kesä.

Otava 1979 (3. p., 1. p. 1973). 79 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Harri Manner.