Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2017 -ehdokkaani

Palkintohuumaa on jälleen luvassa, sillä on aika perinteisen Blogistania-palkintoäänestyksen. Kirjabloggaajat äänestävät edellisen vuoden parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa. Nyt äänestetään vuoden 2017 parasta kaunokirjaa, käännösromaania, tietokirjaa ja lasten- ja nuortenkirjaa. Jokaista kategoriaa emännöi yksi kirjablogi, joka laskee muiden antamat äänet ja julistaa voittajan.

Äänestykseen osallistuvat kirjabloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan tänään sunnuntaina 4.2.2018 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa maanantaina 5.2.2018 klo 10.

Äänestän edellisten vuosien tapaan parhaita kirjoja kolmessa eri kategoriassa eli olen päättänyt, mitkä viime vuonna ilmestyneistä kotimaisista ja ulkomaisista kaunokirjoista sekä tietokirjoista olivat mielestäni parhaat. Kuopuksesta en äänestä, sillä luen niin vähän lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Tässä alla ensin lyhyet esittelyt kustakin kategoriasta ja sitten omat ääneni. En tähän postaukseen enää kirjaa perusteluja pisteilleni, vaan ajatuksiani kirjoista voi käydä katsomassa kirjasta kirjoitetusta blogitekstistä. Kirjailijan ja kirjan nimi ovat linkki alkuperäiseen arviooni.

Blogistanian Finlandia

Blogistanian Finlandia 2017 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2017 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Äänestys järjestetään seitsemättä kertaa. Aiemmin on palkittu Minna Rytisalon Lempi (Gummerus, 2016), Laura Lindstedtin Oneiron (Teos 2016) Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Kategoriaa emännöi tänä vuonna Hurja Hassu Lukija -blogi. 

1. sija eli 3 pistettä: Marianna Kurtto: Tristania

2. sija eli 2 pistettä: Rosa Liksom: Everstinna

3. sija eli 1 piste: Anni Kytömäki: Kivitasku

* * *

Blogistanian Globalia

Blogistanian Globalia 2017 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2017 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Äänestys järjestetään seitsemättä kertaa. Aiemmin on palkittu Sadie Jonesin Kotiinpaluu (2016 Otava, suom. Marianna Kurtto), John Williamsin Stoner (2015 Bazar, suom. Ilkka Rekiaro) Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). Globaliaa emännöi Oksan hyllyltä -blogi.

1. sija eli 3 pistettä: Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kirjoituksia

2. sija eli 2 pistettä: Karl Ove Knausgård: Kevät

3. sija eli 1 piste: Ian McEwan: Pähkinänkuori

* * *

Blogistanian Tieto

Blogistanian Tieto 2017 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2017 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2017 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Mari Mannisen Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (Atena, 2016), Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like 2015, suom. Petri Stenman) Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2011). Blogistanian Tietoa emännöi Hannan kirjokansi -blogi

1. sija eli 3 pistettä: Elisabeth Åsbrink: 1947: mistä historiamme alkaa

2. sija eli 2 pistettä: Roxane Gay: Bad Feminist

3. sija eli 1 piste: Alexander Stubb & Karo Hämäläinen: Alex

* * *

Olipa piristävää kahlailla läpi viime vuoden kirjaparhaimmistoa! Yhteen vuoteen mahtui jälleen ilahduttavan monta huikeaa lukukokemusta, tai paremminkin lukuelämystä. Nyt vain jännittämään tuloksia! Voittajat ovat siis selvillä huomenna maanantaina klo 10, ja ne voi käydä katsastamassa emäntäblogeista.

Tammikuun kirjat ja kuulumiset

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (2017)

John Irving: Elokuvaurani: muistelma (1999)

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (2018)

Herta Müller: Matala maa (1982/1984)

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki (2012)

Alex Schulman: Unohda minut (2016)

Dan Brown: Alku (2017)

Laura Gustafsson: Pohja (2017)

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa: tee itsellesi työ siitä mistä pidät (2017)

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija (1952)

Uusi vuosi käynnistyi Kirjakimarassa vauhdikkaasti: esittelin blogissani tammikuussa kymmenen kirjaa. Näistä puolet tuli tosin kuitattua lyhytarvioilla, mutta kuitenkin. Monissa muissa kirjablogeissa tällainen tahti on normi, ehkä jopa hidas, mutta minulle kymmenen on paljon. Kuun alussa blogini täytti kuusi vuotta ja tein monenlaisia lukusuunnitelmia alkavalle vuodelle. Tiedossa on uusia juttusarjoja, lukuhaasteita, uutuushuumaa.

Tammikuussa julkaisin ensimmäiset osat uusista juttusarjoista. Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija aloitti keskiviikkoklassikko-juttusarjani, ja osallistuin kirjalla myös ensimmäistä kertaa kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Herta Müller puolestaan oli ensimmäinen kuukauden nobelisti -juttusarjassani: häneltä luin Matala maa -novellikokoelman. Olen yrittänyt välttää kaikenlaisia pakkoja, mitä bloggaamiseen tulee, mutta ainakin näin aluksi juttusarjojen postausten tekeminen on ollut hauskaa. Suunnitelmallisuuden ja sattumanvaraisuuden liitto toimii ja pitää bloggaajan vireänä!




Helmet-lukuhaasteeseen sain sijoitettua tammikuussa blogatuista kirjoista viisi, sillä viime vuoden puolella luetut eivät luonnollisestikaan kasvattaneet haastepottia. Muut lukuhaasteet eivät juuri tammikuussa edenneet, mutta helmikuussa saan näillä näkymin enemmän osumia myös niihin. Esimerkiksi ensimmäisen Hyllynlämmittäjä-haasteen kirjan olen jo lukenut, ja bloggaus Antti Tuurin Uudesta Jerusalemista ilmestynee ensi viikolla. Lukuhaasteiden määrä on tälle vuodelle jo melkoinen, ja koska en vain voi vastustaa mielenkiintoisia haasteita, ilmoittauduin tammikuussa mukaan vielä yhteen haasteeseen: Lukupino-blogin ideoiman Yhdysvallat-lukuhaasteen avulla voi hyvin orientoitua syksyisiin Helsingin Kirjamessuihin, joiden teemamaa Yhdysvallat tänä vuonna on.

Kevään uutuuskirjoja on tammikuun aikana alkanut mukavasti saapua sekä kirjastovarauksina että kustantajien arvostelukappaleina. Ilahdun vilpittömästi jokaisesta uutuudesta, jonka saan käsiini ja jota pääsen lukemaan, oli se sitten kirjastosta, itse ostettu tai kustantajalta saatu.

Uutuuskirjoja kirjastosta.

Tämän vuoden uutuuskirjoista olen blogannut tammikuussa vasta Anna-Liisa Ahokummun esikoisesta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Helmikuussa esittelyyn pääsee koko joukko muita uutuuksia, joita luen tai jotka olen jo lukenut. Esimerkiksi kuuntelen parhaillaan äänikirjana Ferranten Napoli-sarjan kolmatta osaa, ja eilen aloitin Rafael Donnerin esikoisteoksen Ihminen on herkkä eläin. Näistä ja monista muista uutuuksista kirjoitan lisää tämän kuun edetessä.

Kuva: Anne-Sophie Fischer

Kirja-alan uutisista tammikuussa eniten mieltäni lämmitti tieto siitä, että Kim Leine saapuu toukokuisille Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleille. Kuulin tästä toissapäivänä ja hihkuin riemusta ‒ sain nimittäin Kuilun luettua tammikuun lopulla ja se oli huikea! Bloggaus kirjasta on tekeillä. Jo edellinen suomennos Ikuisuusvuonon profeetat vakuutti pari vuotta sitten, ja nyt Kuilun luettuani voin julistautua Leine-faniksi. Helsinki Litin vieraista on varmistunut lisäksi Domenico Starnone, jonka Solmut on myös kevään odotetuimpia käännöskirjauutuuksia. Se ilmestyy kustantajan tietojen mukaan maaliskuussa.

Tammikuu on nyt takanapäin, mistä olen helpottunut. Kirjamielessä kuukausi näyttäytyi positiivisessa valossa, mutta muuten vuoden ensimmäiset viikot olivat ankeita. Jatkuva pimeys aiheuttaa tällaiselle kesäihmiselle alakuloa, eikä pätkätyön päättyminen yhtään piristä tunnelmia. Olen siis jälleen työnhaussa, ja se jos mikä osaa olla mieltä latistavaa touhua.

Nyt kun tuo ankea kuukausi on selätetty, kevään odotus voi toden teolla alkaa. Valo lisääntyy ja mökkikausi on päivä päivältä lähempänä. Ensimmäiset kylvötkin olen jo ensi kesää ajatellen tehnyt: chilien ja muutamien kesäkukkien taimet kurkistelevat jo mullasta.

Helmikuu on siitä mainio kuukausi, että se tuo muassaan Runebergin päivän ja laskiaisen herkkuineen. Pian koittaa myös ystävänpäivä, mikä tarkoittaa perinteistä kirjabloggaajien Ystävänpäivän lukumaratonia. Voi olla, että osallistun siihen ensimmäistä kertaa. Maratonpäivää ennen on luvassa toinenkin lukemiselle pyhitetty päivän, nimittäin 11.2. vietetään Suomen Kirjasäätiön käynnistämää Lukurauhan päivää, jonka tarkoitus on levittää lukurauhaa ja rauhoittaa koko päivä kirjojen lukemiselle.

Ihanaa helmikuuta kaikille: nautitaan lisääntyvästä valosta ja hyvistä kirjoista!

Keskiviikkoklassikko: Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija

WSOY 1952. 7 t 46 min.
Lukija: Risto Mäkelä.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Keskiviikkoklassikko on uusi juttusarja blogissani, jonka toivon innoittavan minua lukemaan enemmän klassikoita. Minulla on lukuisia kiinnostavia klassikoita vielä lukematta, mutta niillä on taipumus jäädä uutuuksien jalkoihin, kun valitsen seuraavaa luettavaa kirjaa ‒ juttusarjan myötä kenties tulen useammin tarttuneeksi klassikkoon. Löyhä tavoitteeni on postata yhdestä klassikosta per kuukausi.

Osallistun Huovisen kirjalla samalla ensimmäistä kertaa kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tämä on jo kuudes osa jatkuvaa haastetta, jonka tarkoituksena on innostaa bloggaajia klassikoiden pariin. Haasteeseen osallistuvat bloggaajat julkaisevat klassikkojuttunsa aina samana päivänä, ja haaste järjestetään kahdesti vuodessa. Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Kirjapöllön huhuiluja -blogin Heidi, jonka blogista löytyvät linkit muiden osallistujien klassikkopostauksiin.

Ensimmäinen keskiviikkoklassikko ja klassikkohaastekirjani on Veikko Huovisen vuonna 1952 ilmestynyt Havukka-ahon ajattelija, jonka kuuntelin äänikirjana. Vuoden alussa kaavailin aloittavani keskiviikkoklassikot Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksella, jota kuuntelin niin ikään äänikirjana tammikuun alussa. Jaksoin sinnitellä tarinan matkassa noin puoliväliin, kunnes luovutin. Nyt ei vaan ollut Bulgakovin aika, joten Bulgakov vaihtui lennossa Huoviseen.

Veikko Huovinen (1927‒2009) oli sotkamolainen kirjailija, jonka teoksissa näkyvät vahvasti hänen kokemuksensa metsänhoitajana. Havukka-ahon ajattelija on Huovisen tunnetuin teos, ja kirjailija kynäili sen päähenkilön Konsta Pylkkäsen vaiheista kaksi muutakin teosta. Hykertelin Huovisen
Rasvamaksa-novellikokoelmalle opiskeluaikoina, kun kirja tuli tenttikirjalistan myötä luettavaksi. Huovisesta jäi humoristinen ja ilkikurinen mielikuva, ja niinpä kynnys valita Havukka-ahon ajattelija luettavaksi (tai siis kuunneltavaksi) ei ollut kovin korkea. Ehkä mitään järin raskasta ei olisi luvassa.

Havukka-ahon ajattelijan päähenkilö Konsta Pylkkänen on omalaatuinen korpifilosofi, joka elelee Kainuun korvissa tiiviissä yhteydessä luontoon. Pylkkänen pohtii ja pyörittelee mielessään kaikenmoisia asioita, aivan pienistä arkisista seikoista aina maailmaasyleileviin metafyysisiin ongelmiin. Miestä askarruttavat yhtä lailla niin torakan kuin atomin olemus. Yleensä hän hankkii elantonsa tukkisavotoissa ja muissa metsähommissa. Arjen tasaisen rytmin keskeyttää mahdollisuus lisätienestiin, kun Lentuan kylään saapuvat maisterit Ojanen ja Kronberg tarvitsevat opasta ja metsämiestä lintututkimukseensa.

Pylkkänen metsästää maistereiden pyynnöstä lintuja tutkimuskäyttöön ja tulee siinä samalla ampuneeksi pyymetson, pyy ja metson sekasikiön. Lajia ei ole ennen tavattu, joten erikoisen linnun pyydystäminen on merkkitapaus. Nykynäkökulmasta kuulostaa huvittavalta, miten maistereita pidetään hienoina herramiehinä. Itseoppinut Pylkkänen rinnastuu näihin kaupungista saapuviin lisensseihin koomisessa valossa. Vastakkainasettelusta päädytään lopulta toveruuteen, onhan Pylkkänen löytänyt kokonaan uuden lajin.

Pyymetso-jakso oli minulle teoksen mieleenpainuvin ja myös hyvä esimerkki Huovisen lempeän kujeilevasta huumorista, joka rakentuu tilannekomiikasta ja oudoista sattumuksista. Siinä missä pyymetso-toilailut nostivat hymyn huulille, niin jotkin teoksen laveat luontokuvaukset ja jänkkäävät pohdinnat hieman pitkästyttivät.

Kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukee Risto Mäkelä. Lukijan rauhallinen tempo sopii hyvin korpimaisemien elämänrytmiin. Välillä lukijan liioitteleva artikulointi tosin alkoi rasittaa.

Huovisen Havukka-ahon ajattelija on helposti lähestyttävä klassikko. Vivahteikkaan luontokuvauksen ja välillä koomisina näyttäytyvien tapahtumien rinnalla romaani on mielenkiintoinen ajankuva sotienjälkeisestä Suomesta. Ero maaseudun ja kaupunkien välillä on suuri. Kainuun korvessa on vaikea ymmärtää, että kaupunkilaiset olisivat niin pöhköjä, että olisivat tuoneet käymälän sisätiloihin. Sellaista on Pylkkäs-Konstan vaikea sulattaa.

Helmet-lukuhaasteessani sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.

Tammikuun lyhytarviot

Jo viime vuoden lopulla minun oli tarkoitus putsata pöytä kauan bloggaamista odottaneista kirjoista, mutta niin vain tuo aie hautautui joulukiireiden ja uuden kirjavuoden suunnitelmien alle. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, totesin ja päätin purkaa loppuvuoden blogiruuhkan näin tammikuussa. Alla lyhyehköt arviot viidestä kirjasta, joista ei jostakin syystä syntynyt omaa postaustaan, mutta joista haluan jättää blogiini jäljen.

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki (2012)

Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry.
Suom. Hilkka Pennanen

WSOY 324 s. Lainattu kirjastosta.
Kansi: Andrew Davidson.

Rauhallista eläkeläisarkea viettävän Harold Fryn elämä mullistuu, kun hän saa kirjeen entiseltä työkaveriltaan Queenielta. Kirjeessään Queenie kertoo, että sairastaa syöpää ja tekee kuolemaa. Harold kirjoittaa Queenielle vastauksen ja lähtee postittamaan sitä, mutta ei maltakaan jättää sitä lähimpään postilaatikkoon, vaan päätyy kävelemään Englannin halki Queenien luo. Matkaa on yli tuhat kilometriä.

Haroldin hurjan vaelluksen ohella kirjassa käsitellään muun muassa Haroldin ja hänen vaimonsa Maureenin suhdetta, ja heidän poikansa Davidin elämänvaiheita ja -kohtaloa. Joyce virittelee kutkuttavia täkyjä lukijalle, joiden vuoksi kirja on ahmaistava: Mitä Davidille on tapahtunut? Minkälainen Haroldin ja Queenien suhde oikein oli aikoinaan? Pääseekö Harold perille? Pysyykö Queenie hengissä Haroldin vaelluksen ajan?

Kirjan ideassa on mahdollisuudet farssiin, sillä Haroldin vaellus saa paljon julkisuutta ja hännystelijöitä riittää. Joyce saa kuitenkin henkilöt elämään ja pidettyä homman kasassa. 

Kirja toi mieleeni Emma Hooperin kirjan Etta ja Otto ja Russell ja James parin vuoden takaa. Siinä pitkää kävelymatkaa taittaa kanadalainen eläkeläisnainen Etta, joka kärsii muistiongelmista. Molemmissa kirjoissa käsitellään pitkän matkan lisäksi rakkautta, ystävyyttä ja parisuhdetta ja elämässä aiemmin tapahtunutta. Hooperin kirjan tavoin Harold Fryn odottamaton toivioretki on inhimillinen, aito ja elämänmakuinen tarina.

* * *

Alex Schulman: Unohda minut (2016)

Alkuteos: Glöm mig.
Suom. Raija Rintamäki.

Nemo 183 s. Lainattu kirjastosta.
Kansi: Marjaana Virta.

Alex Schulman on ruotsalainen toimittaja ja mediapersoona, jonka vanhemmat ja isovanhemmat olivat myös tunnettuja julkisuudessa ammattiensa vuoksi. Niinpä ei ole ihme, että Schulmanin romaani, jossa hän ruotii äitinsä alkoholismia, aiheutti ilmestyessään kohua naapurimaassamme.

Kirja on tiivis, surumielinen ja koskettava kertomus siitä, miten alkoholismi vaikuttaa läheisten elämään. Jo pienenä Alex ja hänen veljensä oppivat lukemaan äitinsä mielenliikkeitä ja luovimaan parhaansa mukaan välttäen konflikteja. Äiti on nimittäin humalassa arvaamaton ja saattaa tulistua pienestäkin.

Äidin juominen on vuosikymmeniä perhettä painostanut salaisuus, jota syvästi hävetään. Vasta kun äiti Alexin lasta hoitaessaan jättää taaperon oma onnensa nojaan ja sammuu sohvalle, Alex päättää toimia. Hän joutuu huomaamaan, miten vuosikymmenten valehtelemisesta ja häpeästä on vaikea päästää irti.

Schulman korostaa, että romaani perustuu hänen kokemuksiinsa ja että esimerkiksi hänen veljiensä versiot samoista tapahtumista voisivat olla toisenlaisia. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, pala kurkussa. 

* * *

Dan Brown: Alku (2017)

Alkuteos: The Origin.

Suom. Jorma-Veikko Sappinen.

WSOY 463 s. Lainattu kirjastosta.

Dan Brown vieraili Helsingin Kirjamessuilla lokakuussa ja ilmoittauduin lukijatapaamiseen, jonne Brown tuli puhumaan yli tuhannelle kiinnostuneelle. Brow otti yleisönsä tottuneesti ja puhui muun muassa uskonnon ja tieteen suhteesta. Aiemmin Brownin tarinat olivat minulle tuttuja vain kirjojen filmatisointien kautta, mutta kirjailijan kohtaaminen messuilla oli hyvä kimmoke lukea miljoonamyynteihin yltäneen kirjailijan tuore suomennos Alku.

Alun päähenkilö on Brownin aiemmista kirjoistakin tuttu Robert Langdon, joka ajautuu jälleen symbologian ja uskontojen värittämään seikkailuun, jota setvitään tällä kertaa pääasiassa Espanjassa, Barcelonassa. Langdonin kanssa mysteeriä ratkoo kaunis museonjohtaja Ambra Vidal, joka on juuri kihlautunut Espanjan kruununprinssin kanssa, ja tietokone nimeltään Winston.

Kirjassa on kliseisiä naishahmoja ja muitakin kaavamaisuuksia ‒ Brown on siis uskollinen lajityypilleen. Tämä hieman häiritsi lukukokemusta, mutta vetävä juoni paikkasi muita puitteita. Mutta on Brownilla toki myös uskallusta. Nimittäin hän tarttuu rohkeasti suuriin ja puhuttaviin aiheisiin, Alussa muun muassa tekoälyyn, katoliseen kirkkoon ja ateismiin. Pääosassa ovat kysymykset "Mistä me tulemme? Minne olemme menossa?" eli Brown myös uskaltaa haastaa lukijansa pohtimaan suuria kysymyksiä.

Alku on siis mainiota luettavaa jännäreiden ystäville, mutta myös taiteesta, Espanjasta, uskonnoista tai tekoälystä kiinnostuneille. Kirja on paksu, mutta lukeminen etenee nopeasti lyhyiden lukujen ansioista.

* * *

Laura Gustafsson: Pohja (2017)

Into 141s. Arvostelukappale.
Kansi: Aiju Salminen.

Laura Gustafsson tekee autofiktiivisessä romaanissaan kirjallisen ruumiinavauksen henkilölle nimeltä Laura Gustafsson. Hän avaa sisimmät sopukkansa ja kuvaa verevästi niin seksuaalisuutta, syömishäiriötä, mielenterveysongelmia ja äitiyttä. Ruumiillisuus on vahvasti mukana alusta loppuun. Kirjan autofiktiivinen luonne saa pohtimaan, mikä on totta, mikä keksittyä, missä menee toden ja fiktion raja. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä merkityksettömämmäksi tuo raja oikeastaan kävi: muistot, kokemukset, unet ja fantasiat limittyvät eheäksi kokonaisuudeksi.

Raju, hullu, arvaamaton. Anarkistinen. Näin kuvasi Rosa Liksom Pohjaa Kirjamessuilla viime lokakuussa, kun hän haastatteli Gustafssonia. Mielenkiintoisen keskustelun tiimellyksessä kävi ilmi muun muassa, että autofiktiivinen teos syntyi Gustafssonilta yllätyksenä, suunnittelematta. Hirveistä asioista kirjoittaminen oli Gustafssonin mukaan hauskaakin.

Kattoteemana teoksessa on naisen keho ja ruumis. Gustafsson kertoi suhtauvansa omaan kehoonsa neuroottisesti ja tiedostavansa tämän olevan ristiriidassa feministisen ajatusmaailmansa kanssa. Naisen keho on koko elämän ajan taistelukenttä.

Autofiktion saralla olen viime vuosina lukenut niin paljon Knausgårdia, että oli virkistävää sukeltaa välillä naisen mielen syövereihin. Pohjasta Gustafssonista piirtyy itsetietoinen, ajoittain epävarma, mutta silti erittäin rohkea kuva. Tuota Gustafssonin rohkeutta ihailen. Hän uskaltaa avata itsensä lukijalle ja kertoa esimerkiksi äitiyden pimeämmistä puolista. 

Laura Gustafsson kirjoitti itsensä lempikirjailijakseni yhdellä teoksella. Luin reilu vuosi sitten Korpisoturin, ja se vei jalat alta. Gustafssonin teksti on samaan aikaan kantaaottavaa, mielikuvituksellista ja kaunista. Korpisoturista ja Pohjasta lumoutuneena otin Anomalian mukaan tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteeseeni ja Huorasatukin jo odottelee vuoroaan omassa hyllyssäni. Lisää Gustafssonia on siis luvassa.

Osallistun Pohjalla Naisen tie -lukuhaasteeseen, jossa luetaan naisista kertovia elämäkertoja ja muistelmia sekä autofiktiivisiä, naisista kertovia kirjoja. 

* * *

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa: tee itsellesi työ siitä mistä pidät (2017)

WSOY 351 s. Lainattu kirjastosta.
Kansi: Satu Kontinen.

Töissä pitää olla kivaa. Tätä mieltä ovat Unelmahommissa-kirjan kirjoittajat Satu Rämö ja Hanne Valtari. Kirjoittajat ovat molemmat bloggaajia, ja tiesinkin heidät entuudestaan blogiensa kautta: olen lukenut Lähiömutsia ja Salamatkustajaa satunnaisesti. Rämö on kirjoittanut Islantilainen voittaa aina -kirjan, joka minun on ollut tarkoitus lukea jo pidemmän aikaa.

Rämö ja Valtari kehottavat jokaista unelmoimaan ja kulkemaan omia unelmiaan kohti. Ehkä voisit kehitellä harrastuksestasi työn? Esimerkkeinä he kertovat, miten ovat saaneet blogeistaan elantoa ja miten Rämö perusti kivijalkakaupan Islantiin kavereidensa kanssa. Molemmilla on antaa esimerkkejä siitä, miten hurjimmatkin unelmat ja työn voi parhaimmillaan yhdistää: esimerkiksi maailmanympärimatkalla voi kirjoittaa matkatoimittajana juttuja ja ottaa valokuvia ja siten tienata reissaamisen ohessa. Kirjoittajat uskaltavat puhua myös rahasta: omasta työstä pitää osata pyytää riittävästi rahaa. Vaikka työ on kivaa, tehdään sitä ansaintatarkoituksessa.

Rämö ja Valtari vuorottelevat kirjoittajina kirjan eri luvuissa. Molemmilla on oma ääni kirjoittajina ja ehdottoman sujuva kynä. En tiedä, johtuuko vuorokirjoittamisesta vai jostakin muusta, mutta kirjaan oli jäänyt aika paljon toistoa.

Unelmahommissa oli minulle tärkeä ja voimaannuttava lukukokemus. Elän tällä hetkellä jonkinlaista murrosvaihetta, jossa etsin niitä omia unelmahommiani, joten kirja tarjosi paljon hyödyllistä ajateltavaa.

Kuukauden nobelisti: Herta Müller: Matala maa

Kansi: Markko Taina.

Tammi 1996. 137 s.
Alkuteos: Niederungen (1982/1984).
Suomentaja: Raija Jänicke.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuukauden nobelisti on blogissani uusi juttusarja, jonka on tarkoitus toimia minulle kannustimena lukea nobelistien kirjoja ja tietenkin kertoa näistä lukukokemuksista teille lukijoilleni. Valitsen joka kuukausi yhden kirjailijan Nobel-palkinnon voittaneiden kirjailijoiden listalta, luen häneltä vähintään yhden teoksen ja esittelen lukemani täällä blogissa. Vastaavaa juttusarjaa kirjoittaa ainakin Tarukirjan Margit, joka on esitellyt blogissaan jo lähes kuusikymmentä nobelistien teosta.

Haluan tutustua Nobel-palkinnon saaneisiin kirjailijoihin mahdollisimman laajasti ja nostaa heidän teoksiaan säännöllisesti esiin, koska nobelistit kiehtovat minua jollakin selittämättömällä tavalla. Lisäksi heidän teoksiaan on omassakin kirjahyllyssäni hieno kokoelma, kiitos keräilemäni Keltaisen kirjaston. Olen listannut kaikki nobelistit Palkitut-välilehdelle, jolta löytyvät myös linkit postauksiin, sekä aiempiin että tämän juttusarjan myötä kirjoittamiini.

Aloin miettiä juttusarjan käynnistämistä myös sen vuoksi, että nobelistit tuntuvat kiinnostavan isoa joukkoa lukijoita, ja heidän teoksiinsa tutustuminen on monella haaveena tai tavoitteena. Usein nobelistien teokset kuitenkin koetaan jollakin tapaa hankaliksi tai vaikeasti lähestyttäviksi, ja kynnys tarttua palkitun kirjailijan teokseen voi nousta yllättävän korkeaksi. Toivon, että voisin tällä juttusarjallani hieman laskea tuota rimaa, kun tuon nobelistien teoksiin tällaisen tavallisen lukijan näkökulmaa.

Herta Müller (s.1953) saa kunnian olla Kirjakimaran ensimmäinen kuukauden nobelisti. Tutusta ja turvallisesta on helppo aloittaa; luin ja bloggasin Müllerin Hengityskeinusta nelisen vuotta sitten. Tuolloin luimme kirjan vetämässäni lukupiirissä.

Müller on kotoisin saksaa puhuvalta Romanian maaseudulta. Müller on sanonut, että hänen kirjoittamisensa juuret ovat hiljaisuudessa, sillä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan kaikki asiat vaiettiin kuoliaiksi. Kun Müller ei voinut enää vaieta totalitarismin kauheuksista, hän alkoi kirjoittaa. Diktatuurissa vallalla olevaa hallintomuotoa vastaan kirjoittaminen on kuitenkin paitsi rohkeaa, myös vaarallista. Toistuvien kotietsintöjen ja tappouhkausten rasittama kirjailija pakeni vuonna 1987 Länsi-Saksaan ja on asunut Saksassa siitä lähtien.

Müllerin teosten aiheet kumpuavat usein hänen omista kokemuksistaan diktatuurisesta hallinnosta. Aiemmin lukemani Hengityskeinu perustui Müllerin ystävän tarinaan, ja nyt lukemani Matala maa puolestaan heijastelee kirjailijan lapsuudenmaisemia ja -muistoja. Bloggauksen yläosassa on alkuteoksen tiedoissa kirjalle kaksi ilmestymisvuotta; se julkaistiin ensin sensuroituna versiona vielä tuolloin kommunistisessa Romaniassa.

Novellikokoelma koostuu viidestätoista tekstistä, joista lyhyimmät ovat vain muutaman sivun mittaisia ja pisin, Matala maa, vie yli puolet teoksen sivumäärästä ja on antanut nimensä kokoelmalle. Kaikkia kokoelman tarinoita yhdistää miljöö eli svaabilainen kylä Banaatissa. Banaatin svaabilaiset ovat yksi vähemmistöryhmä Romanian saksalaisten joukossa. Alue sijaitsee nykyisessä kaakkois-Euroopassa, Romanian, Serbian ja Unkarin alueilla. Useita tarinoita yhdistää miljöön lisäksi nuoren tytön näkökulma.

Matala maa kokoelman nimenä kuvastaa hyvin tarinoiden tunnelmia, sillä melkoista matalalentoa Müller on novelleihinsa vanginnut. Synkkä kansikuvakin on teoksen hengen mukainen. Müller kuvaa novelleissaan kyläläisten arkea, joka on työntäyteistä, yksinkertaista, köyhää. Elämä on suorastaan ankeaa. On juopottelua, pettämistä, väkivaltaa. Koko suku peseytyy vuorollaan samassa kylpypaljussa, ja veden väri muuttuu jokaisen kylpijän jälkeen entistä tummemmaksi. Lapsi pakenee kurjuutta leikkeihin, ja jossakin vaiheessa kotileikissä matkitaan äidin ja isän riitoja. Äiti pesee ankeutta pois juuriharjalla lattiasta niin, että lankut lahoavat.

Aikuisten maailma on lapsen silmin nähtynä välillä käsittämätöntä. Müller sekoittaakin realistiseen kerrontatyyliinsä unikuvia, haaveita, non-senseäkin. Nämä utuiset ja mielikuvitukselliset tekstijaksot keventävät muuten kovin raskasta lukukokemusta. Esimerkiksi niminovellissa naiseksi varttuvan tytön kuolemankaipuu on sanoitettu kauniisti:


     Mutta kuolema ei tullut vieläkään.
     Kesä vyörytti väkevää kukantuoksuaan ylläni huojuvasta korkeasta heinikosta. Villit heinänkukat tunkeutuivat ihoni läpi. Menin joelle ja valelin vettä käsivarsilleni. Ihostani kasvoi korkeita pensaita. Minä olin kaunis suomaisema. 
     Kävin makaamaan korkeaan heinikkoon ja valuin hiljalleen maan sisään. Odotin että suuret piilipuut tulisivat joen yli luokseni, että ne taivuttaisivat oksansa minuun ja sirottelisivat lehtensä minuun.


Pituutensa puolesta kirjan voisi lukea yhdeltä istumalta, mutta Müllerin tyyli vastustaa tällaista lukutapaa. Ainakin minun piti lukea pysähdellen ja kertaillen. Tarinoiden välissä oli usein pidettävä taukoa. Müllerin kuvaama maailma ja hänen tyylinsä vaativat sulattelua. Kehottaisinkin lukemaan Mülleriä avoimin mielin ja ajan kanssa; teksti ei kenties heti aukene. En ahdistunut siitä, että tekstit harasivat vastaan, mutta ilottoman elämän kuvauksista ja yleisestä tunnelmasta hieman kyllä.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja.