4 puutarhakirjaa

Viljelyinnostus on ollut tänä keväänä sitä luokkaa, että iltaisin töiden jälkeen on tullut herkemmin tartuttua kirjastosta raahattuihin puutarhakirjoihin kuin romaaneihin. Kirjaston puutarhahylly on ollut ahkerassa käytössä! Tähän tekstiin olen koonnut pienet esittelyt neljästä viljelyyn liittyvästä kirjasta. Kaikki on lainattu kirjastosta ja jokaisessa niistä on omat hyvät puolensa, enkä koe järkeväksi niiden pisteyttämistä.

Minna Siltala: Keittiötarhan 3 vuodenaikaa

— vinkkejä ja vertaistukea vihertarhurille (2010)

WSOY. 193 s.

Minna Siltalan Keittiötarhan 3 vuodenaikaa sopii erityisesti avomaan viljelijöille. Siltala kyllä sivuaa myös kohopenkkiviljelyä, laatikkotarhausta ja kasvihuoneviljelyä, mutta kylvöjen ja istutusten ajoitukset on määritelty avomaan mukaan. Kotimaisuudesta tulee plussaa, sillä kirjassa kuvattuja olosuhteita ei tarvitse soveltaa, vaan kaikki on mietitty Suomen ilmaston mukaan.

Keittiötarhan 3 vuodenaikaa on ensimmäinen lukemani viljely- tai puutarhakirja, jonka kieli erottuu edukseen. Siltala on kynäillyt kirjansa niin, että saa viljelynvaiheet ja puutarhan hoidon kuulostamaan mukaansa tempaavilta ja lystikkäiltä. Puutarhoissa häärää hanskaväkeä ja viherheimolaisia. Kirjoittajan innostus ja asenne välittyvät hyvin lukijalle.

Viljelynoviisina arvostan rautalangasta väännettyjä vinkkejä. Siltalan kirjassa on esimerkiksi havainnollinen piirrossarja siitä, miten avomaan vihanneksia harvennetaan. Harventaminen nyt ei ehkä ole sieltä hankalimmasta päästä verbejä, joihin olen puutarhakirjoissa törmännyt. Silti varma on aina varma - nyt ainakin tiedän, miten punajuuret ja porkkanat tulee harventaa!

Viljelysanasto on todella aiheuttanut kummastusta, kun olen aiheeseen alkanut perehtyä. Koulia, karaista ja tuleentua eivät ole mitään perusverbejä, joiden merkitys aukeaisi kaupunkilaiselle tuosta vain. Onneksi kirjoissa käydään yleensä nämä "perusjutut" hyvin läpi ja googlaamalla löytyy lisää tietoa.

* * *

Marie Åberg Secher: Kasvihuone (2005)

Alkuteos: Växthuset - Det lustfulla rummet.

Suomentaja: Aretta Tiilimäki & Taina Koivunen (2006).

Otava. 141 s.

Marie Åberg Secherin kirja on erittäin informatiivinen myös vaativammalle ja pitkää kasvukautta tavoittelevalle kasvihuoneviljelijälle. Åberg Secher tuo kirjassaan esiin paljon tietoa kasvihuoneviljelystä sekä joukon vahvoja mielipiteitä. Kirja on hyvä esimerkki siitä, että jokainen puutarha-, viljely- ja kasvihuonekirja on tekijänsä näköinen ja perustuu ainakin osittain kirjoittajansa omiin kokemuksiin. Jokainen painottaa itselleen tärkeiksi muodotuneita asioita.

Kirjailija puhuu kiivaasti lasisen kasvihuoneen puolesta: polykarbonaattiseinät ja -katot tahtovat mennä vuosien saatossa huonoksi. Niihin kerääntyy levää ja ne kellastuvat, joten ne ovat joidenkin vuosien kuluttua vaihtokunnossa. Sonja Lumme esittelee Kotipihan kasvihuone -kirjassaan eri materiaalien hyviä ja huonoja puolia neutraalimmin ja jättää valinnan lukijan tehtäväksi.

Åberg Secherin mielestä kasvihuone on varustettava kiinteillä vesi- ja sähköliitännöillä, mikä on varmasti perusteltu mielipide. Onhan huoltotoimet silloin helpompi tehdä. Tällaisia mahdollisuuksia kaikilla ei kuitenkaan ole, jos kasvihuone sijaitsee vaikkapa mökillä. Myös kirjassa esitelty viljelyaikataulu on rakennettu lämmityksen varaan, joten sitä ei voi hyödyntää, jos aikoo perustaa lämmittämättömän kasvarin. Kasvukausi alkaa Suomessa ilman lämmitystä paljon myöhemmin kuin kirjassa esitelty. Lumpeen kirjan opit ovat Suomessa viljelevälle helpommin hyödynnettävissä, niitä ei tarvitse soveltaa.

Kirjan ansiona on perusteellinen peruskasvisten viljelyn opastus. Tomaatti, kurkku ja paprika sekä viiniköynnös käydään perusteellisesti läpi, ja tein ohjeista muistiinpanoja omia kokeiluja varten.
On hyvä, että lukuiset viljelijän viholliset eli tuholaiset on käyty perusteellisesti läpi, samoin niihin tehoavat biologiset torjuntakeinot.

Kirjailijalla on eittämättä paljon tietoa ja kokemusta aiheesta, mutta kirja olisi paljon vakuuttavampi, jos se olisi vähemmän asenteellinen. Toki omat mielipiteet ja vuosien varrella kertyneen kokemustiedon voi tuoda ilmi, mutta ilmaisutapa vaikuttaa suuresti siihen, miten lukija nämä kokee. Päsmäröinnin ja asiantuntevuuden välillä on eroa.

* * *

Bella Linde & Lena Granefelt: Omasta maasta

— omavaraisen kotipuutarhurin käsikirja (2014)

Alkuteos: Rätt ur jorden. Handbok i självhushållning.

Suomentaja: Kirsi Tanner (2016).

Minerva. 255 s.

Omasta maasta ilmestyi vastikään suomeksi, ja odotin innolla houkuttelevan näköisen kirjan varauksen saapumista kirjastoon. 

Linden teoksen läpäisee ajatus omavaraisuudesta. Oman puutarhan antimilla olisi tarkoitus ruokkia oma perhe: kasvatetaan tarpeeksi, mutta ei liikaa. Linden esittelemä keittiöpuutarha koostuu kasvihuoneesta, koristekasveista, hedelmätarhasta, monivuotisista keittiökasveista, yrittikasveista, kompostista ja neljästä hyötykasviosastosta, joita viljellään vuoroviljelyn periaattein. 

Kirjassa käydään läpi viljelyn koko kaari aina suunnittelusta säilöstään, joten kirjan oppeihin olisi hyödyllistä palata kasvukauden eri vaiheissa. Kansiliepeissä on yksi parhaista tähän mennessä näkemistäni viljelyaikatauluista. Kirja on huikea tietopaketti – tämän taidan jossakin vaiheessa hommata omaan hyllyyn. 

* * *

Eva Robild: Lavakaulusviljely (2014)

Alkuteos: Odla i pallkrage.

Suomentaja: Ulla Huhtala (2014).

JK-Publishing. 95 s.

Robild esittelee ohuehkossa kirjassaan, mihin kaikkeen trendikkäät lavakaulukset sopivat ja mitä niistä voi saada aikaan. Ne taipuvat ainakin hyötypuutarhurin kasvimaaksi, kukkapenkiksi, yrttimaaksi, puutarhakalusteiksi ja kompostiksi. Lavakauluksia on hyödynnetty monipuolisesti myös kaupunkiviljelyssä: kun lavaan laittaa pohjan, voi se sijaita asvaltin päällä keskellä katua. Kun vähän nikkaroi ja maalaa, niin saa todella näyttävää aikaiseksi. 

Kirja on ideapankki lavakauluksista kiinnostuneille. Robildin ohjeilla pääsee helposti alkuun ja saa perustettua lavatarhan. Mukana on muun muassa hyödyllinen ohjeistus, jonka avulla voi mitoittaa kasvien määrän per lava. 

* * *

Jokainen edellä esitelty puutarhakirja on opettanut minulle jotakin. Muun muassa näiden teosten avulla hahmottelin sitä kasvivalikoimaa, jolla lähdin tähän ensimmäiseen kasvukauteeni. Olen utelias ja ahnas oppija, kun innostun jostakin aiheesta. Varmasti vähemmälläkin olisin päässyt alkuun. Keväinen tunnelmointi oli kuitenkin osa uuden harrastuksen iloa: suunnittelu, selvittely ja pähkäily nostattivat puutarhakuumetta entisestään. 

Halusin tuoda nämä kirjat blogiin, jotta muistaisin myöhemmin, mistä löytyy mitäkin. Nämä esittelyt toivottavasti auttavat aiheesta kiinnostuneen lukijani juuri hänelle sopivan kirjan äärelle. 

Tietokirjat ovat niin täynnä asiaa, että en millään pystynyt omaksumaan kaikkea kerralla. Luulen, että palaan näiden äärelle viimeistään ensi talvena. Silloin minulla jo on kokemusta yhdestä viljelykaudesta ja voin miettiä, mikä onnistui ja mikä ei. Kirjojen sisältö näyttäytyy silloin varmasti eri tavoin kuin tänään. Nyt kohti ensimmäisen viljelykesän haasteita!

Clarice Lispector: Lähellä villiä sydäntä (1944)

Alkuteos: Perto do coração selvagem.

Suomentaja: Tarja Härkönen (2008).

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 219.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Iira Oivo.

Toinen yritykseni lukea Lispectoria onnistui ensimmäistä paremmin. Tähden hetki jäi melko kryptiseksi pari vuotta sitten, ja pieni kirja aiheutti suurta avuttomuutta ja ärsytystäkin. Lähellä villiä sydäntä avautui hieman paremmin, ja pystyin paikoitellen nauttimaan kirjan lukemisesta. Apuna oli tällä kertaa lukupiiri, jossa yhdessä ihmettelimme luettua.

Lähellä villiä sydäntä on eräänlainen kasvutarina. Siinä kuvataan päähenkilö Joanan lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta. Huomio on ennen kaikkea Joanan sisäisessä ajatusmaailmassa. Hän on jo nuorena pohdiskeleva ajattelija ja tarkka ympäristön havainnoija.

Tarinan myötä Joana kasvaa lapsesta aikuiseksi. Pikkutyttönä Joana asuu isän kanssa, ja tämän kuoltua tädin luona ja sisäoppilaitoksessa. Aikuisena vuorossa on onneton avioliitto, sillä Joanan aviomies Otávio pettää vaimoaan entisen morsiamensa kanssa. Ulkoiset puitteet ja elämän etapit jäävät kuitenkin toissijaisiksi, sillä pääpaino on koko ajan Joanan eksistentiaalisissa pohdinnoissa.

Joana on ihmisenä ihailtavan vahva. Muut ihmiset, kuten isä, täti, opettaja tai aviomies, eivät kohtele Joanaa erityisen hyvin, mutta hän ei lannistu. Sisäinen elämänjano ja tahto vievät Joanaa elämässä eteenpäin:

Suhteet muihin ihmisiin erosivat aina vain enemmän niistä joita hänellä oli itseensä. Lapsuuden suloisuus katosi jälkiä jättämättä, jostain sisäisestä lähteestä ei pulpunnut enää vettä ulkopuolelle ja hän tarjosi vieraiden ohikulkijoiden askelille vain väritöntä ja kuivaa hiekkaa. Mutta hän käveli eteenpäin, aina vain eteenpäin niin kuin kävellään rannalla, kun tuuli hyvilee kasvoja ja puhaltaa hiukset taakse.

Clarice Lispector (1920-1977) oli 23-vuotias, kun hän kirjoitti tämän esikoisteoksensa. Teosta on tulkittu kirjailijan omakuvaksi. Kenties se sitä jossakin määrin onkin, ainakin lapsuus- ja nuoruusvuosien osalta. Lispector ei juuri kuvaa miljöötä tai luo ajankuvaa, vaan keskittyy Joanan sisäisen maailman kuvaamiseen. Yli seitsemänkymmentä vuotta sitten julkaistu teos onkin ajaton, ja se voisi hyvin olla kirjoitettu vaikka vasta 2000-luvulla. 

Lispectorin teksti on tajunnanvirtaa, ja se soljuu kauniisti eteenpäin. Välillä sain ajatuksesta kiinni, välillä painuin sukelluksiin. Ymmärryksen rajamailla lukeminen on haastavaa, koska silloin ei saa olla itselleen lukijana liian ankara. Pitää antaa mennä, eikä saa ahdistua siitä, jos vähän kompastelee. Saatanpa vielä joku päivä lukea Lispectorin Passion, jonka myös on suomentanut Tarja Härkönen. Härkönen on tehnyt ainakin tämän teoksen kanssa huikean hienoa työtä. Kirjan lopussa on myös suomentajan mielenkiintoiset ja selventävät jälkisanat, joihin suosittelen perehtymään lukemisen alkuvaiheessa tai vaikka kesken kirjan, jos lukeminen vähänkään alkaa takuta.

Elfriede Jelinek: Halu (1989)

Alkuteos: Lust.

Suomentaja: Jukka-Pekka Pajunen (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 228.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Olen jo vuosia aikonut lukea Elfriede Jelinekin romaanin Pianonsoittaja, joka löytyy omasta hyllystäni. Sopivaa hetkeä kirjalle ei ole vielä tullut, vaikka Jelinek kiinnostaa kovasti. Kirjailijan kotimaa Itävalta on minulta vielä valloittamatta kirjallisella maailmanmatkallani ja toisekseen Jelinek on nobelisti — pikkuhiljaa haluan lukea jotakin jokaiselta naisnobelistilta. Syitä lukea Jelinekiä siis riitti, ja viimeinen sysäys tarttua hänen kirjaansa tuli toukokuisessa Helsinki Litissä: Sara Stridsberg mainitsi Jelinekin yhdeksi häneen vaikuttaneista kirjailijoista.

Halu sijoittuu pieneen Alppi-kylään. Tehtaanjohtajana työskentelevä mies alistaa ja käyttää vaimoaan seksuaalisesti hyväksi, koska ei uskalla enää käyttää prostituoituja aids-tartunnan pelossa. Miehen halu on ylitsepursuavaa, hallitsematonta. Mies lämpenee, nuolee, puree, survoo, imeee ja painaa läpi tarinan kyltymättömästi. Lukijalle tulee jo parin ensimmäisen luvun aikana piesty olo: sivuilla kuvattu seksuaalinen alistaminen ja väkivalta hyppäävät päälle.

Takakannen mukaan "romaani paljastaa eurooppalaisen yhteiskunnan puistattavan rappion", mutta mielestäni yhteiskuntakritiikki ja muu sanoma jäävät mässäilevän, brutaalin halun tyydyttämisen jalkoihin. Vähemmän olisi enemmän. Tulee sellainen olo, että Jelinek ei luota lukijaansa, kun ei jätä tämän mielikuvituksen varaan mitään. Nobelistilta voisi odottaa jotakin tyylikästä, vihjailevaa ja kuvitelmia ruokkivaa, mutta Jelinek on valinnut toisen taktiikan. Hän tuo elimet ja eritteet ylikorostetusti lukijan eteen.

Halussa henkilöillä on nimet, mutta ne mainitaan vain silloin tällöin: mies on mies ja nainen on nainen. Jelinekin ihmiskuva on brutaali. Ihminen on fyysisten, lähes eläimellisten vaistojensa ohjattavissa. Mies on patukkaa, paisuvaista, halkoa. Nainen on koloja, rakoja, vakoja ja reikiä.Ylikorostuneen seksuaalisuuden kuvaaminen tekee ihmisestä ruman ja likaisen.

Tarinan mies on selvästi jollakin tapaa sairas, mutta mitä nainen ajattelee? Miksi hän alistuu? Yksi syy hänen käytökseensä on varmasti miljöö ja sosiaalinen asema: pienessä Alppi-kylässä paperitehtaan johtajan vaimoa kadehditaan, hänellä on aina hienoimmat vaatteet, aina uusi mekko. Mies ostaa vaimoaan hiljaiseksi vaatteilla, koruilla ja rahalla. Kirja on kirjoitettu lähes 30 vuotta sitten. Johtajan vaimon mahdollisuudet olivat ehkä vähäiset, eikä pienestä piiristä noin vain lähdetty. Alistettu nainen etsii lohtua alkoholista ja nuoremman miehen sylistä. Toisen miehen kohtelu ei ole sen parempaa.

Kirjassa korostuu miehen ja naisen fyysisyys. Sosiaalisesti he ovat myös äiti ja isä, joilla on pieni poika. Tarinan lapsen kohtalo onkin kaikista kurjinta luettavaa. Lapsi eli se on sivustaseuraaja, tiellä oleva este, häiriötekijä. Pojan osa on väistellä vanhempiaan ja paeta harrastustensa tai kavereiden pariin kodin ahdistavia tapahtumia.

Jelinekin kerrontatapa on kiemurainen, teksi on paikoin kaoottista. Vertauskuvien vyöry melkein tukehduttaa, enkä aina edes jaksa yrittää ymmärtää. Toisaalta olen helpottunut, etten ymmärrä kaikkea. Etäännyttäminen on lukijan toinen pelastus. Mies ja nainen jäävät etäisiksi, heidän toimiaan seuraa ikään kuin välimatkan päästä. En usko että olisin voinut lukea kirjaa loppuun asti, jos nainen olisi tullut kovin läheiseksi.

Halu on kirja, jota en olisi halunnut lukea. En jättänyt sitä kesken, koska halusin nähdä, onko lopussa jokin pelastus tai ratkaisu. Jelinek onnistuu välittämään vääristyneen parisuhteen henkiset ja fyysiset kauhut lukijalle niin tehokkaasti, että ainakaan kirja ei ole yhdentekevä.  Uskoisin sen herättävän tunteita paatuneimmassakin lukijassa. Kirjasta tuli minulle todella paha olo.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (2014)

Alkuteos: Beckomberga. Ode till min familj.

Suomentaja: Outi Menna (2016).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 380.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Tuija Kuusela.

Sara Stridsbergin ensimmäinen suomennettu romaani Niin raskas on rakkaus kertoo Jackiesta ja Jimistä, tyttärestä ja isästä. Alkoholisti-isä joutuu, tai pääsee, mielisairaalaan, ja 13-vuotias Jackie vierailee siellä mielellään. Lukija tutustuu isän ja tyttären lisäksi paikan asukkaisiin ja sairaalan työntekijöihin, kuten laitostuneeseen viimeiseen potilaaseen Olofiin ja potilaita sairaalan ulkopuolelle juhliin salakuljettavaan lääkäriin.

Kirjan nimi on alkukielellä Beckomberga. Kirja on saanut nimensä vanhalta mielisairaalalta, jonne tapahtumat sijoittuvat. Beckomberga ja muut vastaavat massiiviset laitokset on jo lakkautettu, potilaita on siirretty enemmän avohoidon ja lääkkeiden varaan. Stridsberg omistaa teoksensa kaikille joiden matka kulki Beckombergan sairaalan puiston ohi vuosien 1932 ja 1995 välillä. Tarina siis kytkeytyy todelliseen historialliseen paikkaan ja kuulemma myös kirjailijan omaan elämään jollakin tasolla, mutta on silti fiktiivinen teos.

Kirja on tarina eräästä perheestä, mutta ehdottomasti myös kannanotto mielenterveyspotilaiden hoidon tilaan: Minulla on toisinaan käynyt mielessä, että Beckombergan aikakausi osui samalle jaksolle kuin hyvinvointivaltionkin, 1932—1992.

Stridsberg kirjoittaa raskaasta aiheesta kauniisti. Teksti on autereista ja ilmavaa kuten kirjan suomenkielisen painoksen kansikin. Kaikki on vähän liian vaaleansinistä minun makuuni. Blogitekstiäkin oli vaikea kirjoittaa, koska halusin pitää kirjasta. Halusin kokea jotakin suurta sen äärellä, mutta niin ei sitten käynytkään. Missään nimessä tämä ei ole huono kirja, mutta korkeat odotukset latistivat lukukokemukseni. Petyin siihen, että tarina ei mennytkään ihon alle.

Sara Stridsberg ja Claes Andersson Helsinki Litissä 14.5.2016. 
Keskustelu löytyy Yle Areenasta.

Helsinki Litissä Stridsberg mainitsi häneen vaikuttaneita kirjailijoita, kuten Elfriede Jelinekin ja Unica Zürnin. Uteliaana ja tiedonjanoisena lukijana kiinnostun herkästi näistä kirjailijoiden mainitsemista vaikuttimista. Jelinekin kaksi suomennettua romaania Pianonsoittaja ja Halu kipusivat heti luettavien listan kärkisijoille. Koska tämä postaus Stridsbergin kirjasta on roikkunut luonnoksissa useita viikkoja, olen jo ehtinyt lukea Halun, ja siitäkin on bloggaus tulossa lähipäivinä.

Työkaverin kanssa selvittelimme, kuka Unica Zürn on, sillä hänestä emme olleet aiemmin kuulleet. Kävi ilmi, että hän oli saksalainen kirjailija ja taiteilija, jolta ei ole suomennettu yhtään teosta. On siis tartuttava Zürniin ruotsiksi tai alkukielellä eli saksaksi, jos mielii häneen tutustua. Ja koska Stridsbergin aiempia teoksia ei ole suomennettu, on kiinnostavilta vaikuttavat romaanit Darling river ja Drömfakulteten luettava ruotsiksi. Ensin mainittu odottaa jo kirjaston varaushyllyssä, sillä uskon vielä löytäväni sen järisyttävän Stridsbergin, josta olen kuullut puhuttavan!

Vaikka Niin raskas on rakkaus olikin huimien odotusten vuoksi pienoinen pettymys minulle, avasi se jälleen uusia ovia kirjojen maailmassa. Kirjat ja lukeminen johdattavat aina uusien kirjojen luo: lukeminen on ihanaa löytöretkeilyä.

Niin raskas on rakkaus on saanut mukavasti bloghuomiota. Blogiarvio löytyy ainakin seuraavista blogeista: Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena, Reader, why did I marry him? ja Leena Lumi.

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen (2015)

Alkuteos: Hush Baby.

Suomentaja: Tuula Kojo (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 397.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: tiedot kirjaston tarran alla.

Suomenruotsalaisen Johanna Holmströmin romaani Sulje silmäs pienoinen on psykologinen jännäri, joka sijoittuu Helsingin ja Sipoon rajalle, idylliselle merenranta-alueelle. Lapsipsykologi Robin palaa lapsuudenkotiinsa alkoholisoituneen äitinsä luo. Psykologilla itsellään on raskas menneisyyden taakka harteillaan, ja kotiseutu nostaa mieleen monia kipeitä muistoja, kuten isäpuolen kuoleman, veli Lukaksen menehtymisen huumeisiin ja veljen lapsuudessa kohtaamat traumaattiset tapahtumat.

Vierailu äidin luona pitkittyy, ja Robin huomaa olevansa erikoisten tapahtumien keskellä ja pian myös jonkun silmätikkuna. Tunnelma käy uhkaavaksi. Kuka Robinia jahtaa? Mitä yhteisössä on oikein tekeillä?

Holmströmin romaani oli kevään päätöskirja kirjaston lukupiirissä, jossa luettiin kevään ajan pohjoismaisia kirjoja. Ajattelimme etukäteen toisen vetäjän kanssa, että tässähän oli hyvin kirjoitettu kirja, jossa on paljon aineksia. Kumpikaan meistä ei ollut Holmströmin lumoissa, mutta pidimme kirjaa mukiinmenevänä. Odotimme vilkasta keskustelua, mutta emme osanneet odottaa kaikkien aikojen lyttäystä!

Lukupiiriläiset pitivät kirjaa sekavana ja epäuskottavana — erityisesti Robin ei vakuuttanut kriittisiä lukijoita. Robinin pimeässä juoksentelu ja etsiskely herättivät kiukkua: eihän noin kukaan toimi, paitsi elokuvissa! Kirjassa oli liikaa aiheita: huumeista, menneisyyden haamuista, erikoisesti käyttäytyvistä lapsista, piileskelevästä jalkajousiampujasta ja suomiehestä olisi riittänyt aineksia useampaan kirjaan.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin. Kaiken parjaamisen keskellä eräs lukupiiriläisemme nosti esiin muutamia kauniita kuvauksia kirjasta. Tässä niistä yksi:

Ja niin hetki liitää ohitse, yhtä keveästi ja ilmavasti kuin linnun pudottama höyhen johon tuuli tarttuu. He juovat tuoppinsa tyhjäksi, ja heidän väliinsä leviää hyvästelyn häive.

Nämä jäähyväiset ja muutama muu kohtaus on kirjoitettu pysäyttävän kauniisti. Mehevän keskustelun lopputulema taisi olla, että jos kirjasta olisi karsinut aiheita ja sen henkilöhahmoja syventänyt, niin siitä olisi voinut syntyä ihan menettelevä kirja.

Lukupiirikeskustelu yllätti, mutta myös lämmitti. Minusta on ihana nähdä, kun kirjat ja lukeminen herättävät tunteita. Ja aina kaikki eivät voi tykätä kaikesta, se on selvä. "Ihan kiva" ja muut laimeat kommentit taas eivät vie keskustelua eteenpäin. Hyvin perustellut mielipiteet antavat uutta näkökulmaa muille kirjan lukeneille. Kieltämättä omakin mielipiteeni kirjasta hieman heikkeni keskustelun edetessä, vaikken sille täystyrmäystä annakaan. Huomasin jo lukiessani, että kun kirja alkaa jo vähän ärsyttää, niin lisäsuivaantumiseen ei paljoa tarvita. Robin kostuttaa kielenkärjellä huuliaan tarinan aikana lukuisia kertoja; niin, että tapa alkaa raivostuttaa.

Kevään lukupiirikirjoista parhaiksi nostettiin Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat ja Beate Grimsrudin Hullu vapaana. Ensi syksynä suuntaamme lukupiirissä aivan toisaalle, sillä kirjalista on koottu aasialaisten kirjailijoiden teoksista. Saa nähdä, mitkä kirjat saavat silloin osakseen kehuja ja mitkä haukkuja!