Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (1973)

Alkuteos: Bröderna Lejonhjärta.

Suomentaja: Kaarina Helakisa (1974).

Lukija: Jarmo Heikkinen.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: n. 6 tuntia (6 cd-levyä)

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Äänikirjakotelossa ei näy kirjan kansikuva kokonaan.
Kirjan kuvitus: Ilon Wikland.

En ole varma, olenko lukenut Veljeni, Leijonamielen lapsena tai onko joku lukenut sen minulle. Ainakaan minulla ei ollut muistikuvia tarinasta, kun aloin kuunnella sitä äänikirjana. Astrid Lindgrenin kirjoista Peppi-kirjat olivat minulle tärkeitä lapsena, nämä muut eivät niinkään. 

Nyt minä rupean kertomaan veljestäni. Veljeni on Joonatan Leijonamieli, hänestä minä kerron. Tämä on melkein kuin satu, tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös. Ja silti kaikki on totta, vaikka ei sitä kyllä kukaan muu tiedä kuin minä ja Joonatan.

Veljeni, Leijonamieli on vauhdikas seikkailu, jossa on surullinen pohjavire. Minäkertoja on Kalle eli Korppu, sairas pikkupoika. Korppu viettää päivänsä keittiön sohvalla, sillä hän on liian sairas käymään edes koulua. Kuolema lähestyy. Korpulla on kaunis ja ihailtu veli Joonatan, joka tulipalon sattuessa pelastaa pikkuveljensä ja kuolee itse. Pian myös Korppu menehtyy sairauteensa, ja veljekset kohtaavat kuoleman jälkeisessä maailmassa, Nangijalassa.

Nangijala on satujen ja nuotiotulten maa, jossa sairas muuttuu terveeksi ja ruma kauniiksi. Korpun kivut ovat poissa, ja veljekset asuvat huumaavan kauniissa Kirsikkalaaksossa. Hyvin pian käy ilmi, että Nangijala ei ole mikään paratiisi, sillä hyvä ja paha käyvät uuvuttavaa taisteluaan. Paha Tengil pitää läheistä Ruusulaaksoa vallassaan, ja pahuus uhkaa levitä myös Kirsikkalaaksoon. Joku on katala kavaltaja, joka täytyy pysäyttää. Joonatan ja Korppu ajautuvat seikkailuun, jonka tuoksinassa he kohtaavat kuolemaa, pahuutta, petollisuutta ja ilkeyttä.

Seikkailun aikana sattuvat onnenpotkut muistuttavat, että kyseessä on lasten satu. Kirjan jännittävyys ja rajuus kuitenkin yllättivät minut. Fantasiamaailmassa voi kuolla useaan kertaan, ja aina pääsee uuteen parempaan paikkaan. Tällaiset seikkailut olivat liikaa minulle lapsena.

Tarinassa käsitellään rohkeasti kuolemaa: veljekset kuolevat alussa, seikkailun aikana moni poikien tuntema henkilö kuolee, ja lopussa veljekset päättävät kuolla yhdessä, jotta pääsisivät seuraavaan maailmaan, Nangilimaan. Kirjan keskeinen sanoma taitaakin olla, ettei kuolemaa tarvitse pelätä. 

Tarina näyttää, että hyvän tekeminen kannattaa, samoin pelkojen voittaminen. Veljekset ovat toisiaan kohtaan lojaaleja, mutta minua kävi ärsyttämään heidän eriarvoisuutensa. Joonatan on aina jotakin enemmän kuin Korppu, myös Nangijalassa. Joonatan tietää enemmän, on nopeampi, rohkeampi ja neuvokkaampi.

Toinen ärsyttävä seikka liittyy suomentajan käyttämään sanastoon: ikänä toistuu aivan liian usein. Ei kukaan ole ikänä ollut yhtä kaunis kuin Joonatan. Enkä tule ikänä enää iloiseksi. Erikoinen sana alkaa kiinnittää huomiota, kun se toistuu kymmeniä kertoja. Lukija Jarmo Heikkisen lukee tarinan tutulla äänellään selkeästi ja miellyttävästi. 

Seuraavaksi kuunteluun pääsee Ronja, ryövärintytär. Kirjaa en ole koskaan lukenut ja muistan, että elokuva oli liian jännittävä minulle lapsena. Yritin muutaman kerran katsoa sitä, mutta kesken jäi. En ole toistaiseksi palannut tarinan pariin aikuisenakaan — saa nähdä, käykö se nyt liian jännäksi!

Pieni kierros Blogistaniassa osoitti, että tämä kirja jos mikä jakaa mielipiteitä ja saa erilaisia tulkintoja. Esimerkiksi Morre, Katja, Laura ja Jokke ovat lukeneet kirjan, ja Morre ja Katja analysoivat kiinnostavasti lapsen kanssa jaettua lukukokemusta.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. Kulosaari. Puh. 35 (1975)

Alkuteos: Brändövägen 8. Brändö. Tel 35.

Suomentaja Elvi Sinervo (1976).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 166.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjaston kirjassa ei ollut kansikuvaa,
joten kuva nimiösivulta.

Henrik Tikkanen kirjoitti 1970-luvulla kolme omaelämäkerrallista romaania, jotka muodostavat osoitetrilogian. Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 26 ovat saaneet nimensä Tikkasen kulloisenkin kotiosoitteen mukaan. Kulosaarentie 8:ssa sijaitsi Tikkasen lapsuudenkoti, ja tässä ensimmäisessä kirjassaan hän keskittyy lapsuutensa ja nuoruutensa kuvaamiseen.

Henrik Tikkanen syntyi 1924, kuusi vuotta sisällissodan jälkeen. Hänen perheensä kuului suomenruotsalaiseen kielivähemmistöön ja kulosaarelaiseliittiin. Sukulaisissa ja tuttavissa oli useita historian merkkihenkilöitä. Tikkanen käy läpi nuoruutensa vaiheita anekdoottimaisesti.

Keskeiseksi nousee nuoren miehen uhmakas halu päästä rintamalle. Tikkanen lähteekin vapaaehtoisena jatkosotaan. Uhma taittuu pelkuruudeksi, kun nuori mies huomaa, että todellisuus rintamalla on täynnä kuolemaa, silpoutuneita tovereita ja odottamista.

Kuolema ei allekirjoittanut mitään rauhansopimuksia, se jatkaa yhä viimeiseen mieheen. Todellinen sodan kuvaus koostuu kuolemansyy- ja ruumiinavaustodistuksista. Kaikki muut kuvaukset rehellisistä aikeista huolimatta ovat vääriä. Sekä Mailer, Linna että Heller ovat vastoin tahtoaan luoneet ihannoivia sankarieepoksia, joita sodasta säästyneet naiivistit ahmivat.

Tikkasen huomiot sotakirjoituksien oikeellisuudesta ovat mielenkiintoisia, kun huomioi, mistä ja miten hän itse kirjoittaa. Varmasti hänenkin kirjoituksistaan moni voisi sanoa, että ne ovat vääriä kuvauksia. Tällaisissa autofiktiivisissa teoksissa fakta ja fiktio kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti, ja kaikkeen linkittyy vielä muistamisen problematiikka.

Tikkanen kyllä tekee selväksi epäluotettavuutensa kertojana. Epäluotettavuuden lisäksi kertoja on suora ja säälimätön: hän ruotii lapsuudenperheensä ongelmat ja oman kasvunsa kipupisteet perinpohjin. Epävakaa lapsuus, alkoholisoituneet vanhemmat, läheisten itsemurhat, seksuaaliset kokeilut. Tikkanen kirjoittaa kaikesta ja maustaa tarinansa ironialla.

En voinut olla huomaamatta yhteyksiä Knausgårdiin. Sekä Tikkanen että Knausgård avaavat sielunsa syvimmät tunnot lukijalle, eikä se ole aina kaunista luettavaa. He eivät arkaile kertoa pelkojaan, negatiivisia tunteitaan ja erehdyksiään. Siloittelematta. Täytyy toki muistaa, että hehän valitsevat, mitä kirjoittavat. Liioittelu, vähättely, valikointi ja sepitys ovat kuuluneet varmasti molempien keinovalikoimiin.

Yhtymäkohtia löytyy myös kirjailijoiden elämistä. Vanhempien avioliitto päättyy eroon, ja puolivanhemmista tulee osa elämää. Molemmilla on alkoholisti-isä, joka lopulta juo itsensä hengiltä. Lisäksi molemmilla on kirjoittava vaimo ja itselläänkin ongelmia alkoholin kanssa.

Knausgårdiin verrattuna Tikkanen päästää lukijansa helpommalla — ainakin, jos luku-urakkaa mittaa vain sivumäärällä. Tikkasen trilogiaa seuraa vielä kaksi osaa, eli osoitekirjoja on yhteensä viisi. Viidessä pienoisromaanissa on yhteensä reilusti alle tuhat sivua. Knausgård on kynäillyt elämästään kuuden kirjan verran, ja Taisteluni-sarjan kokonaispituus on lähemmäs neljätuhatta sivua.

Tikkasen kirjoitustyyli teki minuun vaikutuksen. Oli hauska huomata, että Knausgård on tehnyt minusta tunnustuskirjallisuuden ystävän:  kiinnostun tällaisesta oman navan kaivelusta muidenkin kirjoittamana. Kai ne ovat kirjailijan rohkeus ja tarkka havainnointikyky, jotka minua kiehtovat. Kaikesta voi kirjoittaa (ainakin näennäisesti). Ymmärrän samalla hyvin, miten koville tilittäjien lähipiiri joutuu.

Kulosaarentiessä ainoastaan suomennos jätti hieman toivomisen varaa. Lauserakenteet ontuvat välillä niin, että tekstiä joutuu tankkaamaan, jotta merkitys löytyisi.

Sain kipinän tutustua Henrik Tikkasen tuotantoon toukokuisilla Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Märta Tikkanen ja Juha Itkonen keskustelivat muun muassa tunnustuskirjallisuudesta ja häpeästä kirjoittamisesta. Knausgårdkin mainittiin. Märta Tikkanen myös usein viittasi edesmenneen miehensä sanomisiin. Kuuntelin naulittuna ja päätin, että tänä kesänä vihdoin tutustun Tikkasiin. Aloitin Märtan teoksesta Miestä ei voi raiskata, ja tutustuminen jatkuu pitkin kesää.

Osoitesarjan avausosaa on luettu lukuisissa blogeissa. Kurkkaa vaikkapa Saran,
Hannan, Jaanan tai Jennin postaukset.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja (2010)

Alkuteos: Min kamp. Fjerde bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2014).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 534.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: ?

Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni. Neljäs kirja on roikkunut tuossa koneen vieressä odottamassa bloggaamista jo hyvän tovin. Sain kirjan luettua jokunen kuukausi sitten, mutta tekstiä siitä ei ole tahtonut syntyä. Knausgård-rakkauteni nimittäin on ollut kovilla tämän neljännen osan kanssa.

Taisteluni-sarjan Ensimmäinen, Toinen ja Kolmas kirja saivat minulta täydet pisteet ja luin niitä hurmiossa. Mikään floppi nelonenkaan ei minusta ole, sillä edelleen pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa ja huomioida ympäristöään ja ihmisiä. Tällä kertaa en kuitenkaan tuntenut samanlaista imua kuin aiempien osien kanssa ja pidin kirjaa tauollakin puolisen vuotta.

Kirjan alussa Karl Ove on vastikään valmistunut lukiosta ja lähtee sijaisopettajaksi Pohjois-Norjaan. Vuoden mittaisen pestin aikana hän paitsi opettaa itseään vähän nuorempia oppilaita, myös kirjoittaa, ryypiskelee ja vikittelee tyttöjä. Juominen on ainoa huvi syrjäkylällä, ja sitä tehdäänkin paljon. Koulussa Karl Oven on oltava vastuullinen aikuinen, mikä ei ole aina helppoa. Vuoden aikana Karl Ovelle sattuu ylilyöntejä niin töissä kuin vapaallakin. Seksuaalinen kokemattomuus painaa nuorta miestä, ja hänen keskeisin tavoitteensa on vihdoin kokea suuri onnistuminen.

Kirjan päähenkilö Karl Ove on aiemmissakin osissa toilaillut ja ollut ärsyttävä. Pääasiassa olen kuitenkin tuntenut häntä kohtaan sympatiaa ja pitänyt hänestä. Neljännessä kirjassa Karl Ove on ajoittain jopa vastenmielinen. Vastuuttomasti ja itseriittoisesti käyttäytyvää miestä tekisi mieli ravistella. Karl Ove on tullut aiempien kirjojen myötä niin tutuksi, että lukiessa tuntuu kuin lukisi jonkun tuntemansa henkilön elämästä. Ehkä juuri sen vuoksi Karl Oven käytös välillä kiehuttaa.

Knausgårdin Taisteluni-sarjan Viides kirja on juuri julkaistu suomeksi. Kävin jo ostamassa teoksen ja suunnittelen sen lukemista alkavan viikon lomapäivinä. Kohdistan vitososaan suuria odotuksia, sillä notkahduksen jälkeen on tultava uusi nousu!

Neljännestä kirjasta ovat bloganneet aiemmin Katja, Marile ja Anita Konkka.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (1975)

Alkuteos: Män kan inte våldtas.

Suomentaja: Kyllikki Villa (1976).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 183.

Oma arvio: 4/5

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Tova Randers on kirjastovirkailija ja kahden lapsen yksinhuoltaja. 40-vuotispäivänsä kunniaksi hän lähtee ravintolaan tanssimaan ja päätyy sieltä jatkoille Martti Westerin luokse. Mies raiskaa Tovan. Tova ei tee rikoksesta ilmoitusta. Onhan hän kunnanvirkailija ja olihan hän juonut. Hän pelkää julkisuutta ja tietenkin lastensa puolesta.

Naisten naisellisuutta voidaan halventaa tuhansilla tavoilla. Niin että naiset kieltävät sen ja torjuvat sen, väheksyvät sitä ja yrittävät olla miehiä, puhua miesten kieltä, pitkiä vaikeita sanoja ja tärkeyksiä joiden tarkoituksena on vain tyhjyyden salaaminen.

Tova päättää kostaa ja tekee miehelle saman, mitä tämä teki hänelle. Tekonsa jälkeen Tova ilmoittautuu poliisille, joka tulee kyllä paikalle, mutta hymähtelee tilanteelle. Perheasia, jokin pikku rouvan leikki.

Miehiä voidaan rangaista mutta ei raiskata.

Tikkanen osoittaakin melkoisen epäkohdan silloisessa yhteiskunnassa: 1970-luvulla miestä ei todella voinut raiskata, sellaista ei ollut olemassa. Kirjan kirjoittamisen jälkeen raiskauslainsäädäntö on muuttunut, ja nykyisin lain silmissä myös mies voi olla seksuaalisen väkivallan uhri.

Kun aloin lukea kirjaa, hämmennyin. Se on kirjoitettu neljäkymmentä vuotta sitten, mutta tuntuu kovin ajankohtaiselta. Edelleen on tarpeen keskustella naisen asemasta ja seksuaalisesta väkivallasta ja vallankäytöstä. Mieleen nousevat raiskauskeskustelut, jotka takertuvat lyhyisiin hameisiin ja juotuihin siidereihin. Miten edelleen rikoksen syytä etsitään sen uhrista. 

Tikkanen kirjoittaa ajattomasti. Tarina voisi tapahtua nyt, koska tahansa. Toki kirjassa eletään 1970-lukua, jolloin ei ollut kännyköitä tai nettiä ja maailma oli monin tavoin erilainen. Itse ongelma ei kuitenkaan ole hävinnyt mihinkään, ehkä vain muuttanut muotoaan.

Sain kipinän teoksen lukemiseen toukokuisilla Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Siellä Märta Tikkanen keskusteli Juha Itkosen kanssa, ja havahduin siihen, että Tikkasen tuotanto on minulle täysin vieras. Nyt lukujonossa odottelevat muistelmaromaani Kaksi ja Henrik Tikkasen osoitetrilogia. 

Kirjasta ovat bloganneet esimerkiksi Hanna, Mari A ja Suketus. 

Zinaida Lindén: Monta maata sitten (2013)

Alkuteos: För många länder sedan.

Suomentaja: Jaana Nikula (2013).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 280.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: S-R Meilahti.

Zinaida Lindén syntyi Leningradissa 1963 ja asuu nykyisellään Turussa. Hän muutti Suomeen 1991 ja on naimisissa suomenruotsalaisen kanssa. Hän kirjoittaa sekä ruotsiksi että venäjäksi. Lindéniltä on tähän mennessä ilmestynyt kuusi teosta, jotka kaikki hän on kirjoittanut ruotsiksi. On jotenkin hämmentävää ja kai melko poikkeuksellistakin, että kirjailija kirjoittaa jollakin muulla kielellä kuin äidinkielellään! Lindén opiskeli Leningradin yliopistossa ruotsin kieltä ja kirjallisuutta, mutta silti tämä on mielestäni mielenkiintoinen valinta. Lindénin voikin lukea osaksi venäläistä kirjallisuutta ja suomenruotsalaista kirjallisuutta.

Monta maata sitten -romaanissa on paljon omakohtaista, mutta se on fiktiivinen teos. Päähenkilö on leningradilaissyntyinen Galina eli Galja. Hänen isänsä oli patologi ja äitinsä kustannustoimittaja. Galjan vanhemmat elivät työlleen ja toisilleen — lapsi jäi kuviossa ulkopuoliseksi. Tyttärestä toivotaan lääkäriä, mutta hän valitsee taidehistorian. 1990-luvulla Galja avioituu Igorin kanssa, joka on diplomaatti. Diplomaatin rouvana Galja päätyy Afrikkaan, Japaniin ja lopulta Suomeen. Aina uuden ja tuntemattoman keskelle. Diplomaatin rouvan asema arvostetaan yleisesti korkealle, mutta arki on kaikkea muuta kuin luksusta.

Vierauden kokemukset ja tunteet seuraavat Galjaa läpi elämän: jatkuva muuttaminen ja vaihtuvat ympäristöt tekevät asettumisen mahdottomaksi. Ainoa pysyvä yksikkö on perhe, joka ei sekään ole ikuinen:

Lapsemme jättävät meidät. Meidät hylätään. Monien vuosien ajan Igor ja minä olemme hylänneet muut. Olemme hylänneet maita, katuja, taloja, ihmisiä. Olemme pakanneet tavaramme, tullanneet matkalaukkumme. Olemme kulkeneet maapallon pinnalla.

Samalla muuttuu myös yksi elämän kiintopiste eli kotimaa, kun Neuvostoliiton hajottua alkaa hahmottua uusi Venäjä, joka on hassu peilikuva Neuvostoliitosta.

Kirja on jaettu neljään osaan (Kotona, Poissa, Maestro ja Muuttolinnut), ja se etenee pikemminkin teemoittain kuin kronologisesti. Lapsuus- ja nuoruusmuistoihin ja muihin elämän käännekohtiin palataan aina sopivan tilaisuuden tullen. Läpi kirjan tarkentuvat kuvat menneestä Neuvostoliitosta ja Galjan elämästä ja historiasta. Lopulta myös perheen syvimmät salaisuudet tulevat ilmi ja onnistuvat yllättämään.

Monta maata sitten oli toisen vetämäni lukupiirin kevään viimeinen kirja. Lindén kirjoittaa ilmavasti ja selkeästi, joten kirja sai kiitosta helppolukuisuudestaan. Olisimme kuitenkin kaivanneet kirjaan lisää syvyyttä; nyt moni asia jää vähälle käsittelylle. Esimerkiksi aviomies Igorin henkilökuva olisi voinut olla tarkempi, samoin miljöökuvaukset. Lukupiiriläiset pitivät Lindénin tavasta maalailla kiinnostavia tuokiokuvia. Kirjailija kuljettaa lukijaa tapahtumasta toiseen, ajassa ja paikassa liikutaan luontevasti edestakaisin. Mielenkiintoista, miten monen mielestä oli vaikea pitää kirjailija ja päähenkilö erillään, kun heissä on niin paljon samaa. Moni olikin lukenut kirjaa kuin omaelämäkertaa, ja lukupiirissä virisi keskustelua omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta.

Kirjasta ovat bloganneet esimerkiksi Lukuneuvoja, Mari A, Sirri ja Jaana.