Naisten historiaa hansa-aikaan – Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär

Kansi: Ville Laihonen.

Aamun Hesari ja Helena Ruuskan arvio muistuttivat, että tämäkin mainio kirja on postaamatta. Tässä siis lyhykäisesti ajatuksiani Ulla Raskin esikoisromaanista Blanka, Itämeren tytär ennen kuin eräpäivä kutsuu kirjan takaisin kirjastoon. 

Eletään 1600-luvun ensimmäisiä vuosia Räävelissä eli nykyisessä Tallinnassa. Saksalaisen kauppiaan tytär Dorothea on juuri naitettu lyypekkiläiselle kauppiaalle, kun hääjuhlassa sattuu jotakin odottamatonta: morsian kuolee.

Järjestetty avioliitto hyödyttäisi sekä isän että aviomiehen bisneksiä, mutta nyt kaikki uhkaa kaatua. Ratkaisu löytyy pikkusisko Blankasta, joka asettuu sisarensa tilalle.

Parantaja Kadri saa puhuttua Blankalle vielä yhden talven kotikaupungissa, mutta keväällä on lähdettävä aviomiehen luo. Seuraa vaiheikas merimatka, kun Blanka matkustaa piikansa Margon kanssa kauppalaivalla kohti Lyypekkiä. Mukanaan Blankalla on myös parantaja Kadrin opit ja yrtit sekä perintökoru piilotaskussa.

Rask punoo rinnan monia juonia, ja lukija on koukussa. On seikkailua, selviytymistä, romantiikkaa. Ja hurjia kuvauksia naisen asemasta miesten armoilla. Naisten rohkeus ja keskinäinen solidaarisuus ovat eteenpäin vieviä voimia. Koskaan ei vaan voi tietää, kuka on se rotta, joka nakertaa luottamuksen palasiksi.

Kirja avaa Kylmä meri -sarjan, joten Raskin soljuvan kerronnan pariin saa palata luultavasti lähivuosina!


Helmet-lukuhaaste: 41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää.

Kotimaan kirjakierros: Lappi.


Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär. WSOY 2025. 375 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Ville Laihonen.

Äijäkupittaalta raikkaaseen Pohjolaan – Asko Jaakonaho: Kulta-aura

Kansi: Iiris Kallunki.

Todellisten historiallisten henkilöiden elämästä sepitetyt romaanit kiehtovat minua lukijana. Useimmiten tartun biofiktiouutuuksiin, jos eteeni osuvat.

Genre olikin ainoa tieto, joka minulla oli Asko Jaakonahon Kulta-aurasta. Odotuksia ei ollut, ja mitä nauruterapiaa sainkaan!

Päähenkilö Sigurd Wettenhovi-Aspa eli vuosina 1870–1946 ja oli melkoinen elohopea. Ehtiväinen, kekseliäs, pelkäämätön. 1800-luvun lopun Pariisissa inspiroitunut monitaituri kunnostautui muun muassa kuvataiteen, kielitieteen ja arkkitehtuurin aloilla.

Elämäntapataiteilija tai jopa melkoinen huru-ukko, voisi luonnehtia.

Mielikuvitusta Sigurdilla piisasi. Hän tutki ja yhdisteli asioita mielensä mukaan, niin että lopputulos oli hervoton. Ei ihme, että hän ajautui kahnauksiin aikansa tiedemiesten kanssa, hän kun vakavalla naamalla esitti, että suomalaiset ovat aikanaan vaeltaneet "raikkaaseen Pohjolaan" Jaavan saarelta.

Ensin koukkasimme Egyptiin ja perustimme sinne korkeakulttuurin. Rakensimme pyramidit, nuo suomalaisen insinöörityön taidonnäytteet. Emme ole mitään tuohivirsukansaa, matkan varrelta löytyvät pettämättömät todisteet:

Me olimme pohjoiseen vaeltanutta suurta kulttuurikansaa – –. Egyptistä lähdettyämme olimme retkillämme jättäneet jälkiä ympäri Eurooppaa. Saalisvuoresta tuli Salisbury, Äidinvuoresta Edinburgh, Liperin puolesta Liverpool. Eikö Stonehenge ollut suomalaisittain Se Tuonen henge, muinainen hautausmaa ja haamujen tarha?

 

Hytkyin kirjaa lukiessani, nämä nimiväännökset ja ajatuskulut osuvat nauruhermooni. Egypti oli aiemmin Äijäkupittaa, Hyde Park Hiidenparkkimetsä – miten en ole aiemmin huomannut!

Jaakonaho kieputtaa faktasta ja fiktiosta toimivan romaanin. Hän kuvaa hyvin, miten yksinäistä ja turhauttavaakin on olla keksijä ja omalaatuisten teorioiden puolustaja.

Lopulta teorioiden tomusta nousee kysymys: kuinka tosissaan mies ideoidensa kanssa oikein oli?


Helmet-lukuhaaste 2025: 25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme.

Kotimaan kirjakierros: Pirkanmaa.

Asko Jaakonaho: Kulta-aura. Aviador 2024. 308 s. Kirjastolaina.

Vaikean ja väistämättömän äärellä – Kati-Annika Ansas: Päätöstili

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Kuolema ei ole helppo aihe. Sitä eivät useimmat halua ajatella ennen kuin on pakko. En minä ainakaan halunnut.

Kun iskäni kuoli syksyllä, olin ehtinyt valmistautua kuolemaan muutaman kuukauden ajan. Silti menetys sai minut tolaltani ja kaipasin surun tueksi myös kirjoja. Eiväthän järjestelyt voi olla näin vaikeita, käyvätkö muutkin surutyönsä keskellä samaa paperisotaa? Kuolema nimittäin tutustuttaa aivan uuteen sanastoon, ja byrokratiaan.

Kati-Annika Ansaksen Päätöstili oli minulle tukikirja, itkukirja, lohtukirja. Joku muukin on käynyt läpi samoja vaiheita, tunteita ja järjettömyyksiä oman surunsa keskellä. Ja vielä sanoittanut kaiken koskettavaksi teokseksi.

Ansas oli isoäitinsä edunvalvoja tämän eläessä, ja kuoleman jälkeen hän toimi pesänhoitajana. Järjestelyjen ja asioiden hoitamisen rinnalla Ansas pohtii kuolemaa kirjoissa ja taiteessa. Hän myös muistelee yhteisiä hetkiä isoäidin kanssa ja kertaa suvun vaiheita.

Samastun loputtomiin selvittelyihin ja ristiriitaisten ohjeiden mukaan toimimiseen, vaikka meillä suurimman taakan on kantanut toinen isosiskoni. Kuolemaan liittyviä papereita on kassillinen, ja aina jotakin puuttuu.

Ansas kysyy ”Onko tässä mitään järkeä?”, ja usein ei tunnu olevan.

Kun tunteet ovat pinnassa, ei kärhämiltä vältytä. Ansas puhuu sukupuun oksasta, joka kyseenalaistaa hänen toimintansa. Missä ovat kuitit, et kai vaadi palkkiota työstäsi? Syytökset tuntuvat kohtuuttomilta, kun on toiminut vaikeassa tilanteessa parhaaksi katsomallaan tavalla.

Asioiden päätökseen saattamiseen menee aikaa, ja otan lohduttavana tietona, että se hetki koittaa.

Päätöstili ja viimeaikaiset kokemukseni ovat opettaneet, että vaikka omaa kuolemaansa ei haluaisi ajatella, onhan tässä vielä aikaa, olisi jäljelle jäävien kannalta reilua käydä vaikeaa kohti. Tehdä edunvalvontavaltuutus, hoitotahto, hautaustahto. Laittaa paperille ainakin jonkinlainen viimeinen sana. Puhua omista toiveista. Kaikilla meillä kun kuolema on edessä.

Helmet 2025: 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset.

Kotimaan kirjakierros: Kymenlaakso.

Kati-Annika Ansas: Päätöstili. Avain 2024. 183 s. Kirjastolaina. Kansi: Emmi Kyytsönen.