Katja Meriluodon esikoiskokoelmassa Mehiläisen paino yhdistyvät vangitsevalla tavalla satumainen tunnelma, identiteetin rakentuminen ja ilmastonmuutos.
Takakansi ohjaa lukemaan kokoelmaa kasvu- ja matkakertomuksena. Liikkeelle lähdetään äiti Marfan, huolehtivan hahmon hoteista. Runomatkalla haetaan paikkaa ja mietitään, mihin kuulutaan. Miten pärjää parven tai pesän ulkopuolella mehiläinen, entä ihminen?
Teos jakautuu viiteen osioon, ne kuljettavat lasiseinäiseen maailmaan ja laitumelle, sitten kaamoksen kautta merelle, jolla voi todeta: ”että näinkin voi elää”.
”Mehiläisen paino kämmenellä” on vain grammoja, mutta mehiläisten tuhossa ihmisellä on niin suuri rooli, että vastuu kivettää hartiat.
Neljännessä osiossa eletään kaamosta talvipallossa:
Sataa lunta, preesens,
vuodenaika on mikä on, oikukas,
väistää määrittelyjä.
Kulkutautien aika.
Hengitystä pidätellen odotan eräänlaista kevättä.
Tänä vuonna eteläiseenkin Suomeen saatiin aikaisin paksu lumikerros, ja talvi tuntui varhain talvelta. Kunnes alkoivat lauhat päivät ja vesisateet. Eilen lähimetsässä oli kevään tuntua.
Korona ja muut kulkutaudit kaatavat ihmisiä näin joulun alla petiin, vaikka pahimmat pandemia-ajat alkavat muuttua historiaksi. Huomenna on vuoden lyhyin päivä, mikä kääntää huomion kevään odotukseen. Minkälainen ikinä se onkaan.
Meriluodon runoissa on synkkien aiheiden vastapainona lohtua. Vaikka jäätiköt sulavat ja merenpinta kohoaa, päivät ja vuodet jatkavat kiertoaan.
Ilmastoahdistusta voi helpottaa vahvistamalla omaa luontosuhdettaan. Siihen oivia keinoja ovat lähiluonnossa liikkuminen, sen tarkkailu ja sen kanssa tutuiksi tuleminen. Kenties kirjoittamalla tai valokuvaamalla. Omia luontokirjoituskokemuksiani avaan Instagram-tilillä @luontokirjoittaja milloin sunnuntaihaikuin, milloin retkiraportein.
Sieltä se kevätkin tulee.
Katja Meriluoto: Mehiläisen paino. Aviador 2023. 66 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jonna Nisu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti