keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Joel Haahtela: Traumbach (2012)

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 112.
Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Päivi Puustinen.
Näin jälkikäteen sen huomaan: olin kasannut epärealistisen suuria odotuksia Joel Haahtelan kirjoille. Syksyn mittaan selailin ja katselin niitä sillä silmällä töissä hyllyttäessäni. Odotas vaan, kun ehdin tämänkin lukea... Sitten kun pääsen lukemaan Haahtelaa, niin... Vihdoin koitti tuo odotettu Haahtelan aika ja nappasin uutuushyllystä Traumbachin intoa pursuten. Jo muutaman sivun jälkeen hämmennyin. Mitä ihmettä: eihän teksti sykähdytä minua ollenkaan!

Traumbach on pienoisromaani, jonka päähenkilö Jochen saapuu nimeltä mainitsemattomaan saksalaiseen kaupunkiin tekemään haastattelua herra Traumbachista. Kaupunkia vaivaa asukkaiden joukkopako länteen, ja itse Traumbachin tavoittaminen tuntuu mahdottomalta. Miehestä tiedetään kovin vähän, ja lopulta selviää, että muustakaan tarinassa ei juuri mitään tiedetä, edes Jochenista. Loppuratkaisu on melkein yhtä kekseliäs kuin ala-asteen hittilopetus ”Sit mä heräsin.” (Ainekirjoitukset olivat tulleet myös Valkoisen Kirahvin mieleen.)

Traumbachin ydin on etsimisessä ja erityisesti hukassa olemisessa. Epävarmuus väikkyy taustalla jatkuvasti. Jochenilla on vain etunimi, kaupungin nimeä ei mainita, itse Traumbachia ei tunnuta saavutettavan lainkaan. Rasittavaa. Ärsyttävä, kommentoiva ja epäluotettava kertoja sen sijaan oli mielenkiintoisinta koko kirjassa.

Nyt huomaamme juuttuneemme jälleen tyhjänpäiväisiin pohdintoihin, jotka estävät tarinan etenemisen, sillä tarina todella etenee.

Haahtelaa olen kuullut kehuttavan erityisesti kuvallisesta kielestään, mutta monesti teksti maistuu yliyrittämiseltä:

Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee – –.

Useasti lukiessani huomasin ajattelevani, että omaperäisyyden ja kikkailun välinen raja on hienoinen.

Pistemääräni kohoaa kahteen, koska joistakin kielikuvista ja ilmaisuista pidin todella. Ne vain tuppasivat hukkumaan haahuiluun. Löyhyys kun ei ole minusta järin hyvä piirre pienoisromaanille. Toinen syy kahteen pisteeseen on juuri teoksen lyhyys. Pidempi olisi jäänyt kesken.

Taidan pistää tämän tökkimisen kaamoksen piikkiin ja palaan Haahtelan pariin vaikka joskus keväämmällä tai kesällä. Joskus sen haluan kuitenkin tehdä, sillä luulen edelleen voivani tykätä Haahtelasta. Kieroa.

Mainion ärhäkästi Haahtelan kimppuun on käynyt Helmi-Maaria, kun taas Aletheiaa, Karoliinaa ja Maria A:ta Haahtela on ihastuttanut unohtumattomasti.

8 kommenttia:

  1. Eli siis ei kannata myöskään Traumbachia lukea. No way. Kiitos tästä postauksesta, nimittäin jotenkin tämän voisi yhdistää kokemukseeni Haahtelan Lumipäiväkirjasta tuon juonenkaaren ja kielen suhteen. Ihmettelen syvästi, että miksi tämä herra Haahtela on saanut kustannussopparin näinkin isolta kustantamolta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos joskus vielä annan Haahtelalle toisen mahdollisuuden, niin en ainakaan tee sitä Lumipäiväkirjan kanssa!

      Poista
  2. Olen myös yrittänyt lukea tätä Haahtelaa ja paria muutakin, mutta ihan samat fiilikset. En pitänyt kovastikaan ja juuri tuo yliyrittäminen olisi sana, jota olisin käyttänyt, jos olisin sen saanut päähäni. Kuvastaa hyvin kieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kohtalontovereita siis löytyy useampiakin! Olin odottanut jotakin suurta ja hienoa, mutta pudotus oli melkoinen, kun juuri mikään kirjassa ei miellyttänyt.

      Poista
  3. Minä en ole Haahtelaa lukenut, mutta harkinnut kyllä, kun useat sitä kehuvat. Oli siis ihan virkistävää lukea arvio, jossa kirjaa ei vain ylistetä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hetken jo emmin, että viitsinkö blogata tästä ollenkaan, kun en pitänyt... Kehuminen ja ymmärtäminen on niin paljon helpompaa. Mutta minäkin luen mielelläni muiden ei-ylistäviä kirja-arvioita eikä minulla myöskään ole tarvetta kaunistella mitään. Kaikki eivät voi tykätä kaikesta :)

      Poista
  4. Jotkut eivät jaksa lukea Haahtelaa ollenkaan, toiset lukevat vauhdilla läpi, mutteivät muista kirjasta mitään, kolmannet ihastuvat ikihyviksi. Parasta, mitä Haahtelasta voi sanoa, on että hän on kirjailijaäänenä täysin omaperäinen. Itse luin "Perhoskerääjän" ja pidin siitä jonkin verran. Haahtelan "Elena" oli Finlandiaehdokkaana jonain vuonna, se kuuluu niihin, joista minulle ei jäänyt juuri mitään muistikuvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haahtela tosiaan tuntuu jakavan lukijoita. Eniten Traumbachin lukemisessa harmitti pettyminen. Taas yksi todiste siitä, ettei pidä olettaa mitään, vaan lukea ja kokea itse!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...