Kun elämä siirtyy Espanjaan – Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat

Kansi: Kirsikka Mänty.

Vein Chris Stewartin Andalusialaiset sitruunat samaan maailmankolkkaan, josta kirjan viitisen vuotta sitten ostin ja johon sen tapahtumat sijoittuvat. 🇪🇸 🍋

Edellisellä ulkomaanmatkallani tammikuussa 2020 tieni vei muun muassa pieneen kirjadivariin Aurinkorannikolla. Siellä oli kapoinen suomenkielisten kirjojen osasto, tai oikeastaan hylly, mistä Stewartin kirjan löysin. Kävelin rannalle ja aloin lukea.

Nyt kun keräsin kotihyllystä luettavaa marraskuiselle Espanjan-matkalleni, katseeni pysähtyi Stewartin kohdalle. Minkälaista olisi lukea sama kirja uudelleen lähes samassa ympäristössä?

Kirja kertoo siitä, miten englantilainen Chris Stewart ostaa Andalusian vuoristosta El Valero -nimisen tilan ja muuttaa sinne Ana-vaimonsa kanssa. He viljelevät maata, hankkivat kotieläimiä, syntyy tytär.

Olosuhteet ovat alkeelliset, talolle on vaikea kulkea eikä paikalliseen yhteisöön osaksi pääseminen käy silmänräpäyksessä. Mutta kun ystävyys viriää, apukäsiä on aina saatavilla.

Tällä lukukerralla kirja tulee lähemmäs. Tunnistan vaikeakulkuisen vuoristomaiseman, loputtomilta tuntuvat oliivilehdot, puista putoilevat granaattiomenat. Ihmeköynnökset ja pelargoniat.

Ensimmäisellä kerralla luin kirjaa kuin toisen maailman kuvausta, sillä vaikka olin Andalusiassa, todistin aivan toisenlaista miljöötä. Luulin, että vuosikymmenet olivat muuttaneet asioita, mutta avain olikin sijaintini. Kyse on kymmenistä kilometreistä, mutta ero on valtava. Nyt en asunut kaakeloidussa turistikaupungissa, vaan vuorilla, missä vuohet pysäyttävät liikenteen, sitruksia kasvaa joka pihalla ja oman espanjan taitoni alkeellisuus saa kaipaamaan kielikurssille.

Kirja avaa Stewartin muistelmatrilogian, jonka kahta muuta osaa ei ole suomennettu. Ajattelin jatkaa Stewartin leikkisän kerronnan parissa englanniksi, joka onneksi taittuu espanjaa paremmin.

Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat. Alkuteos: Driving over Lemons. Suom. Leena Nivala. WSOY 2000. 233 s. Ostin käytettynä.

Listoja ja muinaista hovielämää – Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kansi: Piia Aho.

Kymmenen vuotta lepuutin Mia Kankimäen esikoisteosta lukulistallani, kunnes lukupiirin innoittamana otin sen matkalukemiseksi marraskuiselle reissulleni.

Ihailen Kankimäen rohkeutta sukeltaa kohti intohimoaan, vaikka se on aiheena marginaalinen ja vaikeasti saavutettava. Aiemmin kustannustoimittajana uraa tehnyt Kankimäki nimittäin innostuu muinaisesta japanilaisesta hovinaisesta ja kirjailijasta, Sei Shōnagonista, joka on elänyt noin tuhat vuotta sitten. Kymmenen vuoden lepuuttamiseni ei tässä kontekstissa ole oikeastaan mitään.

Ilman kielitaitoa Kankimäki suuntaa Kiotoon Shōnagonin jäljille. Järjestyy vuorotteluvapaa, asunto solusta. Alkaa sukellus kulttuuriin, historiaan, myös kirjoittajaan itseensä.

Aivan samaa vauhtia en löydä tästä kirjasta kuin Kankimäen toisesta teoksesta Naiset joita ajattelen öisin. Välillä muinaiset hovielämän kuvaukset puuduttavat, samoin toisto.

Mutta: sitten tunnen jälleen imun, ja sivut kääntyvät kuin transsissa. Listojen rakastajassa kirjoittava hovinainen ja hänen teoksensa, Kankimäen ahkerasti siteeraama Tyynynaluskirja, herättävät mielenkiinnon.

[SEI SHŌNAGON KIRJOITTAA]

Asioita joita ei voi verrata

Kesä ja talvi. Yö ja päivä. Sade ja auringonpaiste. Nuoruus ja vanhuus. Henkilön nauru ja suuttumus. Musta ja valkoinen. Rakkaus ja viha. Sade ja usva.

Kun on lakannut rakastamasta jotakuta, tuntuu kuin hänestä olisi tullut toinen ihminen, vaikka hän on edelleen se sama.

Kankimäki lainaa idoliltaan listaavaa kirjoitustyyliä, mikä tuottaa monenmoisia herkullisia kiteytyksiä ja oivalluksia. Kankimäki hyödyntää Tyynynaluskirjan englanninkielistä käännöstä, mutta ilokseni huomasin, ensi huhtikuussa Tyynynaluskirjasta ilmestyy Miika Pölkin suomennos.

Lukupiirimme suosittelee Kankimäen kirjaa Japanista ja matkustamisesta innoittuneille, mangan ystäville ja naisten mielenmaisemista kiinnostuneille. Sanoisin, että tämä on myös oiva matkakirja, sillä Kankimäen kokemuksia Kiotossa on kiva peilata omiin huomioihinsa reissussa, vaikka ei aivan yhtä kaukana matkaisikaan.


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013. 380 s. Ostin käytettynä. Kansi: Piia Aho.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 24 – Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja

Riemumielin huipennan runokirjajoulukalenterin Eeva Kilven varhaisimpaan runokokoelmaan. Alkujaan vuonna 1972 ilmestynyt Laulu rakkaudesta ja muita runoja sai tänä vuonna uuden painoksen. Nyt jo 96-vuotias Kilpi ja muut Eevat viettävät näin jouluaattona nimipäiväänsä – paljon onnea!

Olen vuosien varrella ihastunut Kilven monimuotoiseen tuotantoon eli runoihin, novelleihin, romaaneihin ja monenlaisiin omaelämäkerrallisiin teoksiin. Ne ovat minulle kotoisan kirjallisuutemme ydintä.

Laulu rakkaudesta -kokoelman runot kertovat rakkaudesta, naiseudesta, evakkoudesta, luontosuhteesta ja sivuavat politiikkaakin. Ne ovat suoria, elämänmakuisia. Voin kuvitella, että reilut 50 vuotta sitten on kohistu ainakin eroottisista säkeistä.

Aaton runoksi valitsin seuraavan:

 

Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä!

 

Kauneus, rakkaus ja ilo ovat kokijansa sydämestä lähtöisin. Yksi näkee kauneutta yksityiskohdissa, toinen kokee rakkautta luontoa kohtaan. Iloon ei tarvita suuria puitteita, se voi kummuta vaikka pienen pienestä onnistumisesta tai kohtaamisesta.

Kauneus, rakkaus ja ilo ovat kolmikko, joiden näkemistä ja kokemista voi harjoittaa. Ne ovat vastavoima kaikelle kurjuudelle, jota maailmassa ja omassa elämässä väistämättä kohtaamme.

Kilvelle omistettuun luukkuun päättyy tämänvuotinen runokalenterini. Enimmäkseen piilotin luukkuihin kotimaisia uudehkoja runokokoelmia, mausteeksi ripottelin joukkoon vähän käännettyä ja vanhempaa runoutta.

Kävin kolmatta kertaa joulunodotukseen runosäkein. Luukuillani haluan muistuttaa, että runous kuuluu kaikille, sen lukeminen ei vaadi ihmeitä. Pidän myös ajatuksesta, että pienellä projektillani voin tarjota runoille hippusen huomiota.

Kilven säkein kiitän kaikkia runokirjajoulukalenterini luukkuihin kurkistaneita ja toivotan rauhallista joulua! ❤️

Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja. WSOY 2024 (1. p. 1972). 96 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Ville Laihonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 23 – Cesare Pavese: Runoja kummuilta

IItalialaisväriä runokirjakalenteriin tuo Cesare Pavesen lyriikka. Luukussa 23 komeilee vuosina 1908–1950 eläneen runoilijan teos Runoja kummuilta.

Kokoelma on Lauri Kailan toimittama ja suomentama, ja siihen on poimittu runoja kahdesta Pavesen kokoelmasta. Italiantaitoisten iloksi alkukielinen runo juoksee suomennoksen rinnalla.

Monet kokoelman runoista ovat tarinallisia. Ne maalailevat värikkäitä elämänkohtaloita, rosoisia, karuja, epäonnisiakin. Pohjoisitalialaiset kukkulat toistuvat, samoin rakkaus, sen kaipuu ja yksinäisyys.

Seuraava säkeistö aloittaa runon nimeltä Yksinkertaisuus:

Yksinäinen mies - joka on ollut vankilassa - palaa vankilaan
joka kerran kun puraisee leivänpalasta.
Vankilassa hän näki unia jäniksistä jotka pakenevat
talvisen maan päällä. Talven usvassa
mies elää katujen seinien välissä, juo
kylmää vettä ja puraisee leivänpalasta.

Vankilasta vapautuneelle leivänpalanen on kuin Proustille se kuuluisa Madeleine-leivos: sitä puraisemalla käynnistyy muistikuvien vyöry. Leipä vie miehen takaisin vankilaan, missä hän uneksi vapaudesta.

Onko vapautuminen miehelle pettymys? Kylmää vettä, talvista usvaa ja elämää edelleen ahtaassa miljöössä. Vapaa maailma ei olekaan sellaista riemua kuin hän kaltereiden sisällä kuvitteli sen olevan. Myöhemmin runossa mies katselee toisten ilonpitoa ikkunoiden takaa.

Kunnes lopussa mies ”viheltää nartulle” ja ”jänis tulee näkyviin eikä heillä ole enää kylmä”. Mies löytää yksinäisyytensä poistajan ja lämmittäjän.

Jänis yksilöidään nartuksi. Olivatko vankilaunien pakenevat jänikset pakenevia naisia? Liittyykö pakenemiseen uhkaa? Viekö esipuheessa mainittu Pavesen naisvihamielisyys ajatukseni väärille urille? Ehkä on vain niin, että yksinäinen mies kutsuu rinnalleen toisen yksinäisen, he löytävät toisistaan lämpöä kylmyyteen ja jänis symboloi miehen kaipuuta luontoon, pois kolkosta kaupungista.

Cesare Pavese: Runoja kummuilta. Suom. ja toim. Lauri Kaila. Oppian 2024. 148 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 22 – Hanna Syrjämäki: tuu

Runokirjajoulukalenterin 22. luukussa vastataan Hanna Syrjämäen kokoelman kutsuun. Keltainen runoteos huhuilee ”Tuu”, ja minä tulen. Ensin kirjastovarauksen perässä naapurikaupunkiin ja sitten runojen viitoittamille luontokävelyille, havaintoretkille ja ajatusmatkoille.

Teoksen motto ”Koskaan ei tule tylsää, / on niin paljon kaikkea.” virittää tarkkailun ja innostumisen tunnelmiin. Kun on runoilijan katse, näkee kiinnostavaa ja huomionarvoista missä vain. Ohut ja eheä kokoelma näyttää, että pienissä yksityiskohdissa on jotakin suurempaa.

Päivän otteeksi valitsin erään runon aloitussäkeistön:

Juuri nyt olet hetken
kuin et koskaan enää ole: kädet lapasissa,
neuleen nurjalla puolella myttyät pientä nukkaa,
pölyn suurempaa olomuotoa, muodottomuutta,

Neljään säkeeseen hahmottuu pysäytyskuva, yksi ruutu elämän pitkällä filmillä. Runon puhuja osoittaa sanansa sinulle, aivan kuin kehottaa tarttumaan hetkeen ilman että kehotus on kulunut fraasi.

Puhuja herättelee käyttämään aisteja. Nukan myttyämisestä saa helposti kiinni; tunnen sormissani neuleen nurjan puolen irtoavat hahtuvat. Aistihavainto laajenee pölyn olemukseen, ja myöhemmin runossa ”linnut rakentavat villapesiään” samaisesta nukasta.

Läpi kokoelman runot käsittelevät aikaa. Se tihenee, laajenee, muuttaa maisemaa ja ihmistä. Nukkaakin. Mikä on nyt nukkaa, on kohta pesämateriaalia ja oli ennen lankakerä, ehkä lampaanvillaa… Kun lähtee askeltamaan runojen opastamana ajatuspoluille, ei todella tule tylsää.

Hanna Syrjämäki: Tuu. Humahdus 2024. 39 s. Lainasin kirjastosta.