Runokirjajoulukalenteri: luukku 13 – Sanni Purhonen: Jos vain muuttuisin toiseksi

Tänään vietetään Lucian päivää, eikä joulukalenteria ilman Luciaa!

Lucia tuo lämpöä ja valoa tutun Santa Lucia -laulun säestyksellä keskelle pimeintä talvea. Lucioita kruunataan ja kulkueita seurataan eri puolilla Suomea.

Runokirjajoulukalenterin kolmannessatoista luukussa Sanni Purhonen päivittää Lucian legendan tähän päivään. Lucialla on väkivaltainen historia, johon Purhosen runo tarttuu:

kun mies ei lakannut vainoamasta
eikä poliisikaan tehnyt mitään

Lucia alkoi ensin välttää yksin kulkemista pimeillä kujilla
ei kohta enää uskaltanut käydä lähikaupassa
ja pelkäsi lopulta patterin narinaa kotonaan

sitten Lucia
tiedättehän

puhkaisi silmänsä keittiösaksilla
ja pisti päähänsä palavan kynttilän
steariini valui pitkin kasvoja

ainahan se oli vähän tasapainoton

nyt Lucia on kotiutettu
ja erottaa toisella silmällä jotain muotoja

se on katsellut kuvastoista koboltinsinistä silmäproteesia

Tuntemamme Lucia-perinne yhdistelee kansanperinnettä ja legendoja, jotka ovat saaneet alkunsa noin vuonna 200 Italiasta. Runossa uskontoon kohdistunut vaino on kääntynyt parisuhdevainoksi, jossa apua ei saa ja ahdistus ajaa hurjaan tekoon. Legendan Lucia repi silmät päästään, mutta runossa itsensä satuttamiseen on modernit välineet. Luciaa pidetään sokeiden suojeluspyhimyksenä.

Runon Lucia ei kärsi neitsyenä marttyyrikuolemaa, vaan jää henkiin. Hänen tragediastaan kerrotaan värikästä tarinaa, vähän kuin huhupuheena. Herää kysymys: satuttiko hän itseään vai oliko syyllinen sittenkin vainoaja? Syytä tapahtuneeseen etsitään kyllä mieluusti uhrista.

Lucia-versiointi löytyy Purhosen kokoelmasta Not in my backyard -osiosta: epämiellyttäviltä ilmiöiltä halutaan sulkea silmät.

Tänään Helsingin Tuomiokirkossa kruunataan Suomen Lucia, ja käynnissä on Folkhälsanin hyväntekeväisyyskeräys, josta saatavat varat käytetään lapsiperheiden auttamiseen. Varoilla esimerkiksi järjestetään perheille leirejä, jotka tarjoavat hengähdystauon arjen haasteista.

WSOY 2022. 91 s.

Lainasin kirjastosta. 

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Heidi Liehu: Omenapuu odottaa minua takaisin

Runokirjajoulukalenteri on lorutellut jo matkansa puolivälin! Hyvässä seurassa aika rientää, ja minulle taitaa tulla runsaudenpula runokirjojen kanssa. Luukkuja ei olekaan paljon vaan yllättävän vähän. 

Kahdestoista luukku on varattu Heidi Liehulle ja hänen kokoelmalleen Omenapuu odottaa minua takaisin.

Kokoelma on filosofi-kirjailija Liehun yhdeksäs runoteos, runojen lisäksi hän on kirjoittanut romaaneja. Moni kokoelman runo on aforistinen, kuin huoneentauluksi sopiva. Sellaisen valitsin tähän viikon alkuun:

Lumi tipahtelee puista
    kuin tietäisi

Lyhyt runo piirtää tunnistettavan kuvan ja jättää pohdittavaa. Mitä lumen tipahtelu kertoo: kertooko se lähestyvästä keväästä tai lauhtuvasta pakkasesta? Vai onko lunta vain kertynyt niin paljon, etteivät puut enää jaksa kantaa? Ehkä pudottaja onkin tuuli.

Runo herättää tunteen, että aivan kuin lumi tietäisi, milloin sen on aika tippua. Runo veikin ajatukseni tietämiseen ja tietoisuuksiin. Sanotaan, että luonto tietää, miten toimia. Eläimilläkin on sellaista vaistonvaraista tietoa, mitä ihmisellä ei ole.

Yksi näkökulma runoon voisi olla se, että ihminen niin helposti kuvittelee tietävänsä luonnosta, osaavansa selittää. Luonnonilmiöt tapahtuvat ja eläimet toimivat, vaikka ihminen vasta etsisi sopivia sanoja.

Joulukuu on ollut niin runsasluminen, ettei tarvitse kuin nostaa katseensa näppäimistöltä, niin lumisia puita näkyy ikkunasta. Raskaat lumikuormat taivuttavat oksia ja kokonaisia puita, jotkin ovat jo antaneet periksi taakan alla. Lenkillä näkee katkenneita oksia ja rankoja.

Jostakin luin, että isoon kuuseen voi kertyä jopa tonneittain lunta. Katson ikkunasta lähikuusta ja sen harteille laskostunutta tykkyä entistä kunnioittavammin.

Sphinx 2021. 95 s.

Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Silja Järventausta: Iltapäivä isolla kirjaimella

Yhdennestätoista luukusta loikkaa esiin Silja Järventaustan runokokoelma Iltapäivä isolla kirjaimella, jonka runoyhdistys Nihil Interit valitsi vuoden 2022 parhaaksi runoteokseksi.

Järventaustan kuudes kokoelma on merkitysten leikkiä, ympäristön havainnointia, vuodenaikoja. Talvessakin piipahdetaan, mutta säkeet tulvivat ennen kaikkea kevättä – näitä runoja olisikin ihana lukea kevään korvalla.

Tutkaani tarttuu Elämä seisaaltaan -jakson aloitusruno, josta tässä kaksi ensimmäistä säettä:

Maailma pulahtaa ja on.

Hengitän ulospäin. Hengitän piikkipuihin, pikkujouluun päin.
Hengitän kaksiooni päin, yksiöön. Nostan sen kantta ylöspäin ja
kurkistan sen sisälle kuin niin kuin tai vieri vieressä oleviin.
Tuolla on hyvä olla. Tuolla tuolilla istuu joku. Tuolilla istuu
jokin.

Runossa maailmaa katsotaan kuin nukketaloa ulkopuolelta. Jos omaa elämäänsä voisi tarkastella ulkopuolisen silmin, voisi nähdä asiat erilaisissa mittasuhteissa.

Ensimmäisestä säkeistöstä löydän meneillään olevia kriisejä. Maailma pulahtelee hyisiin vesiin, sen pää käy jo pinnan alla, mutta vielä se sinnittelee. Se on, enkä juuri nyt voi sille mitään, kuten runon jatko ehdottaa. Voin vain hengittää. Hengittää sisään, hengittää ulos.

Järventaustan runo taluttaa minua kohti hyväksymistä. Maailman tilan, oman elämäni, oman itseni. Nämä ovat tämänhetkiset olosuhteet, näiden kanssa eletään. Kun faktat tunnistaa, voi yrittää muuttaa sen, minkä voi.

Hengitys jatkuu, vaikka en aina kykenisi joogamatolle hengittelemään tai pikkujouluihin hengähtämään, koska huimaukseni päätti niin. Kun raotan lumikuorman alla natisevaa kattoa, näen, että täällä on se joku ja se jokin ja täällä on hyvä olla, vaikka hoipertelen.

Teos 2022. 89 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Camilla Pentti.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Sirkka Turkka: Minä se olen

Kymmenes luukku aukeaa, ja sieltä kurkistaa Sirkka Turkan sympaattinen runokokoelma Minä se olen vuodelta 1973.

Viime vuonna menehtynyt Turkka sai Finlandia-palkinnon kokoelmastaan Tule takaisin, pikku Sheba vuonna 1986. Luin kokoelman kirjanpitoni mukaan viime vuonna, mutta sen tarkempia muistiinpanoja en ole tehnyt. Lukukokemus on jo haihtunut – näin käy usein runojen kanssa: en kirjoita, unohdan. Tämä havainto osin sysäsi kokoamaan tätä kalenteria.

Tässä Turkan kokoelmassa on viisi jaksoa, joista ensimmäisen runoista sain parhaiten kiinni. Puhuja hahmottelee ympäröivää maailmaa, luonnon ilmiöitä ja oikkuja, vierellään usein koirakaveri. Yhdessä he tuumailevat, kun maapallo keinahtaa kyljelleen, on pimeä vuodenaika.

Jakson päättää seuraava runo:

Sataa lunta. Se on niin pehmeä, että se tuntuu melkein
lämpimältä. Siihen kävellään jalan ja tassun jälkiä ja kun sitä
on tarpeeksi paljon, teen siitä lumiukon, jolla on naurava suu.
Sitten meitä on kolme, tassutelkoon rauhassa talon ympäri,
yksinäisyys ei tunnu enää taivaan korkuiselta. Vilkutan sille
ikkunasta, pimeä tulee aikaisin. Ihan kuin me olisimme her-
ran kukkarossa, vähän jumalan selän takana, ja kukkaron
nyörit tiukasti kiinni.

Runossa on rauhallinen tunnelma, lumen kuorruttama miljöö on lämmin ja turvallinen. Yksinäisen ilona on koira, ja talviseen pihaan syntyy myös toinen seuralainen, naurava lumiukko.

Kylmä ja lämmin kohtaavat, niin myös yksinäisyys ja yhteys toiseen luontokappaleeseen. Murhe lievittyy leikkisällä elämänasenteella. Pienissä hetkissä pilkottavat ilo ja onni, runon puhuja ei kaipaa toisaalle.

Viime päivinä kaipailemaani lunta on tuiskunnut niin paljon, että metsälenkit Minttu-koiran kanssa ovat vaihtuneet yrityksiksi edetä umpihangessa. Naapurin lapsenlapsen lumimörkö ei enää tassuttele, vaan ehti jo hautautua kinoksiin. 

Silti: valitsen lunta mieluummin paljon kuin ei ollenkaan. Lumipukuinen lähimetsä on kuunvalossa satumainen, kaamosvalot säkenöivät hangelta. Valkoinen joulu on päivä päivältä mahdollisempi.

Tammi 1976. 69 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: tekijätieto kirjaston tarran alla.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Jukka Viikilä: Runoja I–II

Yhdeksännessä luukussa hohtaa kaksinkertaisen Finlandia-voittajan Jukka Viikilän runoteos Runoja I-II, joka sisältää kaksi runokokoelmaa ajalta ennen voitokkaita romaaneja.

Yhteisniteen tekstit ovat enimmäkseen proosarunoa, lyhyttä ja yllättävän pitkää. Runoissa on havaintoja ihmisen pienuudesta ja elämän lainalaisuuksista, tunteet ja tunnelmat vaihtelevat. On hämmentäviä julkkisrunoja, ahdistavaa eläimiin kohdistuvaa julmuutta, arkisten hetkien kauneutta. Arvoituksia ja aforismeja. Nyrjähtäviä ajatuksia.

Runon valinta oli helppoa:

Alustava suunnitelma joulukalenteriksi. Kuvallista maailmaa Düreriltä, Boschilta, Brueghelilta.

Ensimmäiset joulukalenterit saapuivat Saksasta 1930-luvulta Ruotsiin ja Suomeen partiojärjestön levittäminä. Aiheiltaan maalliset kalenterit saivat pian uskonnollisia seuraajia. Partiokalentereita alettiin polttaa julkisesti Turun maitolakon alkaessa 1966. Turun tuomiokirkon kryptaan sai tuoda kerettiläisiä kalentereita, joita suntio poltti lämmitysuunissa aina jumalanpalveluksen jälkeen. Partiokalenterin hallussapitoa pidettiin keväällä 1967 yhtä vakavana rikoksena kuin lehmän salalypsyä tai raskaaksi hankkiutumista muussa kuin suvunjatkamistarkoituksessa.
     Marraskuussa 1967 suntion suklaavarastot löydettiin hiirien avulla. Myrkytyksen saaneiden hiirien mutkikkaita reittejä seurattiin tuomiokirkon kryptaan. Suntion sukuelimiä pidettiin pakkohauteissa vuoden 1967 jouluaattoon asti Jeesuskennostoa ylläpitävien leskien toimesta.
     Lokakuussa 1971 toisen maailmanpalon ennusmerkkejä alettiin nähdä Turun taivaalla. Taivaanvuohi teki kolme levotonta taivaankannen mittaista juoksua. Tuliperäistä ulostetta tippui Aurajoen pengermälle, josta uloste saatiin partiolaisten avulla vieritettyä jokeen.

Renessanssimaalareiden inspiroima absurdi tarinaruno on kuin sekasortoinen ja yliampuva maalaus. Runossakaan eivät päde reaalimaailman lait, vuosisadat ovat yhtä, fakta ja fiktio sekoittuvat. 

Runon ilkikurisuus muistuttaa, ettei runoa tai sen määritelmää tarvitse ottaa niin vakavasti.

Gummerus 2017. 210 s.

Lainasin kirjastosta. 

Kansi: Jenni Nopponen.