Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – A. W. Yrjänä: Grammata

Luukusta viisi kajastaa CMX-solisti A. W. Yrjänän kuudes runokokoelma Grammata, joka koostuu runojen sarjoista. Moni runoista ei aukene minulle, koska ne viittaavat niin vahvasti teksteihin, filosofeihin ja paikkoihin, joita en tunne. Tunnelma on usein mahtipontinen.

Mutta on mukana myös helpommin sulatettavaa, kuten kirjoittamista, rakkautta ja luontoa käsittelevät runot. Eräs säkeistö sarjasta Villa Kansjerf varasti huomioni:

En tiedä, miten metsä laskee aikaa,
miten kauris
mutta lintujen ajanlaskusta tiedän jotain
kun katselen pimeän sisässä mustalla pellolla
tyyninä nuokkuvia joutsenia,
ja senkin tiedän, että puut
ovat talvella melkein sokeita.

Kansjerfin huvila ilmeisesti viittaa Raaseporissa sijaitsevaan kulttuuritilaan ja taiteilijaresidenssiin, kertoo Google. Ehkä se on runojen syntypaikka tai maisema muuten.

Tunnistan runon kuvastoa. Muutto Espoosta askeleen verran länteen tarkoitti yhteiselon aloittamista kauriiden ja peurojen kanssa. Tuttu näky syksyllä olivat myös pellolle ruokailemaan kerääntyneet laulujoutsenet.

Runo näyttää, miten ihminen tietää tai luulee tietävänsä luonnosta jotakin, mutta paljon on hämärän peitossa. Lintujen vuodenkiertoa on helppo seurata: on kevätmuutto, pesintä, syysmuutto, talvehtiminen. Metsän elämänsykli taas on paljon hitaampi, sitä on ihmisen vaikea käsittää. Kauriilla tuntuu olevan ainakin suojavärin aika ja pelon aika. Syksyllä sadoittain pelloilla käyskentelevät sorkkajalat katoavat lumen tullen metsän pimentoon.

Kauriit herättävät ristiriitaisia tunteita. Sivuutan tällä kertaa kauriiden (ja peurojen) tekemät tuhot ja iloitsen niiden lumeen tallomasta polkujen verkostosta. Tuntematon metsä tulee hiljalleen tutuksi, kun myötäilee eläinten uria ja uskaltautuu aina vähän pidemmälle. Seurailemme usein Minttu-koiran kanssa sorkanjälkiä ja tulemme kuin huomaamatta kiertäneeksi reippaan lenkin.

Ehkä saamme Mintun kanssa talven mittaan polkuseikkailuillamme lisätietoa kauriiden salaisuuksista – ja kenties siinä samalla melkein sokeat puut avaavat mystistä aikakäsitystään.

Like 2021. 128 s.
Arvostelukappale.

Kansi: Tommi Tukiainen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 4 – Risto Rasa: Kulkurivarpunen

Neljännessä luukussa höyheniään pörhistää Kulkurivarpunen, Risto Rasan toinen runokokoelma vuodelta 1973. Rasa tunnetaan luontorunoistaan, ja sellaisten äärelle vie tämäkin teos.

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kokoelman runot ovat lyhyitä, jotkin vain muutamia sanoja. Nimessäkin esiintyvä varpunen toistuu ja vuodenkiertoa eletään. Luontoa tarkataan.

Alkutalven tunnelmat vetivät minua puoleensa:

Lehdet putoilevat ja lumi yhtaikaa.
Älä sure mennyttä kesää:
                    se on edessäpäin.

Runo tuntuu ajankohtaiselta, sillä tänä vuonna marraskuinen, hento lumipeite yllätti minut. Elin mielessäni vielä syksyä, mökkikin oli vasta laitettu talviteloille, kun ensimmäiset lumihiutaleet alkoivat valaista syysmustaa maisemaa.

Pidän siitä, miten Rasalla lumi putoilee. Se kuvaa elävästi hiutaleiden tahattomalta ja sattumanvaraiselta vaikuttavaa liikettä.

Runo tuo mieleen keskustelun syksyltä, kun siirryttiin kesäajasta talviaikaan. Käytän muistisääntöä ”käännä kesää kohti”, jonka kuultuaan mieheni kysyi: kumpaa kesää? Siis mennyttä vai tulevaa?

Olin hämmentynyt kysymyksestä, koska hahmotan ajan niin, että kysymys tuntuu turhalta. Minulle on itsestäänselvää, että syksyllä viisarit siirretään mennyttä kesää kohti. Lisäsimme muistisääntöön ”lähimmän kesän”, vaikka ei mieleen juurtuneita sääntöjä noin vain muuteta. Keväällä taas käymme saman keskustelun, luulen.

Rasalla sen sijaan katsanto on jo nyt kohti tulevaa, mitä tukee myös runon asettelu. Sieltä se aikanaan tulee, seuraava kesä.

Otava 1979 (3. p., 1. p. 1973). 79 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Harri Manner.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita

Vilja-Tuulia Huotarisen runoteos Omantunnon asioita on sikermä proosarunoja. Kokoelma on jaettu viiteen osaan sen mukaan, kenelle tai mille osion runot on omistettu: vauvoille, saarelle, rakastetulle, ystäville ja menneille. 

Jokainen runo on kuin tuokiokuva tai tarina monine tasoineen. Ehkä kesällä olisin tarttunut saarirunoihin, mutta nyt poimin rakastetulle omistetuista runoista tämän:

Lumi on satanut. Pistorasia pöydän alla sinkoilee kipinöitä.
Millä vuosikymmenellä ihmiset päättivät, että maailma on

turvallinen paikka? Kun sanon ihmiset, tarkoitan joitakuita

ihmisiä. Lumi on valkoista ja tuli punaista. Miltä sinusta

tuntuu, rakastettuni kysyy. Minusta tuntuu siltä, että tiskaan.

Ei tiskaaminen ole tunne, hän sanoo. Mutta siellä, mistä lähdin,

tunteet ovat pitelemättömiä, ne täytyy työntää käsien käyttöön,

tarvitaan voimia, on velkoja, tauteja, sotia. Vaarpuseni oonneton,

joululaulu kova kuin hankikanto, mutta tämä maa on kuuma.

Ripottelen kukkia nälkäiselle aaveelle, haluan jatkaa keskustelua.

Runoteos on vuodelta 2020, jolloin perusturvallisuuttamme järkytti pandemia. Silloin ei vielä ollut sotaa Euroopassa ja energiakriisi vei mietteet 1970-luvulle. Nyt luen runosta tämän talven maisemaa: hyökkäyssotaa, sähkökatkojen uhkaa, sodan jaloista paenneiden ääniä.

Kahvipöytäkeskusteluihin ovat hiipineet kulutuspiikit ja pörssisähkö. Miten käydä ruokakaupassa, jos tulisi pidempi sähkökatko. Jos eivät toimi kortit, kassat, valaistus? Moni paikka jouduttaisiin sulkemaan, niin varmaan myös työpaikkani kirjasto, jossa kaikki tuntuu toimivan sähköllä: lainaus, palautus, ovet ja lukot. Järjestystä ei ole ilman sähköä, ei ihmisten, ei kirjojen.

Maailma ei koskaan ole kaikille turvallinen paikka, aina se kierähtää kriisistä kriisiin. Elo on kovaa, siitä muistuttavat myös joululaulut. Runo tarjoaa ratkaisuksi keskustelua ja kohtaamista.

Mietin, miten runo muuttuu ajassa, ja käännän lattialämmitystä pienemmälle.

Siltala 2020. 64 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Hilla Semeri.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 2 – Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. Runoi

Heli Laaksosen runokirja tuo kaivattua aurinkoa pimeyden keskelle. Se piristää vitamiinipommin tavoin, sen kielileikit ja oivallukset elvyttävät kaamoksen näivettämää lukijaa.

Tässä pari säkeistöä runosta Tallennettu:

Kaks piparkakku jäi,
olet nii ilone niist,
makianystävä,
ryystät pääl nekast loput kaffekermat.

Tämä muisto o mul ain.
Tämän kuvan talletan turvaks,
     ko palaver mene mun tähteni jumi
     ko unhotan akkunan auk autopesus
     ko verinäytteotto pelotta
     ko olen yksinän
enkä tiär
mitä seuravaks.

Runossa yksi leivonnainen kantaa monia merkityksiä. Siihen kiinnittyy muistoja, jotka antavat voimaa hankalina hetkinä. Kun on nähnyt läheisen nauttivan, muistijälki on erityisen vahva.

Runo vei ajatukseni ruokamuistoihin, jouluisiinkin. Yhdistän tietyt ihmiset Budapest-konvehteihin, ranskalaisiin pastilleihin, Kettukarkkeihin. Muisto hedelmillä koristellusta täytekakusta palauttaa minut erääseen jouluiseen kahvipöytään 1990-luvulla. Kaalilaatikkomuistot työnnän kauemmas, ne eivät kuulu jouluun ja saisivat jo hälvetä.

Laaksosen lounaismurre tuo runoon hauskaa ja iloista poljentoa, läheisen riemu välittyy. Ilottelun kaverina runossa on läsnä haikeus. Samoja mielleyhtymiä minäkin löydän pipareista, tai oikeastaan piparkakkutalosta. Pieni piparitönö kuuluu jouluperinteisiini, koristelen sen sokerikuorrutteella ja karkeilla. Sommittelen pastilleja ja marmeladia.

Joulun jälkeen pilkon talon rasiaan ja syön raunioita pitkin talvea. Aloitan savupiipusta, sitten nakerran palan kattoa ja mietin, mitä seuraavaksi. Tomusokeri tahmaa sormet ja muistan, miten mummo palasteli lapsuuden piparkakkutalon tämän makianystävän iloksi.

WSOY 2019. 95 s.
Lainasin kirjastosta.

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Mikko Rimminen: Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja

Synkän marraskuun selasin runoja. Pengoin, uppouduin, kieriskelin sanoissa. Löydöksistä syntyi runokirjajoulukalenteri, jonka luukkuihin piilotin runokokoelmia.

Jokaisesta kokoelmasta olen poiminut jonkin kohdan, jonka tuon esille luukussa. Ehkä se on yksi säe tai säkeistö tai kokonainen runo, joka sai minut pysähtymään, nauramaan, ajattelemaan. Joissakin yhteys jouluun ja talveen on ilmeisempi kuin toisissa.

Ensimmäisestä luukusta pilkistää Mikko Rimmisen runokokoelma vuodelta 2000. Se on vuoden 2010 Finlandia-voittajan esikoisteos. Kokoelman nimi on hauskan arkinen, jonka tunnelman tunnistaa. Kansikuva tuo mieleen paljon kuvatun Oodin portaikon, joka on tosin runoteosta nuorempi rakennelma.

Napakka Joulukuu-niminen runo tässä kokonaisuudessaan:

Joulukuu. Kaadan perhepizzaan rusinoita. Kun ikkunasta katsovat valottomat silmät, kurkistan sisään: pieni mies luisen seinän takana on nukahtanut polkimille.

Moderni ihminen ruokkii perheensä jouluna rusinoilla höystetyllä pizzalla. Mikä jouluateria! Pizza rikkoo monia joulun viettoon liitettyjä oletuksia ja perinteitä. Mitä jouluna saa tehdä, mitä ei? Mitä saa syödä, mikä kuuluu meidän joulupöytäämme? Tästä kaikilla on omat näkökantansa. Runossa pizzasta taiotaan jouluinen rusinoilla, jotka sopivat siihen arvatenkin yhtä huonosti kuin monen mielestä ananas.

Runossa kurkistellaan ikkunasta väsähtänyttä miestä. Joulu on korostetusti perhejuhla, mikä tekee joulunpyhistä monille vaikeaa aikaa. Joulu voi uuvuttaa, jos siihen ladataan kohtuuttomia odotuksia. Nuo valottomat silmät saattavat hyvinkin olla vastassa jouluaamuna peilissä, jos joulu on suoritus, jossa pyritään täydellisyyteen. Onko edes täydellistä joulua, mikä on totuus somekuvien takana? Mitä jos viettäisi omannäköistään joulua ja unohtaisi asiat, jotka eivät tuota iloa?

Runon eväillä suuntaan kohti joulua. Rusinat kaadan pizzan sijaan glögiin ja pullataikinaan.

Tammi 2000. 56 s. 

Lainasin kirjastosta.