Leena Lehtolainen: Surunpotku (2015)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 432.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta

Kansi: ?

Kirjaston pikalainahyllystä tarttui mukaani Leena Lehtolaisen uusin, vaikka en ole Maria Kallio -dekkarisarjaa paria osaa enempää aiemmin lukenutkaan. Sarjan alkuosat ovat tuttuja ajalta ennen blogia, ehkä jostakin reilun kymmenen vuoden takaa. Tauko ja väliin jääneet osat eivät lukemista häirinneet — Surunpotku toimii hyvin myös erillisenä romaanina.

Maria Kalliolla ja hänen tiimillään alkaa tiivistahtinen työrupeama, kun Tapiolan kirkosta löytyy jalokiviasiantuntija Jaakko Pulman ruumis. Pulman puoliso on kansanedustaja, joten juttu kiinnostaa ymmärrettävästi myös lehdistöä. Epäiltyjä riittää, eikä juttu ratkea ilman vaaratilanteita. Jännitys pysyy yllä loppuun asti.

Lehtolainen kuvaa paitsi poliisityötä, myös Marian siviilielämää. Perhe-elämän ja työn yhteensovittaminen on haastavaa, mutta kuviossa auttaa puoliso Antti. Pariskunnan lapset ovat kasvaneet siitä, kun viimeksi luin Marian ja hänen perheensä vaiheista. Tutuiksi tulevat myös Marian kollegat ongelmineen.

Surunpotku on tiiviisti kiinni ajassa. Säästöt ja yt-buumi näkyvät: Maria Kallion ja kollegoiden yksikköä ollaan ajamassa alas, eikä jatkosta ole varmuutta.

Pidän Lehtolaisen tavasta kuvata poliisityötä arkisen realistisesti. Tai ainakin tällainen illuusion Lehtolainen onnistuu luomaan, sillä enhän tiedä oikeasta poliisiarjesta mitään. Maria tekee pitkiä päiviä eikä ehdi jutun keskellä juuri nähdä perhettään. Ylitöitä kertyy ja rikoksen ratkonnan lomassa syöminenkin jää heikolle. Maria eivätkä kollegat veny ihmetekoihin, vaan rikokset ratkaistaan pitkäjänteisellä työllä.

Surunpotku oli minulle hyvä muistututs siitä, että Lehtolaiseen voi aina turvautua, kun janoaa laadukasta kotimaista rikoskirjallisuutta. Kun tapahtumat sijoittuvat vieläpä minulle tuttuihin kaupunginosiin, lukemiseen tulee yksi mielenkiintoinen lisätaso. Kertoja-Maria viittaa Surunpotkussa monesti ajanjaksoonsa Afganistanissa, joten ainakin Minne tytöt kadonneet pääsee lukulistalleni.

Heinäkuussa luetut

Heinäkuussa Kirjakimarassa oli hiljaista, sillä vietin pienoista blogilomaa. Julkaisin heinäkuussa vain yhden tekstin: kannanoton kirjastojen puolesta. Bloggaajien kirjastokampanja sai minut aktivoitumaan kesken loman, sillä kirjastot ovat minulle tärkeitä niin työssä kuin vapaa-ajallakin.

En ollut suunnitellut pitäväni blogista lomaa, se tapahtui kuin itsestään. Läppäri oli koko ajan käytössä mökillä ja selailin muiden blogeja silloin tällöin puhelimella. Kirjoittaminen ei kuitenkaan maistunut. Pieni tauko blogikirjoittamisesta teki hyvää, sillä nyt odotan innolla syksyn uutuuskirjoja ja niistä bloggaamista.

Vaikka kirjoittaminen tökki heinäkuussa, niin lukeminen sentään luonnistui. Heinäkuun säät pitivät huolen siitä, että varsin usein oli vieläpä loistava lukuilma! Tässä lyhytarviot muutamista heinäkuussa lukemistani ja kuuntelemistani kirjoista.

Mainio Flavia de Luce

Alan Bradley: Piiraan maku makea (2009) (389 s.)

Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie.

Suomentaja: Maija Paavilainen (2014).

Kustantaja: Bazar.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Satu Kontinen.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä (2010) (389 s.)

Alkuteos: The Weed that Strings the Hangman's Bag.

Suomentaja: Laura Beck (2014).

Kustantaja: Bazar.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Satu Kontinen.

Bradley tutustuttaa dekkarisarjassaan lukijan metkaan päähenkilöön, 11-vuotiaaseen Flavia de Luceen. Flavia asuu kartanossa 1950-luvun Englannissa isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa. Isä on etäinen filatelisti, perheen äiti on kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa. Isosiskot Daffy ja Feely ovat kiinnostuneita lähinnä pojista ja peilailusta, kun taas Flavia on aivan toista maata. Flavia on etevä kotikemisti, joka tekee kokeita ja opiskelee kemian saloja pikkulaboratoriossaan.

Flavian kemistintaidot ja päättelykyvyt joutuvat koetukselle, kun lähiseudulla alkaa sattua hämäriä kuolemantapauksia. Piiraan maku makea -romaanissa Flavia setvii perheen puutarhasta löytyneen ruumiin tapausta kilvan poliisin kanssa. Flavian isä on jopa epäilty, joten mysteeri on selvitettävä, vaikka se ei aivan vaaratonta olekaan. Kuolema ei ole lasten leikkiä vuorostaan tuo Flavian kotikylään kiertävän nukketeatterin. Näyttämömestari kuolee, eikä kyseessä ole tapaturma. Flavia alkaa jälleen penkoa asioita ja ajautuu lopulta kyläyhteisön syvien salaisuuksien äärelle.

Flavia on ihastuttava ja erilainen päähenkilö. Hän etevä ja nokkela, ja hänen etsiväntyötään avittavat sopivat sattumat. Flavian ajatusmaailma on lapsellisen mustavalkoinen, mutta pääasiassa hän on ikäistään selvästi kypsempi. Omaperäisen päähenkilön lisäksi kirjojen ansiota on ajankuvaus. 1950-luvun Englannissa luokkajako oli voimissaan, ja esimerkiksi de Lucejen perhe-elämä on melko kankeaa ja tapojen värittämää.

Nämä ovat siis sarjan kaksi ensimmäistä osaa, ja lisää on luvassa. Hopeisen hummerihaarukan tapaus ilmestyy kustantajan tietojen mukaan jo alkusyksystä! 

Kesäisiä äänikirjoja

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Konnakaraoke (2012) (9 t 17 min)

Lukija: Elsa Saisio.

Kustantaja: Otava.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Viljan seikkailut Rosvoloiden perheen seurassa jatkuvat. Sarjan toisessa osassa Rosvolat kaappaavat eli pelastavat Viljan umpitylsältä viululeirilta, ja vauhdikas kesä voi alkaa. Ohjelmassa on ryöstelyä, namien napostelua ja tietenkin rosvojen kesäpäivät hurjine kilpailuineen. Kuuntelin kirjan ajellessani yksin mökille Keski-Suomeen, enkä voisi keksiä sopivampaa autokirjaa kesäiselle autoreissulle.

* * *

Jo Nesbø: Poliisi (2013) (19 t 56 min)

Alkuteos: Politi.

Suomentaja: Outi Menna (2013)

Lukija: Jarmo Mäkinen.

Kustantaja: Johnny Kniga / WSOY.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.

Kuuntelimme miehen kanssa keväällä Nesbøn Verta lumella -dekkarin autossa mökkimatkoilla, ja viihdyimme molemmat loistavasti tuon äänikirjan parissa. Niinpä lainasin kymmenennen Harry Hole -kirjan mukaan mökkilomalle, vaikka Holen aiemmat seikkailut ovat miehelle tuntemattomia ja minullekin tuttuja vain yhden osan verran. Tämä ei haitannut kirjasta nauttimista ollenkaan.

Poliisi oli koukuttava ja viihdyttävä dekkari, Jarmo Mäkisen luenta kruunasi kuunteluelämyksen. Onneksi kuuntelimme tätä lomalla: saatoimme kuunnella monia levyjä putkeen sateen ropistessa kattoon. Harmi, ettei muista Harry Hole -kirjoista ole tehty äänikirjoja!

Kiehtovia uusia tuttavuuksia

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni (2015) (165 s.)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 165.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Anna Makkonen

Karoliina Timonen on kirjabloggaajakollega, ja Kesäinen illuusioni on hänen toinen romaaninsa.

Romaanin päähenkilö Klarissa on kirjailija, joka viettää kesää yksikseen huvilalla Saimaan saaristossa. Hän on hakeutunut piilopaikkaansa kirjoittaakseen uusinta romaaniaan, mutta myös ottaakseen etäisyyttä avioliittoonsa. Vastapäisellä saarella asustaa sopivasti kiehtova ja salaperäinen Olavi. Kesäisissä maisemissa koetaan kuumia hetkiä ja seikkailuja, ja soppaa saapuu hämmentämään vielä Olavin poikakin.

Kirjan parasta antia on sen tunnelma, painostava ja odotuksia herättävä. Kuuman helteen paino tuntuu harteilla. Vahvojen tunnelmien vastapainoksi kirjan kieli hengittää ja soljuu. Minun makuuni tarina jää lopussa liian auki, enkä muutenkaan aivan lämmennyt tarinan käänteille. Kirja oli myös melko lyhyt, hetkessä hotkaistu: olisin halunnut taidokasta tekstiä enemmänkin!

Kesäinen illuusioni sopi kuin nakutettu luettavaksi auringonpaahteisella laiturilla. Hiostavia hellepäiviä mahtui heinäkuuhun noin kaksi, joten luin kirjaa melko ainutlaatuisessa ympäristössä :)

* * *

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther (2014) (277 s.)

Alkuteos: Vielleicht Esther.

Suomentaja: Ilona Nykyri (2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 277.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Markko Taina.

Ukrainalaissyntyisen Petrovskajan kirja ei ollut kepeää kesälukemista, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Romaani on saksalaistuneen Petrovskajan tutkimusmatka omaan sukuunsa, jonka vaiheita hän setvii pitkälti internetin avulla. Tarinat täydentyvät valokuvilla ja muilla dokumenteilla.

On pakko tunnustaa, että Ehkä Esther oli minulle liian vaikea ja hankalasti hahmottuva kesälomatunnelmissa luettavaksi. Toinen maailmansota ja holokausti kiinnostavat aina vain, mutta tällä kertaa näistä aiheista lukeminen kangerteli.

Vaikka kokonaiskuva jäi hieman hämäräksi, niin sain paljon irti Petrovskajan joistakin ajatuksista. Minua kiehtovat ja hämmästyttävät kirjailijat, jotka kirjoittavat jollakin muulla kuin omalla äidinkielellään. Petrovskaja tekeekin mielenkiintoisia huomioita kielestä ja siitä, miten kieli vaikuttaa ajatteluun ja kirjoittamiseen:

Halusin kirjoittaa saksaksi, maksoi mitä maksoi, ja minä kirjoitin ja olin hukkua turpoavan kielirehun painon alle kuin olisin ollut yhtä aikaa lehmä ja syntymätön vasikka, mylvivä ja ammuva, synnyttävä ja syntyvä, kaiken sen vaivan arvoinen; kääntämistään pakenevat johtotähteni viitoittivat minulle tien, minä kirjoitin ja harhailin kieliopin salaisilla poluilla ja tein parhaani jotta trist ja Trost, lohduton ja lohdutus, sopisivat välinsä, aivan kuin siitä sovusta voisi siunaantua minulle suullinen merituulta.

* * *

Sarah Waters: Parempaa väkeä (2014) (598 s.)

Alkuteos: The Paying Guests.

Suomentaja: Helene Bützow (2015).

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Siinä missä Petrovskajan uutuusromaani jäi hieman etäiseksi, niin toinen Keltaisen kirjaston uutuus eli Sarah Watersin Parempaa väkeä kolahti sitäkin paremmin. Ahmin tätä tiivistunnelmaista historiallista romaania yöunien kustannuksella — ja elin tarinassa myös unissani.

1920-luvun Lontoossa eletään toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Francis Wray on työteliäs nuori nainen, joka asuttaa äitinsä kanssa vanhaa ja suurta taloa hienostoalueella. Sota vei perheen miehet, ja nyt taloon on otettava vuokralaisia kulujen kattamiseksi. Yläkertaan muuttaa Barberien pariskunta: kauniista tavaroista hullaantuva Lilian ja vakuutusvirkailija Leonard.

Francisin ja Lilianin välille kehkeytyy suhde, jonka pakahduttavuus on käsinkosketeltavaa. Tunteiden vellonta ja moraaliset pohdinnat saavat seurakseen rikoksen, jonka seurausten perkaamiseen Waters käyttää paljon sivuja. Juoni vetää. Tämä oli ensimmäinen Watersini, mutta ei missään nimessä viimeinen!

* * *

Heinäkuun kirjoissa oli yhteensä 1818 sivua, ja äänikirjoja kuuntelin hulppeat 29 tuntia ja 13 minuuttia. Kesä, loma ja kirjat: mikä muikea yhdistelmä!

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Minä ja Taalintehtaan kirjasto

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Kirjabloggajien tempauksen taustalla ovat hallituksen kaavailemat muutokset kirjastolakiin: kunnat saisivat uudistusten myötä päättää jatkossa itse kirjastopalveluiden järjestämisestä. Nykyisellään laki velvoittaa kunnat järjestämään maksuttomat ja tasavertaiset kirjastopalvelut, ja työntekijöiden pätevyysvaatimuksista säädetään asetuksella. 

Mahdolliset uudistukset herättävät huolta kirjastojen tulevaisuudesta: miten käy maksuttomuuden, pienten sivukirjastojen tai henkilökunnan pätevyyden? Jo pienikin maksu on kynnyskysymys osalle asiakkaista, eli kirjastopalveluiden maksuttomuuden poistuminen asettaisi asiakkaat epätasa-arvoiseen asemaan. Tasa-arvoa horjuttaa myös lähikirjastojen ja pienten kuntien kirjastojen lakkauttaminen, silää pääsy tiedon äärelle ei saa olla asuinpaikasta kiinni. Asiantuntevaa ja koulutettua henkilökuntaa ei voi korvata automaateilla, sivareilla tai vapaaehtoisilla, vaikka kaikki edellä mainitut ovat tärkeä lisä pätevän henkilökunnan rinnalla. 

Monesti kirjastoja koskevat keskustelut kääntyvät rahaan. Etenkin he, jotka eivät käytä kirjastopalveluja, kokevat kirjaston usein turhana rahareikänä. Kaikkea ei voi kuitenkaan mitata rahassa: esimerkiksi lukupiirit ja muut tapahtumat tarjoavat asiakkaille tilaisuuden luoda sosiaalisia kontakteja, kun taas tietokoneopastukset auttavat senioreja pysymään kiinni ajassa. Asiakastietokoneet mahdollistavat digitaalisten palvelujen käytön heille, joilla ei ole omaa konetta. Tällä kaikella on syrjäytymistä ehkäiseviä vaikutuksia, minkä voi nähdä pitkäaikaisena säästönä. Rahakeskustelussa on myös hyvä muistaa, että kirjaston osuus kunnan budjetista on tyypillisesti noin yhden (!) prosentin luokkaa.

Valtaosan eli noin kolme neljäsosaa Kirjakimarassa esiteltävistä kirjoista lainaan kirjastosta. Olen siis kirjastojen suurkuluttaja. Pääasiassa lainaan kirjoja työpaikaltani Kirkkonummen kirjastosta, mutta hyödynnän myös kotipaikkakuntani Espoon loistavia kirjastoja. Kirkkonummen etuna ovat lyhyet varausjonot uutuuskirjoihin, kun taas Helmetin asiakkaana voi varata mitä tahansa mistä tahansa pääkaupungin lukuisista kirjastoista. Maksutta.

Kuvassa näkyvä Taalintehtaan kirjasto on kirjastoni kesäisin. Mökin pursuavat kirjahyllyt ja kotoa raahatut kirjakassit pitävät aika hyvin huolen siitä, ettei luettava pääse saaresta loppumaan, mutta välillä tulee tarve vierailla tässä idyllisessä punaisessa kyläkirjastossa. Taalintehtaan kirjasto oli pelastukseni esimerkiksi pari kesää sitten, kun podin Murakami-maniaa kesälomalla. Olen myös tehnyt löytöjä kirjaston poistokirjamyynneissä ja käynyt siellä kuuntelemassa kirjailijavieraita Baltic Jazz -festareiden yhteydessä.

Jos kirjastoja ei olisi tai niiden käyttö olisi maksullista, se vaikuttaisi valtavasti myös omaan lukuharrastukseeni. Laskeskelin, että tämän vuoden puolella olen lukenut noin 50 kirjaa, joista yli kolmekymmentä olen lainannut kirjastosta. Kirjat maksavat uutena jopa noin 30 euroa kappale, joten kaupassa lainaamani kirjapino olisi maksanut yli tuhat euroa! Sellaisia summia minulla ei ole kirjoihin sijoittaa, joten ilman kirjastoja en pystyisi lukemaan ainakaan uutuuskirjallisuutta nykyiseen tahtiini. 

Kirjastoilla on paljon tekemistä imago- ja markkinointimielessä, sillä kirjastoissa tehtävä työ on monille mysteeri. Kirjastonhoitajana törmään usein ennakkoluuloihin, joiden mukaan vain piippailen viivakoodeja päivät pitkät. Siksi onkin tärkeää tuoda esille, että se, mikä näkyy asiakkaille tiskillä, on vain yksi osa kirjastolaisten arkea. Asiakaspalvelu on toki homman ydin, sillä asiakkaita vartenhan kirjasto on olemassa. Tiedonhakujen, varausten tekemisen, lainaamisen ja palauttamisen lisäksi kirjastotyöhön sisältyy esimerkiksi: kirjojen ja muun aineiston valintaa ja hankintaa, kirjavinkkausta, kouluyhteistyötä, tiedonhaun opetusta, satutunteja, tietokoneasioissa opastamista, hyllyttämistä, kokoelman arviointia ja hoitoa, runopajoja, lukupiirejä, kotipalvelua ja tietenkin ajan hermoilla pysymistä ja kouluttautumista.

Ahkerana kirjastonkäyttäjänä, kirjabloggaajana ja kirjastonhoitajana haluan olla mukana antamassa kirjastoille näkyvyyttä ja ottaa kantaa kirjastojen säilyttämisen puolesta. Voit seurata somessa kirjabloggaajien tempausta tunnuksin #kirjastojenpuolesta ja #kirjabloggaajat sekä halutessasi käydä allekirjoittamassa adressin asian puolesta täällä. Pidetään kirjastot näkyvillä!

Taalintehtaan kirjasto.

Kesäkuussa luetut

Kauan kaivattu kesäloma kolkuttelee jo lupaavasti ovella, ja ennen sitä haluan kuitata menneen blogikuukauden lyhykäisesti. Lomapäiville on kaikenlaista puuhaa, ja varsinkin jos sää tuosta yhtään paranee, niin tuskin viihdyn koneella heinäkuussa ainakaan kovin tiiviisti. Siinäpä hyvä syy jälleen putsata pöytä ja naputella lyhytarviot bloggaamista odottelevista kirjoista:

Bloggaamattomat

Peik Lehtonen, Katja Lehtonen ja Milla Paloniemi: Lennart (2015). 112 s. 

Kustantaja: Like.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Milla Paloniemi.

Hulvattoman hauska sarjakuva-albumi esittelee kaikki ne tarinat, joilla lapsia pelotellaan ja uhkaillaan, jotta nämä käyttäytyisivät siivosti. Peik ja Katja Lehtosen käsikirjoittama kirja pohjautuu sisarusten lapsuudessaan kuulemiin oppeihin. Kuvitus on Kiroilevasta siilistä tutun Milla Paloniemen käsialaa.

Kirjan yksinkertaisen kuvituksen ja ytimekkäiden juttujen hauskuus saa lisäkierroksia siitä, että nuo varoitukset ovat toisinaan niin kovin tuttuja.

Kerran Lennart meni uimaan alle tunnin kuluttua ruokailusta ja hukkui välittömästi.

Muistan hyvin, kuinka piti kellosta kytätä, milloin saa mennä uimaan ruoan jälkeen. Tuttua on myös, että kieroon ei parane katsoa, sillä kun Lennart katsoi kerran kieroon, niin hänen silmänsä jäivät niin lopullisesti. Kerran taas Lennart erehtyi syömään sieniä ja koki väkivaltaisen myrkytyskuoleman. Poloinen Lennart kokee karun kohtalon aina vain uudestaan. Kuolema tulee yleensä välittömästi.

Lainasin Lennart-parasta kertovan sarjakuvateoksen kirjastosta sopivasti juhannukseksi, ja kirjasta tulikin mökillä hauska ajanviete. Kirja lojui olohuoneen pöydällä, ja aina välillä joku luki ääneen pari Lennartia. Jutut jäävät elämään, ja niitä on myös hauska keksiä lisää.

* * *

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär (1981) (6 t)

Alkuteos: Ronja, rövardotter. 

Suomentaja: Tuula Taanila.

Lukija: Ritva Vepsä.

Kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Ilon Wikland

Ronja syntyy eräänä myrskyisenä yönä ukkosen saattelemana Matiaksenlinnassa. Ronjan äiti on Loviisa ja isä ryöväri-Matias. Ronjan syntymäyönä salama iskee linnan kahtia, ja toiseen puoliskoon muuttavat asumaan Borkan ryövärijoukkio, Matiaksen poppoon ikivihollinen.

Kuinka ollakaan: Ronja ystävystyy Birkin kanssa, joka on Borkan poika. Linnaa ympäröi metsä, jossa asustelee kaikenlaisia öttiäisiä, hyviä ja pahoja. Ronja on rohkelikko, joka seikkailee Birkin kanssa metsässä ja ajautuu retkillään vaaratilanteisiin. Ryöväri-isät eivät hyväksy lastensa ystävyyttä, mutta kovapäiset nuoret eivät alistu vanhempiensa tahtoon. 

Kirjassa on kaunis sanoma ystävyydestä ja rohkeudesta. Kirjan kieli taas on melko rajua lastenkirjaksi. Linnan halki kulkee Helvetinkuilu, ja suutuspäissään toiset toivotetaan hemmettiin tai haukutaan paskiaisiksi. Vaikka juoni oli ennalta-arvattava, niin kuuntelin tätä klassikkoa mielelläni. Ainoastaan paikoin epäselvä luenta häiritsi kuuntelua.

* * *

Akram Ailisli: Kiviset unet (2013) 150 s.

Alkuteos: Kamennye sny.

Suomentaja: Liisa Viitanen.

Kustantaja: Into.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Salonen.

Kiviset unet kiinnitti huomioni Innon kevätkatalogissa, sillä sen kirjoittaja Ailisli on kotoisin Azerbaidžanista. Harvemmin tulee vastaan azerbaidžanilaista kirjallisuutta, joten odotin innolla kirjaston varausta saapuvaksi. 

Alkuhuuma haihtui nopeasti, sillä kirjan lukeminen oli kivinen ja uuvuttava kokemus. En saanut tarinasta aivan alun jälkeen mitään otetta ja lukeminen tuntui lopulta yhdentekevältä. Keskiössä ovat azerien ja armenialaisten pitkäaikaiset erimielisyydet, jotka johtuvat uskonnollisista ja kulttuurisista eroista. Vaikka kuinka yritin pinnistellä ja katsella etu- ja takaliepeissä olevia karttoja, niin hämäräksi jäi. 

Periksi en kuitenkaan antanut vaan kahlasin teoksen loppuun asti, sillä halusin kirjan Lukemalla maailman ympäri -haasteeseeni. Enemmän kirjasta on saanut irti esimerkiksi Mari.

Blogatut

Zinaida Lindén: Monta maata sitten (2013) 280 s.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (1975) 183 s.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja (2010) 534 s.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. Kulosaari. Puh 35 (1975) 166 s.

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (1973) 6 t.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (2008) 209 s.


Kesäkuun kirjoissa oli yhteensä 1634 sivua, ja äänikirjaa kuuntelin 12 tuntia. Kesäkuun lukemisto oli mukavan monipuolinen. Mukaan mahtui lasten- ja aikuistenkirjoja, uutuuksia ja klassikkoja, jopa sarjakuvaromaani. Näistä kirjoista näkee hyvin, miten lukemiseni on viime aikoina painottunut käännöskirjallisuuteen: yhdeksästä kirjasta vain Lennart on kirjoitettu alunperin suomeksi. Toki myös Tikkaset edustavat tässä joukossa kotimaista kirjallisuutta, joskin ruotsinkielistä.

Heinäkuu on siis lomakuukausi, joten sen tarkempia lukusuunnitelmia tai -lupauksia en tee. Mökille lähtee mukaan pino kirjoja, koska valinnanvaraa täytyy aina olla. Lukumaratonia ei ole suunnitelmissa, koska en tältä väsymykseltäni siihen kykenisi. Katsotaan, muuttuuko mieli loppulomasta! Toivotaan aurinkoista ja hyvien kirjojen täyteistä heinäkuuta!

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (2008)

Alkuteos: Ommarul putakhae.

Suomentaja: Taru Salminen (2015).

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 209.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Ninni Kairisalo.

Erään eteläkorealaisen perheen 69-vuotias äiti katoaa Soulin metroasemalla kuin tuhka tuuleen. Isä huomaa olevansa metrovaunussa keskellä tuntemattomia ihmisiä, eikä puolisoa näy missään. Koko perheen elämä alkaa pyöriä äidin etsimisen ympärillä. Aikuiset lapset seurailevat hataria johtolankoja, tuloksetta.

Äidin katoaminen nostaa kerrankin perheen keskiöön uutteran perheenäidin, joka on aina ollut arkea pyörittävä taustavoima. Maaseudulla lapsensa kasvattanut äiti on tehnyt kaikkensa pesueensa eteen.

Äidin kädet olivat jatkuvassa liikkeessä. Äiti ompeli, neuloi ja teki taukoamatta peltotöitä. Äidin pellot eivät koskaan olleet tyhjillään. Keväällä hän istutti perunoita kyntövakoihin, kylvi salaatin, kruunupäivänkakkaran, malvan ja ruohosipulin siemeniä ja istutti chilejä ja maissia. 

Äidin kasvimaalla ja pelloilla kasvavien lajien kirjo on huima: yllä olevassa katkelmassa on mainittu vain osa. Äiti on aina huolissaan lastensa syömisestä, myöskin näiden ollessa jo aikuisia. Vuosien varrella hän on ruokkinut myös muiden perheiden nälkäisiä suita.

Katoamisen myötä äidistä paljastuu uusia puolia. Lapset huomaavat, etteivät tienneet edes äitinsä oikeaa syntymävuotta. Selvitystyö nostaa pintaan salaisuuksia ja perheenjäsenten välisiä jännitteitä. Ilman syyttelyä ja syyllisyydentuntoja etsinnöistä ei selvitä.

Kertojanääni on joissain luvuissa yksikön toisessa persoonassa, mikä ei ole aivan tavanomaisin ratkaisu. Ehkä se johtui juuri omalaatuisista kertojista tai sitten keskittymisen puutteesta, mutta välillä sain todella miettiä, kuka tässä on äänessä. Oikeastaan se ei suuresti häirinnyt lukemista, sillä tunnelma piti otteessaan.

Kirja oli minulle surumielinen lukukokemus, koska perhe on keskellä suurta tragediaa. Samalla se tarjosi kiintoisan kurkistuksen paikalliseen arkielämään, sillä eteläkorealainen kulttuuri on minulle vierasta. Shin kuvaa värikkäästi niin kaupunki- ja maalaiselämäntyylien eroja kuin sukupolvien kuilua. Herkullisesti tuoksuvat ruoat ja inhimillisyys tuovat tarinaan lohtua.

Tästä ensimmäisestä eteläkorealaisesta suomennetusta romaanista on kirjoitettu ainakin Tuijatan, Saran, Ullan, Norkun ja Kirjahillan blogeissa.