Runokirjajoulukalenteri: luukku 23 – Satu Marttila: Jäätanssi

Aikamatkailu jatkuu: nyt luukusta liukuu esiin Satu Marttilan Jäätanssi vuodelta 1982.

Jäätanssi hurmasi minut. Se viehätti ja puhutteli. Kaikki runokuvien hirvet, harmaasiepot ja vuodenajat tulivat lähelle ja olivat samalla oivaltavia. Tämän kokoelman painan muistiini. Ja myös sen tiedon, että runoilija on nykyisin Satu Koskimies ja hänen tyttärensä on Riina Katajavuori, yksi lempirunoilijoistani. Ilmankos!

Päivän runossa mieleen palaa joulumuisto:

Syyskuun vetinen idus,
märkä katu.
Kulmassa punainen pylväs
tonttulakki päässä: älä.
Tottelen, lapsi. Jään lammikkoon.
Ennen joulua äiti lotisutti päiväkaupalla
kinkusta suolaa
kraanan alla.
Joulu sai tulla. Ja kuusi, vihreä.
Pääsen kadun yli.

Runossa aistikokemukset saavat muistot virtaamaan. Punainen ja vihreä väri sekä lammikko vievät lapsuuden jouluihin. Puhuja palaa lapseksi jälleen, totteleekin. Arkinen hetki liikennevaloissa on kuin madeleineleivos Proustille.

Runo opettaa lukijaansa, ainakin minua. Idus viittaa roomalaiseen kalenteriin ja tarkoittaa kuun keskivaihetta. Syyskuussa se on 13. päivä.

Juuri nyt tulevia joulumuistoja luodaan. Tonttulakit vilkkuvat, haetaan kuusia, ehkä joku vielä lotisuttaa kinkkua. Joulun taikaan ei tarvita ihmeitä tai mitään suureellista, vaan mieleen voi jäädä, miten isä asetteli jouluvalot kuuseen tai äiti opetti kihartamaan lahjanarua.


Satu Marttila: Jäätanssi. Kirjayhtymä 1982. 90 s. Kirjastolaina. Kansi: Kirmo Mikkola.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 16 – Minna Sadeniemi: Saaristo

Täsmälääkettä saariston kaipuuseen annostelee Minna Sadeniemen runokokoelma Saaristo.

Runot vievät meren ja metsän tuoksuun, kallioille, rantaveteen. Runoissa vilahtelevat puhujan läheiset, myös koirat. On täydellisiä hetkiä ja on riitoja ja suruja, joissa luonto lohduttaa.

Saariston vuodenkiertoa kuvataan esimerkiksi näin:

Saari nukkuu 

kuin valas, toinen 

puoli soittaen 

kamarimusiikkia 

        lumen kristallinen sointi

       autojen sellojouset  

        kimahtava jää  

        variksen hengitys

Kun luin tämän kokoelman ensimmäisen kerran kesällä saaressa, valitsin aivan toisen päivän runon, mutta nyt uinuva saari veti puoleensa. Saarimökkeilijänä elän taas yhtä ikävöinnin talvea. On jotenkin lohdullinen kuva, että siellä saari ja mökki kallion kumpareella ovat talviunilla. Kerran häiritsimme tätä rauhaa ja vietimme joulun saaressa, mutta yleensä se ei kelien puolesta ole mahdollista. Keväällä taas.

Runossa saaren uniaikaan kuuluvat erilaiset äänet. Enimmäkseen ne ovat luonnon soittamia, mutta autokin sekoittuu tähän jousillaan. Luonnon äännähdykset ovat hienovaraisia – enpä koskaan aiemmin ole ajatellut variksen hengitystä.

Kokoelma on ilmestynyt Basam Booksin Puhuttava runo -sarjassa. Nistä runoista syntyisi varmasti hyviä keskusteluja lukupiirissä tai muuten: saaristosta, mökkeilystä, lähdöistä ja jäämisistä.

Olen nyt täällä, jotta voin vielä olla siellä.

Minna Sadeniemi: Saaristo. Basam books 2024. 80 s. Kirjastolaina. Kansi: Taivo Org.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 13 – Olli Sinivaara: Valoon, vihreään

Lucian päivän luukusta ryöpsähtää valoa ja vihreyttä kaamoksen keskelle.

Olli Sinivaaran Valoon, vihreään on ylistyslaulu vehreydelle ja elinvoimalle. Runoissa on terälehtien liikettä, viehättävää pionien maailmaa, tammien ikuisuus. Kokoelma on kirjallinen piristysruiske, runokuvat kuplivat ja virkistävät kuin vitamiiniporeet.

Lucian päivän runo-otteessa on ohjaava sävy:

Ihmisen täytyy, täytyy kurottaa valoon,
ei saa jäädä pimeään joka paikassa.

Sen kurotuksen näkee puissa,
puut ovat sen muoto ja hahmo,

ne näyttävät meille miten ojentua, ojentaa.

Toisille pimeä vuodenaika on pelastus, mutta kaltaiseni kesäihmiset tarvitsevat pientä paimennusta. Älä suotta vain käperry, ei pidä antaa pimeän viedä voittoa. Sinivaara kehottaa ottamaan mallia puista. Olen metsäkävelyillä napsinut kuvia puiden latvoista, kun oikein muuta kuvattavaa ei ole ollut. Kauneutta voi nähdä niissäkin.

Enää on reilu viikko käänteeseen, sitten ei enää tarvitse kurotella niska pitkänä, vaan valo alkaa lisääntyä ja tulla kohti kuin itsestään. Myös luonnossa, ei vain kirjan sivuilla.


Olli Sinivaara: Valoon, vihreään. Teos 2025. 48 s. Kirjastolaina. Kansi: Jussi Karjalainen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta

Kurjet ja muut siivekkäät laulavat, kirkuvat ja viheltävät Jaana Lambergin esikoiskokoelmassa Kurjen huudossa olen aina totta.

Runon puhuja havainnoi luontoa, imee sitä kaikilla aisteillaan. Hän tekee tarkkoja havaintoja ja peilaa tuntojaan luonnon ilmiöihin. Kuuntelee luontoa, jotta kuulisi itsensä. Kirjoittamispohdinnot tuovat runoihin metatasoa, Ukrainan sota kiinnittää runot aikaamme.

Palaan aina vain runoon, jolta kokoelma on saanut nimensä. Siispä laajempi lainaus siitä: 

tänään
lumi kallion päällä on vielä kiinteää
upottamatonta

huomenna sade valuttaa sen
sammalen läpi
ja alas kiven pintaa
    kurjen huudossa olen aina totta

ylihuomenna silmut puhkeavat
ensi viikolla heinä kukkii ja
seuraavalla kaikki jo kuolee
           kurjen huudossa olen aina totta

Runo tiivistää ajan kulun harhat ihmisen mielessä. Miten joskus aika laukkaa, kokonainen vuodenaika hurahtaa ohi nopeasti.

Tämä ja monet muut Lambergin runot tulevat lähelle, koska luonnossa liikkuminen, sen havainnointi ja siitä kirjoittaminen ovat minullekin tärkeitä.


Ja ne kurjet! Niiden odottaminen luo yhden horisontin, jota tähystää näinä pimeinä viikkoina ja kuukausina.


Jaana Lamberg: Kurjen huudossa olen aina totta. Basam Books 2025. 90 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Kati Salonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Niillas Holmberg: Naarattu

Kymmenennessä luukussa kaikuu Niillas Holmbergin runojen myötä valaan laulu.

Naarattu vie jokilaaksoon. Toisaalla ovat järveläiset, joiden kotiin laulu ei yllä. Samoin törmäytyvät perinne ja moderni, uusi ja vanha.

Niillas Holmberg on saamelainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko. Hän keikkailee myös runojoikaajana. Kokoelman runoja voi kuunnella Holmbergin ja Pauli Lyytisen levyllä Naarattu laulu.

Osiosta Kolmas viidennes poimin päivän runon:

KOLME MERKINTÄÄ UUDISMÖKIN VIERASKIRJASTA

Tämä talvi
kysyy olemaan vaiti.

Olla hiljaa miten lumi
ei saa olla lämmin,
mutta se luodaan tamineeksi
seinustoille.

Kuten kokoelman perusvire, myös päivän runo rakentuu vastinpareille. On hiljaisuus ja ääni, joka kysyy. Tai ehkä käskee, mutta muotoilee sanansa kysymykseksi. On kylmä lumi, joka kuitenkin lämmittää. Vieraskirjan merkinnän on luultavasti kirjoittanut joku, jolle paikka ei ole niin tuttu. Ja uudisrakennus korostaa tuoreutta verrattuna perinteisiin ja perimätietoon.

Etelän talvessa ei vielä ole päästy nauttimaan lumen kuorruttamista rakennuksista tai lumen hiljaisuudesta. Päästäpä luomaan lumesta vaatteet jollekin rakennukselle!


Niillas Holmberg: Naarattu. Gummerus 2025. 70 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Lada Suomenrinne.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 2 – Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä

Toisessa runokirjajoulukalenterin luukussa pyrähdetään pihalle.

Silja Järventaustan Vuorosana pihapiirissä sisältää puhuttelevia, tunnistettavia luontorunoja, joiden runokuviin on helppo tarttua. Arkiset havainnot kohottuvat kuvaamaan ihmisen luontosuhdetta.

Asioita käsitellään esimerkiksi vastinparien kautta: on kaupunki ja metsä, on hiljaisuus ja melu, villi ja hoidettu. Vastakkainasettelusta ei kuitenkaan ole kyse, vaan runoissa on dialogia, erityisesti ihmisen ja luonnon välillä. Luonto ruokkii ajattelua ja kieltä.

Päivän ote kuuluu näin:

Ohuet hiutaleet laskeutuivat varpaat
edellä neulasille, kiehnäsivät neulastupsujen
päällä, etsivät oikeaa asentoa ja luvalla
sanoen laskeutuivat lopulta
oksatuppaan vatsalle.

Runon puhuja on tarkkailija, joka inhimillistää luontohavaintoaan. Kun hiutaleilla on varpaat ja ne kiehnäävät, niille alkaa muodostua oma tahto. Sattumanvaraisesta tulee tarkoituksellista toimintaa, imperfekti tuo runoon tarinallisuuden tuntua. Runoon on talletettu hetken taika.

Runo kehottaa pysähtymään yksityiskohtien äärelle. Mitä on tavanomaisen reittisi varrella, kun seisahdut ja oikein tarkennat katsettasi? Minkälainen on pihapuun vatsakumpu, näetkö puiden halausta kaipaavat sylit?


Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä. Teos 2025. 115 s. Kirjastolaina. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Mikko Räty: Borealia

Yhdestoista luukku tuo palan kesää talven keskelle. Luin Mikko Rädyn esikoiskokoelman Borealia ensimmäistä kertaa osana lukumaratonia kesäkuussa. Nyt kesäinen kuva ja kirjan uudelleenluku muistuttavat kiireettömästä kesäpäivästä ja ihanasta lukukuplasta, johon sulkeuduin vuorokaudeksi.

Onneksi Borealia löytyy omasta hyllystäni, sillä tähän halusin palata.

Kokoelma lainaa rakenteensa luonnontieteelliseltä museolta. Liikkeelle lähdetään neuvonnasta, sitten päädytään luusaliin, hyönteissaliin ja niin edelleen. Nisäkässalista poimin otteen:

Yhä ruusut kukkivat talvisissa puutarhoissa, korkeavyötäröiset housut palaavat ja tennissukkasandaalit, eikä kukaan tunnu ymmärtävän miksi. Mistä sisäsyntyinen totalitarismin kaipuu, halu tulla käskytettäväksi?

Kukinta talvella on yhtä hämmästyttävää kuin muoti-ilmiöt, jotka tuntuvat toisessa ajassa käsittämättömiltä. Muodilla on omat lakinsa, aivan kuten luonnolla. Myös poliittiset ilmiöt toistuvat, vaikka kuinka ajatellaan, että ei koskaan enää. Kehitys on syklistä, ei aina etenevää.

Ruusu ja talvi sopivat huonosti yhteen ainakin Suomessa, mutta talvipuutarhan lämpö sallii kukinnan ihmeen myös talvella. Myöhäinen kukkija voi toki jäätyä sijoilleen talven tullessa, jäädä väriläiskäksi vaalenevaan maisemaan.

Oman puutarhani talventörröttäjissä ei ole väriloistoa, mutta sitkeästi ne kurottelevat hangesta ja muistuttavat kesän kasvukaudesta, menneestä ja tulevasta.


Mikko Räty: Borealia. Tammi 2022. 78 s. Sain kirjan lahjaksi. Kansi: Laura Lyytinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Juhani Ahvenjärvi: Pärskeet

Seitsemäs luukku runokirjajoulukalenterissa pärskii hiottua ja vähäeleistä runoa. 💦

Tamperelaisen Juhani Ahvenjärven yhdeksäs runokokoelma Pärskeet koostuu kolmesta osiosta: Pärskeet, Sienestämisestä ja Ullakolla. Ensimmäisessä osiossa ollaan Näsijärvellä ja merellä, toinen vie samoilemaan metsään, pilviseen ja hämärtyvään.

Kolmas osio Ullakolla koostuu yhdeksästä numeroidusta säeparista, joissa maailmaa tarkataan humisevalta vintiltä. Sieltä löydän päivän poimintani:

Tällaisen detaljin hyytävä aamu tuo esiin:
kottikärryt juuttuneina kuukausiksi lumeen

Laiska puutarhuri tunnistaa runokuvan. Mitä ei ehdi tai jaksa korjata talven tieltä, jumittuu lumeen kevääseen asti. Tavallisesti niin näppärä kulkupeli on käyttökelvoton. Liike on jäätynyt.

Ahvenjärvi tarkentaa lähelle. Luonto ja arkiset ympäristöt ovat täynnä tällaisia pieniä yksityiskohtia, joista avautuu tarinoita, jos vain osaa katsoa.

Tätä joulukalenteria kootessani luin Claes Anderssonin kokoelmaa Parhaat päiväni (ilm. suomeksi 1989), ja siellä vastassa oli tuttu kuva: jäätyneet kottikärryt. Onko tämä sattumaa vai tarkoituksellinen viittaus, en voi tietää, mutta löydöksen myötä minulle aiemmin vieras Ahvenjärvi alkoi tuntua tuttavallisemmalta, aivan kuin paljon lukemani Andersson.


Juhani Ahvenjärvi: Pärskeet. Teos 2024. 41 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jenni Saari.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi

Runokirjajoulukalenterin viides luukku vie metsään. Männyt, kuuset ja hajottajaeliöt ovat runomateriaalia Veera Sylviukselle hänen esikoiskokoelmassaan On todellakin kuljettava kuusikon läpi. 🌲

Sylviuksen fyysikon koulutus näkyy runoissa. Arkiseen mutta tarkkanäköiseen luontokuvaukseen lomittuvat fysiikan kieli ja aiemmin painetun lyriikan kieli. Eeva-Liisa Mannerin vaikutteet tunnistin; hänet ja muita innoittajia on listattu kokoelman loppuun.

Päivän runopoiminnassa tarkataan luontoa kuitenkin sisätiloista:

Seison tuvassa ja katson talviselle merelle
Otava
ripustettu taivaalle kuin koru
ajatukseni ehjät ja rajattomat kuin
villieläinten vaellus

Tuvan lämpö saa rinnalleen hyisen ja vihmovan merimaiseman – sellaiseksi ainakin minä talvisen meren helposti miellän. Muualla maailmassa talvi ja meri voivat toki tarkoittaa aivan toisenlaisia lämpöjä.

Runon puhuja on tarkkailija, havainnoija. Hän tunnistaa tähtikuvion ja vertaa sitä ihmisen tuotokseen, koruun. Muutenkin ihminen ja luonto rinnastuvat. Ajatukset ovat kuin eläinten vaellus: molemmat saavat jotakin taivaan tähtikartastosta: ajatukset inspiraatiota, eläimet suunnistukseen tukea.

Luonnon tarkkailu sysää runon puhujan ajatukset liikkeelle, ja niin käy myös minulle runon äärellä. Pieni kurkistus hakukoneen avituksella Otavan merkityksiin eri kulttuureissa on mielikuvitusta ruokkivaa. Kun meillä nimi Otava viittaa avoinaiseen patoverkkoon, tähtikuvio nähdään muualla maailmassa esimerkiksi kauhana, vaununa tai lihakirveenä.

Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi. Enostone 2023. 76 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Kalervo Sammalvehrä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Eeva Heilala: Yhä se kukkii

Runokirjajoulukalenterin kolmanteen luukkuun upotin Eeva Heilalan kokoomateoksen Yhä se kukkii. Lähes kuusisataasivuiseen opukseen on koottu Heilalan runotuotanto, jota julkaistiin vuosina 1976–2016.

Maatalon emäntänä Pohjanmaalla eläneen ja työskennelleen Heilalan runoissa on tarinallisuutta, itseironiaa ja ajankuvaa kulloisestakin kirjoitushetkestä. Luonto on runoissa toistuva aihe. Lehmät, navetat ja lypsyt ovat varsinkin alkupään runoissa esillä.

Runoissaan Heilala pysähtyy välillä pohtimaan tietään lyyrikoksi ja runoilua yleisesti, niin myös päivän runossa. Se on alkujaan julkaistu vuonna 2003 kokoelmassa Punaposkipuolukoita:


Runous on matka arkista tietä
sinä kuljet sitä
sinua taluttaa keiju
näetkö, talven sisältä
kesä katsoo
keiju taluttaa


Heilalan runoissa minua viehättää arkisuuden tuntu. Eletystä elämästä versoneiden runojen vahvuus on tarkka katse, asioiden yhdisteleminen ja oivaltavuus.

Runo voi syntyä vaikka lypsyjakkaralla, kun on runoilijan mieli. Riittää, että katsoo hetkeä ja tapahtumia ja näkee ainutlaatuisuuden.

Vaikka runous ankkuroituisi arkiseen, koettuun, runous myös kohottaa, leikkii, kokeilee. Runolla on runon lait. Mukana on se jokin selittämätön tekijä. Mahdottomat voivat kohdata, kuten kesä ja talvi. Syntyy runon taika.


Eeva Heilala: Yhä se kukkii: kootut runot. Tammi 2024. 582 s. Sain kirjan lahjaksi. Kansi: Mika Tuominen.

Yhteisöasumista ilmaston vuoksi – Jenni Räinä: Suo muistaa

Kansi: Jenni Noponen.

 

Nämä suot olivat aidointa, mitä täällä oli. Suo hänen edessään oli niellyt sekunteja, viikkoja, vuosia, tuhansia vuosia. Siihen verrattuna ihminen oli mitätön.

Juho haluaa tehdä osansa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja perustaa ekoyhteisön pohjoiseen soiden keskelle. Tarkoituksena on elää omavaraisesti ja ennallistaa ojitettuja soita. Yksin työ on mahdotonta, mutta kunhan tilalle saadaan kerättyä joukko asialle omistautuneita henkilöitä, tavoitteet alkavat tuntua saavutettavilta.

Keskeinen teema kirjassa on ihmisen ja luonnon suhde. Ihmisellä on tarve suitsia luontoa sekä luontokappaleita, mikä tulee hyvin esiin paitsi soiden ojituksissa, myös yhteisön hevosen kohtalossa ja läheisen suurpetokeskuksen kuvauksissa.

Etälukupiirimme tarttui Räinän ensimmäiseen romaaniin ja pääsi lukumatkalle suomaastoon, yhteisöelämään ja tyhjenevälle maaseudulle. Lukupiireissä parasta on lukukokemuksen syveneminen monella tapaa. Tällä kertaa eräs lukupiiristämme kertoi omakohtaisia kokemuksia suo-ojien täyttämisestä ja keskusteluun saatiin aivan uusi taso.

Minulle kirjan mehukkainta antia olivat kuvaukset yhteisöasumisesta, siihen kun mahtuu iloja ja ongelmia. Räinä kuvaa hyvin henkilökemioita ja monenlaisten mieltymysten vaikutusta tunnelmaan.

Pieni rasittava piirre tekstissä oli toisto. Kovin usein henkilöt ”paaluttavat” ajatuksiaan ja monet kulkuväylät ovat ”sorastettuja”.

Suo muistaa jättää miettimään, miten pelkkä hyvä tahto ja oikeutettu päämäärä eivät riitä. Täytyy olla myös osaamista, taitoja ja rehellisyyttä.

Ehkä suo ei tarvinnut ihmistä. Ehkä se palaisi, kun sen olisi aika palata. Ehkä ajalle vain piti antaa mahdollisuus.


Helmet 2024: 33. Kirjassa muutetaan maalle.

Jenni Räinä: Suo muistaa. Gummerus 2022. 261 s. Sain lahjaksi.

Metsää henkäilevä sukutarina – Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Etälukupiirimme kokoontui heinäkuussa keskustelemaan Anni Kytömäen esikoisteoksesta Kultarinta. 💛 Olen aiemmin lukenut Kytömäen kaksi muuta romaania Kivitasku ja Margarita, joten oli korkea aika tutustua myös kymmenen vuotta sitten ilmestyneeseen esikoiseen.

Kultarintaa voisi luonnehtia sukuromaaniksi tai luontoromaaniksi, ja useampi rakkaustarinakin sen sivuilta löytyy. Aikajänne ulottuu 1900-luvun alkuvuosista 1930-luvulle. Fennomania, itsenäistyminen ja sisällissodan kuohut kietoutuivat luontevasti romaanihenkilöiden elämänvaiheisiin.

Romaani jakautuu kahteen osaan, Erikin ja Mallan tarinoihin. Erik kasvaa varakkaassa perheessä 1900-luvun alussa ja kiinnostuu metsistä isänsä jalanjäljissä, tosin eri näkökulmasta. Isän mielenkiinto kohdistuu metsän hyödyntämiseen tukkipuina, Erik viehättyy sammaleista ja linnuista ja päätyy museoon luetteloijaksi. Erikin tytär Malla perii isältään rakkauden lähiluontoon ja metsissä liikkumiseen.

Lukupiirimme vaikuttui luontokuvauksista, niiden tarkkuudesta ja värikkyydestä. Miten paljon luonto- ja historiafaktaa kirjan sivuille onkaan ujutettu! Myös äitiyden ja tyttöyden kuvaukset puhuttivat piirissämme.

Nykyään kun tiedonkulku on sekunninnopeaa, tuntuu uskomattomalta kuvitella tilanne, jossa Erik on viettänyt talven Lapissa metsänvartijana, ja sinä aikana on alkanut sisällissota. Mitä on palata kotimaisemiin, jota halkovat jakolinjat, huh.

Ja mikä parasta: upottava ja taidokas kirja ei todellakaan loppunut kesken, vaan luettavaa riitti. Monesti toivon pitkiltä romaaneilta tiivistystä, mutta en Kultarinnalta.

Lukukokemuksen kruunaavat loppupuolella sidotut langanpäät. Sattumukset, löydöt ja kohtaamiset palkitsevat 600-sivuisen romaanin lukijan.

Onneksi pian on saatavilla jälleen lisää luettavaa kirjailijalta, sillä Gummeruksen uutuuslistalla komeilee Kytömäen Mirabilis.


Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus 2014. 644 s. Ostin käytettynä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 20 – Elli Leppä: Hylänkö

Runouden täsmävinkki biologeille! Miksei muillekin luonnontieteilijöille ja kaikille, jotka syttyvät patogeeneistä, mikrobeista, eliöiden latinankielisistä nimistä, loismyrkyistä.

Elli Lepän neljäs runokokoelma Hylänkö pohjaa luonnontieteisiin. On jännittäviä faktoja, pohdintaa ihmisen roolista ekosysteemissä. Hylänkö viittaa hylättyihin seutuihin, rakennuksiin, ”menetettyihin maihin”. Myös mädistä appelsiineista ja bataateista syntyy runoutta.

Kokoelma ei ole ollenkaan niin synkkä kuin sen nimi ja kannen väritys antaisivat olettaa. Vai mitä tuumaat tällaisista säkeistä:

mannerlaattojen vuosimiljoonainen harhailu

ikiroudan päälle rakennettujen talojen vajoaminen

kaikki me olemme jäkäliä

Nämä eri runoista napsitut säkeet ovat mielikuvitusta liikuttelevia kenelle vain.

Päivän pidempi, talvinen poiminta on runosarjasta nimeltä Tehdashalleja. Sen ensimmäinen osa kuuluu näin:

me olemme tulleet tänne missä lumi kinostuu
seinien sisään, graffitit hehkuvat, maali kuoriutuu
betonista kiehkuroina ja säleinä
valo pyyhkii lattioita vuosikymmeniä
on ollut aivan tyhjää, kukaan
ei tarvitse tätä tilanpaljoutta, kylmyys astelee
mietiskellen pitkin halleja

Ihmisen hylkäämissä rakennelmissa kaikuu surumielisyys. Ei ole enää ikkunoita ja ovia pitämässä sateita ja lumia ulkopuolella. Kun kaikki ihmiselle hyödyllinen on viety pois, luonto valtaa tilat, joissa joskus on ollut toimintaa.

Hallien sijaintia ei kerrota. Aiemmassa osiossa on puhe Tsernobylista, Pripjatista. Sen hylätty huvipuisto seisahtuneine laitteineen on jäänyt tv-dokumentista hyvin mieleeni.

Hylänköjä on kaikkialla, ja uutisissa kerrotaan tarpeettomiksi jääneistä toimistotiloista.

Mökkimatkoilla katselen usein hylättyjä kasvihuoneita, niiden painuneita rakenteita ja särkyneitä laseja. Aiemmin kiihdytettyyn kasvamiseen tarkoitettu rakennelma antaa periksi vuosi vuodelta enemmän.

Näistä runoista innostuu kyllä tällainen ei-luonnontieteilijäkin!


Elli Leppä: Hylänkö. Nysalor 2023. 130 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Henna Sakkara-Döring.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 19 – Jenni Turunlahti: Siivet Itämeren yllä

Yhdeksännessätoista Runokirjajoulukalenterin luukussa liidellään kotoisen meremme päällä. Siivet Itämeren yllä on Jenni Turunlahden esikoisteos, jonka on kuvittanut Pinja Leppänen. Takakannessa sitä kuvaillaan runolliseksi lintukirjaksi: määritelmä vangitsee kirjan olemuksen hienosti.

Helposti lähestyttävät linturunot esittelevät mielenkiintoisia faktoja linnuista ja voisivat sopia runomakusteluun myös nuoremmille lukijoille. Kuvitus on kuin lintukirjassa, ja lopussa on aakkosellinen lajihakemisto.

Runoissa eri linnut ovat pääosassa. Niiden elinympäristöjen ongelmat, elintavat, olemukset ja pääsevät tarkasteluun. Huomion keskipisteeseen Turunlahti nostaa uhanalaisia ja jo kadonneita lajeja. Punasotkan siipiä nähdään yhä harvemmin Itämeren yllä, etelänkoskelosta on tehty havaintoja planeetallamme viimeksi yli 40 vuotta sitten.

Lukuisat tutut linnut lennähtelevät kokoelman sivuilla, kuten pitkistä punaisista sukistaan tunnettu meriharakka ja pahanilmanlinnuksi tituleerattu korppi. Maailman suosituimman linnun eli broilerin ilmestyminen lintujen joukkoon pysäyttää.

Uhanalaisuuden ja lajikadon aiheuttaman surumielisyyden rinnalla vilahtelee huumori. Kaukana Itämeren aalloista kimalaiskolibri lentää pois marginaalista ja keisaripingviini on ”Etelämantereen metatyömestari”.

Turunlahti on tuunannut tunnetun tarinan:

Varpunen arkiaamuna
tarkkailee harvalukuista parveaan,

jolle ei ei ei kohta ole enää
tilaa
    muuttuvassa
              maisemassa, vaikka
tänä talvena
lumi ei enää edes peittänyt

kukkia pihakivetystä asfalttiteitä
     laaksosessa.

Varpusen kuten kaikkien muidenkin eläinten ahdinko ihmisen toimien ja ilmastonmuutoksen edetessä on arkinen, jokapäiväinen ongelma, ei vain juhlapäivän huomio. Varpusen elämä muuttuu, kun elinympäristö muuttuu. Lintujenkaan ei auta kuin sopeutua.

Uuden muodon saanut varpuslaulu avaa kyynelhanat yhtä tehokkaasti kuin alkuperäinen.

Jenni Turunlahti: Siivet Itämeren yllä. Kaarna Kustannus 2023. 83 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 18 – Eeva Heilala: Elämän värit

Räsymattoon voi kutoa elämän värikirjon: tunteet, kokemukset, pienet salaisuudet, haaveetkin. Värit voi sommitella itse, vanhat materiaalit kertovat eletystä elämästä. Eeva Heilalan (1934–2023) viimeiseksi jäänyt runokokoelma Elämän värit on räsymaton tapaan tekijänsä taidonnäyte, joka ilmestyi, kun runoilija oli 82-vuotias.

Kahdeksaan osioon jaettu kokoelma ammentaa arjen vastuksista ja huomioista, kokemuksista maatilan emäntänä, isovanhemmuuden iloista. Siinä on samaa arkista kauneutta kuin räsymatoissa, se ei koreile, ei pröystäile.

Kokoelman alussa on runo, joka asettuu koko kokoelman motoksi:

Ei runoilija kirjoita
runonsa viimeistä säettä
lukija sen tekee.

Kuvasin Heilalan kokoelman omien elämäni värien edessä. Kuvassa näkyy äitini kutoma ryijy, jonka mallin sain teini-ikäisenä valita. Edelleen vihreän ja punaisen eri sävyt ovat minulle tärkeitä, samoin luontoaiheet.

Kokoelman Mummolassa-osiossa ollaan jouluisissa tunnelmissa:

Joulun aikaan
järjestän lastenkutsut,
koska olen lapsellinen.
Iloa tulvii kynnykseltä
katonrajaan.

Usein jonkun nimittäminen lapselliseksi on halventavaa tai väheksyvää. Mutta entäs jos itse tunnustautuu lapselliseksi?

Joulusta sanotaan, että se on lasten juhla, mutta aikuisillekin tekee varmasti hyvää heittäytyä edes hetkeksi lapsenmielisiksi, katsoa asioita avoimin ja herkin mielin. Ei kuulosta ollenkaan huonolta idealta ottaa vähän taukoa ikävien uutisten maailmasta.

Runossa verrattain pieni asia eli kutsut saavat ilon tulvimaan. Jokaisella on jouluun liittyvät tärkeät perinteet ja iloa tuottavat asiat. Minulle tärkeitä ovat esimerkiksi kuusi, jouluvalot joka ikkunalla ja piparkakkutalo.

Valot otimme esille jo hyvissä ajoin, tämän joulunalusviikon puuhiin kuuluvat kuusen koristelu ja talon kokoaminen. Vielä pitäisi valita katon koristenamit.


Helmet-lukuhaaste 2023: 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Eeva Heilala. Elämän värit. Tammi 2016. 93 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Hidas tanssi: mäntyrunoja

Runokirjajoulukalenterissa keskityn yhden runoilijan runokokoelmiin, mutta tämä mäntyaiheinen valikoima vaati päästä mukaan.

Hidas tanssi: mäntyrunoja on runoilija Risto Rasan toimittama kirja, joka kokoaa yksiin kansiin kymmenien suomalaisten runoilijoiden mäntyrunoja. Osa runoista on kirjaa varten tehtyjä tilaustöitä, mutta valtaosa on aiemmin ilmestyneitä. Kirsi Kunnaksen ja Paavo Haavikon runot edustavat vanhinta kerrostumaa.

Kirjassa joka aukeamalla on yksi runo ja yksi kuva. Kuvituksesta vastaavat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Valokuvat eivät ole mitään pönöttäviä potretteja, vaan tutkivia lähikuvia mäntyjen rungoista.

Valikoiman viimeinen runo on Pentti Saarikoskelta vuodelta 1971:


Mäntyjä hiljaisessa lumisateessa,
ja saan tietää että olen vieraantunut.
Maisema ei sano minulle mitään,
lakkaan ajattelemasta eikä se ole tuskallista,
silmiin vain koskee. Maailma on aiheeton.


Onnen aika -kokoelmassa alkujaan ilmestynyt runo antaa äänen niille, joita mäntymaisema ei puhuttele. Yli puolet suomalaisista metsistä on mäntyvaltaisia, ja mänty on yleisin puulajimme, mutta eivät männyt silti herätä kaikissa tunteita ja ajatuksia. Vaikka kuinka tuijottaisi.

Ehkä tärkeämpiä ovat koivut tai kuuset, ehkä puilla ei ylipäätään ole merkitystä? Tai kenties runon puhuja on tilanteessa, jossa aiemmin kovin tärkeä maisema on hiljentynyt. Jotakin on tapahtunut, ja metsä on vaiennut. Se on vain puita.

Olen luonut suhdetta mäntyihin viime vuosina, koska mökkisaaremme on mäntyvoittoinen. Männyt ovat osa rakasta maisemaa. Kun myrsky kaataa puun, maisema muuttuu ja muutokseen ei auta kuin sopeutua.

Jokainen puunkaato on tarkkaan harkittu, varmasti hautaan asti kadun yhden tietyn puun kaatamista.

Kun rannan käkkärästä männystä murtui iso oksa, aloimme miehen kanssa seurata puun selviytymistä. Vielä taittuneeseen oksaan virtaa elämä, ja valokuvista voi havaita, miten se on hiljalleen kasvanut koettelemuksistaan huolimatta.


Hidas tanssi: mäntyrunoja. Toim. Risto Rasa. Kuvat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Maahenki 2012. 135 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Olli Sinivaara: Puut

Hyvää itsenäisyyspäivää täältä Runokirjajoulukalenterin syövereistä!

Juhlapäivän luukun varasin runoteokselle, joka on kulkenut mukanani pitkin kulunutta vuotta ja joka sanallistaa mielestäni hyvin suomalaisia metsiä ja puita sekä arvostavaa ja uteliasta luontosuhdetta. En ole vielä löytänyt tätä omaan hyllyyni, joten olen kirjaston kirjan kanssa uusimis-, palautus- ja lainauskierteessä. 

Olli Sinivaaran Puut on ehyt ja ohut, inspiroiva ja kaunis runokokoelma. Runoista saa helposti kiinni, niissä on paljon tunnistettavaa.

Vihreän eri sävyt ja puulajit ovat tuttuja metsässä liikuskelijalle. Kaikki vuodenajat pääsevät runoissa esiin, mutta pääasiassa runot kuvaavat puita ja luontoa syksystä kevääseen. Kahlataan vaahteranlehdissä, ensilumi yllättää vielä lehtiasuisen koivun.

Päivän runo on osiosta, jonka pääosassa on koivu:


Paksu sakea lumi
talvi-illan puiden oksilla
hetken aikaa on lehtiä.
Hetken aikaa lumi
tuo valoa valottomaan,
muistaa, muistuttaa:
on puilla muitakin värejä
kuin musta, on oltava.


Juuri nyt lähiluonnon paksu lumikerros sekä joulukuinen pimeys ja kylmyys ovat ajankohtaisia, joten vastaava kuvaus puhuttelee runossa. Tässä runokalenterissa lumelle on loihdittu jo ääni, nyt se saa myös muistin.

Runossa puu, kenties koivu, kantaa lehtien sijaan lunta. Lehtien aika on hetkellinen, ainakin luonnon mittakaavassa, mutta niin myös lumen. Lumi runossa muistuttaa vuodenkierrosta, sen sykleistä, toistuvuudesta, ikuisesta liikkeestä.

Pimeyden keskellä häivähdys valoa ja ajatus väreistä lohduttavat. Lumi on kanvaasi, johon värit muistista heijastuvat.

Luontokirjoittaja minussa inspiroituu, sujauttaa muistikirjan ja lyijykynän taskun, etsii villahousuja. Ajatuksiani luontokirjoittamisesta pääset Instagramissa seuraamaan tilillä @luontokirjoittaja.

Sinivaaran runot tuntuvat tuuppaavan lukijaansa luontoon: mene, katso, niin näet!


Olli Sinivaara: Puut. Teos 2021. 41 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jussi Karjalainen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 4 – Uni Ojuva: Onhan sentään linnut

Neljännessä Runokirjajoulukalenterin luukussa lennähtelee Uni Ojuvan toinen runokokoelma Onhan sentään linnut.

Takakannen teksti auttaa etelän lukijaa sijoittamaan runoissa kuvatun miljöön Keski-Lappiin. Ilmava kokoelma lähtee liikkeelle kaukaa historiasta, ja kuvituksena siellä täällä lintuparvet siivittävät runojen lentoa.

Historiaviittaukset ja työväentalo-osio varmasti aukeavat historiaan perehtyneille paremmin, minulle antoisinta oli lukea luonnosta. Runollisia ovat sekä tekijän että kokoelman nimet, ja monissa runoissakin on monisyisiä runokuvia kuten ”toiveiden koivikko” ja ”juurien nivelrikkoiset sormet”.

Ojuvalle tunturi on tulivuori, jolla on naisen muodot. Kertomukset ovat peruskalliota, ne kestävät sukupolvelta seuraaville. Jokin kallioonkin pystyy, nimittäin pakkanen:

rakka on pakkasen kouraisu kalliossa
pohjoinen suukko silpoo piikeiksi sen
               mitä kukaan ei ehtinyt hyväillä


Rakka on kivikkoa, joka on syntynyt pakkasrapautumisen seurauksena. Ihminen ei ehtinyt nähdä ja tunnustella kalliota ennen kuin siitä tuli terävää kivikkoa. Luonnon mittakaavassa ihmisen aikajana on pätkittäinen ja lyhyt.

Ihmisen ja luonnon rinnastaminen ja vertaileminen johdattelevat miettimään valta-asetelmia, eroja ja yhtäläisyyksiä. Runoissa ihminen rikkoo juuristoja, ihminen ottaa luonnosta elannon: majavanlihaa, poron kieltä. Ihmislapsi on luonnon armoilla, samalla kannateltavana.

Ihminen ja luonto ovat molemmat omalla tavallaan arvoituksellisia. Kokoelma muistuttaa, että ihminen ei pärjää ilman luontoa, mutta luonto pärjäisi hyvin ilman ihmistä. Metsän silmät näkevät kaiken, mitään ei voi tehdä salassa.

Pohjoisten suukkojen voimasta olemme saaneet täällä etelässäkin aikaisia näytteitä tänä vuonna, kun mittarilukema on painunut alle kymmenen pakkasasteen joulukuun alussa. Kieltämättä olen erehtynyt luulemaan suukkoja puraisuiksi.

Uni Ojuva: Onhan sentään linnut. Aviador 2023. 88 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Anne-Mari Kilpinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Tomi Kontio: Tunturin luokse, rakkaan

Runokirjajoulukalenteri on täällä taas! Viime vuonna kalenterin kokoaminen oli niin ihanan hullu projekti, että pakkohan se on toistaa. 

Idea on sama. Joka päivä luukusta paljastuu runokokoelma, jonka yhteen runoon tai runonpalaseen pureudun tarkemmin. Jonkinlaisen yhteyden talveen tai jouluun pyrin aina löytämään. Pieni uudistuminen on toki paikallaan: olen ripotellut kotimaisten runoilijoiden teosten joukkoon tänä vuonna myös käännettyä runoutta.

Kalenterin ensimmäisessä luukussa komeilee Tomi Kontion Tunturin luokse, rakkaan. Tunturissa runon puhuja riisuu yltään kaupungin.

Pääosan runokokoelmassa saa Lapin luonto. On piekanat, poronharmaa taivas, tähdet, kokemisen ja havaintojen riemu: Nähdä Pohjantähti syysyönä! Valkopukuinen riekko!

Miten kaunis runohuone rakentuukaan sanasta ”ja” – se on yhteen liittävä, elämän huone, puhuja taivuttaa taipumatonta. Onhan ja-konjuktiosta tehty väitöskirja, miksei runojakin.

Päivän runo-ote vangitsee hetken:

Kaikki on valkoista, vielä eilen tunturikoivut
vääntelehtivät mustina riitasointuina marastolla.

Nyt ne ovat huurteessa ja niiden takkuisuus
on muuttunut taianomaiseksi.


Kokoelmassa ja päivän poiminnassa huomion keskipisteessä on tunturi, nyt maiseman muuttuminen. Uuden sanankin opin: marasto on matalaa koivikkoa kasvava tunturinrinne. Sanotaan, että Lapissa on kahdeksan vuodenaikaa, runossa eletään varmaankin syystalvea.

Vaikka minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta Lapin luontoon, on kuvaus tunnistettava. Ei ole kauaa, kun martainen lähimetsä sai kauniin valkoisen lumihunnun ylleen. Siinä on taikaa, kun synkkä muuttuu satumaaksi, musta valkoiseksi.

Puhuja muistuttaa ja näyttää, että keskeistä on pysähtyminen. Jos vain porhaltaa kilometrejä mitaten, muutos jää näkemättä.

Samassa runossa vilahtaa Yrjö Kokko, joka teki laulujoutsenten tarinan Lapin erämaisssa tutuksi. Tuolla minäkin olen ollut! Ainakin Kokon kirjan sivuilla.

Tomi Kontio: Tunturin luokse, rakkaan. Teos 2023. 94 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jenni Saari.

Tutkimusmatka luontoon ja itseen – Heikki Willamo: Vuosi metsässä

 

Valokuvaaja-kirjailija Heikki Willamon valokuvia ja tekstiä yhdistelevä kirja Vuosi metsässä on kokonaisvaltainen lukukokemus. On kauniita mustavalkovalokuvia ja päiväkirjamaisia tekstiä. On faktaa, pohdintaa ja tunnetta.

Eletään loppuvuotta 2009, kun Willamo päättää viettää mahdollisimman paljon aikaa metsässä. Hän lähtee kohti projektiaan vailla tavoitteita, tai yksi päämäärä hänellä kyllä on: katsella metsää töyhtötiaisen silmin. Joulukuusta joulukuuhun ulottuva metsän vuosi on Willamolle paluu yksinkertaisten perusasioiden äärelle.

Kuvien ja tekstin vuoropuhelu kertoo paitsi yhdestä vuodenkierrosta metsässä myös tallentajastaan Willamosta. Hetket luonnon keskellä saavat hänen ajatuksensa vaeltamaan menneeseen ja tulevaan. Luontohavainnoista liu'utaan omiin tuntemuksiin ja edelleen pohdintoihin ihmisen ja luonnon suhteesta ja elämästä ylipäätään. Metsän vuodesta tulee Willamolle myös surun aikaa, sillä hänen äitinsä kuolee projektin aikana.

Nyt marraskuussa kiinnostaa, miltä kuukausi näyttää Willamon metsässä. Sataa hienonhieno ensilumi. Hämärät päivät ovat tilinteon aikaa: ”Vanha vuosi hiipuu pois, sitten ensilumi puhdistaa pöydän ja aloittaa jotain uutta.” Willamo kokee tämän lohdulliseksi kuukaudeksi, on aika pysähtyä ja rauhoittua. 

Luonto tarjoaa loputtomasti symboleja ja metaforia kirjoittajalle ja kuvaajalle. Tämä tulee esille kirjassa monessa kohtaa. Esimerkiksi kun Willamo nappaa marraskuisessa metsässä kuvan kelosta, hän pohtii: ”Vai otinko kuvan ajasta, joka kulkee vääjäämätöntä kulkuaan.”

Metsä vetää Willamoa puoleensa, mutta sieltä on mahtava palata kotiin ihmisten ja uusien kuvausaiheiden pariin.

Willamon kirjasta muodostui minulle tärkeä lukukokemus. Kirjoitan nykyisin paljon luonnossa ja luonnosta, joten tunnistan monia Willamon kuvaamista tuntemuksista. Miten ajatukset voi saada liikkeelle yhtäältä liike, toisaalta pysähtyminen. Miten oleskelu luonnossa nostaa mieleen muistoja ja assosiaatioita ihan mistä vain. Kun havainnoi luontoa ja kirjoittaa siellä, piirtyy paperille aina myös palasia kirjoittajasta. 

Haluaisitko lukea lisää tiestäni luontokirjoittajaksi? Artikkelin Luonnosta inspiraatiota ja voimaa kirjoittamiseen pääset lukemaan Tekstipaja Valon blogista.

Helmet 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä.

Heikki Willamo: Vuosi metsässä. Maahenki 2012. 189 s. Lainasin kirjastosta.