Runokirjajoulukalenteri: luukku 21 – Virpi Alanen: Kaupunkilintu

Runokirjajoulukalenterissa on tilaa myös aforismeille! Virpi Alasen kolmas aforismikokoelma Kaupunkilintu sisältää lyyrisiä mietelauseita, joita voi lukea ja tulkita kuin runoja.

Kokoelma houkuttelee lukemaan aforismeja perätysten, koska niistä muodostuu teemallisia kokonaisuuksia. Miljöönä on kaupunki, jossa liikutaan meren rannassa, kahviloissa, kirjastoissa. Siellä ihminen pyrähtelee kuin lintu, ympäristöään ja aikakerrostumia havainnoiden.

Päivän poimintaan mahtuu kolme aforismia:

Mielen myrsky ei ole varsinaisesti liikkumaton, vaan niin nopealiikkeinen, etteivät muut huomaa.


Lumisadekin turhautuisi jos sen olisi pysyttävä liikkumatta.


Tyhjä yöpäivä: ei mitään, kunnes taas: sydämenlyönti, sydämenlyönti, sydämenlyönti.

Nämä mietelauseet toimivat yksittäisinä tai yhdessä luettuna. Niissä kuvataan liikettä, joka on jotenkin hallitsematonta, jotakin mitä ei voi pysäyttää. Liike on elämää, elämä on liikettä.

Onko aforismin tyhjä yöpäivä kaupungin hiljentymistä levolle? Kadut tyhjenvät, kaupunkikin käy nukkumaan. Sitten se alkaa jälleen pumpata: ihmisen syke, kaupungin syke.

Pääsisipä pian katselemaan lumisateen liikkeitä!



Virpi Alanen: Kaupunkilintu. Kulttuurivihkot 2025. 96 s. Kirjastolaina. Kansi: Markus Hirvelä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Tuukka Pietarinen: Sitruunahappokierto

Tänään runokirjajoulukalenterissa pysähdytään ajatelmien äärelle. Tuukka Pietarisen kolmannessa kokoelmassa Sitruunahappokierto on aforistinen henki.

Ilmavasti taitettu kokoelma kohdistaa pieniin tapahtumiin ja saa pohtimaan syitä ja seurauksia. Runon puhuja liikkuu kaupungissa ja luonnossa, havainnoi esimerkiksi valon määrää tai miettii, minkälaista on astua saman kynnyksen yli päivästä toiseen.

Eri lukukerroilla luen kokoelmaa hyvin eri tahtiin. Joko virtaavana ajatusten ketjuna tai yksittäisiin sanoihin huomiota kiinnittäen.

Teoksesta hahmottuu tyhjien sivujen rajaamat neljä osiota, joista ensimmäisessä peräkkäiset säkeet ja säkeistöt tuntuvat usein liittyvän toisiinsa. Niin myös päivän poiminnassa:

Vesi ei jäätyessään muutu raskaammaksi, mutta laajetessaan se hajottaa astiat, jotka syksyllä antoivat sille muodon ja tarkoituksen.



Jäätä, niin kuin paperia tehdään, jotta siltä katoaisi sen alkuperäinen merkitys.



Pienikin kivi, miten tahansa vähäisestä mielijohteesta heitetty, viettää järven pohjassa loputtoman pitkän ajan.

Jäätyessään vesi rikkoo sille asetettuja rajoja. Monelle on tuttua, miten pesuvesi tai kasteluvesi vaihtaa olomuotoa ja samalla tarkoitusta. Jäällä ei voi pestä, ei kastella.

Ote saa miettimään tekemisen tahallisuutta, kun jään ja paperin tekeminen rinnastuvat. Jäätä voi tehdä, mutta vesi muuttuu jääksi myös ihan ilman ihmistä. Paperia ei vahingossa synny. Runoissa ihmisen tekemisen kohteesta tulee toimija: astioita rikkovaa jäätä, aikaa viettävä kivi. 

Pietarisen runojen äärellä mieli alkaa pukata kysymyksiä. Mikä on yhden kiven merkitys? Miten luonnonjärjestys muuttuu, kun heittelee leipiä järveen? Milloin olisi riittävästi pakkasta jäälyhdyn tekemiseen?


Tuukka Pietarinen: Sitruunahappokierto. WSOY 2024. 67 s. Sain lahjaksi. Kansi: Marjaana Virta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Mirkka Rekola: Tuoreessa muistissa kevät

Runokirjajoulukalenterini laajentaa tänään kattaustaan aforismeihin. Tuoreessa muistissa kevät: aforistiset kokoelmat on Mirkka Rekolan mietelauseiden tuhti kooste, joka saattaa yksiin kansiin merkittävän aforistikon tuotantoa.

Aforismit, niin Rekolan kuin muidenkin, vaativat runojen tapaan pureksimista, makustelua, uudelleen lukemista. Tämä kirja on yksi niistä, joita kuljettelen kirjastoon ja taas kotiin, kun minulla on aforismin nälkä.

Toisinaan Rekolan oivaltavat ajatelmat ovat vain virkkeen mittaisia. Päivän aforismi on hieman pidempi:

Miten komea talvi tässä maassa, kun ei olisi niin pi-
meä, näkisi. Taskulampun valokiila niin kuin määrit-
täisi tähdistä tämän paikan sijaintia täällä. Keskitai-
vaalla, jossakin, minä sanon, sieltä ajetaan pitkillä va-
loilla.


Proosarunon kaltaisessa aforismissa toistuu pronomini tämä, mikä talvisen maiseman lisäksi kiinnitti minut näihin riveihin.

Minulla on tämään läheinen suhde, sillä kirjoitin siitä aikanaan graduni. Pohdin tämä-pronominin viittaussuhteita tutkielmassani, joka on saanut pölyttyä kirjahyllyssäni reilun vuosikymmenen. Aiheeseen en ole sittemmin palannut, mutta pronominin pöyhiminen jätti jälkensä. Tämä pistää silmään.

Aforismi saa kysymään, emmekö suomalaisina aina huomaa talvemme hienoutta. Etelämpää saapuville turisteille kinokset, revontulet ja pakkaslukemat ovat eksoottisia, mutta ehkä sitä hankien keskellä turtuu "tämän paikan" talven kauneuteen.

Luen aforismista kehotusta pysähtyä, katsoa oman ympäristönsä yksityiskohtia. Kun lumityöt puuduttavat talven pimeimpinä viikkoina, annan toisinaan talonkulman reaktiovalon sammua ja tähyän taivaanlaelle. Vain pimeässä voi nähdä tähdet kunnolla, onnekkain tähdenlennonkin.

Keinovalot auttavat paikallistamaan toisia ihmisiä pimeydessä. Koiranulkoiluttajat ja muut iltalenkkeilijät täällä taajaman ulkopuolella ovat liikkuvia valopisteitä otsalamppuineen. Nelijalkaiset punaisia, sinisiä, vihreitä tähdenlentoja.

Mirkka Rekola: Tuoreessa muistissa kevät. WSOY 2009 (4. painos). 265 s. Lainasin kirjastosta.