Rakastetun kirjasarjan kolmas lukukierros – Pirkko Saisio: Helsinki-trilogia

Kannet: Tiina Makkonen.

Joulun välipäivinä toteutin koko vuoden hauduttelemani lukuhaaveen: luin uudelleen Pirkko Saision Helsinki-trilogian.

Vahingossa olin ajassa kiinni. Olin edennyt kolmanteen osaan eli Punaiseen erokirjaan yön pikkutunteina, kun seuraavana aamuna luin Hesarista, että se on valittu 2000-luvun parhaaksi kirjaksi.

Niin rakastan tällaisia sattumia, kun järjetön maailmamme vinkkaa silmää!

Vuosi vaihtui tiiviisti Saision seurassa, kun Hesari tarjoili kirjailijapuheenvuoron ja Yle tv-haastattelun (löytyy Areenasta!).

Muistaakseni tämä oli kolmas kerta, kun luin autofiktiivisen trilogian. Ensimmäisen kerran luin kirjat suurin piirtein ilmestymistensä aikoihin; Pienin yhteinen jaettava julkaistiin 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003. Toiselle kierrokselle kolmikko pääsi kokonaisuutena 2009. Sittemmin olen lukenut kirjoista palasia, mutta läpiluvussa oli taukoa 15 vuotta.

Elin jälleen päähenkilö Pirkon rinnalla lapsuudenkodin tunnelmat, ensirakkauden sekä kirjoittajaksi ja äidiksi kasvamisen. Vaelsin Helsingin kaduilla, lorvin Vanhan kuppilassa ja maanalaisissa bileissä.

Pienin yhteinen jaettava nosti mieleeni lukumuiston. Palasin mustaan säkkituoliin lapsuudenkotini huoneeseen, missä retkotin hiostavalla tuolilla, lattialla pino kirjastolainoja. Luin kirjan kannesta kanteen. Yläasteikäinen minä hämmästeli ja ihasteli. Ai näinkin voi kirjoittaa? Seuraavalla kirjastoreissulla lainasin lisää Saisiota.

Vastavalo oli jossakin vaiheessa vastaukseni, kun minulta tiedusteltiin lempikirjaani. Tällä hetkellä Punainen erokirja nousee trilogian suosikiksi.

Saisio oli pitkään kirjailijaidolini, myöhemmin hänestä on tullut myös kirjoittajaidolini. Uudistuva, rohkea, tuottelias. Lauseissa ei ole tyhjäkäyntiä, vaan Saisio osaa tiivistää sanottavansa aforistisen harkittuun muotoon.

Kappaleeksi voi riittää yksi virke.

Trilogian kirjat ovat minulle niitä läheisiä lukukokemuksia, joita en osaa enkä ehkä haluakaan perata sen tarkemmin. Niissä on niin paljon sävyjä, ulottuvuuksia, historiaa ja mitä vielä, että pintaraapaisu jääköön tekemättä. Jos kaipaat syväanalyysia, vinkkaan Päivi Koiviston väitöskirjaa Elämästä autofiktioksi.

Lisään alkaneen vuoden lukulistalle Passion ja Sulikon.


Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000), Punainen erokirja (2003). WSOY. Ostin käytettyinä.

Kirjailijan liitot – Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Kansi: Elina Warsta.

Kustantamo S&S 2022. 222 s.

Alkuteos: Gift (1971). Suom. Katriina Huttunen.

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian kaksi ensimmäistä osaa Lapsuus ja Nuoruus pääsivät blogiini yhteispostauksessa maaliskuussa, ja siitä lähtien olen odottanut innolla tätä trilogian päätöksen suomennosta. Minkälaiseksi haaveellisen nuoren runoilijan elämä muodostuukaan?

Aikuisuuden alussa parikymppinen Tove on naimisissa 53-vuotiaan Viggo F.:n kanssa ja kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan vihreäsävyisessä asunnossa kuin maalauksen keskellä. Viggo F.:n jälkeen tulee toinen, kolmas ja neljäs aviomies. Miehet tuovat mukanaan raskauksia, abortteja, riippuvuuksia. Motiivi naimisiinmenolle ei aina ole rakkaus, eikä epätyydyttäviin liittoihin myöskään jäädä olemaan. 

Trilogian aiemmista osista tuttua on intohimoinen ja määrätietoinen kirjoittamisen kuvaus.

Tärkeintä on että olen kirjoittaessani onnellinen, niin kuin aina olen.

Tovea ja hänen kirjoittajahaaveitaan eivät paina alas miehet tai muut ongelmat, kirjoittaminen on tavallaan irrallinen saareke tai oma juonteensa elämässä. Miehet vaihtuvat, terveys rakoilee, kirjoittaminen pysyy. 

Yllättäväksi Aikuisuudessa nousee syöksykierre, johon Tove joutuu kipulääkeriippuvuuden vuoksi. Narkomaani tekee kaiken aineen vuoksi, on valmis valehtelemaan ja sysäämään tavoitteensa sivuun. Lastenhoitaja on tuki, joka mahdollistaa lapsiperhe-elämän riippuvuudesta huolimatta.

Ditlevseniä lukenut tunnistaa tutuiksi napakan, toteavan tyylin ja kerronnan vauhdin. Aikuinen Tove tekee elämässään käännöksiä aikailematta ja elämisen vimma välittyy kirjan sivuille. Ditlevsen kirjoittaa rankoistakin asioista suoraan ja kohti, hän ei pehmentele pettämisiään tai kaunistele vaikkapa lääkkeen vuoksi tekemiään päätöksiä.

Kirjan lopussa on tanskalaisen kirjailijan Dy Plambeckin jälkisanat, jotka avaavat alkujaan vuonna 1971 ilmestyneen kirjan vastaanottoa ja ilmestymiskontekstia. Aikuisuus on alkukieliseltä nimeltään Gift, joka voi Plambeckin mukaan viitata avioliittoon, myrkkyyn tai Ditlevsenin tiiviiseen liittoon kirjoittamisen kanssa. Suomenkielinen nimi on linjassa Lapsuuden ja Nuoruuden kanssa, mutta siinä katoaa merkityksiä.

Jälkisanoista opin myös, että Aikuisuutta on pidetty Ditlevsenin pääteoksena ja että se aiheutti skandaalin ja pitkällistä julkista  keskustelua. Ditlevsenin trilogiaa on kutsuttu muistelmiksi, mutta kirjailija on kuulemma todennut: "Kaikki on fiktiota, jopa avainromaani." Joitakin tällainen rajankäynti häiritsee, mutta esimerkiksi minuun lukijana omaelämäkerralliset kirjat vetoavat paljon juuri siksi, että faktan ja fiktion raja on kiehtovasti hämärtynyt.

* * *

Postauksen kuvan myötä meidän uusi perheenjäsen, Minttu, tekee ensiesiintymisensä Kirjakimarassa. Minttu muutti meille reilu kuukausi sitten 5-vuotiaana kodinvaihtajana. Kuten edeltäjänsä Elli, Mintusta on kuoriutumassa mainio lukukaveri. Jokainen kirja pitää nuuskutella tarkkaan.

Helmet 2022: 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua.

Kirjoittajan matka minuuteen – Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 329 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Jälleen elin todeksi kirjamessut porttina kirjallisuuteen -teorian. Kuuntelin reilu viikko sitten Turun kirjamessuilla Hanna Brotheruksen haastattelua, vaikutuin kuulemastani ja poikkesin haastattelun jälkeen ostoksille Brotheruksen kustantajan osastolle. Nyt ei ollut aikaa odotella kirjastovarausta, halusin kirjan omakseni. Pian kirja jo keikkui paperikassissa käsivarrellani, ja illalla hotellissa pääsin nauttimaan ostoksestani. Ainoa kotini veti puoleensa viimeiseen sivuun saakka.

Brotherus kuvaa esikoisteoksessaan avoimesti äitien ja tyttärien suhteita ja naiseuden kipupisteitä minäkertojan elämäntarinan kautta. Kirja on erilaisten tekstilajien yhdistelmä: proosajaksojen lomasta löytyy otteita päiväkirjasta, aforisminkaltaisia ajatuksia, listauksia ja perheenjäsenten kirjeitä toisilleen.

Kertojanainen on keski-ikäinen neljän lapsen äiti, joka kertaa siihenastista elämäänsä lapsuudesta tähän hetkeen. Tanssijana ja koreografina työskentelevä kertoja on hyvin esikoiskirjailija Brotheruksen kaltainen. Messuhaastattelun perusteella tiedän, että kirja on omakohtainen, mutta tietenkin vain tiettyyn rajaan saakka.

Tiedän, että muisti on epäluotettava kertoja. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö, ja jonkun toisen näkökulma tarinaani on toinen. Näistä huolimatta haluan lisätä, että jos joku toivoo, että kirjoittaisin hänestä lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Lapsuuden rakkaasta tanssiharrastuksesta tulee naiselle ammatti, vaikka vanhemmat eivät annakaan hänen aloittaa balettikoulua. Perfektionismi ja itsensä kanssa kilvoittelu ovat kaikessa läsnä, myös äitiydessä. Lasten kipuilu on rankkaa, kun nainen eroaa lastensa isästä. Lapset aikuistuvat ja muuttavat omilleen, mutta tukeutuvat edelleen vahvasti äitiinsä. Onni on uusi rakas ja oma aika toukokuisessa Pariisissa.

Ruumiillisuus ja kehoyhteyden pohtiminen läpäisevät kirjaa. Kirjan nimi viittaa kertojan kehoon, se on hänen ainoa kotinsa. Jokainen elää vain kerran ja jokaisella on vain yksi keho, jonka kanssa pitäisi tulla toimeen koko matka. 

Oma ja muiden kehot sekä niiden painot ovat aina olleet naisen elämässä huomion kohteena. Lapsuudenperheessä isä tapasi kommentoida ihmisten painoa, ja naisen sisko sairastui vakavaan syömishäiriöön. Keho on tanssijalle työväline, joten nainen havainnoi kaikki muutokset tarkasti ja syömisen rajoittamisella hän pyrkii pitämään kehon hallussaan. 

Myöhemmin kun myös naisen oma tytär sairastuu anoreksiaan, alkaa herätä epämiellyttäviä kysymyksiä. Onko naisen kehosuhde sittenkään terve? Missä menee sairauden ja terveyden raja, mikä on normaalia?

Kertoja kuvaa sisällään kasvavaa juurakkoa, joka on eräänlainen kaikkien ikävien asioiden möykky. Se sai alkunsa lapsuudenkodissa istutetusta tavasta tuntea häpeää tekemisistään, olemisestaan. Kirjoittaminen ja asioiden halki puhuminen on kertojan yritys riuhtaista itsensä vapaaksi tuosta juurakosta. Kertoja reflektoi kirjoittamistaan ja liittää myös siihen fyysisyyden:

Minulle ajatus on kirjoittamisessa tärkeämpää kuin muoto. En elä enkä koe asioita määrämittaisina vaan enemmän jatkuvana virtana. Siksi ajattelen kirjoittamisen usein liikkeen kautta.

Ja toisaalla: 

Minulle kirjoittaminen on ollut aina myös osa kehollista olemassaoloa. 
       Olen kirjoittanut peukalollani etusormen kylkeen, kielellä kitalakeen, tussilla kämmeneen ja jalkaterällä hiekkaan. Nyt kirjoitan ensimmäistä kertaa tietoisena siitä, että sanat jäävät muiden luettavaksi.

Brotherus on löytänyt kirjoittajana oman äänensä, joka on konstailematon. Teksti etenee suoraviivaisesti, siinä on vaivattomuuden tuntua. Toistoa tehokeinona on hyödynnetty juuri sopivasti. Lukija voi löytää kirjasta samastuttavaa ja tunnistettavaa, vaikka omalla elämänpolulla olisi ollut hyvin erinäköisiä mutkia ja risteyksiä kuin kertojalla.

Julkisuudenhenkilöiden kirjoittamat esikoisromaanit ovat päässeet yllättämään minut positiivisesti tänä syksynä. Laura Malmivaaran Vaiti oli hieno lukukokemus, samoin tämä Brotheruksen romaani oli ajatuksia herättävä lukunautinto.

Helmet 2021: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa.

Kirjoittamisen ilo ja oikeutus – Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi

 

Tammi 2013. 219 s.

Alkuteos: Att berätta sig själv. 

Suom. Raija Rintamäki.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Merete Mazzarellan teos Elämä sanoiksi päätyi luettavakseni opintojen myötä. Sain joulukuussa valmiiksi kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa, ja viimeisenä tehtävänä kirjoitin luovuuselämäkerran, jonka taustamateriaalina käytin Mazzarellan kirjaa.

Niin sanottu pakollinen luettava ei aina tarjoa suuria lukuelämyksiä, mutta Elämä sanoiksi teki poikkeuksen. Mazzarella kirjoittaa vetävästi ja ajatuksia herättävästi oman elämänhistorian käyttämisestä kirjoittamisen materiaalina. Mazzarella on tehnyt pitkän uran kirjallisuudentutkijana, opettajana ja elämäkerrallisena kirjailijana, joten kokemusta aiheesta ja oman elämän anekdootteja riittää. 

Sain kirjasta paljon ideoita omaan luovuuselämäkertaani, vaikka kyseessä oli sivumäärältään melko lyhyt tehtävä. Oli rohkaisevaa lukea kokeneen kirjoittajan mietteitä siitä, että jokaisella on oikeutus kirjoittaa, kirjoittaa elämästään. Ei myöskään tarvitse elää erikoista elämää voidakseen kirjoittaa siitä:

Me kaikki olemme jotain ja meillä on oikeus kertoa mitä olemme.

Viehätyin erityisesti Mazzarellan esittelemästä elämänsymbolin käsitteestä. Elämänsymbolit ovat merkittäviä tilanteita, jotka muokkaavat ihmisen elämän suuntaa tai ihmisen luonnetta. Kun ajattelin omaa kirjoittajan taivaltani, tunnistin ensimmäiset hetket oman päiväkirjani äärellä merkittäviksi. Siitä alkoi taipaleeni kirjoittajana. Tässä pari otetta luovuuselämäkerrastani:

Kun täytin seitsemän vuotta, sain syntymäpäivälahjaksi ensimmäisen päiväkirjani. Siinä oli lukko ja avain tuli mukana. Katselin lukollista kirjaa hämilläni. Mitä päiväkirjan kirjoittaminen tarkoittaa? Äitini selvensi, että voisin vaikka kirjoittaa, miten olin tehnyt sinä päivänä tai keitä olin tavannut. Mistä tykkään, mitä haluaisin tehdä. Kirjaan saisin kirjoittaa vapaasti, mitä halusin, kukaan ei sitä lukisi. Hain lyijykynän huoneestani ja aloitin.

– – kirjoitin lapsuudenkotini terassilla, jolla oli valkoiset muovikalusteet ja reunasta rispaantunut aurinkovarjo. Pöydällä oli kirjani lisäksi flamencotanssijafiguuri, jonka olin saanut aiemmin päivällä naapureilta lahjaksi. He viettivät talvet Aurinkorannikolla, nukke oli sieltä ostettu. Tanssijanaisen mekossa oli vaaleanpunainen pohjaväri ja mustia koristeita, ja sen pitsikangas värähteli heiluvan pöydän tahtiin, kun kirjoitin ensimmäisiä rivejäni.

Mazzarellan mukaan elämästään voi paikallistaa elämänsymbolien lisäksi myös käännekohtia, jotka joko sattumalta tai olosuhteiden seurauksena luotsaavat elämää tiettyyn suuntaan. Kodin kirjahyllyistä huolimatta käännekohta minulle oli kirjaston löytäminen, se johdatti lukuharrastuksen pariin – ja ohjasi lopulta ammatinvalintaani. 

Kansi: Tieto tekijästä kirjaston tarran alla.

Koen olevani ensisijaisesti lukija, mutta blogi ja kirjoittamisen opinnot ovat vahvistaneet kirjoittajaidentiteettiäni. Luku- ja kirjoitusharrastukset tukevat toisiaan, sillä kirjoittamista harrastavalle kirjat ovat elintärkeää polttoainetta. Mazzarella mukailee Stephen Kingin oppeja ja toteaa, että kirjoittajan täytyy lukea, sillä lukeminen antaa kirjoittajalle työkaluja ja näyttää mahdollisuuksia. Nimenomaan täytyy, sillä lukemattomuus ei ole vaihtoehto.

Moni on kysynyt minulta, miksi opiskelen kirjoittamista. Kiemurrellen yleensä vastaan, että kirjoittamisen ilon vuoksi. Siksi, että haluan kehittyä kirjoittajana. Usein kysyjä haluaa tietää, onko minulla oman kirjan käsikirjoitus tekeillä. Ei ole, vastaan. Ehkä jonakin päivänä, jos siltä tuntuu. Kiitän Mazzarellaa siitä, että hän antaa luvan pysytellä kirjoittamisessa amatöörinä ja tehdä sitä mistä nauttii: ”Kirjoittaakseen ei tarvitse tulla kirjailijaksi.”

Lukeminen poikii herkästi lisää luettavaa, ja nyt kalenterissani lukee vahvasti alleviivattuna "Lue Mazzarellaa!!" Ensin myytiin piano ainakin alkoi kiinnostaa ja aikoinaan lukemani Tähtien väliset viivat tekisi mieli ottaa uusintakierrokselle. 

Elämä sanoiksi antoi paljon aineksia luovuuselämäkertaani, jonka kirjoittaminen oli osuva lopetus kirjoittamisen perusopinnoille, nyt jatkan intoa täynnä aineopintoihin. Kirjoittaminen ja sen pohtiminen ovat antoisa harrastus, vaikka kieltämättä opiskelu työn ohella on ajoittain raskasta. Oivallukset ja inspiroituminen kuitenkin kuittaavat kaikki kärsimykset.

Katriina Huttunen: Surun istukka

Kansi: Jussi Karjalainen.

Kustantamo S&S 2019. 319 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Katriina Huttusesta tuli kirjailija traagisesta syystä: hänen tyttärensä teki itsemurhan ja suomentajana työskentelevä Huttunen alkoi käsitellä suruaan kirjottamalla. Teksteistä syntyi Surun istukka, pakahduttavan rehellinen esikoisteos. Knausgårdin suomentajana Huttunen on asiantuntija autofiktiossa, jota hänen kirjansakin edustaa.

Huttunen liittää tyttärensä kuolemaan vahvoja häpeän ja syyllisyyden tunteita; hän on mielestään epäonnistunut äitinä.

Minä petin hänet.
     Sitä syyllisyyttä kannan lopun ikäni. Se ei ole kaupan enkä voi lahjoittaa sitä kenellekään. Se on minun, vain minun.

Syyllisyys on ylitsepääsemätöntä, aivan kuten suru. Päähenkilö ei pyri eteenpäin, vaikka aikaa kuluu ja ympäristö tuntuu häntä siihen patistavan. Hän haluaa olla surunsa kanssa rauhassa, elää sen, tuntea kaiken.

Huttunen kirjoittaa itseään säästelemättä, mutta silti hän ei kerro aivan kaikkea, vaan jättää itselleen ja tyttärelleen salaisuuksia. Kirjan nimi kuvastaa äidin ja lapsen vaihtuneita rooleja. Istukalla äiti ruokkii syntymätöntä lastaan, mutta surun istukka toimii toiseen suuntaan, suru ruokkii nyt äitiä.

Elän surun sisällä, elän kuolemasta. Lapseni kuolema on riistänyt elämältäni muun merkityksen ja samalla antanut sille uuden merkityksen ja tehtävän, tyhjyyden täyttämän sisällön. Olen kuori ja sisältä tyhjää täynnä.

Suru tuo mukanaan myös turhautumisen byrokratiaan ja terveydenhuoltoon sekä kyllästymisen ihmisiin − kovin moni lohduttaja haluaakin vain kertoa omista murheistaan. Hautausmaasta ja sen kolumbaariosta tulee kirjan minälle tärkeä paikka.

Hakeudun vaistomaisesti sinne missä on hiljaista ja missä minun ei tarvitse kohdata ketään. Hietaniemen hautausmaa ottaa minut mykkään syliinsä eikä vaadi minulta mitään. Hautakivien ja puiden keskellä saan olla.

Tällaisen kirjan minkäänlainen arviointi tuntuu mahdottomalta. Huttunen on kirjoittanut kirjan aiheesta, josta ei voi kirjoittaa, ja minusta tuntuu, että bloggaan kirjasta, josta en voi sanoa mitään. Samankaltaisia mietteitä tuo esiin Omppu tekstissään.

Sen voin ainakin sanoa, että minulle Huttunen ei ole "vain suomentaja", kuten hän itseään vähättelevään sävyyn kutsuu, vaan juuri se ihminen, jonka ammattitaidon ansiosta olen päässyt tutustumaan esimerkiksi Naja Marie Aidtiin, Kim Leineen ja Ströksnesin Merikirjaan sekä rakastumaan Knausgårdiin. 

Olen kiitollinen, että Huttunen on kirjoittanut tämän kirjan, ja toivon pääseväni lukemaan hänen omia tekstejään myös jatkossa. Huttusen taidokas kieli, napakat lauseet ja kirkas, arastelematon ääni vangitsevat kirjan äärelle. 

Helmet 2019: 29. Kirjassa nähdään unia.

Michael Chabon: Kuunkajo

Alkuperäiskansi: Adalis Martinez.

Tammi 2018. 492 s.
Alkuteos: Moonglow (2016).
Suom. Aleksi Milonoff.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Michael Chabonin Kuunkajo on kirjallinen sukellus Yhdysvaltojen lähihistoriaan ja kirjailijan suvun vaiheisiin. Romaanissaan Chabon sekoittaa omaelämäkerrallisia elementtejä historiallisiin faktoihin. Teoksen alkusivuilla on kirjailijan kommentti, joissa Chabon tekee selväksi, että hän on näitä muistelmiaan kirjoittaessaan ottanut vapauksia asiaankuuluvan vallattomasti. Lopputulos on eräänlainen monitahoinen autofiktio, jonka äärellä merkityksellistä ei lopulta ole se, mikä on totta ja mikä ei. Lukijalle tärkeää on, että käsissä on taidokkaasti rakennettu ja toimiva tarina.

Päähenkilö on kirjailijaa kovin muistuttava Mike Chabon. Miken isoisä alkaa kerrata vaiheitaan sairaalavuoteella, ja Kuunkajo on kirjailijan keino täyttää yksi kuolevan isoisänsä viimeisistä toiveista.

Kirjoita kaikki ylös kun olen kuollut. Selitä kaikki. Tee kaikesta merkityksellistä. Käytä paljon niitä hienoja kielikuviasi. Kerro kaikki täsmällisessä kronologisessa järjestyksessä, ei tällaisena sillisalaattina kuin minä. Aloita siitä yöstä kun synnyin. Toinen maaliskuuta 1915. Silloin oli kuunpimennys, tiedätkö mikä se on?

Kirjailijan vapaus jyrää toiveen kronologisuudesta. Isoisän vaiheikkaan elämän muistelot muodostavat tarinoiden sikermän yhdessä Miken omien muistojen kanssa. Eri vuosikymmenille sijoittuvat tarinat lomittuvat. Lukija pääsee vuoroin seuraamaan isoisän vaiheita toisessa maailmansodassa, minkälainen totuus on rakettiteollisuuden takana, isoisän ja isoäidin ensitapaamista vuonna 1947, isoäidin mielen järkkymisen seurauksia ja isoisän kypsällä iällä kokemaa rakkaussuhdetta. Ja monia muita elämänvaiheita.

Vaikka tarinoiden pääasiallinen lähde on isoisä, oli isoäiti merkittävä henkilö Miken elämässä. Isoäiti opasti Miken tarinoiden kiehtovaan maailmaan sepittämällä ennustuskorttien inspiroimana mielikuvitusta ruokkivia tarinoita. Isoäidiltä Mike myös oppi, mitä tarkoittaa eloonjääneen syyllisyys. Ranskanjuutalainen isoäiti nimittäin selviytyi Auschwitzistä, mutta keskitysleirikokemus jätti syvät arvet naisen mieleen. Eikä isoisäkään sotatraumoistaan vähällä selvinnyt; ne purkautuivat aggressioina, joiden seurauksena oli vankilareissu.

Suvun vaiheisiin nivoutuu ihmiskunnan "tähtihetkiä" ja mustimpia kausia kuulennosta holokaustiin ja maailmansotaan. Tarinaan tuo tarttumapintaa inhimilliset keskeishenkilöt rosoineen ja virheineen. Aika on toki muokannut isoisän muisteloita ja niitä on edelleen muokannut ne muistiin kirjoittanut lapsenlapsi. Romaanissa ja usein vaikkapa omasta perheestä kertovissa anekdooteissa tiukka faktoissa pitäytyminen ei ole aina keskeistä, vaan tähdellisempää on mehevä ja muistettava tarina.

Välillä ihmettelin, miten kaukaa Chabon oikein tarinassaan ponnistaa ‒ ehkä odotin tarinan sijoittuvan enemmän nykyaikaan. Kun vain pääsin yli tästä itse kehittelemästäni oletuksesta, aloin nauttia isoisän vaiheista niin toisessa maailmansodassa kuin käärmettä metsästävänä seniorina. Otin paremman asennon ja annoin Chabonin viedä. Sillä viekkaana tarinankertojana Chabon todella vie lukijaa.

Chabon oli minulle miellyttävä uusi tuttavuus, jonka muu tuotanto alkoi tämä uutuuden myötä kiinnostaa. Kuunkajo on Chabonin neljäs suomennettu romaani, aiemmin suomeksi ovat ilmestyneet Pittsburghin mysteerit, Kesämaa ja Telegraph Avenue. Useita kirjailijan teoksia on suomentamatta, kuten vuonna 2001 Pulitzer-palkittu The Amazing Adventures of Kavalier & Clay.

Kuunkajo heinäkuisessa aurinkokylvyssä.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena. Kirjankansibingossa ruksaan kohdan mökkeily kansikuvan tulitikkujen vuoksi.

Kuunkajosta ovat bloganneet ainakin Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Kansi: Timo Mänttäri.

Tammi 2018. 236 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Saara Turusen toinen romaani Sivuhenkilö on suora ja elämänmakuinen kertomus yhdestä vuodesta esikoiskirjailijan elämässä. Nimettömäksi jäävä päähenkilö tekee tarkkoja havaintoja ympäristöstään ja reflektoi kokemuksiaan ironialla maustetulla kertojanäänellä. Kirjan nimi Sivuhenkilö viittaa kertojan tuntoihin niin taidemaailman toimijana kuin sukupolvensa naispuolisena edustajana.

Kertoja kamppailee riittämättömyyden ja häpeän tunteiden kanssa. Hänellä on taidealan koulutus, eikä taiteilijuutta lueta kunnollisiin ammatteihin. Asunnossaan hänellä on vain viherkasveja, koukku katossa ja vihreä, kulahtanut patja. Asuntokin on isän ostama. Entinen rakastettu jäi ulkomaille, koska  kertoja kaipasi kotimaahan. Hänellä ei ole lapsia, mikä on vauhdilla perheellistyvässä tuttavapiirissä poikkeus.

Sivullisuuden lisäksi kirjassa pohditaan taidekritiikkiä ja tunnustuksen saamista. Miltä tuntuu, kun kauan hauduteltu esikoiskirja vihdoin lähtee maailmalle? Kirjailijan tekisi mieli huutaa asia koko maailmalle, mutta juuri ketään ei tunnu kiinnostavan. Arki on edelleen taloyhtiön kokouksia, pussinuudeleita ja polkupyörän putoilevia ketjuja. Kritiikkikin on mitä on, milloin se tuntuu vähättelevältä ja että teos on väärinymmärretty, milloin bloggari on keskittynyt arviossaan päähenkilön tyytymättömyyteen ja itsekkyyteen. Kertoja kysyy:

- - onko niin , että naiselta odotetaan miellyttävyyttä ja iloisuutta tosielämän lisäksi myös fiktiossa? Kyselläänkö Fjodor Dostojevskin tai Michel Houellebecqin yhteydessä usein sitä, mikseivät he vain voineet kirjoittaa hiukan pirteämpiä päähenkilöitä?

Kaikki muuttuu kuin yhdessä yössä, kun "maamme huomattavin sanomalehti" myöntää kirjalle merkittävän kirjallisuuspalkinnon. Niin äidin suhtautuminen kuin kirjablogiarvioidenkin sävy on voiton jälkeen toinen. Kertoja alkaa kirjata itselleen ylös niitä tunnelmia, joita muun muassa esikoiskirjan vastaanotto ja kritiikki hänessä herättävät. Näistä muistiinpanoista syntyy lopulta käsillä oleva teos.

Koska taidekoulutus tuntuu kertojan mielestä mädäntyneeltä ja uusilla opiskelijoilla luetetaan aina vain samoja mieskirjailijoiden teoksia, hän luonnosteleekin oman, pelkkiä naiskirjailijoita käsittävän klassikkolistansa. Vaihtoehtoinen kaanon sisältää teoksia muun muassa Minna Canthilta, Marja-Liisa Vartiolta, Jhumpa Lahirilta ja Doris Lessingiltä. Listalla on toki tuttuja teoksia, mutta lista inspiroi minua niin paljon, että vielä lukemattomien joukosta taidan poimia luettavaa Keskiviikkoklassikko-sarjaani ajatellen.

Viehätyin kertojan tavasta katsoa maailmaa. Rehellisyyden tuntu ja kaunistelematon arjen kuvaus tekivät vaikutuksen. Autofiktiiviset romaanit ovat kiehtoneet minua siitä lähtien, kun luin lukioikäisenä Pirkko Saision trilogian, joissa päähenkilö on fiktiivinen Pirkko Saisio. Sittemmin erityisesti Knausgård on pitänyt minua otteessaan omaelämäkerrallisilla teoksillaan. Turusen Sivuhenkilö ei ole niin avoimen autofiktiivinen kuin esimerkiksi Knausgårdin kirjat, mutta selviä yhtymäkohtia kertojan ja Turusen välillä löytyy.

Turusen romaani kommentoi mielestäni oivallisesti sitä, miten jyrkkiä oletuksia toisten ihmisten onnellisuudesta helposti tehdään. Jos naisella ei ole miestä, hän ei voi olla onnellinen. Varsinainen onnen täyttymys ovat omat lapset. Ja niin edelleen. Viime aikoina on onneksi alettu kriittisesti kirjoittaa siitä, miksi esimerkiksi sinkkuuteen usein suhtaudutaan välitilana, johonkin, josta pitäisi pyrkiä pois. Yksin tai ilman lapsia voi elää hyvää elämää. Näin tekee myös Sivuhenkilön kertojanainen.

Kirjan luettuani katsoin Turusen haastattelun Aamun kirja -ohjelmassa. Turunen kertoi, että kirjan kirjoittaminen on hänelle taiteilijana luonteva tapa ottaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kertojanaisen kyllästyminen länsimaiseen taidekaanoniin heijastelee siis Turusen ajatuksia aiheesta, mutta toisaalta kirjailija halusi myös luoda hyvän kaunokirjallisen teoksen taiteellisia arvoja unohtamatta.

Haastattelun katsominen oli mielenkiintoista paitsi aiheidensa takia, myös siksi, että se palautti mieleeni Sivuhenkilön kertojan kuvailun siitä, miltä tuntuu olla television aamulähetyksen vieraana ensimmäistä kertaa:

Kaiken jälkeen istun patjallani ja katselen järkyttyneenä yhä uudelleen videopätkää, jossa vahvasti meikattu nainen puhuu kirjahyllynsä sisällöstä televisiostudion sohvilla yllään mekko, jossa on kultaisia raitoja mustalla pohjalla, enkä saa mielestäni ajatusta, että kymmenet tai ehkä jopa sadat ihmiset ovat aamutoimiensa lomassa nähneet tuon naisen. Tuo en ole minä, tuo on joku toinen, mietin jälleen, enkä saa enää mitään aikaiseksi koko loppupäivänä, sillä outo hermostuneisuus täyttää mieleni. 

Jälleen mieleeni tulee kirjan autofiktiivisyys. Turunen on tehnyt elämästään fiktiota ja luonut itsestään fiktiivisen hahmon. Sivuhenkilössä kuvattu esikoiskirjailijan vuosi on koottu dokumentaarisista aineksista, mutta se on silti fiktiivinen teos. Vaikka lukija etsii yhtymäkohtia todellisuuteen, ei kirjoittava nainen, jolla on "kuuluisa ystävä" ole sama kuin kirjailija.

Sivuhenkilö sai minut pohtimaan omaa lukijuuttani ja rooliani kirjabloggaajana, vaikka en olekaan vielä Turusen esikoista lukenut enkä siten siitä blogannut. Kuinka paljon valta-asemassa olevien mielipiteet vaikuttavat minuun? Tietenkin haluaisin sanoa, etteivät ollenkaan, mutta se tuskin on totuus. Sivuhenkilö puhutteli minua niin monella tavalla, että aion ottaa Turusen voitokkaan esikoisen vihdoin lukuun.

Sivuhenkilö muualla: Tuijata.Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä ja Lukulamppu.

Osallistun Sivuhenkilöllä Taiteilijaromaanit-lukuhaasteeseen, Naisen tie -haasteeseen ja Helmet-lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Karl Ove Knausgård: Kesä (2016)

Alkuteos: Om sommeren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 397.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale

Kesä on viimeinen osa Karl Ove Knausgårdin Vuodenajat-sarjassa, ja se on eräänlainen hybridi sarjan aiemmista osista. Mukana on niin Syksystä ja Talvesta tuttuja, maailmaa selittäviä sana-artikkeleita kuin Kevään tarkempaa omaelämäkerrallista pohdintaa, nyt päiväkirjamuodossa. Aiemmista poiketen
kirjoittamistyö on vahvemmin huomion kohteena, ja onpa Knausgård tällä kertaa ujuttanut autofiktionsa keskelle fiktiivisiäkin jaksoja.

Perheen kuopus, jolle Vuodenajat on omistettu ja jolle kirjailija sanansa osoittaa, oli edellisessä kirjassa vastasyntynyt. Nyt Anne on jo parivuotias taapero. Knausgård viettää paljon aikaa Annen kanssa, erityisesti autossa. Yhdessä he kuskaavat isompia lapsia kouluun, harrastuksiin, kavereille. Isä on haltioissaan tyttären puheen kehityksestä, siitä miten tämä pikkuhiljaa ottaa ympäröivää maailmaa haltuun.

Huomiota kirjassa saa myös John, perheen ainoa poika. Isän ja pojan yhteinen pyöräretki ei suju suunnitellusti, kun taas Brasilian-matka on molemmille huikea elämys. Näistä yhteisistä hetkistä syntyy muistoja, ehkä jopa pojan vahvimmat lapsuusmuistot, mistä kirjailija on hyvin tietoinen. On selvää, että kirjailijan oma isäsuhde kummittelee taustalla. Tässä kirjassa kaukaisemmiksi jäävät perheen kaksi vanhinta tytärtä ja vaimo Linda.

Vuodenajan mukaisesti useimmat tässä kirjassa selitettävät käsitteet liittyvät kesään: esimerkiksi kesäyö, herukat, lepakot, banaanikärpäset, hyttyset ja kastemadot pääsevät tarkastelun kohteiksi. Muutaman sivun mittaiset novellit ovat ajatusleikkejä, joissa kirjoittaja antaa mielikuvituksen lentää ja muistojen nousta pintaan. Useat sanat herättävätkin muistoja lapsuudesta tai nuoruudesta.

Knausgård myös analysoi omaa intoverttiä luonnettaan ja yksinäisyyttään. Häpeä on tutusti mukana.

Olen taistellut häpeää vastaan kolmetoistavuotiaasta. ‒ ‒ Ainoa ajatus, jolla minä pystyn murtamaan häpeän täydellisen ylivoiman, on se, että häpeä menee ohi ja jonakin päivänä se näyttäytyy oikeassa koossaan, joka on lähes aina pieni. 

Häpeän tunne painaa kirjailijaa esimerkiksi silloin, kun hän on kirjoittanut omasta sukupuolielimestään eräässä tekstissä. Hän menee lääkäriin verisen ulosteen vuoksi vaimon ja äidin patistamana, sillä läheiset ovat lukeneet tästä kirjailijan potemasta vaivasta edellisestä kirjasta. Nyt hän selostaa lääkärikäyntiään ja kirjoittaa ajattelevansa tutkimuksen aikana elimensä olevan pieni. Hän ei häpeä ulosteen tai rektaalitutkimuksen kuvausta, vaan tuota ohikiitävää ajatustaan, jonka kirjoitti päiväkirjaansa (ja kaikkien luettavaksi). Se oli hänen mielestään latteaa, lapsellista ja sopimatonta, ja nyt ihmiset ajattelevat asian olevan niin ja että sillä on hänelle merkitystä. Enää ei auta vain poistaa tekstikohtaa, sillä Knausgård lähettää aina kirjoittamansa tekstit nopeassa tahdissa kustannustoimittajalleen. Hetkellinen häpeäntunne on lähes musertava.

En ole koskaan hävennyt ajatuksiani enkä pääni sisäistä maailmaa, vain sitä mitä olen sanonut, tehnyt tai kirjoittanut, toisin sanoen sitä, mitä olen paljastanut itsestäni muille. Siinä on jotain outoa, jotain kaksinaismoralistista, ihan kuin millään ei olisi mitään väliä, kunhan se pysyy salassa ja piilossa. Kirjoittaminen on hyvä keino vapautua siitä, koska kirjoittamisen perusidea on ilmaista omaa sisintä sellaisena kuin se on, mutta se on mahdollista vain jos unohtaa kirjoittavansa ‒ ‒ Vain unohtamalla, että kirjoittaa, voi kirjoittaa ja tuoda sisintään julki ilman, että häpeä vaikuttaa ilmaisuun tai suitsii sitä, kuten se tekee kaikelle muulle itseilmaisulle.

Knausgård on tehnyt muistoistaan ja ajatuksistaan julkisia ja joutuu myös tilanteisiin, joissa ihmiset luulevat tuntevansa hänet, koska ovat lukeneet hänen kirjojaan. Ymmärrän tällaisen illuusion synnyn, sillä niin syvälle ja avoimesti hän teksteissään menee. Se on kuitenkin vain illuusio.

Kesää kirjoittaessaan Knausgårdin kirjoittamisen rytmi on erilainen kuin aiemmin. Nyt hän kirjoittaa päiväkirjatekstejään pääasiassa myöhään illalla lasten mentyä nukkumaan. Hän kuitenkin kaipaa sitä aikaa, jolloin nousi neljän tai viiden maissa kirjoittamaan yöunien jälkeen.

Sarjan ulkoasu on kaunis, omaperäinen ja erottuva.

Vuodenajat tarjoaa rehellisen ja koskettavan kurkistuksen norjalaisen miehen elämään ja ajatuksiin. Miehen, joka on tehnyt kaunokirjallisesti jotakin omalaatuista ja luonut itsestään ilmiön. Miehen, joka on perheelleen omistautuva ja huolehtivainen isä. Knausgård on samanaikaisesti yleisinhimillinen ja intiimi.

Vuodenajat yltää Taisteluni-sarjan tasolle mielestäni vain Kevään kohdalla, tosin tämä Kesä on kyllä aivan kannoilla. Sarja on kuitenkin omalaatuinen kokonaisuus, jonka lukeminen kannattaa.



Voin vain sormet ristissä toivoa, että Knausgård jatkaa kirjoittamista. Onneksi en usko, että hän edes voisi lopettaa.

Tämä postaus päättää Kirjakimaran Knausgård-teemaviikon, jonka aikana olen esitellyt Vuodenajat-sarjan kirjat. Aiemmat tekstit löydät täältä: Syksy, Talvi ja Kevät.

Karl Ove Knausgård: Kevät (2016)

Alkuteos: Om våren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2017).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 201.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kevätaurinko on kirkkaudessaan armoton. Talven jäljiltä luonto on lehdetön, paljas ja karu. Ilmassa on kuitenkin lupaus paremmasta: kesän vehreys on ihan pian täällä. Myös Knausgårdin Keväässä eletään lisääntyvän valon aikaa. Takana on talvi ja perhettä koetellut pimeä kausi. Tässä romaanissaan kirjailija kertoo yhden kevätpäivän aikana kolmikuiselle tyttärelleen edeltävästä kesästä, joka oli perheen elämässä raskas. Valot ja varjot, kirkkaus ja pimeys vuorottelevat.

Keväässä kirjailijaisä myös avaa tyttärelleen Vuodenajat-sarjan taustoja:

Olin alkanut kirjoittaa sinulle eräänlaista päiväkirjaa tai pitkää kirjettä, siitä keitä me olemme ja mitä meille tapahtui kun odotimme sinua. En tarkkaan tiedä, miksi ryhdyin siihen, mutta kai minä ajattelin, että muut lapsemme olisivat jo aika isoja kun sinä saapuisit, kymmenen, kahdeksan ja kuusi vuotta, ja he olisivat jo hitsautuneet yhteen ja heillä olisi yhteinen historia, enkä halunnut että sinä tulisit vain häntänä perässä, jos ymmärrät. Tiesin, että sinusta olisi kirjoitusteni lukijaksi aikaisintaan kuusitoistavuotiaana, tein sen siis loppujen lopuksi lähinnä itseni vuoksi, yritin kai sillä tavalla valmistautua tulevaan, nähdä elämämme sinun silmilläsi. Tehdä sinulle tilaa.

Knausgård muistelee, miten syntyi päätös hankkia neljäs lapsi, miten sinä päädyit tähän maailmaan. Vaimo Linda on juuri toipunut siihen mennessä vaikeimmasta masennusjaksostaan ja elämässä on muutenkin tyventä. On uusi talo, vakaampi taloudellinen tilanne. Ajatus neljännestä lapsesta kytee vanhempien mielessä tovin, ja lopulta Australian-matkalta tuliaisena on ihmisen alku.

Raskausaika tekee Lindan vähäpuheiseksi, saa hänet jälleen vetäytymään.

Pimeys oli hiipinyt häneen hiljalleen ja ottanut hänet valtaansa. Sen näki hänen liikkeistään, jotka hidastuivat hidastumistaan, ja liikkuma-alueestaan, joka pieneni pienenemistään, ja puheesta, joka lakkasi melkein kokonaan. 

Knausgård kuvailee, millaista on seurata puolison sairastumista vierestä. Hän vakuuttelee Lindalle, tai lähinnä itselleen, että pian se menee taas ohi. Edessä on kuitenkin vaimon synkin masennuskausi:

Vastakaiku yhdistää meidät maailmaan, ja sinun äidissäsi maailma lakkasi herättämästä vastakaikua.
     ---
Yhteys oli katkennut, hän oli kytkeytynyt irti.
     Pimeydessä, jossa hän eli, oli vain hän ja hänen kärsimyksensä. Tiedän sen, lapseni, koska näin sen. Näin että hänestä oli sietämätöntä olla edes olemassa.

Knausgård kuvaa rakkaan ihmisen kärsimyksen seuraamista koskettavasti. Luin kirjaa pala kurkussa. On raastavaa lukea huolesta, jota hän tuntee syntymättömästä lapsestaan ja raskaana olevasta vaimostaan. Lukijalle myös kuvataan ne kauhunhetket, joiden seurauksena perheestä tuli lastensuojelun asiakas.

Knausgårdilla on siis taakkansa, päällimmäisinä vaimon sairaus ja muisto itsensä hengiltä juoneesta isästä, mutta hän ei valita. Hän hoitaa kotia ja lapsiaan tunnollisesti. Joskus hänkin kokee voimattomuuden tunteita, mutta ne ovat ohimeneviä. Tukiverkko auttaa.

Vuodenajat-sarjan kirjoista kaksi ensimmäistä, Syksy ja Talvi, olivat tietosanakirjoista rakenteensa lainanneita novellikokelmia. Kevät on vuorostaan tutumpaa Knausgårdia: kirjassa ei ole väkinäisiä otsikoita tai muita jaotteluita, vaan teksti etenee jouhevasti ja keskiössä on kirjailijan oma elämä.

Jotakin yhteistä Keväällä toki on edeltäjiensä kanssa. Myös Keväässä ollaan elämän peruskysymysten äärellä.

     Ja ehkä tämäkin, mitä seuraavaksi sanon, on pelkkää itsepetosta: helppoa elämää ei kannata tavoitella, helppous ei ole koskaan pätevä ratkaisu, sillä täysipainoinen, arvokas elämä on aina vaikeaa.
     En tiedä onko näin. Mutta uskon niin.

Muunlaista elämänohjetta Taisteluni-nimisen kirjasarjan kirjoittajalta tuskin voisi odottaa.

Kevät on kirkastettua Knausgårdia. Se on muodoltaan tiiviimpää kuin Taisteluni-kirjat, ja toimii rakenteensa vuoksi mainiosti itsenäisenä romaanina. Siinä ei ole mitään ylimääräistä tai teennäistä kuten Syksyssä ja Talvessa, vaan kirjailija keskittyy siihen, mikä hänelle on ominta: katsomaan maailmaa ja omaa elämäänsä tarkasti ja näkemään niissä merkityksiä. Jos luet vain yhden Knausgårdin kirjan, lue Kevät.

Keväästä ovat bloganneet esimerkiksi Marjatta ja Kirjasta kirjaan -blogin Hannele.

Tämä postaus on osa Kirjakimaran Knausgård-viikkoa, jonka aikana esittelen Vuodenajat-sarjan kirjat. Tekstit Syksystä ja Talvesta ilmestyivät aiemmin tällä viikolla, ja viikonloppuna teemaviikon päättää Kesä.

Karl Ove Knausgård: Talvi (2015)

Alkuteos: Om vinteren.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2016).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 238.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Talvi on Karl Ove Knausgårdin Vuodenajat-sarjan toinen osa. Talvessa kirjailija jatkaa Syksystä tutulla kaavalla: hän selittää maailman ilmiöitä, asioita ja olentoja syntymättömälle tyttärelleen novellien muodossa. Teos jakautuu talvikuukausien mukaan kolmeen osaan, joulu-, tammi- ja helmikuuhun. Jokaisessa osassa on parikymmentä tekstiä ja tyttärelle osoitettu kirje. Tytär syntyy talven aikana, joten helmikuussa puhutellaan vastasyntynyttä.

Talven 2013‒2014 aikana kirjailija täyttää 45 vuotta, elää lapsiperhearkea, odottaa neljännen lapsensa syntymää ja tulee lopulta isäksi neljännen kerran. Novelleissa fokus on mitä ihmeellisimmissä, kirjailijaa sillä hetkellä kiinnostavissa asioissa, mutta perhe-elämä kulkee siinä rinnalla. Välillä pysähdytään määrittämään ja analysoimaan jokin asia tai esine, sitten taas selostetaan arkista eloa. Ruotsissa asuvan lapsiperheen talvikuukausiin mahtuvat niin ensilumen riemu, joululahjoihin ja joulupukkiin liittyvä salamyhkäisyys kuin uudenvuoden raketit.

Pohjimmiltaan Knausgårdin novellit pyrkivät vastaamaan eksistentiaalisiin kysymyksiin elämästä ja ihmisyydestä. Ne ovat niin laajoja kysymyksiä, että vastaushan voi olla mitä vain, ja niin se usein onkin. Novellien aiheina on kaikkea mahdollista maailmassa ihmetyttävää, kuten ihmisen ruumiinosia (nenä, aivot), kulkuvälineitä (junat, bussit), konkreettisia esineitä (tuoli, hammasharjat) ja abstrakteja käsitteitä (minuus, elämäntunne). Myös koko joukko novelleista käsittelee kirjailijalle jollakin tapaa tuttuja ihmisiä.

Neljännen lapsen lähestyvä syntymä saa kirjailijan pohtimaan paljon elämää ja kuolemaa ja elottoman ja elävän eroja. Näin kokoelman avausnovellissa Kuu:

- - - kuussa vallitsee pysähtyneisyys, liikkumattomuus, se on kuin pysäytyskuva maailmasta ennen elämän syntyä tai elämän häviämisen jälkeen. Sellaistako kuoleman jälkeen on? Sekö meitä odottaa? Luultavasti. Maan päällä, kaiken rehottavan, vipeltävän ja lentävän elämän keskellä kuolema saa lempeämmät kasvot, tuntuu että kuolemakin on osa kaikkea tätä versovaa ja kasvavaa ja että siihen me kuollessamme katoamme. Mutta se on illuusiota, fantasiaa, unta. Tähtienvälinen tyhjyys meitä odottaa, täydellinen mitättömyys ja mustuus ja niihin olennaisesti liittyvä ikuinen, päättymätön yksinäisyys, joista kuu maan kaltaisena antaa jonkinmoisen käsityksen. Kuu on kuoleman silmä, sokeana se tuijottaa taivaalta piittaamatta meistä ja puuhistamme, elämän aalloista jotka nousevat ja laskevat maapallolla kaukana sen alapuolella.

Usein aiheet laajenevat ja filosofinen pohdinta voi viedä kauaskin tietosanakirjamaisesta otsikosta. Kaiken eksistentiaalisen raskauden vastapainona novelleissa on veijarimaista leikittelyä:

Talven itsetunto on pohjalukemissa kesän voittokulun ja syksyn tarmokkaan suursiivouksen jälkeen, koska mikä muukaan talvi on kuin pahainen temppumaakari? Eihän talvi osaa mitään muuta kuin muuttaa sateen lumeksi ja veden jääksi, ja se on aika mitätöntä, koska muutos ei ole pysyvä eikä merkittävä vaan näennäinen.

Talvi on mielestäni astetta yhtenäisempi teos kuin edeltäjänsä Syksy. Jotkin novellit tässäkin kokoelmassa ovat sormiharjoitusmaisia viritelmiä, mutta useimmiten tekstit tarjoavat lukemisen nautintoa, kiitos kirjailijan tarkkasilmäisen havainnoinnin. Talvi tuntuu myös Syksyä tutummalta Taisteluni-sarjaa lukeneelle: kirjailija kuvaa esimerkiksi Linda-vaimon raskauden loppuvaiheet ja vauvan syntymän tuttuun tapaansa intiimisti mutta tyylillä. Alan pikkuhiljaa hahmottaa Vuodenajat-kirjat jatkumoksi Taisteluille, vaikka aluksi ne tuntuivat olevan jotakin ihan muuta.

Tämä postaus on osa Kirjakimaran Knausgård-viikkoa, jonka aikana esittelen Vuodenajat-sarjan kirjat. Syksystä voi lukea täältä, ja tekstit Keväästä ja Kesästä ilmestyvät myöhemmin tällä viikolla.

Karl Ove Knausgård: Syksy (2015)

Alkuteos: Om høsten.
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2016).
Kustantaja: Like.
Sivumäärä: 217.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Norjalainen Karl Ove Knausgård uhkasi lopettaa kirjoittamisen kuusiosaiseen Taisteluni-sarjaan, jossa kirjailija avasi omaa ja läheistensä elämää tarkan raportoivasti ja jolla mies nousi maailmanmaineeseen. Kaikkien Knausgård-fanien iloksi näin ei käynytkään, vaan nelisen vuotta Taisteluni-sarjan päätösosan ilmestymisen jälkeen Knasu julkaisi jälleen: nyt vuorossa oli neliosainen Vuodenajat-sarja, joka on omistettu hänen neljännelle, sarjan alussa vielä syntymättömälle tyttärelleen.

Löysin Knausgårdin Helsingin kirjamessuilla 2012 ja ensimmäisestä luetusta kirjasta lähtien olen ollut kirjailijan pauloissa. Mitenkään sokeasti en Knasua fanita, eivätkä kaikki Taisteluni-sarjan osat ole saaneet minulta varauksetonta suitsutusta. (Itse asiassa se kuudes on vieläkin kesken, enkä ihan lähiaikoina saa sitä luettua, koska 1200 sivua. Ja koska 400-sivuinen Hitler-essee siellä keskellä.) Välillä kertoja ja hänen toilailunsa ärsyttävät ja rasittavat, ja teksti oli melkoista äijähorinaa. Jotakin nerokasta Taisteluni-sarjassa kuitenkin on.

Vuodenajat-sarjasta kuultuani toki ilahduin siitä, että lempikirjailijani ei jäänytkään lepäämään laakereilleen, mutta jokin pisti kovasti vastaan näissä kirjoissa. Selailin Syksyä kirjastossa suomennoksen ilmestyttyä enkä kiinnostunut tarpeeksi lukeakseni. Nyt olen kuullut niin paljon hyvää kolmannesta osasta, Keväästä, että ajattelin pohjustaa sen lukemista Syksyllä ja Talvella.

Syksy on novellikokoelma, joka koostuu lyhyistä tietosanakirjamaisista artikkeleista. Kirja jakautuu kolmeen osaan, syyskuuhun, lokakuuhun ja marraskuuhun. Jokaisessa osiossa on kaksikymmentä artikkelia ja kirje syntymättömälle tyttärelle.

Asetelma on siis se, että isä kirjoittaa lapselleen mutkikasta maailmaa selventäviä juttuja. Tyyli on melko naivistinen, ymmärrettävästi. Oman artikkelinsa saavat esimerkiksi monenlaiset eläimet (ampiaiset, sammakot, kyykäärmeet, meduusat, mäyrät ja kärpäset), ihmisruumiin eritteet (pissa, oksennus, veri) ja arkielämän esineet (muovipussit, purukumi ja savupiiput). Knausgård perkaa myös abstrakteja käsitteitä, kuten kokemus, yksinäisyys ja hiljaisuus.

Knausgårdin maailmanselitys ja hänelle tyypilliseen tapaan tehdyt huomiot ovat paikoin hykerryttäviä ja kekseliäitä. Leikillisyys yhdistyy vakavaan selittämiseen. Esimerkiksi wc-istuin on "on pelkkä väylä, kauttakulkupaikka, vähän kuin ulosteiden transithalli". Kyseinen artikkeli päättyy lakoniseen toteamukseen "Niin toimii wc-istuin, tuo kylpyhuoneen joutsen."

Ongelmallista tekstikokoelmassa on mielestäni sen epäjohdonmukaisuus. Monet tekstit selittävät maailmaa niin kuin sitä nyt voi syntymättömälle lapselle selittää. Hauskasti, oivaltavasti, edes jotenkin lapsen tasolla pysytellen. Sitten linja rikkoutuu, kun jotkin tekstit nousevat hyvinkin filosofisiksi, korkealentoisiksi. Tekstin kohdehenkilö on selvästi vaihtunut, enää ei puhutella lasta. Fokus on kateissa myös esimerkiksi Häpyhuulet-artikkelissa, jossa kirjoittaja pohtii ensin käsitettä häpeän ja huulten yhdistelmänä, kunnes yhtäkkiä jo hekumoi, miltä tuntuu antaa suuseksiä. Arvaan ja melkein tiedän, että Knausgård ravistelee lukijaa tahallaan, mutta jotenkin se ei nyt toimi.

Syksy on epätasaisuudestaan huolimatta oiva välipalakirja kaikille Knausgårdista pitäville lukijoille. Se on selvästi ollut myös kirjailijalle välityö, sormiharjoitus. Voin hyvin kuvitella, miten hän on istahtanut työpöytänsä ääreen ja tuuminut: "Mistäs tänään kirjoittaisin? No, raapaisempa kasaan muutaman rivin säilyketölkeistä." Tästä asetelmasta ei ehkä synny suurta maailmankirjallisuutta, mutta Knausgårdin katse, leikkisä ajatuksenjuoksu ja rohkeus tuoda itsensä tekstiin saavat aikaan mukiinmeneviä novelleja, ovat aiheena sitten täit tai napit.

Luin Vuodenajat-sarjan kesän aikana, mutta postaukset kirjoista ovat jääneet pyörimään luonnoksiin. Viimeistä osaa lukiessani syntyi ajatus Knausgård-viikosta: sarjan osat tulisi esiteltyä kivasti kokonaisuutena, ja kirjailijalle omistettu viikko toisi tarvittavaa painetta saattaa luonnokset valmiiksi postauksiksi. Niinpä tämä kirjoitus aloittaa Kirjakimaran Knausgård-viikon, ja jutut Talvesta, Keväästä ja Kesästä ilmestyvät myöhemmin tällä viikolla.

Pirkko Saisio: Signaali (2014)

Kansi: Elina Warsta.

Kustantaja: Siltala.
Sivumäärä: 296.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Signaali on omaperäinen tekstikokoelma, jonka tarinoiden kautta lukija pääsee tutustumaan henkilöön nimeltä Pirkko Saisio. Teksteissä ollaan esimerkiksi Madeiralla, junamatkalla Lahteen, tohtoripromootiossa ja lääkärin vastaanotolla. Miljööt vaihtuvat, mutta Saision tarkkoja havaintoja tekevä katse pysyy kirkkaana paikasta toiseen.

Saisio uskaltaa avata ajatuksiaan ja tuntojaan rehellisen tuntuisesti. Kannattaa kuitenkin muistaa, että nyt on kyse Saisiosta, joka on kirjoittanut salanimillä ja joka on tottunut kirjoittamaan fiktiota itsestään. Liian pilkuntarkasti ei kaikkea kannata ottaa. Pieni epärehellisyys ja värikynän käyttö ovat tekstien suola.

Erityisesti Mansikkapaikka-nimisessä tekstissä Saision veijarimaisuus tulee hyvin esille. Tekstissä Saisio kertoo monipäiväisistä promootiojuhlallisuuksista Tampereella. Hänet promovoidaan kunniatohtoriksi, mikä tuo mukanaan muun muassa esitelmänpitoa, miekanhiojaisia ja muita juhlavia tilaisuuksia. 

Signaalin autofiktiivisyys tuo mieleen Knausgårdin, kun taas kokoelman pisin Mansikkapaikka-essee muistutti havainnoillaan David Foster Wallacen esseistä. Saisiolla on takanaan mittava ja palkittu ura ja hän on lunastanut paikkansa yhtenä merkittävimmistä nykykirjailijoista. Tällaiseen asemaan kun on päässyt, ei enää tarvitse sensuroida ja yrittää miellyttää. Kun on tarpeeksi kauan kirjoittanut, voi jo kirjoittaa mistä vain. Esimerkiksi suoliston tähystyksestä.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (2010)

Alkuteos: Før jeg brenner ned.

Suomentaja: Päivi Kivelä (2012).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 306.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Anna Makkonen.

Etten palaisi tuhkaksi sijoittuu norjalaiseen pikkukylään, jonka historiaa varjostavat synkät tapahtumat. Vuonna 1978 alueella liikkuu pyromaani, ja lukuisia taloja palaa maan tasalle. Samana vuonna kylässä syntyy poika nimeltä Gaute Heivoll. Kun paloista on kulunut kolmisenkymmentä vuotta, Gaute alkaa kirjoittaa tuhotöistä kertovaa kirjaa. Kirjailija nivoo omat lapsuusmuistonsa ja elämänvaiheensa kotikylänsä historiaan.

Autofiktiivinen kirja saa myös jännityskirjan piirteitä, kun pyromaanin teot vain tihentyvät ja syyllisen etsinnät käynnistävät poliisioperaation. Pienen kylä palokalusto joutuu koville, eivätkä kyläläiset uskalla enää nukkua öisin. Lukijalle syyllinen selviää jo alkuvaiheessa, ja hän pääsee seuraamaan pyromaanin sairauden kehittymistä. Palojen takana on kylän vapaapalokunnan palopäällikön ainoa poika Dag, joka toimii palomiehenä itsekin.

Kirjassa kerrotut elämäntarinat saavat pohtimaan, miten sattumanvaraista kaikki on. Kirjan suurin ansio onkin minusta Gauten ja Dagin kohtaloiden rinnastaminen. Molemmat syntyvät samassa kylässä, ja toisesta tulee tuhopolttaja, toisesta kirjailija. Käsittelimme kirjaa lukupiirissä, missä keskustelimme paljon ihmistä muovaavista tekijöistä. Osansa on niin luonteella, ympäristöllä kuin kokemuksillakin. Dag kasvaa palomies-isän rinnalla ja näkee jo pienenä hurjia paloja. Gaute taas otetaan pikkupoikana mukaan hirvimetsälle, missä hän näkee isänsä kaatavan hirven. Kokemus on suolistuksineen  hyvin väkivaltainen, mutta siitä ei jää pojalle kuin elävä muisto.

Gaute on jo pienestä pitäen kiinnostunut tarinoista ja kirjoista. Intohimoinen lukeminen erottaa Gauten ikätovereistaan:

Puhuin niin kuin toisetkin ja tein niin kuin toisetkin. Mutta minä en ollut niin kuin toiset. Minä luin kirjoja. Tulin jotenkin riippuvaiseksi niistä. Kun oli kahdentoista, Karin päästi minut lainaamaan kirjoja aikuisten osastolta. Tuntui kuin olisin ylittänyt näkymättömän rajan. 

Kirjastonhoitajalle tällaiset kirjastokuvaukset ovat kiehtovaa luettavaa.

Etten palaisi tuhkaksi pääsi siis lukupiirimme käsittelyyn kuluneella viikolla. Heivollin monitasoinen kirja sai osakseen paljon kehuja, joku jopa totesi sen olevan täydellinen kirja. Kaunis kieli ja luontokuvaukset tekivät lukupiiriläisiin suuren vaikutuksen. Hieman epäuskottavaksi tosin koettiin se, miten pienessä kylässä syyllisen löytäminen vei niin kauan.

Kirja oli kirjabloggaajien mielestä vuoden paras käännöskirja vuonna 2012, ja kirjailijan kotimaassa teos sai arvostetun Brage-palkinnon vuonna 2010. Lisäksi kirjan käännösoikeudet on myyty yli kymmeneen maahan. Kirjan meriitit ovat siis melkoiset, mutta se päätyi lukupiirimme luettavaksi ulkokirjallisista syistä: sen kansikuvan vuoksi. Työkaverini ja minä olimme molemmat kiinnittäneet huomiota kirjan kanteen, jossa pellavatukkainen pikkulapsi katsoo hieman ohi kameran tulitikkujen keskellä.

Onneksi kansikuva houkutteli valitsemaan kirjan marraskuiseen lukupiiriin, sillä se tarjosi huikean lukukokemuksen. Päivi Kivelä on suomentanut teoksen luontokuvaukset taidolla, ja romaanin kieli on muutenkin taidokasta. Voin yhtyä erään lukupiiriläisen huokaisten esittämään toiveeseen: kunpa Heivollia suomennettaisiin lisää!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja (2010)

Alkuteos: Min kamp. Femte bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2015).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 683.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: ?

Karl Ove Knausgårdin mainio Taisteluni-sarja lähenee loppuaan.  Ensimmäinen kirja keskittyi Karl Oven teini-ikään ja isän kuolemaan, toinen perhe-elämään ja kirjailijuuteen. Kolmas kirja oli sukellus ala-aste-aikoihin, ja neljäs kirja vuorostaan kertoi Karl Oven vuodesta sijaisopettajana Pohjois-Norjassa. Tämä viides osa kattaa Karl Oven Bergenin-ajan eli vuodet 1988—2002. Kuudes kirja eli sarjan päätösosa ilmestynee suomeksi ensi vuoden keväällä.

Karl Ove muuttaa Bergeniin opiskellakseen kirjailija-akatemiassa vuoden. Hän on pienen opiskelijaryhmän nuorin, eikä vuosi ole helppo herkälle miehelle. Silti rajukaan palaute ei lannista nuorta kirjailijanalkua täysin, vaikka käsikirjoitusten alut toisensa jälkeen lentävät roskiin.

Kirjailja-akatemiassa vietetyn vuoden jälkeen Karl Ove aloittaa kirjallisuustieteen opinnot yliopistossa. Alemmuudentunto kurssikavereita kohtaan aiheuttaa alakuloa: aina joku muu tuntuu saavan kustannussopimuksen helpommin. Teoriaopinnot, lukeminen ja kirjoittamisen jatkaminen kasvattavat Karl Ovesta pikkuhiljaa kirjailijan, ja lopulta sopimuksen saa myös Karl Ove.

Opiskelun ohella ja välillä kokonaan sen sijaan Karl Ove työskentelee mielisairaalassa, mikä on myös kova koulu. Opiskelu- ja työkuvioiden kanssa kirjailijanalun elämässä keskeisiä ovat tietenkin ihmissuhteet ja juhliminen. Karl Ovella on muutama pidempi seurustelusuhde, ja hän avioituu ensimmäisen kerran.

Yksi Karl Oven elämän suurimmista käännekohdista on isän kuolema. Karl Ove on vakuuttunut siitä, että isä halusi juoda itsensä hengiltä. Tästä huolimatta, tai tämän vuoksi, Karl Ove itsekin käyttää alkoholia runsaasti. Juominen tuo paljon sosiaalisia ongelmia ja ahdistusta. Hän on ajoittain täysin holtiton juotuaan liikaa. Toilailut äityvät välillä pelottaviksikin päähänpistoiksi, joilla on kauaskantoisia seurauksia.

Kirja vilisee kirjallisuusviittauksia, sillä Karl Ove sivistää itseään lukemalla runsaasti. Hän arvostaa suuria klassikoita, mutta ei turhaan nöyristele näiden äärellä:

Tehtävän nimi oli Intertekstuaalisuus James Joycen Odysseuksessa. Tiesin, että se oli kunnianhimoista, mutta minulla oli omat tavoitteeni, halusin saada huomiota herättävän hyvän arvosanan, ja silloin minun oli pantava parastani.
——
Varsinaista romaania, Odysseusta, sen sijaan ei ollut vaikea ymmärtää, siinähän kerrottiin yhdestä päivästä kolmen ihmisen elämässä, ja kukin luku oli kirjoitettu eri tyylillä. 

Niinpä! Yhtä helpolta voisi saada kuulostamaan myös Volter Kilven romaanin Alastalon salissa, mutta kumma vain, kun nämä kaksi yhdenpäivänromaania tuottavat ongelmia monille lukijoille. Takerruin tähän Joyce-sitaattiin, koska optimistina aloin lukea Odysseusta kesäkuussa. Jos joskus pääsen reilua sataa sivua pidemmälle, niin kuulette kyllä!

Olen jälleen täysin Knausgårdin pauloissa. Heikomman nelososan jälkeen viides kirja oli lukemisen riemua. Aina vain jaksan hämmästellä sitä, miten kukaan voi avata oman elämänsä näin täysin. Mokat, isot ja pienet, eivät saaneet minua inhoamaan törttöilevää nuorta, vaan lähinnä tunsin sympatiaa. Taisteluni-sarjaa on jäljellä enää yksi osa, mutta onneksi se on yli tuhatsivuinen!

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. Kulosaari. Puh. 35 (1975)

Alkuteos: Brändövägen 8. Brändö. Tel 35.

Suomentaja Elvi Sinervo (1976).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 166.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjaston kirjassa ei ollut kansikuvaa,
joten kuva nimiösivulta.

Henrik Tikkanen kirjoitti 1970-luvulla kolme omaelämäkerrallista romaania, jotka muodostavat osoitetrilogian. Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 26 ovat saaneet nimensä Tikkasen kulloisenkin kotiosoitteen mukaan. Kulosaarentie 8:ssa sijaitsi Tikkasen lapsuudenkoti, ja tässä ensimmäisessä kirjassaan hän keskittyy lapsuutensa ja nuoruutensa kuvaamiseen.

Henrik Tikkanen syntyi 1924, kuusi vuotta sisällissodan jälkeen. Hänen perheensä kuului suomenruotsalaiseen kielivähemmistöön ja kulosaarelaiseliittiin. Sukulaisissa ja tuttavissa oli useita historian merkkihenkilöitä. Tikkanen käy läpi nuoruutensa vaiheita anekdoottimaisesti.

Keskeiseksi nousee nuoren miehen uhmakas halu päästä rintamalle. Tikkanen lähteekin vapaaehtoisena jatkosotaan. Uhma taittuu pelkuruudeksi, kun nuori mies huomaa, että todellisuus rintamalla on täynnä kuolemaa, silpoutuneita tovereita ja odottamista.

Kuolema ei allekirjoittanut mitään rauhansopimuksia, se jatkaa yhä viimeiseen mieheen. Todellinen sodan kuvaus koostuu kuolemansyy- ja ruumiinavaustodistuksista. Kaikki muut kuvaukset rehellisistä aikeista huolimatta ovat vääriä. Sekä Mailer, Linna että Heller ovat vastoin tahtoaan luoneet ihannoivia sankarieepoksia, joita sodasta säästyneet naiivistit ahmivat.

Tikkasen huomiot sotakirjoituksien oikeellisuudesta ovat mielenkiintoisia, kun huomioi, mistä ja miten hän itse kirjoittaa. Varmasti hänenkin kirjoituksistaan moni voisi sanoa, että ne ovat vääriä kuvauksia. Tällaisissa autofiktiivisissa teoksissa fakta ja fiktio kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti, ja kaikkeen linkittyy vielä muistamisen problematiikka.

Tikkanen kyllä tekee selväksi epäluotettavuutensa kertojana. Epäluotettavuuden lisäksi kertoja on suora ja säälimätön: hän ruotii lapsuudenperheensä ongelmat ja oman kasvunsa kipupisteet perinpohjin. Epävakaa lapsuus, alkoholisoituneet vanhemmat, läheisten itsemurhat, seksuaaliset kokeilut. Tikkanen kirjoittaa kaikesta ja maustaa tarinansa ironialla.

En voinut olla huomaamatta yhteyksiä Knausgårdiin. Sekä Tikkanen että Knausgård avaavat sielunsa syvimmät tunnot lukijalle, eikä se ole aina kaunista luettavaa. He eivät arkaile kertoa pelkojaan, negatiivisia tunteitaan ja erehdyksiään. Siloittelematta. Täytyy toki muistaa, että hehän valitsevat, mitä kirjoittavat. Liioittelu, vähättely, valikointi ja sepitys ovat kuuluneet varmasti molempien keinovalikoimiin.

Yhtymäkohtia löytyy myös kirjailijoiden elämistä. Vanhempien avioliitto päättyy eroon, ja puolivanhemmista tulee osa elämää. Molemmilla on alkoholisti-isä, joka lopulta juo itsensä hengiltä. Lisäksi molemmilla on kirjoittava vaimo ja itselläänkin ongelmia alkoholin kanssa.

Knausgårdiin verrattuna Tikkanen päästää lukijansa helpommalla — ainakin, jos luku-urakkaa mittaa vain sivumäärällä. Tikkasen trilogiaa seuraa vielä kaksi osaa, eli osoitekirjoja on yhteensä viisi. Viidessä pienoisromaanissa on yhteensä reilusti alle tuhat sivua. Knausgård on kynäillyt elämästään kuuden kirjan verran, ja Taisteluni-sarjan kokonaispituus on lähemmäs neljätuhatta sivua.

Tikkasen kirjoitustyyli teki minuun vaikutuksen. Oli hauska huomata, että Knausgård on tehnyt minusta tunnustuskirjallisuuden ystävän:  kiinnostun tällaisesta oman navan kaivelusta muidenkin kirjoittamana. Kai ne ovat kirjailijan rohkeus ja tarkka havainnointikyky, jotka minua kiehtovat. Kaikesta voi kirjoittaa (ainakin näennäisesti). Ymmärrän samalla hyvin, miten koville tilittäjien lähipiiri joutuu.

Kulosaarentiessä ainoastaan suomennos jätti hieman toivomisen varaa. Lauserakenteet ontuvat välillä niin, että tekstiä joutuu tankkaamaan, jotta merkitys löytyisi.

Sain kipinän tutustua Henrik Tikkasen tuotantoon toukokuisilla Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Märta Tikkanen ja Juha Itkonen keskustelivat muun muassa tunnustuskirjallisuudesta ja häpeästä kirjoittamisesta. Knausgårdkin mainittiin. Märta Tikkanen myös usein viittasi edesmenneen miehensä sanomisiin. Kuuntelin naulittuna ja päätin, että tänä kesänä vihdoin tutustun Tikkasiin. Aloitin Märtan teoksesta Miestä ei voi raiskata, ja tutustuminen jatkuu pitkin kesää.

Osoitesarjan avausosaa on luettu lukuisissa blogeissa. Kurkkaa vaikkapa Saran,
Hannan, Jaanan tai Jennin postaukset.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja (2010)

Alkuteos: Min kamp. Fjerde bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2014).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 534.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: ?

Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni. Neljäs kirja on roikkunut tuossa koneen vieressä odottamassa bloggaamista jo hyvän tovin. Sain kirjan luettua jokunen kuukausi sitten, mutta tekstiä siitä ei ole tahtonut syntyä. Knausgård-rakkauteni nimittäin on ollut kovilla tämän neljännen osan kanssa.

Taisteluni-sarjan Ensimmäinen, Toinen ja Kolmas kirja saivat minulta täydet pisteet ja luin niitä hurmiossa. Mikään floppi nelonenkaan ei minusta ole, sillä edelleen pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa ja huomioida ympäristöään ja ihmisiä. Tällä kertaa en kuitenkaan tuntenut samanlaista imua kuin aiempien osien kanssa ja pidin kirjaa tauollakin puolisen vuotta.

Kirjan alussa Karl Ove on vastikään valmistunut lukiosta ja lähtee sijaisopettajaksi Pohjois-Norjaan. Vuoden mittaisen pestin aikana hän paitsi opettaa itseään vähän nuorempia oppilaita, myös kirjoittaa, ryypiskelee ja vikittelee tyttöjä. Juominen on ainoa huvi syrjäkylällä, ja sitä tehdäänkin paljon. Koulussa Karl Oven on oltava vastuullinen aikuinen, mikä ei ole aina helppoa. Vuoden aikana Karl Ovelle sattuu ylilyöntejä niin töissä kuin vapaallakin. Seksuaalinen kokemattomuus painaa nuorta miestä, ja hänen keskeisin tavoitteensa on vihdoin kokea suuri onnistuminen.

Kirjan päähenkilö Karl Ove on aiemmissakin osissa toilaillut ja ollut ärsyttävä. Pääasiassa olen kuitenkin tuntenut häntä kohtaan sympatiaa ja pitänyt hänestä. Neljännessä kirjassa Karl Ove on ajoittain jopa vastenmielinen. Vastuuttomasti ja itseriittoisesti käyttäytyvää miestä tekisi mieli ravistella. Karl Ove on tullut aiempien kirjojen myötä niin tutuksi, että lukiessa tuntuu kuin lukisi jonkun tuntemansa henkilön elämästä. Ehkä juuri sen vuoksi Karl Oven käytös välillä kiehuttaa.

Knausgårdin Taisteluni-sarjan Viides kirja on juuri julkaistu suomeksi. Kävin jo ostamassa teoksen ja suunnittelen sen lukemista alkavan viikon lomapäivinä. Kohdistan vitososaan suuria odotuksia, sillä notkahduksen jälkeen on tultava uusi nousu!

Neljännestä kirjasta ovat bloganneet aiemmin Katja, Marile ja Anita Konkka.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp. Tredje bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2013).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 470.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Minä elän, minulla on omia lapsia, ja heidän kanssaan olen pohjimmiltaan yrittänyt saada aikaan vain yhden asian, nimittäin sen etteivät he pelkäisi isäänsä.

Luin kirjan lokakuussa, joten olen ehtinyt haudutella ajatuksiani siitä jo hieman liian kauan. Jotakin olisin voinut kirjata ylös heti tuoreeltaan, mutta vahva kirja muistuu mieleen pienen tauonkin jälkeen. 

Knausgård teki sen taas. Hullaannuin Knasun kirjoitustyyliin ja vaikutuin kerronnan yltiöpäisestä rehellisyydestä jo omaelämäkerrallisen kirjasarjan ensimmäisen osan luettuani.  Ensimmäisessä osassa aiheena olivat teini-ikä ja isän kuolema, ja toinen osa keskittyi perhe-elämään ja kirjailijuuteen. Tässä sarjan kolmannessa osassa Knausgård keskittyy ala-asteaikojensa muisteluun.

Knausgård kertoo pienen Karl Oven vaiheista lapsen silmin. Ympäristöään tutkiva lapsi näkee asiat ensimmäisen kerran, ja Knausgård osaa välittää tämän löytämisen ilon ja hämmennyksen lukijalle. Aikuiselle arkiset asiat kuten rakenteilla olevalla asuinalueella pyörivät työmiehet herättävät Karl Ovessa ja muissa naapuruston pojissa ihailua ja loputtomasti kysymyksiä: Miten? Miksi? Kuinka?

Karl Oven perhe asuu etelä-Norjassa, Tromøyan saarella. Ensimmäiset kouluvuodet ja uintiharrastus marssittavat Karl Oven elämään monia onnistumisia, mutta myös karvaita pettymyksiä. Herkkä Karl Ove itkee helposti, vaikka kuinka yrittäisi taistella kyyneliä vastaan.

Isän pelko on nuoren Karl Oven elämän kipupiste. Isä saattaa suuttua mitä pienimmästä asiasta, koko ajan pitää liikkua varpaillaan. Pelko on melkein lamauttavaa kauhua, jonka muistot elävät vahvasti aikuisen miehen mielessä:

Pelkäsin häntä niin etten pysty toistamaan sitä, en vaikka ponnistaisin voimani äärimmilleen; minulla ei ole sen koommin ollut samanlaisia tunteita kuin niitä mitä minulla oli häntä kohtaan, ei lähellekään.

Hänen askeleensa portaissa, oliko hän tulossa luokseni?

Hänen silmistään paistava raivo. Suunpielen juonteet, hallitsemattomasti toisistaan erkanevat huulet. Ja sitten hänen äänensä.

Alan melkein itkeä kun kirjoitan tästä ja kuulen sen mielessäni.

Tilanne kotona käy Karl Ovelle entistä ahdistavammaksi, kun äiti lähtee vuodeksi jatkokoulutukseen Osloon ja on suurimman osan viikosta poissa. Kodin painostavan ilmapiirin vastapainona toimivat onneksi riehakkaat ja kokeilevat leikit lähimetsissä. Pojat ovat poikia.

Jos kirjasarjan osia pitäisi pistää paremmuusjärjestykseen, niin kolmonen kipuaisi asteikollani hivenen kakkosta korkeammalle. Sukelsin tarinaan niin syvälle, että Karl Oven pelot kouraisivat vatsanpohjaa. Toisaalta en voinut olla nauramatta pikkuvesselien metsäretkien kommelluksille.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp. Andre bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2012).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 639.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: ?
Kuva: www.like.fi

Taisteluni. Toinen kirja on norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen omaelämäkerrallisen sarjan toinen osa. Kakkososassa Karl Oven ensimmäisen avioliitto hiipuu, hän muuttaa Tukholmaan, tapaa nykyisen vaimonsa Lindan ja saa tämän kanssa kolme lasta. Näin kuusisataasivuinen teos tiivistettynä. 

Luin kirjaa monta viikkoa. En pitänyt kirjan lukemisessa kiirettä, sillä halusin nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Luin viipyillen, koska pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa. Rakastan sitä.

Knausgårdin tekstin vetovoimaa on hankala selittää. Miten jonkun ihmisen elämä ja ajatukset voivat kiinnostaa vielä sivulla 639? Miksi kirjan päättyminen saa surumieliseksi, miksi tekstiä janoaisi aina vain lisää?

Elämää on helppo ymmärtää, sitä määritteleviä tekijöitä on vähän. Minun elämässäni niitä oli kaksi. Isäni ja se etten kuulunut mihinkään.

Isäsuhteen kuvaus oli keskiössä ensimmäisessä kirjassa, nyt painottuu enemmän mihinkään kuulumattomuus. Karl Ove muuttaa Norjasta Tukholmaan, missä ei tunne juuri ketään ja missä häntä ei vaivatta ymmärretä. Knausgård kuvailee myös paljon kirjoittamistaan, arkeaan perheen parissa ja suhdetta vaimoonsa. Taiteilijaparin välillä räiskyy helposti, sillä näyttelijäksi opiskelevan Lindan mielenterveys horjuu eikä Karl Ovekaan ole helpoin kumppani.

Kirjailijan arvomaailmassa rakkaus ei mene kaiken edelle, eikä hän edes yritä peitellä sitä. Hän toteaa toistuvasti, että jos hänelle ei perhe-elämältä jää omaa aikaa kirjoittamiselle ja romaanien työstämiselle, hän jättää Lindan. Niin yksioikoisesti hän sen ilmaisee. Hän kärsii, jos joutuu uhraamaan liikaa kirjoitusaikaa vaikkapa lastenhoidolle. Niinpä perheen on sopeuduttava kirjailijan tahtoon.

Taiteilijaelämällä on siis kääntöpuolensa. Kirjoittamisen pakko ja hankaluus ovat raastavia. Arkinen toimeentulo on hoidettava, vaikka tilanne olisi toivoton:

Mutta kun romaanissa oli vain sandaaleja ja kameleita, siitä ei tullut mitään.

Vakuutuin Knausgårdin taituruudesta jo lukiessani sarjan ensimmäistä kirjaa. Rehellisyyden tuntu Knausgårdin kirjoittamisessa teki minuun nyt toistamiseen vaikutuksen. Knausgård näkee pienissä arkisissa asioissa kiinnostavia merkityksiä ja tekee jatkuvasti vähäeleisiä yleisinhimillisiä havaintoja.

Knausgårdin lukeminen on opettanut minulle, että hyvän kirjan merkki ei välttämättä olekaan se, että sen ahmii melkein yhdeltä istumalta. Loistavat lukukokemukset voivat olla keskenään kovin erilaisia. Kirjan tunnelmissa viipyily voi olla yhtä nautinnollisia kuin ahmiminen.

Yllätyin, kuinka vähän Knausgårdin kakkoskirjasta löytyy blogisavuja. Poplaari-blogin Pekka on kirjoittanut kakkososasta täällä, ja Anita Konkan perusteellinen teksti on luettavissa täältä. Pekka kutsuu Knausgårdia blogissaan leikkimielisesti Knasuksi – sama lempinimi on käytössä täälläkin!