Inhimillisyyden puolesta – Antti Tuuri: Mies kuin pantteri: Wahlroosin elämä

Kansi: Kirsti Maula.

Otava 2022. 158 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Wahlroos syntyi vuonna 1955. Hänen ja Antti Tuurin tiet kohtasivat yhdeksän vuotta myöhemmin, kun TKK:lla opiskeleva tuleva kirjailija Antti meni tapaamaan tyttöystävänsä Pirkon perhettä. Pirkon pikkuveljellä oli Downin oireyhtymä, jota tuolloin vielä kutsuttiin yleisesti mongolismiksi. Tyttöystävä epäili, haluaisiko Antti nähdä häntä enää veljen vuoksi – Antti halusi, tyttöystävästä tuli vaimo ja Wahlroosista ystävä.

Vuosikymmenien ystävyyteen on mahtunut monenlaista. Yhteisiltä kalastusreissuilta on paljon muistoja, samoin perhejuhlista. Wahlroosin vilpittömyys ja välittömyys ovat keventäneet monia tilanteita. 

Wahlroosin oireyhtymä on lievä, mutta silti esimerkiksi rahan arvoa hän ei ole koskaan hahmottanut. Työuran Wahlroos teki Aula-työkodissa, jossa hän vuosikymmenien ajan osallistui erilaisiin ohjattuihin töihin, lähinnä kutoi mattoja. Vapaa-ajalla Wahlroos kävi aktiivisesti erilaisissa kerhoissa ja muun muassa kirjoitti päiväkirjaa. Nyt eläkkeelle jäänyt mies asuu Alzheimerin vuoksi hoivakodissa, ja Tuuri toimii hänen edunvalvojanaan.

Wahlroosin elämänvaiheiden lomassa Tuuri kertaa Downin syndroomaan liittyviä faktoja. Sikiöseulontojen myötä Down-vauvojen määrät ovat Suomessakin vähentyneet, mutta esimerkiksi Islannissa seulonnat ovat johtaneet siihen, että käytännössä kaikki Down-raskaudet keskeytetään eikä Down-ihmisiä siis synny. Tuuri kysyy, onko tämä oikein. 

Tuuri on sitä mieltä, että maailma tarvitsee Down-ihmisiä, ja kaipaa seulontojen rinnalle parempaa tukea opiskeluun, työhön ja asumiseen.

Kirja on lyhyt, mutta painava. Tuuri ei sorru kaunisteluun: Wahlrooskin on osannut olla ärsyttävä, hän on aiheuttanut harmia ja huolta. Wahlroos on kuitenkin ollut aktiivinen toimija yhteiskunnassa, tärkeä ja rakas läheinen monelle, arvokas ihminen. Hänen tarinansa ansaitsee tulla kerrotuksi.

Tuurin lakonisen toteava tyyli toimii tässäkin kirjassa. Elämänkaaren sattumusten raportoinnissa pilkahtelee huumori ja kerronnasta välittyy Wahlroosin ympärilleen säteilemä ilo. 

Helmet 2022: 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista.

Antti Tuuri: Uusi Jerusalem

Kansi: Hannu Taina. 

Otava 1988. 362 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Tänään vietetään kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin päivää. Kirjallinen juhlapäivä on oivallinen ajankohta aloittaa Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan esittely täällä blogissa. Kuusiosainen sarja kertoo pohjanmaalaisen Hakalan suvun vaiheista sekä Suomessa että siirtolaisina Amerikassa. Suvun jäsenten elämää seurataan 1920-luvulta aina 1990-luvulle asti.

Kaavailen lukevani Pohjanmaa-sarjan tämän vuoden aikana. Luen sarjan kronologisessa järjestyksessä, eli nyt ensimmäisenä luin romaanin Uusi Jerusalem. Se olisi ilmestymisjärjestyksessä vasta sarjan neljäs osa. Mikäli suunnitelmani pitävät, Kirjakimarassa ilmestyy tämän vuoden aikana arviot sarjan muistakin viidestä osasta, jotka ovat Maan avaruus, Talvisota, Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Lakeuden kutsu. Päätösosasta Tuuri sai Finlandia-palkinnon.

Uusi Jerusalem kuvaa Johannes Hakalan matkaa Suomesta Kanadan kautta Yhdysvaltoihin, ja miehen oman paikan etsimistä siirtolaisena. Eletään 1920-luvun loppua, ja joukko suomalaisia miehiä on lähtenyt meren yli uuteen maahan työn perässä. Jo Halifaxiin päättyvä laivamatka koettelee matkalaisia, eikä heitä määränpäässä otetakaan vastaan avosylin, kuten he ovat luulleet. Atlantin tuolla puolen maata koettelee depressio eli lama, joka on johtanut työväen vähentämiseen, lakkoihin ja levottomuuksiin.

Johannes Hakala kertoo itse omaa tarinaansa. Minäkertojan silmin koetaan mainarin arki syvällä kaivoksessa, täiden kutina asuntolan pedissä ja kielitaidottoman siirtolaisen ulkopuolisuus uudessä ympäristössä. Johannes on englanninkielisessä ympäristössä täysi ummikko ‒ kielitaitoa ei ole. Pian hän oppii muutamia yksittäisiä sanoja, mutta esimerkiksi kaivoksella tarvittavat keskustelut käydään elekielellä. Paikallisia kutsutaan kielisiksi ja finglish värittää tekstiä. Hakala lähtee miesjoukon mukaan ampumaan muuseja, ja mainarit asuvat poorttihausissa. Sudburyn kaupunki vääntyy pohjalaisessa suussa Supperiksi. Hakalan toveri Mäen Kalle on uudessa maassa Charles McKay.

Tuuri ei juuri päästä lukijaa Johanneksen pään sisälle, vaan antaa tekojen puhua. Hakala pitää puolensa, tekee määrätyt työt, muttei ala pokkuroimaan. Viina maistuu, muttei yhtä ahnaasti kuin muille mainareille. Omapäinen Hakala seuraa hieman epäillen myös siirtolaispastorin ajamaa Uusi Jerusalem -hanketta, jonka myötä olisi tarkoitus perustaa yhteiskunta preerialle. Miehen taustasta saamme tietää vain vähän: Suomeen talollinen mies on jättänyt kaiken, kokonaisen elämän vaimoineen ja lapsineen, eikä aietta paluusta ole.

Uusi Jerusalem oli lupaava avaus Pohjanmaa-sarjalle. Minäkertojan matkassa pääsin sukeltamaan mainarin elämään ja siirtolaisen asemaan. Romaanista välittyy kirjailijan kerronnan riemu ja helppous: tarina luistaa, eikä Tuurin tunnistettava lause petä. Finglish-ilmaisut ovat hauska lisä. Seuraavilta osilta odotan tarinan etenemisen lisäksi lisävalotusta Johannes Hakalan taustaan. Toivottavasti myös suvun naiset ja muutenkin naiset saavat isomman roolin tulevissa kirjoissa. Uusi Jerusalem on nimittäin melkoinen äijä-kirja, jossa naiset ovat lähinnä piikoja poorttihauseissa tai ilotyttöjä koiratorpissa eli bordelleissa.

Miksi sitten aloin lukea Tuuri kirjasarjaa? Idean taisin saada kanssabloggaajalta: Lukijatar on lukenut Pohjanmaa-sarjaa viime aikoina. Hän on edennyt projektissaan jo viidenteen eli toiseksi viimeiseen osaan. Lukijattaren arvion tästä ensimmäisestä osasta, Uudesta Jerusalemista, voi lukea täältä.

Toki kiinnostukseeni vaikuttaa myös se, että pidän Tuurista kirjailijana. Olen aiemmissa Tuuri-postauksissani nimittänyt Tuuria kirjalliseksi tukipilarikseni. Bloggaavana lukijana tulee luettua monenlaisia teoksia, mutta Tuuri on yksi niistä, joiden luokse voin aina palata, kun kaipaan jotakin tuttua ja turvallista. Tuurin teksti tuntuu yhtä lämpimän kotoisalta kuin takkatulen loimu.

Rakkauteni Tuurin teksteihin on kehittynyt pikkuhiljaa. Kirjallisuudenopiskelijana hymistelin, kun luennoitsija hehkutti Tuuria maasta taivaisiin, mutta sympatiseerasin kurssilla vieraillutta kirjailijaa. Vielä vuonna 2013 olen kirjoittanut Taivaanraapijoiden arvioon, ettei Tuuri lukeudu omiin suosikkeihini, mutta niin vain on mieli vuosien varrella muuttunut. En toki vieläkään aina lumoudu hänen kaikista teoksistaan, mutta se ei ole este kirjalliselle faniudelle.

Palaan Tuurin pariin siis Maan avaruuden merkeissä lähikuukausina!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3. Kirja aloittaa sarjan. Se on myös ensimmäinen luettu Hyllynlämmittäjä.

Muita Antti Tuurin kirjoja Kirjakimarassa:

Bospor Express
Matkoilla Euroopassa
Ikitie
Taivaanraapijat
Tammikuu 18
Tenoa soutamassa

Antti Tuuri: Tammikuu 18 (2017)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 220.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Antti Tuurin Tammikuu 18 on dokumentaarinen ja napakka kuvaus Suomen sisällissotaa edeltäneistä tapahtumista ja sodan alkuvaiheista. Näkökulma on valkoisten, sillä kirjan keskeiset henkilöt ovat toimijoita Ylistaron suojeluskunnassa. Minäkertojana toimii rakennusmestari ja suojeluskuntajohtaja Ahto Sippola, joka tarinan edetessä nousee suojeluskunnan esikuntaan.

Raportinomainen romaani kuljettaa lukijaa ympäri Pohjanmaata. Lähes koko ajan ollaan liikkeellä. Sippola matkustaa reellä kireästä pakkasesta huolimatta, hän käy muun muassa Vimpelin ja Vöyrin sotakouluilla. Suojeluskunnan pitäisi riisua aseista venäläisiä sotilaista, mutta asepula hankaloittaa operaatiota. Sotakouluissakin harjoitellaan heinäseipäiden kanssa aseiden puutteessa.

Tuuri kirjoittaa historiallisiin faktoihin nojaten ja jouhevasti edeten. Tuuri tarkastelee historian käännekohtia paikoin humoristisesti, mikä on Tuurin-lukijoille tuttu sivumaku. Asepulaa pyritään ratkomaan asevaraston seinään sahattavalla reiällä, eikä Vaasan-junan sabotointi aivan onnistu. Sippolan matkoilta kertyy anekdootteja:

Renwall kysyi, kuinka kauan minä uskoin sodan kestävän. Sanoin sen kestävän kolme kuukautta. Senaattori ihmetteli, että osasin niin tarkasti sanoa, koska sota päättyisi, vaikka se ei vielä ollut edes kunnolla alkanut. Selitin, että kolmen kuukauden kuluttua olisi käsillä kylvöaika, ja silloin piti miesten olla kotona: jos satoa ei syksyllä saataisin, ihmisiä kuolisi nälkään vaikka voittaisimmekin sodan. Senaattori kirjoitti muistikirjaansa tämän.

Henkilöt jäävät etäisiksi reportaasimaisen kerronnan vuoksi. Tuuri ei mene kenenkään nahkoihin, vaikka onkin valinnut minä-kertojan selostamaan tapahtumia. Huomio on toiminnassa ja liikkeessä. Taustatyötä on ilmiselvästi tehty ahkerasti: arkistot ja historialliset selvitykset kaikuvat tekstissä.

Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, jos sisällissota ja erityisesti valkoinen näkökulma kiinnostavat.  Jos haluaa lukea sotaromaanin, mutta ei halua upota taisteluihin tai rintamakuvauksiin satojen sivujen ajaksi, niin tämä on kirja paikallaan. Kirja avaa hyvin taktikointia ja joukkojen valmistamista sotatoimiin. Toki tämä menee Tuuri-fanille välipalakirjana.

Tuurista on pikkuhiljaa kehkeytynyt yksi luottokirjailijoistani. Aina en pakahdu ihastuksesta hänen teostensa äärellä, mutta Tuurin kirjaan tarttuessani tiedän, mitä saan: varmaa, vakaata, nasevaa ja taidokasta luettavaa. Ääni ja poljento ovat tuttuja.

Muita Tuureja Kirjakimarassa: Matkoilla Euroopassa, Bospor Express, Taivaanraapijat, Ikitie, Tenoa soutamassa.

Lyhytarvioita

Välillä jostakin kirjasta ei tahdo syntyä omaa postausta sitten millään. Joskus kirja jättää sanattomaksi, vaikka se olisi ollut kuinka koskettava tai ainutlaatuinen lukuelämys. Välillä myös "ihan kivoista" kirjoista jää teksti kirjoittamatta. Olen ratkaissut tämän tekstijumiongelman siten, että koostan aina silloin tällöin useamman kirjan laajuisen yhteispostauksen. Vuodenvaihde on käsillä, joten taas tuli aika putsasta pöytä bloggaamattomista kirjoista. Uutta vuotta ja uusia kujeita blogin suhteen on kivempi suunnitella, kun blogi on ajan tasalla.

Lyhytarvioihin pääsi tällä kertaa mukaan kovin sekalainen sakki kirjoja:

 

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa (2011)

Alkuteos: Rien ne s'oppose à la nuit.
Suom.: Kira Poutanen (2013).

WSOY 318 s. Kirjastosta lainattu.

Ranskalainen kirjailija Delphine de Vigan on kirjoittanut äidistään vangitsevan ja koskettavan romaanin. Huomasin usein lukiessani palaavani katselemaan lumoavaa kansikuvaa. Kansi on yhtä tummanpuhuva kuin tarinakin: äidin elämää leimasivat lukuisat salaisuudet ja häilyvä mielenterveys. Äiti teki lopulta itsemurhan, mikä jätti jälkeensä kysymysten tulvan. Vigan onnistuu välittämään lukijalle tyttären hämmentyneen ja tietoa etsivän näkökulman. Kirja imaisi minut niin maailmaansa, että luin sen liiankin nopeasti. Saatan hyvin palata tämän tarinan pariin joskus uudelleen.

* * *

 

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta (2009)

Alkuteos: Ce que je sais de Vera Candida.
Suom.: Ville Keynäs (2011).

WSOY 284 s. Kirjastosta lainattu.

Tässä on toinen huikean hienoa ranskalaisen kirjailijan teos, jonka luettuani olin sanaton. Kyseessä on mukaansatempaava tarina kolmen sukupolven naisista, joiden elämäntarinoissa on paljon tummia sävyjä. Vera Candidaa näyttää odottavan samansuuntainen kohtalo kuin hänen äitiään ja isoäitiään eli synnyttää lapsi, jonka isästä ei ole varmuutta. Vera nousee kuitenkin vastustamaan kohtaloaan ja lähtee pois kotisaareltaan. Hotkaisin kirjan sellaisella vauhdilla, ettei siitä jäänyt tarkkoja mielikuvia. Lukukokemuksesta jäivät päällimmäisinä mieleen vahvat naiset ja väkevä tunnelma.

* * *

 

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1998)

Alkuteos: Harry Potter and the Chamber of Secrets.

Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta (1999)
Lukija: Vesa Vierikko.

Kansi: Mika Launis.
Kesto: 11 t 26 min. Kirjastosta lainattu.

Harry Pottereiden kuunteleminen äänikirjoina jatkui. Toinen vuosi Tylypahkassa tuo Harrylle ensimmäistä enemmän kouluhaasteita, ja opiskelukiireiden lisäksi stressiä aiheuttaa tieto, että salaisuuksien kammio on avattu. Jästiperheiden lapsia vainotaan, ja heitä aletaan löytää kangistettuina. Harryn hyvä ystävä Hermione on myös vaaravyöhykkeellä, sillä hänen vanhempansa ovat jästejä.

Kuuntelin kakkososan heti sarjan aloituskirjan perään. Nyt hahmot olivat jo minulle tuttuja ja osasin odottaa tietynlaista kaavaa: kirjassa kuvataan yhden lukuvuoden ajan Harryn, Ronin ja Hermionen elämää, johon mahtuu opiskelun lisäksi jokin hurja seikkailu ja vaaratilanteita.

* * *

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (1999)

Alkuteos: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban.

Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta (2000).

Lukija: Vesa Vierikko.

Kansi: Mika Launis.
Kesto: 14 t 39 min. Kirjastosta lainattu.

Aiempien kirjojen tapaan myös kolmannessa Harry Potter -romaanissa Harry ystävineen ajautuu seikkailuihin ja hankaluuksiin. Tällä kertaa vastustajana on Azkabanin vankilasta karannut vaarallinen vanki, Sirius Musta. Seikkailun tuoksinassa Harry saa tietää enemmän taustastaan, vanhemmistaan ja heidän salaperäisestä kuolemasta. Kaikki ei olekaan sitä, miltä näyttää, ja lukijakin yllättyy useaan kertaan. Hahmoista paljastuu uusia piirteitä, ja kuolemanuhka on jälleen vahvasti läsnä.

Ensimmäistä Potter-kirjaa kuuntelin alkusyksystä herkeämättä, mutta toisen osan tarina ei ollut mielestäni yhtä vetävä. Tämä kolmas osa palautti jälleen innon Harryn vaiheiden seuraamiseen, joten ei kai tässä auta muuta kuin jatkaa suoraan neljännen osan kanssa! Tuntuu uskomattomalta, että olen kuunnellut Pottereita tänä syksynä jo yhteensä yli 35 tuntia. Aika Harryn ja kavereiden seurassa kuluu kuin siivillä

* * *

Valerie Solanas: SCUM-manifesti (1968)

Alkuteos: SCUM Manifesto. 

Suom. Suvi Auvinen (2011).

Savukeidas 74 s. Kirjastosta lainattu.

Päädyin lukemaan amerikkalaisen Valerie Solanasin SCUM-manifestin Sara Stridsbergin ja Peppe Öhmanin kirjojen johdattelemana. Halusin nähdä itse, mistä kohutussa manifestissa on kyse.

SCUM-manifesti on ohut kirjanen, joka on täynnä painavia sanoja ja ajatuksia. Solanas esittelee ajatuksen yhteiskunnasta, jossa ei ole miehiä. Manifestin nimi SCUM on akronyymi ja muodostuu sanoista Society For Cutting Up Men. Provokatiivinen ja rääväsuinen ajatelma on ymmärrettävästi herättänyt huomiota ja paheksuntaa ilmestymisaikanaan eli 1960-luvulla. Miesvihamielisten ajatustensa johdosta Solanas nähdään usein äärifeministinä, ja hänen manifestinsa on ollut noussut kulttimaineeseen

* * *

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala (1997)

Alkuteos: The God of Small Things. 

Suomentaja: Hanna Tarkka (1997).

Otava 384 s. Kirjastosta lainattu.

Intialaisen Arundhati Royn romaani on täynnä Intian värejä, hajuja ja makuja. Roy kuvaa intialaista elämää tarkasti ja paikoin pilke silmäkulmassa. Tarinan keskiössä ovat kaksoset Rahel ja Estha, joiden loppuelämää varjostaa lapsuudessa sattunut onnettomuus. Menneisyyden painolasti ei hellitä. Roy kuvaa koskettavasti sisarusten suhdetta ja kaksosten lähipiirin välejä. 

Roy voitti tällä esikoisteoksellaan Booker-palkinnon lähes parikymmentä vuotta sitten eikä ole sen jälkeen julkaissut kirjoja. Nyt syksyllä kuulin, että Roylta ilmestyy tulevana vuonna uusi romaani. Se menee ehdottomasti lukulistalle!

* * *

Agneta Pleijel: Fungi - romaani rakkaudesta (1993)

Alkuteos: Fungi - en roman om kärleken.

Suom. Marja Kyrö (1995).

Otava 255 s. Kirjastosta lainattu.

Tartuin Pleijelin romaaniin työkaverin suosituksesta. Meidän kirjamakumme osuvat monesti yksiin, joten olin todella hämmentynyt Fungin äärellä. En missään vaiheessa päässyt sisään tarinaan, joka lähtee liikkeelle 1800-luvun alkupuolen Saksasta ja joka poukkoilee sitten eri puolille maailmaa. Päähenkilönä on saksalainen Franz Wilhelm, jonka isä toivoo pojasta lääkäriä. Nuortamiestä kiinnostavat kuitenkin lääketiedettä enemmän kasvioppi ja rakkauden salat. Franz Wilhelm toimii myös tarinan kertojana, hyvin rasittavana sellaisena. Kertojan katse ja jaarittelut olivat minulle liikaa. Ärsyynnyin ja turhauduin. Ja nukuin.

* * *

Antti Tuuri: Tenoa soutamassa (2009)

Kansi: Hannu Taina.
Otava 192 s.  Kirjastosta lainattu.

Antti Tuurin Tenoa soutamassa on sympaattinen kertomuskokoelma kirjailijan kalareissuista. Tuuri oli pitkään ajatellut lohenpyytämisen Tenolta olevan turhanpäiväistä, kunnes hän kerran lupautui erään porukan matkaan. Lohijoki lumosi skeptisen kirjailijan. Sittemmin Tuuri on tehnyt vuosittain syksyisen kalareissun Tenon maisemiin. Kirjassaan Tuuri kuvailee kalojen pyytämistä, luontoa ja suhdettaan paikalliseen soutajaan, jonka kanssa hän ystävystyy. Välillä Teno jättää miehen ilman saalista, mutta lohien määrä ei ole ainoa syy palata joelle: "Joen soutaminen oli joka vuosi suuri elämys niin kuin hyvän ystävän pitkään odotettu tapaaminen."

Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa (2011)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 222.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Kirsti Maula.

Matkustin Tuurin kanssa tällä kertaa ympäri Eurooppaa aurinkotuolista käsin. Tuurin matkakirjoista olen aiemmin lukenut Bospor Expressin, jossa kirjailija kertoo matkastaan turkkilaisille kirjallisuusfestivaaleille. Se on yhtenäisempi teos, sillä siinä keskitytään yhden matkan kuvaukseen. Matkoilla Euroopassa on pikemminkin tekstikokoelma, jonka jokainen teksti kertoo yhdestä matkasta. Erona Bospor Expressiin on myös kantaaottavuus: tässä Tuuri puolustaa kärkkäästi esimerkiksi vaihtoehtoisia lääkemuotoja ja akupunktiota ja vastustaa ainakin joitakin kalastusmuotoja. Tällaista en muista toisesta teoksesta.

Kirjailija matkustaa yksin tai vaimonsa Merjan kanssa. Tuurin ajatusmaailman mukaisesti tärkeintä on matkanteko ja matkalla oleminen, ei niinkään päämäärä. Hän on kiinnostunut paikallisesta kulttuurista ja historiasta ja hän kuvailee luontoa, ravintoloita, ruokia ja tunnelmaa. Tarkat havainnot ja kiire eivät sovi yhteen. Matkat eivät ole kirjailijalle juuri koskaan lomaa: hän pitää töitään mukanaan ja työstää teoksiaan kurinalaisesti lähes päivittäin.

Herään aamulla aikaisin, myrsky on tauonnut ja on taas hiljaista ja tyyntä. Aurinko nousee, heittää vuorten pitkän varjon kauaksi mereen, alkaa lämmittää. Kerään terassilta myrskyn tuomia oksia ja lehtiä. On vielä viileää, avaan ruokailutilan ikkunaluukut ja syön sisällä. Katselen, kuinka pienten kalastajaveneiden laivasto ajaa merelle ja ryhtyy kalastamaan lahdella. 

Teen töitä yhdeksään saakka, kirjoitan edelleen juttuja kalastuskirjaani. Yhdeksän aikoihin vaimoni tulee yläkertaan hakemaan minua aamiaiselle; juon kupin kahvia hänen seurakseen.

Kun aamupäivän pyhittää kirjoittamiselle, voi loppupäivän keskittyä kohdekaupunkiin tutustumiseen. Tuuri on matkustellut ympäri Eurooppaa jo koulupojasta asti, joten konkarimatkailija tekee myös kiinnostavia huomioita siitä, miten Eurooppa ja eurooppalaiset ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet.

Tuurin matkakirjojen lukujärjestyksellä ei sinänsä ole väliä, mutta jos nyt voisin valita, lukisin ensin tämän ja sitten vasta Bospor Expressin, sillä tämä kirja pohjustaa monia ajatuksia, jotka tulevat esiin myös myöhemmässä teoksessa. Kirjailijan laajassa tuotannossa on vielä muitakin matkakirjoja, kuten Pieni suuri maa ja Neljännen valtakunnan vieraana, joihin aion ehdottomasti tutusta. Onni on monta lukematonta Tuuria!

Voin suositella kirjaa erityisesti lomalukemiseksi: teksti on kepeää jutustelua ja etenee jouheasti. Tuurin matkassa saa nauttia taidokkaan pelkistetystä kerronnasta ja lakonisesta huumorista. Vaarana on, että tekisi itsekin mieli hypätä junaan tai astua laivaan ja lähteä!

Antti Tuuri: Bospor Express (2013)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 202.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Kirsti Maula.

Postauksia ilmestyy tällä viikolla tiiviiseen tahtiin ajastettuina, sillä urakoin viikonloppuna syksyn mittaan luettuja kirjoja teksteiksi. Tuurin Bospor Expressin luin ennen Helsingin kirjamessuja, koska ajatuksenani oli mennä kuuntelemaan kirjailijaa messuilla. Sohlailin aikataulujen kanssa enkä lopulta nähnyt Tuuria messuilla, mutta en surrut sitä suuremmin, sillä olen nähnyt hänen esiintyvän monesti aiemmin. Bospor Express on ensimmäinen ei-fiktiivinen teos, jonka häneltä luin, enkä joutunut taaskaan pettymään!

Nyt kun pisteytän useampia kirjoja peräjälkeen, pisteiden jako pohdituttaa. Jakelen vain kärkipään numeroita – mitäs järkeä tällaisessa "hehkuttamisessa" on? Pitäisikö pisteistä luopua kokonaan? Vielä en ole valmis tekemään päätöstä, että poistaisin (ontuvan) pisteytyssysteemini. Syy kärkipään pisteiden painottumiseen on yksinkertaisesti siinä, että olen opetellut jättämään epäkiinnostavat ja tökkivät kirjat kesken. Ja niitä on ollut paljon.

Luonnostelin jo postausta otsikolla "Kun lukeminen kriisiytyi", mutta se tilitys jääköön koneen uumeniin. Pointtini tekstissä oli, että kun on lukenut uusimman Knausgårdin, Murakamin 1Q84:n, huippuhyvän esikoiskirjan ja hurjan yllättäjän, niin mitä sitä enää voi lukea? Kaikki maistuu puulta, voinko lukea enää mitään?

Syksyn ja oikeastaan jo menneen kesän aikana luin monia vavisuttavia kirjoja, joista osasta bloggaus on vasta tulossa, ja samalla olen huomannut, kuinka uutuusproosa tökkii. En ole koskaan aiemmin jättänyt kesken niin monia kirjoja kuin olen jättänyt tämän syksyn aikana. Jos kirja ei liikuta minussa mitään ensimmäiseen viiteenkymmeneen sivuun, niin annan olla. Joskus olen huomannut tämän jo paljon aiemminkin.

Olen alkanut miettiä, onko minuun tullut lukijana jokin vika. En päässyt alkua pidemmälle esimerkiksi Teirin, Konstigin, Snellmanin, Gröschnerin, Schalanskyn, Hosseinin, Hurman, Pelon, Tervon, Krohnin enkä Vilkkumaan uutuuksissa. Jälkimmäisestä keskeytyksestä voisin syyttää osin myös lukemani kirjan e-kirjaformaattia, sillä en ole aivan valmis myöntämään, etten pitäisi ikisuosikkini proosasta. 

Kirjan kesken jättäminen ei aina välttämättä ole näin negatiivissävytteinen kokemus. Olen jättänyt kesken esimerkiksi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ja Lundbergin Jään, joista tiesin heti, että tulen ne jossakin vaiheessa lukemaan. Jälkimmäisen luinkin loppuun nyt syksyllä, ja se osoittautui hienoksi kirjaksi. Keskenjättämisen hetkellä aika vain ei ollut oikea. Tänä syksynä aika vain ei todellakaan ole ollut suotuisa uutuuskirjoille ja minulle. 

Aloitin lukemiseni kriisiavun niin, että palautin kirjastoon (lähes) kaikki lainani ja päätin unohtaa uutuudet ja päivänpolttavat kirjat. Luen loppuvuoden oman kirjahyllyn kirjoja tähtäimenä kavuta Halti-tunturille Kirjavuori-haasteessa. Ensi vuodelle keksin lukemiselleni mainion jujun, josta kerron vuodenvaihteessa tarkemmin.

Eksyin aika hyvin sivuraiteille, nyt pitäisi varmaankin sanoa jotakin otsikon kirjasta! Tuuri on kutsuttu kirjallisuusfestivaaleille Turkkiin, eikä hän halua matkustaa lentokoneella. Niinpä kirjailija matkustaa kohteeseensa laivoilla ja junilla reittiä Tukholma–Kööpenhamina–Hampuri–Wien–Budapest–Belgrad–Istanbul. Viimeisen välin hän taittaa idän pikajunalla, Bospor Expressillä. Aikaavievän matkustustavan motiivina on kiireettömyyden tavoittelu, eivät pelot.

Tuuri on matkapäiväkirjansa perusteella säntillinen ja työorientoitunut kahviloista nautiskelija, joka on myös altis kommelluksille. Vaikka sattuisi välikohtauksia, ja kirjailija liikkuisi miljoonakaupungin vilskeessä, niin hän ei kadota seesteistä ja rauhallista elämänasennettaan.

Matkapäiväkirjaan tallentuu havaintoja paikoista, tilanteista ja matkalla tavatuista ihmisistä. Kirjailijakonkari kommentoi matkustamisen lomassa myös kirjailijan ammattia ja kirja-alaa:

Näyttelystä tultuani söin lounaan museon lähellä japanilaisessa ravintolassa. Mietin, että minunkin pitäisi ehkä ottaa itselleni uusi kirjailijanimi ja antaa nykyinen nimeni jollekin kirjailijaksi haluavalle nuorelle. Tämä alkaisi julkaista kirjoja minun nimelläni ja minä julkaisisin kirjani aivan uudella nimellä. Arvostelijat kiittäisivät Antti Tuuria uudistumisesta, ja uudesta kirjailijanimestäni sanottaisiin ehkä että olin uusi, raikas tuulahdus suomalaisen kirjallisuuden ummehtuneessa ilmakehässä.

Tuurista on tullut minulle kirjallinen tukipilari. Kirjailija kynästä tulee perusproosaa ilman kikkailuja. Tuurilla on selkeä lause, ja teksteihin syntyy tunnistettava lakoninen poljento. Iloitsen jo nyt siitä kirjaston hyllyllisestä Tuurin kirjoja, jotka minulla on lukematta. Olen matkannut Tuurin kyydissä sotatantereilla, New Yorkissa ja nyt Turkissakin, ja vielä on onneksi monia matkoja jäljellä.

Antti Tuuri: Ikitie (2011)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 431.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Hannu Taina.

Ikitie on seitsemäs osa Antti Tuurin Äitini suku -sarjassa. Kesällä kuuntelin äänikirjana sarjaan kuuluvan kirjan Taivaanraapijat, joka on osa numero viisi. Taivaanraapijat kertoi suomalaisen Jussi Ketolan vaiheista New Yorkin pilvenpiirtäjien työmailla 1900-luvun alussa, kun taas Ikitien tarina alkaa vuodesta 1930. Näiden teosten välissä on ilmestynyt Kylmien kyytimies, joka keskittyy vuoden 1918 tapahtumiin. Kaikki nämä kolme romaania kertovat samasta päähenkilöstä, Jussi Ketolasta. Teokset voi mainiosti lukea irrallisina kirjoina.

Ikitien alussa eletään vuotta 1930. Ketola asuu vaimonsa ja lastensa kanssa Pohjanmaalla, kun hänet eräänä yönä pakotetaan mustan auton kyytiin ja muilutetaan Lapuan liikkeen toimesta Suomen halki aina Neuvostoliiton rajalle. Tuosta reitistä kirja on saanut nimensä. Rajalla Ketola ottaa jalat alleen ja päätyy Neuvosto-Karjalaan, jossa hän elää seuraavat kahdeksan vuotta.

Kirjoitin Taivaanraapijat kuunneltuani, että Tuuri kuvaa miespäähenkilön eli Ketolan ajatusmaailmaa kiinnostavasti. Nyt täytyy kyllä hieman ottaa sanoja takaisin, sillä Ikitietä lukiessani huomasin, miten olemattomasti Ketolan mielenliikkeitä ja ajatuksia avataan. Ajatusmaailma käy toki ilmi teoista ja heijastuu esimerkiksi puheeseen, mutta Ketolan pään sisään Tuuri ei lukijaa päästä.

Tunteeton tämä jäyhä työmies ei kuitenkaan ole. Ketolan tunteet tulevat esille esimerkiksi kohtauksessa, jossa hän on yksin metsässä ja reuhtoo sammalikkoa ja puun juuria puukolla. Tunnekuohuitta tuskin kukaan voisi Ketolan vaiheita elää, mutta niihin ei missään vaiheessa jäädä vellomaan: metsässäkin tilanne on nopeasti ohi, käteen tullut haava sidottu ja matka jatkuu. Jussi Ketolan järkähtämättömyys ja sinnikkyys kumpuavat syvältä sisimmästä.

Kirjan nimen perusteella voisi kuvitella, että ikitie pysyisi tarinan näyttämönä alusta loppuun. Muilutus on kuitenkin vain lyhyehkö osio tarinan alussa, mitä seuraa pidempi jakso rajantakaisessa Karjalassa. Ketola asuu vuosia Hopea-nimisessä kolhoosissa, kunnes Stalinin vainot alkavat. Kirjan alku ja loppu ovat vauhdikkaita, dynaamisia jaksoja, keskiosan kolhoosielämän kuvaus tavallaan suvantovaihe tarinassa.

Tuuri ei repostele tai vyörytä, vaan antaa pelkistetyn kerronnan tehdä tehtävänsä. Tuurin kerrontaa voisi kutsua myös lakoniseksi. Ainakin minuun tämä vähemmän on enemmän -metodi puree: vatsasta väänsi ja sykekin nousi välillä Ketolan vaiheita lukiessani. Alun muilutuksen väkivalta ja loppupuolen puhdistusten teloitukset vaativat hengähdystaukoja ja sulattelua.

Olen päässyt Tuurin kirjojen matkassa tutustumaan sellaisiin historian vaiheisiin, joista en aiemmin ole pahemmin tiennyt. Ihailen aina vain Tuuri varmaa, jouhevasti etenevää, vähäeleistä kerrontaa. Ikitien on lukenut Blogistaniassa esimerkiksi Amma, jonka mielestä Kylmien kyytimies on näistä Ketola-romaaneista paras. Minulla on hyvää Tuuria siis vielä lukematta.

Antti Tuuri: Taivaanraapijat (2005)

Äänikirja. 

Lukija: Taneli Mäkelä. 

Kustantaja: Otava. 

Kesto: 6 t 30 min.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: otava.fi

Taivaanraapijat on viides osa Tuurin Äitini suku -romaanisarjassa. Sarjan muut osat eivät ole minulle tuttuja, mutta teos toimi mainiosti erillisenäkin. Olen lukenut jokusen Tuurin kirjan, ja Taivaanraapijat toi mieleeni aiemmat kokemukseni Tuurin parissa: juoni etenee selkeästi ja miespäähenkilön ajatusmaailmaa kuvataan kiinnostavasti.

Taivaanraapijat kertoo Jussi Ketolan vaiheista 1900-luvun alun New Yorkissa, jonne hän on matkustanut toteuttamaan amerikkalaista unelmaa. Kylmäpäinen Ketola raataa leipänsä eteen ensin metrotunnelityömaalla Hudson-joen alla ja sittemmin pilvenpiirtäjän eli taivaanraapijan huipulla. Ketola on järkähtämätön työmies, mutta sortuu välillä sinisilmäisyyteen suuren maailman houkutusten keskellä. Vastoinkäymisistä huolimatta Ketola on sisukas selviytyjä.

Kotimaista kirjallisuutta opiskellessani Tuuri kävi eräällä kurssillamme kirjailijavieraana, ja tuon luennon jälkeen olen sympatisoinut tätä vaikuttavan uran tehnyttä kirjailijaa, vaikkei hän omiin suosikkeihini lukeudukaan. Viihdyn Tuurin tasavahvan kerronnan parissa ja varmasti luen häneltä jatkossa monia kirjoja.

Taneli Mäkelä äänikirjan lukijana oli miellyttävä ja samalla hämmentävä. Rauhallinen ja selkeä luenta eivät häiriintyneet missään vaiheessa. Lukijan ääni on kuitenkin niin suuressa roolissa äänikirjaa kuunnellessa, että en voinut välttyä Nuuskamuikkus-efektiltä. Silmieni eteen piirtyi niin raavaita miehiä rakennustelineillä kuin tarinoiva Nuuskamuikkunen nuotion äärellä. Assosiaationi selittyy sillä, että Mäkelä on ääninäytellyt Nuuskamuikkusta kahdessa myöhemmässä Muumit-elokuvassa, kun taas animaatiosarjassa äänessä oli Timo Torikka. Paljon en siis ole voinut Mäkelää Nuuskamuikkusena kuulla, sillä lapsena katselin lähinnä tuota sarjaa. Niin pienestä se on kiinni.

Hämmennyksestä viis: mikäs sen leppoisampaa kesätekemistä kuin kuunnella hyvää kirjaa Nuuskamuikkusen tarinoimana!