Poikkeusajan elämää ja suhteita – Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Kansi: Laura Lyytinen.

Elizabeth Stroutin neljäs Lucy Barton -romaani vie meren rannalle Maineen. Sinne New Yorkissa asuva Lucy päätyy, kun hänen ex-miehensä William päättää viedä lastensa äidin suojaan pelottavasti leviävältä koronavirukselta. William on hommannut heille merenrantatalon turvapaikaksi.

Maineenkin asti korona aikanaan tulee. Strout kuvaa pandemia-aikaa tunnistettavasti: miten sairaudenpelko vaikuttaa ihmissuhteisiin, kauppakäyttäytymiseen, mielenterveyteen. Miten se herättää ennakkoluuloja, ajaa ihmisiä vastakkain. Perhetapaamiset ovat maskeja ja etähaleja. Mutta poikkeusaikanakin voi ystävystyä, Lucy huomaa.

Strout luo taidolla jännitteitä hahmojensa välille. On salaisuuksia, etääntymisiä ja lähentymisiä. Kirja istuu äitienpäivään, koska Lucy ruotii suhdettaan omiin tyttäriinsä sekä omaan äitiinsä:

Minun äitini oli tärkeä tekijä elämässäni kun olin nuori. Siksi että hän oli minun äitini. Koko minun elämäni ajan. En tiennyt kuka hän oli, enkä pitänyt siitä kuka hän oli ollut. Mutta hän oli minun äitini, ja osa minusta uskoi edelleen siihen mitä hän oli sanonut.

Koska Lucyn oma äitisuhde oli monimutkainen ja välit kylmät, Lucy joutuu pohtimaan, miten suhtautua tyttäriensä Beckan ja Chrissyn elämään. Mitä voi kommentoida, missä neuvoa? Milloin on annettava lasten tehdä omat virheensä?

Stroutin hahmot ovat monisyisiä: erehtyväisiä, he tekevät kyllä hyvää, mutta myös ärsyttävät ja töppäilevät. Stroutia enemmän lukeneita huvittaa erään kitkerän Olive Kitteridgen piipahdus tarinassa.

Luin kirjaa meren rannalla, ahmien. Pitkin kevättä vaivanneesta lukujumista ei ole enää tietoakaan! Nautiskelin Stroutin tarkoista havainnoista niin ihmisistä kuin heidän suhteistaan sekä vihjailevasta kerronnasta:

Jos olisin tiennyt millaista seuraavalla kerralla tavatessamme olisi –- Onneksi en tiennyt silloin.

On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa.

Pitkästä aikaa koin sen ihanan tunteen, että kunpa kirja ei loppuisi koskaan. Mutta loppuihan se ilo aikanaan. Kunpa elämässä odottaisi vielä paljon lisää suomennettua Stroutia. Voi Lucy!


Helmet 2023: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.


Elizabeth Strout: Lucy meren äärellä. Alkuteos Lucy by the Sea (2022). 277 s. Suom Kristiina Rikman. Ostin e-kirjan Elisa Kirjasta.

Linkit vielä bloggauksiini sarjan avausosasta Nimeni on Lucy Barton ja kakkososasta Kaikki on mahdollista. Kolmososan luin vuosi sitten, mutta näköjään teksti on jäänyt luonnoksiin. Täytyykin korjata tilanne sopivalla hetkellä!

Hildurin sulava jatko-osa – Satu Rämö: Rósa & Björk

Kansi: Ville Laihonen.

Satu Rämön viimekeväisen dekkaridebyytin Hildurin jatko-osa kiinnosti heti tuoreeltaan niin paljon, että latasin e-kirjan lukupalvelusta pian ilmestymisen jälkeen.

Tässä kakkososassa Hildur ja suomalainen poliisiharjoittelija Jakob ratkovat Islannin Länsivuonoilla Ísafjörđurin pikkukaupungissa paikallispoliitikon murhaa. Samalla alkavat hahmottua Hildurin äidin ja kadonneiden siskojen kohtalot.

Juoni tarjoilee vihjeitä, harhautuksia, yllätyksiä ja vastuksia. Jakob neuloo, kuten ensimmäisessäkin osassa, mutta nyt neuleet pääsevät osaksi rikosjuontakin. Talvisurffausta harrastava Hildur saa tuta meren mahdin, Jakobille taas aiheuttaa hankaluuksia huoltajuuskuvio. Mies näkee lastaan harvoin, koska norjalainen ex-vaimo keksii tapaamisille esteitä. Sarjan kolmas osa ilmestyy syksyllä ja on nimeltään Jakob, joten oletettavasti tämä sivujuonne aukeaa paremmin silloin.

Rósa & Björk on edeltäjänsä tavoin kelpo dekkari, jonka rikosjuonta maustavat faktat Islannista ja päähenkilön henkilökohtainen trauma. Kerrontalinjoja on useita, mutta ainakin näin tiiviisti luettuna ne hahmottuvat lukijan mielessä hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Hildur-sarja on kasvanut ilmiöksi. Avausosa rikkoi myyntiennätyksiä, kakkososakin on jo kerännyt huimat jonot kirjastoissa.

Kirjastonhoitajana iloitsen siitä, että Hildur on elvyttänyt monen lukuharrastuksen ja houkutellut kirjastoon uusia käyttäjiä. Toki pettymys voi olla suuri, kun asiakas tulee ”lainaamaan sen Hildurin” ja päätyy varausjonon hännille – ellei sitten löydä pikalainahyllystä aarretta. Onneksi kirjastosta ei tarvitse tyhjin käsin lähteä odottelemaan varausjonon purkautumista, sillä valinnanvaraa on hyllykaupalla. Eivätkä kirjavinkit lopu kesken!

Satu Rämö: Rósa & Björk. WSOY 2023. 361 s. Luin e-kirjana BookBeatista.

Helmet-lukuhaaste 2023: 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista.

Kokonaisuuden palasia – Ia Genberg: Yksityiskohdat

Kansi: Sara R. Acedo

Ilmassa on lupauksia keväästä. Puiden välistä pilkottava aurinko häikäisee, tulppaanit ovat ilmestyneet kauppojen hyllyille, toukokuisen Helsinki Litin ohjelmisto täydentyy hiljalleen.

Ia Genberg löytyi Litin esiintyjälistalta ensimmäisten joukossa, joten hänen tuore suomennoksensa Yksityiskohdat kiilasi luettavien kirjojen kärkeen. Alkuteos Detaljerna voitti viime vuoden August-palkinnon ja on Genbergin neljäs romaani.

Kirjan alussa kertoja makaa kuumeen kourissa – yleensähän kuumeisena mieli on jotenkin höttöinen, sumuinen. Kertojan mieleen kuumetila kuitenkin marssittaa neljä elämässä paljon merkinnyttä ihmistä, ja hän tarkentaa yksityiskohtiin. Juhliin, arkeen, eroihin, syvän ymmärryksen hetkiin. Palasista hahmottuu kokonaisuus.

Kirja jakautuu muisteltavien ihmisten mukaan neljään lukuun. Kerran he ovat olleet ystäviä, rakastettuja, läheisiä, kertojalle koko elämä, mutta eivät ole enää. Kohtaamisista on aikaa, toisista enemmän kuin toisista. Välimatka kirkastaa kertojalle suhteiden merkityksen ja omat valinnat. Yksityiskohdissa on elämä:

– – vain yksityiskohdilla on merkitystä, tiivistämisen asteella, kysymyksillä miten ja mikä ja kaikilla kuka-sanalla alkavilla kysymyksillä. Nuorena ajattelin, että pitäisi matkustella enemmän, kauemmas, pitäisi viipyä vierailla mailla ja olla jatkuvasti liikkeellä, jotta ikään kuin eläisin toden teolla, mutta myöhemmin huomasin, että etsimäni oli täällä, se sisältyi kaikkeen mitä minulla oli ympärilläni, sisimmässäni, niissä pätkätöissä joista tuli varsinainen työni, arjen vaivoissa, niiden silmissä joita kohtaan, jos jään katsomaan tarkasti.

Elämäntarinan sisälle mahtuu monia kertomuksia, joista osa jää ikään kuin kesken. Onneksi yksi on ja pysyy: ystävä Sally.

Helmet 2023: 29. Kirjassa on minä-kertoja.


Ia Genberg: Yksityiskohdat. Johnny Kniga 2023. 160 s. Suom. Jaana Nikula. Alkuteos: Detaljerna (2022). E-kirja BookBeatista.

Mentorin viimeiset hetket – Mitch Albom: Tiistaisin Morrien luona

 

Vielä sädehtii joulukuusi kuvassa ja olohuoneessa. Tänä vuonna kuusi sai jatkoaikaa Nuutin päivään saakka tavanomaisen loppiaisen sijaan, sillä se varistaa maltillisesti ja mielelläni pidän kiinni kaikesta vähänkään iloa ja valoa tuovasta. Tätä pyrkimystäni eivät kyllä heijastele alkuvuoden kirjavalintani, joissa on liikuttu synkissä tunnelmissa: viime viikolla bloggasin Paul Kalanithin kuolinvuoteellaan kirjoittamasta muistelmasta Henkäys on ilmaa vain, ja tänään vuoron saa kuolevan professorin tarina.

Mitch Albomin kirja Tiistaisin Morrien luona on kiinnostanut minua jo vuosia, koska se löytyy Rory Gilmore -lukuhaasteen listalta. Tuo lukuhaaste etenee minulla todella hitaasti ja taitaakin olla ikuisuusprojekti. Nyt se kuitenkin nytkähtää yhden kirjan verran eteenpäin, sillä uusi Helmet-haaste muistutti tästä Albomin takavuosien bestselleristä. Helmet-haasteessa sijoitan Albomin kirjan kohtaan 25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi.

Eletään vuotta 1995, kun urheilutoimittaja Mitch Albom sattuu näkemään televisiossa vanhan sosiologian professorinsa Morrie Schwartzin haastattelun. Morrie sairastaa ALS-tautia, joka johtaa kuolemaan lyhyen ajan sisällä. 

Albom sopii tapaamisen Morrien kanssa, ja tiistaisista keskusteluista tulee traditio. Albom on ollut uraputkessa ja rehkinyt monessa työssä, mutta sanomalehtilakko vapauttaa miehelle aikaa kohdata mentorinsa eli valmentajansa, kuten hän Morrieta kutsuu.

Ajankuvaa luovat televisiossa pyörivä O. J. Simpsonin oikeudenkäynti ja se, että Albom nauhoittaa tapaamiset kasettinauhurilla. Kännykkä ei vielä ole käden jatke.

Morrie oli aikanaan radikaali opettaja, joka esimerkiksi antoi miespuolisille opiskelijoilleen pelkkiä kiitettäviä, jotta nämä eivät joutuisi Vietnamin sotaan, vaan voisivat jatkaa opiskeluaan. Hän kuunteli oppilaitaan, herätteli näitä ajattelemaan itse. Erilainen opetustyyli teki hänestä monelle merkityksellisen.

Tiistaituokioissaan miehet muistelevat menneitä ja keskustelevat elämästä. Avioliitosta, perheestä, rakkaudesta, sairastumisesta, kuolemasta. Albom tuo mukanaan aina kassillisen ruokaa, silloinkin, kun Morrie on jo liian huonossa kunnossa siitä nauttimaan.

Morrien ALS nimittäin etenee vääjäämättä. Alkuun Morrie vitsailee, miten vaivaannuttava on ajatus siitä, että joku toinen pyyhkisi hänen takapuolensa – ja pian se jo on arkea. 

"Se on kuin palaisi lapseksi jälleen. Joku kylvettää. Joku nostaa. Joku pyyhkii. Me kaikki osaamme olla lapsia. Se on tallella meissä kaikissa. Minun piti vain muistaa, miten siitä nautitaan. – –"

Morrie ei halua yrittää pidentää elämäänsä niin, että eläisi hengitysputken ja pyörätuolin varassa. Näin esimerkiksi ALS-potilas, tunnettu fyysikko Stephen Hawking eli vuosia. Morrie haluaa kyetä kommunikoimaan toisten kanssa kunnolla. Tahto mukailee hänen elämänfilosofiaansa: elämän tarkoitus ja merkityksellisyys syntyvät ystävyydestä, perheestä, ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Siitä, että antaa toisille huolenpitoa ja aikaansa.

"Tee asioita jotka tulevat sydämestä. Silloin et ole tyytymätön, et ole kateellinen, et haikaile kenenkään toisen tavaroita. Päinvastoin saat kaiken takaisin ylenpalttisesti."

Albom raportoi Morrien puheita, jotka vilisevät aforismeiksi tai huoneentauluiksi soveltuvia lausahduksia. Joidenkin mielestä ehkä ärsyttäviä itsestäänselvyyksiä, mutta kuoleman läheisyys palauttaa perusasioiden äärelle. Hyvin samankaltaisia kaikuja kuului myös Kalanithin kirjan sivuilta. 

Kuinka ollakaan, Morrie saa viimeisillä hetkillään ajatuksilleen miljoonayleisön, kun tv-ohjelma haluaa tehdä jatkohaastattelun. Tämä Morrien kirjallinen testamentti sen sijaan on Albomin kirjallinen läpimurto. Sen oli tarkoitus maksaa Morrien sairauskuluja, mutta kymmeniä miljoonia myynyt kirja ylsi paljon pidemmälle.

Suomennos on ilmestynyt alkujaan vuonna 1999 WSOY:n kustantamana, minä luin Saga Egmontin e-kirjaversion BookBeatista. Kirjaan on jäänyt harmillisen paljon kirjoitus- ja rivitysvirheitä; en tiedä, onko tämä vain e-version ongelma. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Satuin lukemaan kirjan juuri sopivassa mielentilassa. En ärsyyntynyt siitä, että muistelma vilisi  elämäntaito-oppaille ominaisia "neuvoja", vaan kiinnostuin kirjan rakenteesta ja Morrien suhtautumisesta omaan kuolemaansa. Eikä ole huono kehotus ollenkaan, että tekisi asioita, jotka tulevat sydämestä.

Mitch Albom: Tiistaisin Morrien kanssa. Saga Egmont 2022. 195 s. Alkuteos: Tuesdays with Morrie (1997). Suom. Raija Viitanen. E-kirja BookBeatista.

Elämän ja kuoleman kysymyksiä – Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain

Kansi: Susanne Dean / Susanna Appel.

Paul Kalanithin kirja Henkäys on ilmaa vain on roikkunut lukulistallani suomennosvuodesta 2017 lähtien, ja vihdoin raivasin sille tilaa. Innoittaja oli uusi Helmet-haaste, josta täytän kirjalla ensimmäiseksi kohdan 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta.

Paul Kalanithi alkoi kirjoittaa kirjaa viimeisellä mahdollisella hetkellä: 36-vuotias pian neurokirurgiksi valmistuva lääkäri sai aggressiivisen keuhkosyövän diagnoosin ja tiesi elävänsä vain lyhyen aikaa. Erilaisia hoitomuotoja kokeiltiin ja onnistumisiakin tuli, mutta etenemistä hoidoilla ei saatu pysäytettyä. Kalanithi kuoli 22 kuukautta diagnoosin saamisen jälkeen.

Ennen lupaavaa lääkärinuraansa Kalanithi suoritti tutkinnot biologiassa ja kirjallisuustieteessä. Lähipiirissä oli useita lääkäreitä, mutta Kalanithilla meni pitkään, ennen kuin ala alkoi kiinnostaa. Neurokirurgia vei lahjakkaan ja ahkeran miehen mennessään. 

Kalanithi suunnitteli toimivansa 20 vuotta kirurgina ja seuraavat 20 kirjailijana. Sairaus muutti suunnitelmat. Kirjoittamisen kanssa tuli kiire. Viimeiset kuukautensa Kalanithi kirjoitti muistelmiaan sinnikkäästi, ja teoksesta tuli eräänlainen tutkielma elämästä ja kuolemasta. Hänen vaimonsa Lucy kirjoitti jälkisanat postuumisti julkaistuun kirjaan.

Kalanithi kuvaa koskettavasti tunteiden myllerrystä, kun viimeisen henkäys on aina vain lähempänä. Hän pohtii, minkälaista on siirtyä lääkäristä potilaaksi ja minkälaista on tulla isäksi kuoleman kolkutellessa oveen. Miten suhtautua vaimon tulevaisuuteen ja oman lapsen kasvuun, kun tietää, ettei pääse niitä seuraamaan?

Kalanithi kirjoittaa jouhevasti ja mukaansatempaavasti, vaikka aihe on näinkin raskas. Tunnelma on jotenkin levollinen. Itkemättä en päässyt kirjaa loppuun asti, koska en voinut olla ajattelematta, että ihminen, joka juuri on punninnut ajatuksiaan ja sommitellut nämä sanat tarinaksi, on seuraavalla sivulla jo poissa. Kirja muistuttaa, että unelmia kohti kannattaa pyrkiä nyt, sillä "sitten kun" ei välttämättä toteudu.


Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain. Bazar 2017. 206 s. Alkuteos: When breath becomes air (2016). Suom. Ilkka Rekiaro. E-kirja BookBeatista.

Opettajan uupumuksen vuosi – Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 287 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Elna Suorajärvi on eläkeikää lähestyvä kansakoulunopettaja, jota kukaan ei enää halua palkata vakivirkaan. Lisäksi terveys reistaa ja oma sisko heittää ulos yhteisestä talosta. Kun kesä kääntyy syksyyn vuonna 1947, Elna suuntaa jälleen yhdeksi vuodeksi uuteen kouluun, nyt venekyyti vie rajaseudulle lähelle Neuvostoliiton rajaa. Asiat olisivat järjestyksessä ainakin ensi kesään saakka.

Pimeät kuut on alaotsikoltaan Talvikirja, ja siinä seurataan minäkertoja-Elnan vaiheita yhden kouluvuoden ajan. Arjen kuvauksen rinnalla avataan hiljalleen taustoja sille, miksi yli kolmekymmentä vuotta opettajana toiminut pätevä nainen joutuu ottamaan vastaan sen, mitä annetaan.

Talvi kuluu Niemen koulussa, joka on pelkkä homeinen parakki, sinne ei johda edes tietä. Rakennuksessa on yksi luokkahuone ja Elna sen ainoa opettaja. Supistetussa kansakoulussa Elna joutuu opettamaan eri-ikäisten lasten ryhmiä vuorotahtiin. Hän valmistelee tunteja ja oppimateriaaleja yöt pitkät, koska johtokunnalla ei ole ymmärrystä tarvittavista kirjoista, vihoista tai muista tarvikkeista.

Elnan elämänpiiri kutistuu luokkahuoneen ja oven takana olevan oman huoneen kokoiseksi. Työ valuu vapaa-ajalle ja oma heikko vointi alkaa näkyä luokkahuoneessa. Elna uupuu. Elna on käynyt seminaarinsa ja tehnyt työtä vuosikymmenet, joten hän tietää olevansa pätevä ja hyvä työssään – uupumus saa Elnan epäilemään omaa osaamistaan, ja kaikki tuntuu valuvan sormien välistä.

Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.

Pimeä valuu uupuneeseen, mutta Elnan talveen mahtuu myös opettajan arjen kirkkaampia hetkiä. Hän kokee tyydytystä työn äänistä, kun oppilaat toimivat synkroniassa, kun kaikki viimein oppivat kertotaulun. Opettajan työn historiaa tarina valottaa kiehtovasti. Aikanaan työn luontoisetuna saattoi olla navetta tai peltoala. Välähdyksiä tulee myös siitä, miten epätasa-arvoisesti miehiä ja naisia opettajina kohdeltiin, miten vaatimukset ja luontoisedut olivat sukupuoleen sidotut.

Kirja pohtii opettajan identiteettiä laajemminkin. Elna suhtautuu työhönsä tunnollisesti, mutta hän pitää mieluusti oppilaisiinsa etäisyyttä, hän ei kaipaa lapsukaisia helmoihinsa. Tarvitseeko opettajan olla lapsirakas, vai riittääkö, että hoitaa työnsä hyvin? Kutsumuksen lisäksi työhön on voinut kokea muunkinlaista imua: opettajan ammatti oli 1900-luvun alussa harvoja keinoja naiselle itsenäistyä kätilön lisäksi. Entä minkälaisena opettaja saa näyttäytyä, kun hän on aina tarkkailun kohteena?

Sutjakkaasti etenevä tarina pitää otteessaan, sillä Kinnunen heittelee koukkuja lukijalle heti alussa ja taitavasti pitkin matkaa. Miksi suhde Salli-siskoon on katkolla? Mikä Elnan terveydessä on vikana? Kuka on Niilo, jota Elna välillä puhuttelee, mitä heidän välillään on? Perinteistä proosakerrontaa katkovat erilaiset dokumentit, on ansioluetteloa ja tavaralistoja. Jokainen näistä herättää omia kysymyksiään. 

Pimeät kuut herättää henkiin sodanjälkeisen rajaseudun puutteineen. Preesensissä etenevä kerronta tuo lähelle Elnan aistihavainnot ja tunteet. Lumen kylmyys hyväilee kehoa, häpeä hulmahtelee ja kiukku kuplii. Talvipimeän lisäksi kuvataan Elnan luonteen pimeitä sävyjä. Lukija saa nautiskella mehevistä kielikuvista ja sanavalinnosta. Pitkä päivä kimoilee koko vartalossa.

Paikoin olisin kaivannut pysähtymistä, monia mielenkiintoisia asioita vain sivutaan. Tämä ratkaisu jättää paljon lukijan pääteltäväksi, mutta utelias mieli olisi mieluusti mennyt syvemmälle.

Kun on viime vuonna lukenut kirjailija-opettaja Tommi Kinnusen opettajantyössään kohtaamasta uupumuksesta ja seurannut häntä Twitteristä, tunnistaa aiheen. Fiktio on fiktiota, mutta epäilemättä Kinnunen on kirjoittanut romaanihenkilölleen omia kokemuksiaan ja tuntojaan: miten opettajalle yritetään sysätä kaikkea opetustyöhön kuulumatonta työtä, miten koulua halutaan tarjota ratkaisuksi kaikkeen. Miten mustaksi maailma käy, kun yhden ihmisen rajat tulevat vastaan.

Talvi on pitkä ja pimeä, mutta sen jälkeen koittavat aina kevät ja kesä. Elnaan tulee tarmoa ja tarinaan toiveikkuutta, vaikka kouluvuoden päätyttyä Elnalle pimeimmät kuut taitavat olla vasta edessä.

Helmet 2022: 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva.

Nuoren evakon tarina – Merja Mäki: Ennen lintuja

Kansi: Jenni Noponen.

Gummerus 2022. 416 s.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: BookBeat & lainasin kirjastosta.

Tänään kotipihan viereisellä pellolla käyskenteli kaksi kurkea. Piha on kuin luistinrata ja ennusteet povaavat lumimyrskyä, mutta kurkien paluu on jo vahva lupaus keväästä, samoin ensi viikonlopun kellojen siirtäminen kesäaikaan. Lintujen näkeminen oli kuin olisi tavannut vanhoja tuttuja; niiden puuhia tuli seurattua paljon viime kesäkaudella. Kurkien profiilissa on jotakin kiehtovaa ja ylvästä, mutta myös vähän epäsuhtaista. Keho on painava pallo, josta lähtee hontelot jalat. Ääntely on kaikkea muuta kuin honteloa, sillä raakunta kuuluu paksujen betoniseinienkin läpi. 

Kurjet veivät ajatukseni tähän alkuvuodesta lukemaani Merja Mäen kirjaan. Kirjassa evakkojen haaveena on palata kotiin ennen lintuja, mutta toisin käy. Minulla bloggaus venyi lintujen muuton yli, vaikka aikaa olisi kyllä ollut. 

Luin Ennen lintuja heti sen ilmestymisen jälkeen tammikuussa e-kirjana. Tästä on vain pari kuukautta, mutta tuntuu kuin koko maailma olisi kiepsahtanut toiseen asentoon sen jälkeen. Ensin menetimme Elli-koiran äkillisesti 11 vuoden iässä. Olihan sitä yrittänyt valmistautua vanhan koiran kuolemaan etukäteen, mutta silti isku oli kova. Sitten sota tuli Eurooppaan. 

Kirjat ovat olleet minulle alkuvuodesta lähinnä pakopaikka surusta ja maailman uutisista. Kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, koska keskittymiskyky on ollut heikko, tuntuu etten saa purettua ajatuskulkuja näkyviin. Päätin nyt kuitenkin yrittää, ennen kuin lukukokemukset täysin haalistuvat. Lainasin Mäen kirjan kirjastosta uusintalukua varten: tätä kirjaa en halunnut jättää bloggaamatta. Tarvittiin vielä kurjet antamaan viimeinen sysäys kirjoittamiselle.

Ennen lintuja kertoo Allista, parikymppisestä nuoresta naisesta, joka on kotoisin Laavuksen saaresta keskeltä Laatokkaa. Alli haaveilee kalastajan ammatista, mutta sitä ei pidetä naiselle sopivana. Niinpä äiti on lähettänyt Allin parantajan oppiin Sortavalan kaupunkiin. 

Allin opettaja, vanha parantaja eli buabo ei aina ole kohdellut Allia hyvin, mikä helpottaa lähtemistä, kun kaupunkia aletaan pommittaa talvella 1940. Alli hiihtää henkensä kaupalla Laatokan jääkannen yli kotisaareen, jossa asuu muutama perhe. 

Kun Sortavala saarineen kuuluu rauhanehdoissa luovutettaviin alueisiin, on edessä tuskainen lähtö. Alkaa evakkomatka kohti Seinäjokea, missä asuu isän sukua. Alli taivaltaa poikki Suomen raskaana olevan veljen vaimon ja rakkaiden eläinten kanssa. Milloin haisevat jalkarätit, milloin virtsa, milloin kuolema. On rekikyytiä, poikiva lehmä, ahtaita junavaunuja, kylmänläikkiä poskilla. 

Pohjanmaalla Alli joutuu silmätysten evakkoihin kohdistuvien ennakkoluulojen kanssa. Työ sotasairaalassa näyttää sodan seuraukset. Sota tarkoittaa orpolapsia ja rintamalta puolikkaina palaavia miehiä. Poikkeuksellinen tilanne pakottaa nuoren vaikeisiin päätöksiin, muuttamaan elämän suuntaa hetkessä. 

Minäkertoja-Allin toiveet ja tunteet tulevat lukiessa liki: minkälaista on, kun äiti koko ajan painaa alas,  epäilee valehtelijaksi eli kielastelijaksi ja haukkuu haaveilijaksi. Miltä tuntuu, kun yrittää vartiovuorossa saada desantin tähtäimeen ja lopulta jättämään koko kotiseudun taakseen. Ikävä kotitanhuville riipoo, sopeutuminen on raskasta.

Vaikeneminen ei näköjään tarkoittanut samaa täällä ja kotona. Kotona vaiettiin surusta, mutta Etelä-Pohjanmaalla aivan kaikesta muustakin vaikeasta. Mutta sodasta Karjalassa oli puhuttu paljon.

Onneksi löytyy niitä, joiden kanssa puhuminen sujuu. Vilhon kanssa Alli keskustelee sodan seurauksista, ja haavoittunut mies toteaa näin:

"Ihmiset ajattelevat, että vain heikko sortuu sodassa. Aivan kuin muka olisi tavallista elää jatkuvassa kuolemanpelossa ja haistaa omien tovereiden ruumiit ympärillään."

Kirjaa lukiessani ajatukseni lipuivat tarinoihin, joita olen kuullut omien sukulaisteni evakkotaipaleilta, nyt pari kuukautta myöhemmin kirjasta on tullut valitettavan ajankohtainen. Ukrainasta sodan jaloista pakenevat kamppailevat samankaltaisten asioiden kanssa kuin kirjan Alli. Allikin etsii ymmärrystä sille, mitä kaikkea kauheaa on koettu, miten on ajettu pois juuriltaan. Uusi koti ja elämä voi alkaa löytyä sieltä, missä kohdataan inhimillisesti ja etsitään yhtäläisyyksiä pikemminkin kuin eroja.

Helmet 2022: 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.

Äidin vimmainen taistelu – Venla Kuoppamäki: "Sun poika kävi täällä"

Kansi: Dog Design Oy.

Teos 2022. 303 s.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4/5.

Viikon takaisen Hesarin haastattelun perusteella kiinnostuin Venla Kuoppamäen vastikään ilmestyneestä kirjasta "Sun poika kävi täällä". Se on omakohtainen, päiväkirjamuotoinen kuvaus siitä, minkälaista on olla mielenterveyspotilaan lähiomainen ja taistella rakkaan hoidon ja selviytymisen puolesta.

Oskari on kertoja-äidin esikoinen, pian täysi-ikäinen nuori mies. Perheeseen kuuluvat myös uusi puoliso Kaitsu ja Oskarin pikkuveli. Oskarilla on alkanut olla kahnauksia viranomaisten kanssa, ja hän myös liikkuu huonossa seurassa. Oskari lääkitsee usein levotonta oloaan kannabiksella, vaikka sen vaikutus ei ole rauhoittava kuten hän kuvittelee, vaan päinvastoin.

Lopulta tilanne kilpistyy niin, että edessä on sijoitus nuorisokotiin. Kun äiti on Turkissa joogalomalla, Oskarin vointi heikkenee psykoottiseksi ja edessä on ensimmäinen psyykkinen arvio terveyskeskuksessa. Tai olisi, ellei Oskari karkaisi odotustilasta.  

Kun arvio lopulta saadaan tehtyä, asetetaan Oskarille diagnoosiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tästä eteenpäin vuodet noudattavat samaa kaavaa: on alavireisiä kausia, maanisia vaiheita, sairaalajaksoja. Äiti oppii tunnistamaan merkit varhain, sen milloin Oskari liukuu pois, mutta poika itse ei sitä silloin hoksaa.

Ja niin ironista kuin se onkin, juuri sairaudentunnottomuus ja sitoutumattomuus lääkehoitoon ovat molemmat osa sitä sairautta. Yli puolella sairastuneista on niiden kanssa haasteita. Pirullinen perkeleen sairaus. 

Kun mieli kiihtyy, jäävät työt, opiskelut, laskut hoitamatta. Pikavippejä kertyy mutta unta viikossa vain muutama tunti. Alkaa metsästys eli äidin organisoima viranomaisrumba, jotta sairas poika saataisiin hoitoon.

Tavallaan on ymmärrettävää, ettei kukaan voi noin vain lähettää vaikkapa ärsyttävää naapuria tai kettumaista työkaveria suljetulle osastolle. Samalla tuntui, että tosipaikan tullen sairaan ihmisen saaminen sairaalaan on tehty todella vaikeaksi. 

Tarvitaan virka-apupyyntöjä poliisille, jonotuksia päivystyksissä, toistuvia ambulanssikyytejä, oikea-aikaisia lähetteitä. Kaikki pitää osata hoitaa tiettyyn aikaan päivästä tai koreografia särkyy. Eikä mania tai psykoosi katso kelloa. Liian usein, kun ollaan melkein jo maalissa, kyllästyy potilas odotteluun sairaalan aulassa ja lampsii tiehensä. Kaikki alkaa alusta.

Miksi äiti sitten niin hanakasti haluaa poikansa suljetulle osastolle? Se on keino saada Oskarin lääkitys tilanteen tasalle ja oireisto kuriin. Siellä poika on myös turvassa – silloin kun todellisuudentaju rakoilee, voi potilas olla vaarallinen itselleen ja muille. 

Kun osastohoito vihdoin on saatu aloitettua, seurataan voinnin kehittymistä, on hoitoneuvotteluja ja vähitellen enemmän oikeuksia. Ulkoiluluvasta muodostuu Oskarin hoidon käännekohta aina vain uudelleen: se kun myönnetään sairaudentunnottomalle potilaalle äidin kokemuksen mukaan liian nopeasti.

Äidin hätä ja epätoivo koskettavat. Vuosia kestänyt kissa ja hiiri -leikki pojan hoidon järjestämiseksi ja hoidossa pysymiseksi on turhauttavaa luettavaa. Ei kai taas? Eihän tämä näin voi mennä?

Äiti jaksaa olla sinnikäs. Vaikka poika täyttää kahdeksantoista ja luisuu tavallaan huoltajan ulottumattomiin, äiti jatkaa. Kun poika karkaa, äiti etsii. Kun poika tarvitsee asunnon, äiti järjestää. Siivoaa sotkuja omien voimavarojensa ääriin. Käy sairaalassa päivittäin. Ja muistaa joka päivä sanoa, että rakastaa.

Oskarin tarinalla ei ole onnellista loppua. Äidillä on kuitenkin rauha siitä, että hän yritti kaikkensa. 

Kirja oli minulle silmiä avaava lukukokemus. Äidin päiväkirjassaan kuvaama ajanjakso valottaa hyvin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sen oireita, hoitomuotoja ja läheisen kokemuksia. Pidin siitä, että kirjaa ei ole stilisoitu liikaa, päiväkirjamaisuus näkyy. Kirjaa lukiessa ei voi olla miettimättä, minkälaisia ovat niiden tarinat, joilla ei ole leijonaemon lailla taistelevia omaisia.

Olen viime aikoina lukenut useita mielenterveysaiheisia kirjoja, joissa näkyy kriittisyys psykiatrisen hoidon lääkepainotteisuutta kohtaan. Oskarin hoitopolulla äiti ihmettelee ajoittain lääkkeiden määrää, mutta tekee sen itsekseen, koska pelko lääkekriittiseksi leimautumisesta on kova. Ei auta kuin luottaa hoitavaan lääkäriin. 

Maallikkolukijaa hämmentävät hoitojaksojen lyhyydet ja käytäntö, että potilasta ikään kuin rangaistaan karkaamisista ja hoitoon sitoutumattomuudesta. Jos sairaudentunto ei ole hoitojakson aikana ehtinyt herätä, niin miten Oskari voisikaan kokea lääkehoidon tai avohuollon hoitotapaamiset tarpeellisiksi.

Kuoppamäen kirja on varmasti hyvää vertaistukea kaikille mielenterveyspotilaiden läheisille. Se avaa psyykkisten sairauksien hoitoprosesseja, ja ennen kaikkea se poistaa mielenterveyden häiriöihin liitettyjä stigmoja. Kuten Oskarin pikkuveljelle selitetään: samaan tapaan kuin ihmisellä voi mennä jalka poikki tai tulla kova vatsakipu, niin myös ihmisen mieli voi sairastua.  

Helmet 2022: 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti.

Klassikkohaaste #14 – Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

Kansi: Martti Ruokonen.

1. p. WSOY 1949, luin e-kirjapainoksen vuodelta 2021. 194 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Sopiva klassikkohaastekirja löytyi tällä kertaa BookBeatista. Selailin klassikot-kategoriaa ja siellä kirjojen kuvauksia. Pysähdyin vieraamman kohdalle. "Omaelämäkerrallinen fantasia päänsisäisestä huminasta." Neljä päivänlaskua: romaani romaanista oli myyty tälle lukijalle.

Tämä vuonna 1949 ilmestynyt romaani sijoittuu tuotteliaan Waltarin tuotannon puoliväliin. Se kertoo miehestä, joka jättää naulakauppiaan ammattinsa ja omistautuu kirjoitustyölle. Kertoja-päähenkilö on kirjailija Waltarin kaltainen, mutta kirjassa fakta ja fiktio sekoittuvat niin iloittelevalla otteella, ettei todenmukaisuuksiin kannata takertua. 

Miehellä on oikukas sydän, jonka vaimo on laittanut turvaan liinavaatelaatikkoon. Jälleen kun sydän palautetaan miehen rintaan, tämä hukkaa sen taulunostoreissulla "ystävän" luo. Mies käy tämän ystävän eli kaunissilmäisen naisen kanssa kirjeenvaihtoa unohtuneesta sydämestä. Mies myös analysoi sivusuhdettaan ja miksi sellaiseen ryhtyi:

Ihminen ei näet koskaan ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on, vaan himoitsee aina vain enemmän, ja jos ihmisen on hyvä olla, niin hän himoitsee särkeäkseen oman onnensa, eikä ihminen koskaan ole tyytyväinen osaansa, vaan järjestään itselleen parhaansa mukaan suruja ja rettelöitä voidakseen olla rauhaton ja levoton ja siten tuntea elävänsä ihmisen luonnollista elämää.

Vaimo tuntee miehensä ja tämän sydämen oikut. Mies käyttäytyy holtittomasti ja poissaolevasti aina kirjoitustyön ollessa kesken. Avioliitto muuten voi hyvin. 

Kirja ei nimestään huolimatta ole mikään neljänpäivänromaani, vaan se kattaa ajanjakson varhaisesta keväästä syksyyn. Huhtikuussa kertoja vetäytyy maaseudun rauhaan, korpeen, missä kirjoitusseurana on vain koira. Tai oikeastaan on hänellä muutakin seuraa:

Egyptiläiset leiriytyivät ympärilleni ullakkohuoneessani, järvi jääpintoineen oli suuri ja pelottava ikkunani ulkopuolella, ja koivujen kuolemanvalkoiset rungot kohosivat lehdettömin oksin ikkunani ulkopuolella. Sinuhe istui kirjavalla matollaan luonani leuka käden varassa, ja hänen kasvonsa olivat myrtyneet iän ja kokemusten ahdistuksesta, kun hän alkoi kertoa minulle elämänsä tarinoita.

Kesällä myös vaimo ja tytär saapuvat maalle, ja pihapiiri täyttyy eläimistä. On tyttären jättikaniinit, jotka alati syövät, ja pihaa kuopsuttavat kukot Adolf, Petteri ja Kustaa sekä kalkkunat Hamlet ja Ofelia. 

Fantastisimmillaan kirja on, kun mies keskustelee eläinten kanssa. Juhannusyönä mies kohtaa konjakkipäissään metsässä villikissan, joka kärpässieniä nappailtuaan syöksähtelee puiden runkoja pitkin. Villikissan lisäksi miehen keskustelukumppaneiksi asettuvat esimerkiksi lahnat ja oma koira. Belgialaiskanit eivät ehdit jutella, koska ne vain syövät. Hallusinaatiot ovat taattuja, kun konjakkiin vielä sekoittaa kärpässieniä. 

Alle kahteensataan sivuun Waltari on upottanut ja kätkenyt monia aineksia. On omaelämäkerrallisuutta, kirjailijan työn kuvausta, fantasiaa, satumaisuutta, rakkaustarina. Lukutapoja ja lähestymiskulmia tarjoutuu useita, ja kirjailijan elämänvaiheita paremmin tuntevat varmasti tunnistavat helpommin faktan ja fiktion rajakohdat.

Minulle kiinnostavimmiksi nousivat kuvaukset kirjoitusprosessista ja kirjailijan mielen liikkeistä. Kun romaanin hahmot ujuttautuvat arkielämään, mielikuvitus sekoittuu reaalimaailmaan. Kertoja kuvaa, miten hän kirjaa Sinuhen muistelmia ylös, miten Sinuhen kertoma vaikuttaa hänen mieleensä, miten hän ystävystyy kirjansa henkilöhahmon kanssa. Samalla hän toteaa kirjoittamisen yksinkertaisen lain:

Aloin siis kirjoittaa kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, sillä jos ihminen kerran aikoo kirjoittaa kirjan, ei hänen auta muu kuin alkaa kirjoittaa. 

Näin yksinkertaista se on! Kuluu pitkä rupeama, jonka aikana Sinuhe ja muut egyptiläiset eivät anna miehelle rauhaa, kunnes lopulta ero romaanihenkilöistä on väistämätön:

Egyptiläiseni olivat hävinneet ullakkohuoneestani toinen toisensa jälkeen, mutta Sinuhen saatoin jättää hyvin mielin oman onnensa nojaan meren rannalle, vaikka hän olikin ystäväni ja kenties paras miespuolinen ystävä, mitä minulle koskaan on ollut, sillä hän muistutti suuresti itseäni ja tunsin hänessä lukuisia omia virheitäni ja heikkouksiani, vaikka hän oli elänyt elämänsä enemmän kuin kolmetuhatta vuotta ennen minua. 

Sinuhe syntyy siis tämän kirjan taustalla, tai toisin päin ajateltuna tämä kirja on syntynyt Sinuhe-projektin sivutuotteena. Ehkä Neljä päivänlaskua oli kirjailijalle hyvä väylä päästellä höyryjä massiivisen Sinuhen rinnalla? 

Neljä päivänlaskua ei kuulu Waltarin tunnetuimpiin kirjoihin, mutta soisin monien lukijoiden löytävän kirjan äärelle, koska se on kestänyt aikaa, se tuntuu raikkaalta. Se on hauska, outo ja kiehtova. Waltarin notkeita lauseita voi vain ihailla, samoin nasevaa kieltä. 

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Neljä päivänlaskua on romaani romaanista, joten metataso on kirjoittamisen ja lukemisen harrastajalle mielenkiintoinen. Koin, että kirjailijantyön kuvaukset kommentoivat kirjailijamyyttiä; harhakuvissa jopa luonnonkasvit kumartavat hienoa työtä tekevälle kynäniekalle. Itseironia on purevaa. 

Waltari on laatinut kirjaan kymmeniä loppuviitteitä, jotka avaavat merkityksiä sekä huomauttavat epätäsmällisyyksistä ja asiavirheistä ironisesti. Tuskin päähenkilö nautti konjakkia, vaan sittenkin jaloviinaa, ja niin edelleen. Jopa hupaisista selityksistä huolimatta – tai niiden ansiosta – ilmaan jää avoimia kysymyksiä ja hämmennystä. Lukijan tulkinnoille on tilaa.

Waltarin kirjalla osallistun puolivuosittain järjestettävään kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen. Haastetta emännöi tällä kertaa Kartanon kruunamaton lukija -blogin Elegia, jonka blogista löytyy linkit muiden osallistujien klassikkojuttuihin.

Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää, koska kirja herätti mielenkiinnon Waltarin uraa ja elämää kohtaan. Sinuhen lukemisesta on kohta parikymmentä vuotta, joten haaveissa olisi raivata sen lukemiselle aikaa. Muutaman vuoden sisällä olen lukenut Waltarilta matkakertomukset Yksinäisen miehen juna ja Lähdin Istanbuliin, joita voin lämpimästi suositella matkakuumeesta kärsiville ja junamatkailusta kiinnostuneille lukijoille. 

Toden ja illuusion rajamailla – Taina Latvala: Torinon enkeli

Kansi: Emma Virtasalo.

Otava 2021. 330 s.

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Taina Latvalan Torinon enkeli kuljettaa lukijan Torinon kaduille ja (naisen) elämän suurten kysymysten äärelle. Minkälaista elämää haluan elää? Mitä saan tai mistä jään paitsi, jos teen nämä valinnat?

Nimettömäksi jäävä naispäähenkilö on kirjailija, joka lähtee Torinoon kirjailijaresidenssiin työstämään näytelmää. Oikeastaan residenssimatka on hyvä tekosyy olla viettämättä joulua kotimaassa. Takanaan naisella on pitkä, eroon päättynyt suhde, jonka kipupisteitä valotetaan takaumin. Keskeiseksi on noussut lapsikysymys, johon nainen ei vieläkään tiedä vastausta.

Jouluisessa Torinossa riittää nähtävää ja residenssiasunnossa kummasteltavaa. Netti ei toimi, puhelimen laturikin reistaa. Residenssissä aiemmin majailleet kirjailijat ovat kuvailleet kohtaamiaan outouksia vieraskirjaan, jota nainen vuokraisännän kielloista huolimatta lukee. Yksi aiemmista asukeista on Karl Ove Knausgård, naisen syvästi ihailema kirjailija. Nukkuapa samassa sängyssä kuin Knausgård!

Kun nainen eräänä päivänä Torinon kadulla kohtaa yksinäisen lapsen ja ottaa tämän luokseen turvaan, alkaa kaikki kieppua kohti tuhoa. Lapsi ei puhu ja tuntuu hajoavan käsiin. Kaiken hoivan ja hellyyden rinnalla kulkevat kauhun elementit. Ei ihme, sillä Torino tunnetaan hyvän ja pahan risteyskohtana, naiselle kerrotaan. 

Torinosta tulee Knausgårdia mukaillen naisen taistelu, vastavoiminaan hänellä ovat kaupungin maagiset voimat ja neljääkymmentä ikävuotta lähestyvään naiseen kohdistuvat paineet. Latvala rakentaa romaaniin moniulotteisen tarinan, joka leikittelee jossakin toden ja illuusion välimaastossa. Jää lukijan tulkittavaksi, mikä on faktaa, mikä fiktiota, mikä naisen mielikuvitusta, mikä todellista.

Torinon enkelissä yhdistyvät vaivattomasti eri tekstilajit ja genret. Mukana on otteita residenssi-isäntä Lorenzon teoksesta Hyvän ja pahan voiman kaupunki ja huoneiston vieraskirjasta. Päähenkilö hakee neuvoa tilanteeseensa Sheila Hetin romaanista Motherhood ja Raamatusta, jota hän käyttää kuin kaikki vastaukset tuntevaa Taskuoraakkelia.

Löysin kirjasta samastuttavaa: kertoja on samanikäinen kuin minä, eivätkä hänen pyörittelemänsä kysymykset ole aivan vieraita. Aluksi mietin, onko kirja jollakin tasolla autofiktiivinen, mutta Latvala onkin kirjoittanut itsensä tarinaan hauskasti entisenä residenssivieraana. Eräänlainen kirjallinen cameorooli! 

Aiemmin olen lukenut Latvalalta romaanit Venetsialaiset ja Välimatka, ja pidän hänen kerrontatyylistään kirja kirjalta enemmän.  

Torinon enkelistä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Hemulin kirjahyllyn Henna, Tuijatan Tuija ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

Helmet 2021: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.

Eräästä murhasta ja sen seurauksista – Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Kustantamo S&S 2020. 415 s.

Alkuteokset: Jane – a murder (2005) & The Red Parts (2007).

Suom. Kaijamari Sivill.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Kirjailija Maggie Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin vuonna 1969, kun tämä oli 23-vuotias. Samoihin aikoihin murhattiin useita muitakin nuoria naisia, ja tapauksista käytettiin yhteisnimitystä Michiganin murhat. Murhien sarjasta tuomittiin John Collins -niminen mies, mutta Nelsonin tädin tapaus jäi auki. Nelson oli tuolloin 4-vuotias.

Tädin väkivaltainen ja ratkaisematta jäänyt kohtalo on varjostanut Nelsonin elämää aina. Lopulta hän alkoi työstää tädistä kirjaa, ja pitkän taustatyön tuloksena syntyi Jane. 

Tädin nimeä kantavassa runokokoelmassa Nelson yhdistelee tädin päiväkirjamerkintöjä ja muita kirjallisia lähteitä omiin runoihinsa. Hahmottuu Nelsonin versio tädin vaiheista ennen tragediaa. Oikeustieteen opiskelijan päiväkirjakatkelmat kertovat haaveista, ihastumisista, tulevaisuudensuunnitelmista. Elämänilo pirskahtelee, ja maailma on avoinna ja täynnä mahdollisuuksia. Sitten Jane löytää ilmoitustaululta kyyti-ilmoituksen ja koittaa kohtalokas automatka, jonka seurauksena Janesta tulee uhri numero kolme.

Kun Janen kirjoittaminen oli loppusuoralla, Nelson sai kuulla, että tädin murhatapaus avataan uudelleen. Oli löytynyt uusia dna-todisteita. Löydökset tarkoittivat uutta miestä syytetyn penkillä, piinaavaa oikeudenkäyntiä ja paluuta yli 30 vuoden takaisiin tapahtumiin.

Oikeudenkäyntikokemuksista syntyi niin ikään kirja, Punaiset osat. Alkujaan muutaman vuoden välein ilmestyneet kirjat on nyt suomennettu teosparina, mikä on varsin toimiva ratkaisu, sillä kirjat tukevat ja täydentävät toisiaan.

Punaiset osat on esseenomainen raportti siitä, miten väkivaltarikos ja oikeudenkäynti vaikuttavat uhrin läheisiin. Rikoksen ja väkivallan uhka on aina väijynyt perheen naisten yllä, pelko on periytynyt. He ovat eläneet vuosikymmeniä rikoksen seurausten kanssa, ja lopulta perhe joutuu vielä kestämään piinaavan oikeudenkäynnin. Amerikkalainen oikeudenkäyntiprosessi valamiehistöineen ja livelähetyksineen on suomalaisillekin tuttu televisio-ohjelmien ja elokuvien kautta. Nelson näyttää, miltä se tuntuu omaisen näkökulmasta.

Halusin ajoittaa bloggauksen tästä aiemmin kesällä lukemastani Nelsonin uutuussuomennoksesta näin naistenviikolle, koska teospari valottaa oivallisesti (amerikkalaista) väkivaltakulttuuria, jonka keskiössä on naisuhri. Kun sarjamurhaaja on kauniiden, nuorten naisten perässä, media saa materiaalia näyttäviin juttuihin. Uhreja repostellaan ensin mediassa, sitten oikeudenkäynneissä, jotka niin ikään ovat median tarkasti raportoimia. Väkivallan uhka ja pelko ovat osa naisten elämää, kun rikoksen uhriksi joutumiseksi riittää sukupuoli.

Helmet 2020-lukuhaasteessa sijoitan Janen kohtaan 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani, Punaisille osille ei haasteessani ole enää sopivaa kohtaa vapaana.

Eläinmysteerin jäljillä – Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Kansi: Lars Sjööblom.

Tammi 2020. 272 s.
Alkuteos: Ålevangeliet.
Suom. Maija Kauhanen.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Ruotsalaisen Patrik Svenssonin August-palkittu Ankeriaan testamentti: pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta on jouhevasti etenevä tarinallinen tietokirja, joka yhdistää taidokkaasti faktatiedon ja kirjoittajan intohimoisen suhteen aiheeseen. Kuten alaotsikko kertoo, mukana on myös oman isäsuhteen pohdintaa.

Svenssonin ankeriaskirja solahtaa luontevasti viime vuosina ilmestyneiden henkilövetoisten, luontoaiheisten tietokirjojen joukkon. Mieleen nousevat ainakin Bea Uusman Naparetki, Helen Macdonaldin H niin kuin haukka ja Morten A. Strøksnesin Merikirja. Mainioita lukukokemuksia kaikki!

Svensson herättelee onnistuneesti lukijan mielenkiinnon ankeriasta kohtaan. Aloittaessani kirjaa en tiennyt käärmemäisestä kalasta juuri mitään, mutta kirjan myötä tietomäärä kasvoi – ja tiedonjano siinä samalla.

Svenssonille ankerias tuo vahvasti mieleen lapsuuden kalastusreissut isän kanssa. Oma kiinnostus ja muistot ovat kuitenkin vain yksi taso, sillä kirjassa käsitellään paljon ankeriaan historiaa, niihin liittyviä uskomuksia ja faktatietoa. Mystisen, limaisen otuksen elämänkaari on nimittäin kiehtonut tutkijoita jo vuosisatojen ajan. Eri alojen ihmiset aina Aristoteleesta Freudiin ovat pyrkineet selvittämään ankeriaan elämänkaarta, lisääntymistapoja ja vaellusreittejä. Monesti laihoin tuloksin.

Pikkuhiljaa tieto ankeriaasta on kuitenkin karttunut. Nykyisin tiedetään tai voidaan vahvasti olettaa, että ankerias lisääntyy Sargassomerellä luoteisella Atlantilla. Poikaset kulkeutuvat merivirtojen avulla Euroopan jokiin, missä ne elävät pääosan elämästään. Kala käy läpi muodonmuutoksia elämänsä aikana toukasta lasiakeriaaksi ja edelleen kelta-ankeriaaksi ja hopea-ankeriaaksi. Kun lisääntymisen aika tulee, ne lähtevät vaeltamaan takaisin kohti synnyinseutujaan, Sargassomerta.

Ankerias tuntuu aina olevan pyrstön heilautuksen verran edellä tutkijoita. Se ei lisäänny vankeudessa, vaikka voi elää jopa satavuotiaaksi. Kaloihin kiinnitetyt seurantalaitteet irtoavat ennen kuin ne pääsevät määränpäähänsä – ja kalat häviävät mittauslaitteiden ulottumattomiin. Yksikään ihminen ei ole nähnyt aikuista ankeriasta Sargassomerellä.

Svensson kirjoittaa elävästi ja saa ankeriaan tuntumaan velmulta tyypiltä. Juuri kun aloin hieman ärtyä eläimen inhimillistämiseen, Svensson taklasi harmini ja otti inhimillistämisen käsittelyyn. Svensson on ovela kuten kohteensa ja osaa hyödyntää erilaisia kerronnallisia ratkaisuja. Lukija koukuttuu, viihtyy, oppii. Miten mielikuvitusta kutkuttavaa onkaan, että vielä on näinkin tunnettu eläin, josta oikeasti tiedetään niin vähän!

Helmet-lukuhaaasteessa on useita kohtia, joihin tämän kirjan voisi sijoittaa. Ankeriaan ja Svenssonin kirjan olemusta kuvaa ehkä parhaiten 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos, joten siihen kohtaan tämä lukukokemus päätyy.

Ankeriaan testamentti on tämän vuoden ensimmäinen osumani Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.

Totuus vie yksinäisyyteen – Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Kansi: Rebecca Lown.

HarperCollins Nordic 2020. 413 s.
Alkuteos: My Life as a Rat (2019).
Suom. Kira Poutanen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Violet Rue on Kerriganin perheen 12-vuotias kuopus. Eletään vuotta 1991 Niagaran alueella Yhdysvalloissa. Seitsenlapsisen perheen isä on Vietnamin sodan veteraani, joka ei kaihda ruumiillista kuritusta. Pojista kasvatetaan nyrkkeilijöitä, tyttöjen tehtävä on olla hyvännäköisiä ja tottelevaisia. Irlantilaistaustainen perhe pitää tiukasti yhtä. Kunnes tapahtuu jotakin kamalaa.

Kaksi Violetin isoveljeä osallistuu mustaihoisen pojan pahoinpitelyyn, ja uhri kuolee. Tämä ei vielä ole perheen harmoniaa rikkova tapaus, vaan se, että Violet sattumoisin näkee yöllä veljien siivoavan rikoksen jälkiä – ja kertoo näkemästään viranomaisille. Sinä hetkenä hänestä tulee petturi, rotta.

Yleensä painotetaan sitä, miten totuuden puhuminen on hyve ja kannatettava asia. Violetin tarinassa asia on päinvastoin. Veljet toki tuomitaan oikeudessa vankilaan, mutta perheen silmissä Violet on pahantekijä, veljet hänen tekonsa uhreja. Kukaan perheestä ei halua tietää kuopuksesta enää, eivät siedä nähdä häntä. Violet lähetetään asumaan tädin ja tämän miehen luo.

Violetin elämässä aikuiset eivät ole luotettavia: eivät omat vanhemmat, ei kasvattiperhe, ei opettaja, ei työnantaja. Haavoittuvassa asemassa olevan nuori tyttö ja myöhemmin nuori nainen on helppo hyväksikäytön uhri.

Violetin tragediasta toiseen liukuva tarina on monilta osin lohduton. Kun vasta 12-vuotias viedään pois perheensä luota, raastava koti-ikävä vaivaa. Tyttö on usein yksin vaikeissa tilanteissa, eikä hänellä ole yhtäkään liittolaista, ei ketään kehen tukeutua. Koko ajan kasvaa myös pelko kostosta, sillä joskushan taposta tuomitut veljet vapautuvat.

Tapahtumia käydään läpi aikuisen Violetin näkökulmasta. Vaikeita ja kipeitä asioita kokenut nainen on jälkikäteen tapahtumia kelatessaan selkeä, jopa analyyttinen. Miten elämä olisikaan mennyt, jos hän olisi pitänyt salaisuuden?

Elämäni rottana katkaisee monien vuosien mittaisen tauon Oatesin suomentamisessa. Nyt 81-vuotias kirjailija on julkaissut teoksia jopa usean kirjan vuosivauhtia, joten tuotanto on mittava. Suomennoksia on ilmestynyt "vain" tusinan verran, edellinen ilmestyi vuonna 2012.

Oatesilta olen lukenut aiemmin romaanit Kosto ja Blondi, joista ensin mainittu on alle 200-sivuinen lyhytromaani ja Blondi puolestaan lähes tuhatsivuinen järkäle. Elämäni rottana asettuu pituutensa puolesta näiden puoliväliin.

Oli sivuja sitten minkä verran hyvänsä, Oates saa kiedottua lukijan pauloihinsa. Kaikki tähän mennessä Oatesilta lukemani kirjan ovat olleet riipaisevia, koskettavia, teräviä ja sujuvasti eteneviä. Kaikissa kolmessa tarinassa keskiössä on nainen, joka joutuu jonkinlaisen miehisen vallankäytön uhriksi ja joka tuomitaan syylliseksi. Uhrista syntipukkia leipovat milloin perhe, milloin ympäröivä yhteisö tai koko yhteiskunta.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 47.–48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet. Kunhan kirjastot taas avautuvat, etsin tälle kirjalle parin, sillä Elämäni jonakin -nimisiä kirjoja on tuntumani mukaan useita.

Elämäni rottana muissa blogeissa: Kirjaluotsi, Kirjarouvan elämää.

Vihan ja sukusalaisuuksien jäljillä – Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Kansi: Sigge Eklund.

Nemo 2020. 277 s.
Alkuteos: Bränn alla mina brev (2018).
Suomentaja: Jaana Nikula.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Ruotsalainen Alex Schulman on noussut kotimaassaan yhdeksi tunnetuimmista nykykirjailijoista. Myös podcast-juontajana tunnettu Schulman on käsitellyt romaaneissaan lähipiiriään: kirjat kertovat äidistä, isästä, vaimosta. Schulmanin kolmesta aiemmasta kirjasta on suomennettu vain Unohda minut, joka kertoo Schulmanin äidin alkoholismista ja sen vaikutuksista perheeseen.

Schulmanin kirjat ovat herättäneet erityistä mielenkiintoa mediassa, koska hänen on niin kutsuttu toisen polven julkkis: kirjailijan perheenjäsenet ovat julkisuudessa monella tapaa esillä olleita persoonia, niin hänen isänsä Allan ja äitinsä Lisette kuin vaimonsa Amanda. Kaikki he ovat saaneet oman kirjansa, ja nyt keskiöön pääsee Alexin isoäiti Karin, jonka kuva on kirjan kannessa.

Polta nämä kirjeet on kirjailijan tutkimusmatka omaan sukuunsa ja sen pimeisiin kohtiin. Nyt keski-ikäinen Alex on kahden lapsen isä, joka yhtäkkiä ymmärtää vaimonsa ja lapsiensa pelkäävän häntä. Hän ei ole koskaan lyönyt perheenjäseniään, mutta raivo ottaa välillä vallan. Huomio kouraisee syvältä ja saa kysymään, mistä hänen hallitsemattomat tunteenpurkauksensa johtuvat.

Kun terapeutti kehottaa Alexia hahmottelemaan omaa sukupuutaan ja sukulaisten keskinäisiä välejä, kaava alkaa kirkastua: vihanpito ja raivoaminen ovat äidinpuoleiselle suvulle ominaista käytöstä ja sen alullepanija näyttää olevan Alexin isoisä, Sven Stolpe.

Kirja etenee kolmessa aikatasossa. Nykyhetken Alex tekee selvitystyötä ja yhdistelee asioita. 1980-luvulle sijoittuvat luvut kuvaavat pikku-Alexin kokemuksia isovanhempien luona. Mummolassa vapaa-aikaa viettänyt poika tiesi tarkkaan, mitä sai ja mitä ei saanut tehdä, jotta isoisä ei raivostuisi. Pahinta oli parkuminen, se oli ehdottomasti kielletty. Isoisä paukutti patteria kävelykepillään, kun halusi isoäidin paikalle. Isoäiti totteli säpsähdellen.

1930-luvun taso avaa kohtalokasta kolmiodraamaa, jonka osallisina ovat Alexin isovanhemmat ja Olof Lagercrantz. Kesä kirjailijoille tarkoitetussa täyshoitolassa saa kielletyn rakkauden roihahtamaan isoäiti Karinin ja Olofin välillä. Vaaran tuntu on käsin kosketeltavaa, eikä dramaattisilta käänteiltä vältytä. Alex on löytänyt vihan alkulähteelle.

Stolpen ja Lagercrantzin vihanpito jatkui heidän kuolemaansa saakka. Koska he molemmat olivat kirjailijoita ja kirjallisuuskriitikkoja, heidän tulikivenkatkuista sananvaihtoaan saattoi seurata lehtien palstoilta. Molemmilla keskeinen, läpi tuotannon toistuva motiivi on Karin. Lagercrantz kuvaa teoksissaan elämänsä rakkautta ruusuna, aviomiehen teksteissä nainen on aina paatunut petturi, syntinen ja likainen olento.

Mutta minkälainen oli nainen, joka inspiroi kahta merkittävää kirjailijaa vuosikymmenet? On selvää, että Karin on moniulotteisempi kuin hänelle tarjotut madonnan ja huoran roolit. Schulman tekee isoäidistään ja hänen ratkaisuistaan oman tulkintansa, joka pohjautuu lukuisiin päiväkirjoihin ja kirjeisiin.

Schulman kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Niinkin perinteinen tarina-asetelma kuin kolmiodraama imaisee mukaansa – vaikka lopputuloksen tietää ennalta. Schulman antaa äänen vuosikymmeniä vaiennetulle isoäidille.

Helmet 2020: 42. Kirjassa on isovanhempia.

Koulukiusaamisen pitkä varjo – Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Gummerus 2019. 224 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Aaro on parikymppinen nuorimies, joka aloittaa kirjallisuuden ja viestinnän opinnot Jyväskylässä. Aaron on vaikea solahtaa opiskelijaporukkaan, koska mieltä kalvavat jatkuvat epäilykset: Mitä nuo minusta ajattelevat? Kohta varmaan alkavat nauraa, sanoinko tai teinkö jotakin hölmöä? Aaro rakentaa itselleen suojakuorta kalliilla vaatteilla ja muulla rahan tuhlauksena. Joskus humala tuo turvaa, vielä useammin bentsodiatsepiini.

Aaron epävarmuus ja epäluuloinen suhtautuminen ympäröivään maailman johtuvat rankasta koulukiusasamisesta, joka alkoi esikoulussa ja jatkui läpi koko ala-asteen ja vielä yläasteellakin. Se oli henkistä ja fyysistä, myös sosiaalista eristämistä. Mitä satuttavimpien kokemusten jälkeen Aaro jaksoi aina ajatella, että ehkä luokan pojat nyt vihdoin ymmärtävät ja haluavat olla kavereita.

Läpi kouluvuosien Aaro vakuuttelee vanhemmilleen, että kaikki on hyvin. Etenkin isä kyselee ahkerasti, miten koulussa menee, mutta poika ei avaudu. Ehkä jos asiaa ei myönnä, sitä ei oikeasti tapahdu? Ja jos tilanteesta kertoisi rehellisesti, mitä jos vanhemmatkin alkaisivat nähdä poikansa kiusattuna, luuserina?

Opiskeluaikana jo taakse jääneiden kiusaajien äänet kuuluvat edelleen kaikuina, eikä häpeä anna periksi. Kiusaajien kohtaaminen aikuisiällä on kuin viimeinen niitti, eikö tämä hellitä koskaan? Viha ja ahdistus kääntyvät sisäänpäin, lähes kohtalokkaasti.

Antti Röngän omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva esikoisteos on pysäyttävä. Esikuva Karl Ove Knausgård antaa suuntaviivat raa'an rehelliselle itsetutkiskelulle. Esikoiskirjailija Rönkä on kirjailija Petri Tammisen poika, ja tämän kirjan jälkeen on luontevaa jatkaa isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihtoa raportoivaan teokseen Silloin tällöin onnellinen. Haluan lukea lisää Röngän punnittuja virkkeitä ja kurkistaa tämän esikoisteoksen kulisseihin.

Helmet-lukuhaaste 2020: 45. Esikoiskirja.

Tommi Kinnunen: Pintti

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2018.
156 sivua e-kirjana.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Tommi Kinnusen kolmas romaani Pintti kertoo kolmesta sisaruksesta kylässä, jonka elämä kiertyy lasitehtaan ympärille. Kolmenpäivänromaani sijoittuu 1940-luvun loppuun ja 1950-luvun alkuvuosiin. Tarina sukeltaa intensiivisesti tehtaan arkeen ja lasinpuhalluksen maailmaan. Siinä samalla lukija tutustuu kylän ja tehtaan väkeen sisarusten vaiheiden kautta. Jussi on sisaruksista vanhin ja hänen näkökulmaansa seurataan ensimmäisenä. Keskivaiheilla keskiössä on Helmi, lopuksi Raili.

Romaanin nimeksikin päätynyt pintti on lasimurskaa, ylijäämälasia, jolla on aikojen saatossa tasoitettu notkelmia ja painaumia lasitehtaan ympäristössä. Näin tehdas ulottaa vaikutuspiirinsä maaperään asti, aivan kuin sen hierarkia vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin ja koko kyläyhteisön elämään. Tehtaan piirissä on nimittäin tiiviisti koko kylä. Tehtaan pilli rytmittää arkea, ja työpaikka tehtaalla on kylässä selviämisen elinehto. Jos olet disponentin suosiossa, asemasi on turvattu, jos taas et, ajaudut ulkokehälle.

Jussi havainnoi äänet, värit ja muodot tarkasti. Aistiherkällä ja omalaatuisella miehellä on hyvän aikaa tehtaalla suojatyöpaikka, vaikka itse hyttien työn tempo on hänelle liikaa. Surumielinen Helmi taas on pienen tytön äiti, jonka arki on selviytymistä tehdastyössä ja perheenäitinä. Raili puolestaan on kyläläisten puheissa "Helsingin huora" värikkään menneisyytensä vuoksi. Hän on niitä harvoja kyläläisiä, jotka onnistuvat sinnittelemään ilman tehtaan vakituista tiliä tilapäistöitä tekemällä.

Elämänpiiri on monella kyläläisellä pieni. Oman kodin ja tehtaan lisäksi elämään kuuluvat osuuskauppa ja työväentalo. Tarinasta nousee useita vastakkainasetteluja, kuten maaseutu ja kaupunki, kartano ja tehdastyöläiset, miehet ja naiset sekä Jussi ja muut kyläläiset. Vastakkain, tai ehkä paremmin rinnakkain, ovat myös kauneus ja rumuus, sillä kaikkein kauneimassakin lasissa on mukana pinttiä, ylijäämää. Lasitehtaan kauniiden esineiden taustalla oleva työ on myös raskasta, kuluttavaa, joskus kohtalokastakin.

Sodan aikana naiset pyörittivät tehdasta, mutta sodan jälkeen palattiin vanhoihin asetelmiin.

Vaikka salissa on sekä miehiä että naisia, he työskentelevät selvästi erillään. Miehet hiovat lasia tilan toisessa reunassa ja toisessa naiset piirtävät viivoja merkkauslevyjen ääressä.

Naiset tekevät tehtaalla äänettömiä töitä, miesten työskentelystä lähtee monenmoista ääntä: taljojen huminaa, voimapyörien vikinää, lasin kilinää sekä kirskuvaa ja sirisevää ääntä.

Kinnunen on todella perehtynyt aiheeseen, ja lasitehtaan arki herää eloon kirjan sivuilla. Lasi innoittaa kirjailijan kieltä: ääni on paksua kuin sula lasi, ilma on terävää hengittää, miehet ja naiset olivat kaikki palaneet sodassa hauraiksi kuin lasi. Sanaston runsaus ja kielikuvien tarkkuus tekivät minuun vaikutuksen ‒ mihin kaikkeen suomi taipuukaan!

Sivuhuomiona minun on pakko mainita siitä, miten Hesarin kritiikissa pidettiin Kinnusen käyttämää supsuttamista "alentuvana ja söpöstelevänä naisverbinä, jonka näkeminen sattuu silmiin". Kriitikon mukaan Kinnunen näin vahvistaa stereotypioita naishahmojensa kuvauksessa. Naiset siis tarinassa supsuttavat toisilleen saunassa. Hieman ihmettelin arviota lukiessani tätä yhden verbin teilausta, koska samankaltaista verbiä kirjassa käytetään kuvaamaan myös miesten toimintaa: "Jotkut vanhemmista puhaltajista, niistä joiden kanssa isä riitautui pahiten, supsuttelevat isän kuolleen, mutta sellaisia Jussi ei kuuntele."

Kinnunen käsittelee hahmojaan rakkaudella, mutta säälimättömästi. Paras imu tarinassa on sen alkuvaiheilla, loppua kohden se jo hieman höllensi otettaan. Minua kyllä kiehtoivat henkilöiden vaiheet ja kohtalot aivan loppuun saakka, mutta ehkä ongelmani on tuo näkökulmatekniikka. Pintti on nykyään niin tavanomaiseen tapaan jaettu kolmen keskeishenkilön tarinoiden mukaan, ja tällä kertaa näistä ensimmäiseen kiinnyin eniten. Raili ja Helmikin kiinnostivat, mutta hieman petyin, kun jouduin päästämään Jussin etäämmälle.

Vaikka luin kirjan lähes ahmaisten, tarina ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan. Ihmisten kohtalot pohdituttivat vielä kauan lukemisen jälkeen. Jäin myös miettimään, miten vähän ihmisillä oli omaisuutta kirjan tarinan aikaan. Perunkirjoitukseen ei välttämättä tullut montaa riviä. Astioita, muutamia huonekaluja, petivaatteita. Nykyiseen tavarapaljouteen verrattuna tämä tuntuu käsittämättömältä. Kuinka moni nykyihminen Suomessa edes pystyisi listaamaan omistamansa tavarat ilman suurimittaista inventaariota?

Ajankuvan lisäksi Pintistä tulee oppineeksi yhtä ja toista lasitehtaasta ja lasinpuhaltamisesta. Nyt ymmärrän, miksi Taalintehtaalla paikallisen lasipuhaltajan paja on nimeltään Lasihytti - Glashyttan. Kirja myös herätti tiedonjanoa. Viime viikkoina olen googlaillut muun muassa yliopiston kirjaston evakuointia, Suomen lasiteollisuuden historiaa ja Nuutajärveä, jonka kuulin olevan tarinan paikkakunnan esikuva. Enkä vain voi lakata hämmästelemästä sitä, miten pintillä, siis lasimurskeella, on oikeasti tasoitettu lasitehtaan lähiseutujen maastoa. Ajatus puistattaa.

Lukupesäni loppukesän auringossa.

Kinnusen romaani ilmestyi elokuussa, kun olin viettämässä etätyöviikkoa mökkisaaressamme. Pääsin ensimmäistä kertaa nauttimaan e-kirjan kätevyydestä toden teolla: saatoin alkaa lukea uutuusromaania heti sen ilmestymispäivänä saaressa ilman reissua mantereelle. Työpäivän jälkeen oli palkitsevaa uppoutua pehmeään lukupesääni ja Kinnusen vetävään tarinaan. Kauan se vei, mutta nyt olen totaalisesti myyty e-kirjoille. 

Pintti muualla: Kirsin Book Club, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata.

Lauantain lyhärit: uutuuskaunoa ja tähtitiedettä

Tervetuloa lukemaan ensimmäistä Lauantain lyhärit -postausta! Päätin aloittaa luonnosteksteihin makaamaan jääneille tynkäjutuille oman juttusarjan, jotta saisin ne jatkossa säännöllisesti järkevässä ajassa julkaistua. Tässä juttusarjassa esiin pääsevät sellaiset kirjat, joista ei syystä tai toisesta ole syntynyt omaa blogitekstiä, mutta joista haluan jättää edes jonkinlaisen jäljen blogiin.

Usein bloggamatta tahtovat jäädä varsinkin äänikirjat, koska kuuntelemisen jälkeen ei enää ole tekstiä, johon palata. Joskus taas odotukset tiettyä kirjaa kohtaan ovat niin korkealla, että jos kirja ei odotuksia aivan lunasta, on ajatuksia haasteellista purkaa tekstiksi. Aina mitään tiettyä syytä ei edes ole.

Tällä kertaa esittelen lyhyehkösti neljä tämän vuoden puolella ilmestynyttä kaunokirjaa ja sokerina pohjalla yhden yleistajuisen tietokirjan.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Alkuteos: Dept. of Speculation (2014).

Suom. Marianna Kurtto. 

Gummerus 2018. 64 sivua e-kirjana.

Kansi: ?
Mistä minulle: BookBeat.

Joidenkin kirjojen käsiinsä saaminen mahdollisimman ripeästi muodostuu erityisen tärkeäksi. Joko kirja on ilmestynyt? Miksei se vieläkään näy kirjaston järjestelmässä? Nyt on jo toukokuu, senhän piti ilmestyä toukokuussa. Haluan sen nyt, heti!

Näin kävi minulle Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston kanssa. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran entisen työpaikkani kollegalta, joka oli lukenut sen ruotsiksi. Harkitsin lukemista englanniksi tai ruotsiksi, mutta aie hautautui muihin lukukiireisiin. Seuraavaksi teos mainittiin joskus viime vuonna Sivumennen-podcastissa ‒ Offillin teos oltaisiin kenties saamassa suomeksi jossakin vaiheessa! Jes! Sitten vihdoin bongasin kirjan Gummeruksen syyskatalogissa: ilmestymisajankohdaksi ilmoitettiin toukokuu. Siitä alkoi maaninen kirjaston sivujen kyttäys, jotta saisin kirjan varattua kärkijoukoissa. Toukokuu eteni, ja haku näytti aina vain nollaa. Lopulta päädyin lukemaan kirjan e-kirjana BookBeatista mieheni tabletilla.

Puolipakolla siis luin ensimmäisen e-kirjani ja pakko minun on myöntää: olihan se kätevää. Offillin omintakeinen kerronta sai minusta otteen ja naputellen kääntelin kirjan sivuja hurjaa vauhtia.

Offillin kirjasta on haasteellista kirjoittaa, mikä johtuu varmasti ahmimista muistuttaneesta lukutavastani ja myös kirjasta itsestään. Se on fragmentaarinen tarina eräästä parisuhteesta, siitä miltä sen kaari näyttää, kun elämä vie ja ihmiset muuttuvat. Miten rakkaus muuttuu siinä samalla. Kertoja vaihtaa asentoaan, kirjallisuusviittauksia vilisee. Offill kirjoittaa napakoita lauseita, joihin hän tiivistää niin paljon ja niin hienosti, että kirja ansaitsee ehdottomasti tulla luetuksi uudelleen vähän maltillisemmalla tahdilla. Kirjassa on jotakin nerokasta, eikä vähiten Marianna Kurton taidokkaan suomennoksen ansiosta.

Helmet-lukuhaaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.
Yhdysvallat-lukuhaaste: 6. New Yorkiin sijoittuva kirja.

* * *

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Gummerus 2018. 368 s.

Kansi: Jenni Noponen.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu teki minuun viitisen vuotta sitten niin suuren vaikutuksen kielellään, aiheen käsittelyllään ja tunnelmallaan, että valitsin sen tuolloin vuoden parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Rauhala jatkaa toisella romaanillaan saman aiheen parissa kuvaten vahvasti uskonnollisen vanhoillislestadiolaisen yhteisön elämää. Tällä kertaa tarina ei sijoitu nykyaikaan, vaan eletään 1970-luvun viimeisiä vuosia Pohjois-Pohjanmaalla.

Tapahtumia tarkastellaan neljän ihmisen kautta: seurojen saarnaajan Taiston, kirkkokuorolaisen Aliisan, paheksuttavaan rakkaussuhteeseen ryhtyneen Auroora-tädin ja pienen Aaron-pojan. Viides näkökulma on kirjailijan, joka kursii tarinan aineksia kokoon.

Taisto on Aaronin isoisä, ja häneltä poika oppii vahvan uskonnollisen maailmankatsomuksen samalla kun he yhteisillä kalastus- ja luontoretkillään tarkkailevat luontoa. On lohdutonta, miten totinen pieni poika onkaan ja miten pieni lapsi näkee maailman niin synkkänä paikkana. Aaronin maailmassa esimerkiksi spitaali ja maailmanloppu ovat ihan normaaleja ajatuksia. Yhdenkään lapsen ei kuuluisi kantaa harteillaan sellaisia asioita, joita Aaron kantaa.

Synninkantajat oli minulle paljon raskaampi lukukokemus kuin Taivaslaulu aikanaan. Välillä lukeminen ahdisti. Synninpelossa ja hoitokokousten kurimuksessa elävien ihmisten vaiheista on surullista lukea, ja erityisesti Aaronin näkökulma kouraisi. Rauhala käyttää kieltä tuttuun tapaansa kekseliäästi erityisesti luontoa kuvatessaan.

Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa luetaan kirjaa.
Kirjankansibingo: perhe.

* * *

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta (2013).
WSOY 2018. Suom. Helinä Kangas.
Lukija: Erja Manto. Kesto 16 t 36 min.

Kansi: Martti Ruokonen.
Mistä minulle: BookBeat.

Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa kuului eniten tämän vuoden keväältä odottamieni uutuuksien joukkoon. Vilkuilin varovaisesti ensimmäisiä bloggareiden arvioita ja odotin kuumeisesti omaa kirjastovaraustani. Sen tila oli tuskaisen pitkään 'matkalla', joten päädyin aloittamaan kirjan äänikirjana, kun Huovisen Havukka-ahon ajattelija loppui sopivasti ja huomasin kirjan löytyvän Bookbeatista.

Tässä sarjan kolmannessa osassa Ferrante kuvaa Lenún ja Lilan aikuisvuosia. Lenún esikoiskirja on maailmalla, ja hän taistelee toisen kirjan ongelman kanssa. Hän tekee koko ajan pesäeroa lapsuutensa ja nuoruutensa Napoliin, niin naimalla professorin kuin muuttamalla Firenzeen. Itsenäinen ja pärjäävä nainen ajautuu kriisiin, kun huomaa olevansa kotiäitinä ja onnettomassa avioliitossa. Onko omiin päätöksiinsä vain tyydyttävä? Miten välttää katkeruus? Lila puolestaan on päässyt pois väkivaltaisesta avioliitosta ja on töissä makkaratehtaalla.

Napoli-sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa eli Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina -romaaneissa minuun on tehnyt vaikutuksen erityisesti ajankuva ja mutkikkaan ystävyyssuhteen kuvaus. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä osassa kertojan jaarittelu hieman rasitti, niin tällä kertaa se ei häirinnyt ollenkaan. Ehkä tämä selittyy äänikirjaformaatilla, en tiedä, mutta nyt en millään olisi halunnut kirjan loppuvan. Erja Mannon luentaa olisin kuunnellut vielä vaikka kuinka! Ferrante todella taitaa lukujen loppujen cliffhangerit, mikä lisää tarinan koukuttavuutta.

Helmet-lukuhaaste: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja.
Kirjankansibingo: ilo.

* * *

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Alkuteos: I See You (2016).

Gummerus 2018. Suom. Päivi Pouttu-Delière.

Lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto: 13 t 25 min.

Mistä minulle: BookBeat. 

Kerrankin voin sanoa, että tartuin kirjaan mainoksen perusteella. Houkuttimena eivät siis toimineet muiden bloggaajien arviot, lehtikritiikki tai kustantajan katalogi, kuten yleisimmin tilanne on, vaan näin Mackintoshin kirjan mainoksen metrossa ja kiinnostuin jännäristä sen perusteella.

Metro olikin oiva mainospaikka tälle kirjalle, sillä julkinen liikenne on keskeisessä roolissa tarinassa. Päähenkilö Zoe Walker matkustaa päivittäin töihin junalla, ja eräänä päivänä hämmästys on suuri, kun hän huomaa junassa lehteä lukiessaan oman kuvansa seuralaisilmoituksessa. Zoe alkaa todella huolestua, kun lehden toisessa numerossa on erään naisen kuva ja tämä joutuu rikoksen uhriksi. Ja ilmoituksia ilmestyy vain lisää. Seuraa kuumottava kilpajuoksu murhaajan kanssa, enkä voi kieltää, ettenkö olisi kirjaa kuunnellessani miettinyt omia rutiinejani ja kulkemisiani. Kirjan mainoslause piti kutinsa, sillä tämän kirjan lukemisen jälkeen todella katsoin kanssamatkustajiani toisin!

Tässäpä on jännäri minun makuuni! Mackintosh ei mässäile verellä ja suolenpätkillä, vaan rakentaa jännitystä painostavalla tunnelmalla ja juonenkäänteillä. Mackintoshin edellinen suomennos Annoin sinun mennä menee lukulistalle, samoin Gummeruksen syksyn kirjoihin lukeutuva kolmas suomennos Anna minun olla.

Helmet-lukuhaaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Kirjankansibingo: sininen ja vihreä.

* * *

  Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille

Alkuteos: Astrophysics for People in a Hurry (2017).

Aula & Co. 2018. 176 s.

Suom. J. Pekka Mäkelä.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Neil deGrasse Tyson on amerikkalainen astrofyysikko, joka on tunnettu tieteen yleistajuistamisesta. Tässä kirjassaan hän esittelee tähtitieteen perusteita tavalliselle lukijalle, näin luvataan kirjan mainosteksteissä. Odotukseni olivat korkeat, ehkä jopa epärealistiset. Koulussa fysiikka, kemia eikä matematiikka kuuluneet vahvuusalueisiini, enkä oikeastaan tiedä tähtitieteestä juuri mitään. Tässäpä siis kirja juuri minulle, tämän luettuani varmasti ymmärrän tähtitiedettä paremmin.

Toisin kuin kirjan nimi opastaa, en suosittele tätä kirjaa kiireiselle lukijalle, jolla ei ole taustatietoja aiheesta. Luvut ovat toki tiiviitä ja nopealukuisia, mutta mitenkään helppotajuista teksti ei aina ole. Välillä tuntui kuin olisin lukenut kirjaa kielellä, jonka seuraamiseen kielitajuni ei aivan riitä: sanat seuraavat toisiaan ja ymmärrän jotakin sieltä täältä, mutta tavallaan paljon menee ohi. Keskittyminen herpaantuu ja lukemisesta tulee tankkaamista.

Esko Valtaojan esipuheen aikana olin vielä vastaanottavainen lukija ja jopa harkitsen lukevani seuraavaksi aiheen tiimoilta jotakin Valtaojalta. 

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

Yhdysvallat-lukuhaaste: 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos.