Tulevan kirjailijan lapsuus – Elias Canetti: Pelastunut kieli

Tammi 1984. 357 s.
Alkuteos: Die gerettete Zunge. Geschichte einer Jugend (1977).
Suom. Kyllikki Villa. 
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kirjastossa toisen vetämäni lukupiirin ohjelmassa on tänä vuonna ollut palkittua maailmankirjallisuutta eri vuosikymmeniltä, ja Elias Canetti päätyi edustamaan 1970-lukua Nobel-voittonsa vuoksi. Lisäksi jo eläköitynyt kollega suositteli tätä kirjaa minulle ja toiselle lukupiirin vetäjälle vielä töissä ollessaan niin painokkaasti, että olimme vain odottaneet sopivaa hetkeä tarttua Pelastuneeseen kieleen. 

Vuonna 1981 Nobelilla palkittu Canetti kirjoitti uransa aikana vain yhden romaanin, Sokeat. Lisäksi tuotannon keskiössä ovat muhkea sosiologinen tutkielma Joukko ja valta sekä omaelämäkerrallinen trilogia, jonka ensimmäinen osa Pelastunut kieli on. Myös aforismikokoelmia, matkakirja ja näytelmiä on suomennettu.

Kirjan alussa Canetti käy läpi lapsuudenmuiston, tarinan jossa hän melkein menetti kielensä, siis suussa olevan kielen. Suomennoksen äärellä lukija helposti ajattelee, että Canetin tarinassa kieli voisi viitata säästyneen elimen lisäksi myös puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen. Germaanisen filologian opinnoista alkaa olla sen verran aikaa, että piti turvautua sanakirjaan: Zungella on tosiaan saksassakin kaksoismerkitys eli se voi viitata elimen lisäksi puhekieleen tai arkikieleen.

Kielet näyttelevät tulevan nobelistin varhaisessakin elämässä isoa roolia. Elias syntyy 1905 Bulgariassa sefardijuutalaiseen perheeseen, jonka kotikieli on ladino eli vanha espanja. Äidin ja isän "salakieli" on saksa, kun taas perheen palvelijat puhuvat bulgariaa.

Perhe muuttaa usein, ensin Bulgariasta isän työn perässä Englantiin, ja sieltä isän kuoleman jälkeen Sveitsiin. Siellä äiti haluaa, että poika oppii saksan kielen nopeasti ja tehokkaasti. Äiti pitää Eliakselle muutaman kuukauden kielikoulun lähes väkivaltaisin metodein. Mutta poika oppii. Mikä hämmästyttävintä: vaikka Elias oppii saksan vasta koululaisena, siitä tulee myöhemmin hänen tuotantonsa kieli. 

Kirja on jaettu viiteen osaan asuinpaikkojen mukaan. Canetti käy läpi lapsuuttaan elävästi kohtausten avulla, ja kirjan luvuille hän on antanut sisältöä kuvaavat nimet kuten Isän kuolema, Äidin sairaus tai Villa Yaltan hyvät ikäneidot. Anekdoottien tapaisista jaksoista koostuvaa kirjaa voi lukea hitaasti tarina kerrallaan tai yhtenäisempänä kertomuksena. 

Onnellisimmalta tuntuu aika, jolloin äiti viettää paljon aikaa lasten kanssa. 1919 äidin (mielen)terveys alkaa rakoilla, ja hän vetäytyy toipumaan sanatorioon. Elias asuu Zürichissä täysihoitolassa ja käy kantoninkoulua, kaksi pikkuveljeä sijoitetaan Lausanneen. 

Eliaksella on ennen perheen eroa ollut tiivis suhde äitiin. Lukuhetket äidin kanssa loivat perustaa kirjojen arvostamiselle, mutta isän kuoleman jälkeen nuori Elias yritti tavallaan ottaa perheenpään roolin, mikä oli sen ikäiselle luonnollisesti liikaa. Erilleen muuttaminen vapauttaa pojassa voimavaroja, jotka tiedonjanoinen nuori, nyt 14-vuotias, käyttää systemaattisesti pänttäämiseen. 

Etevä juutalainen herättää joissakin kanssaoppilaissa antipatioita. Vasta kantapään kautta Elias oppii, että joitakin voi todella ärsyttää hänen innokas viittaamisensa koulussa. Muutenkin hän elelee eräänlaisessa kuplassa ja on pitkälle puberteettiin autuaan tietämätön vaikkapa sukupuoliasioista, vaikka muuten niin osaavainen onkin.

Veljet jäävät taustalle, samoin ensimmäinen maailmansota. Kirja päättyy toukokuuhun 1921, ja silloin Elias menettää Zürichin paratiisinsa. Äiti ilmoittaa, että edessä olisi muutto Saksaan. Syytöksiä täynnä oleva keskustelu on Eliaksen ja äidin välirikon alku. 

Varsinkin kirjan alkupuolta luin vimmalla. Canetin kuvailu on tarkkaa, ja koululuokat, kaupunginosat ja asunnot piirtyvät lukijat eteen yksityiskohtineen. Kuvailua höystää elävä dialogi. Omaelämäkerraksi kirja on todella kerronnallinen ja tarkka, alkuun luin sitä oikeastaan kuin romaania. Lukupiirissä pohdimme, kuinka tarkkaan aikuinen mies voi muistaa pienen lapsen kokemusmaailman ja havainnot, saati sitten dialogin. Selvää on, että Canetti on ottanut kirjallisia vapauksia, ja se on lukijan onni. 

Canetin myöhemmät vaiheet kiinnostavat siinä määrin, että trilogian jatko-osat pääsevät lukuun jossakin vaiheessa. Miten ihmeessä kielellisesti superlahjakas poika päätyy kemistiksi? Minkälaiseksi kehkeytyy äitisuhde vai menevätkö välit kokonaan poikki? Näihin kysymyksiin vastaavat oletettavasti jatko-osat Soihtu korvassa ja Silmäpeli.

Helmet 2022: 16. Kirjan luvuilla on nimet.

Lukemalla maailman ympäri: Bulgaria.

Uskomusten ja tarinoiden pyörteissä – Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Atena 2020. 252 s.
Alkuteos: Mai betyder vatten (2019).
Suom. Ulla Lempinen.
Oma arvioni: 3½/4.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Kayo Mpoyin esikoisromaanin päähenkilö ja minäkertoja on pikkutyttö Adi, perheensä seitsemäs lapsi. Eletään 1980-luvun loppua Dar es-Salaamissa Tansaniassa. Perhe on kotoisin Zairesta, isä on töissä suurlähetystössä.

Adi on 6-vuotias, kun pikkusisko Mai syntyy. Mai on syntymästään lähtien sairaalloinen, joten äiti on jatkuvasti kiinni hoivaa ja huomiota vaativassa Maissa. Isosisko Dina on jo murrosiän kynnyksellä, eikä pikkusisko pysy jutuissa mukana. Diplomaatti-isä hallitsee perhettään väkivallalla ja pelolla, mikä lopulta ajaa Adin isosisarukset karkuun.

Adi yrittää ymmärtää ympärillään tapahtuvia asioita, mutta usein hänellä ei ole siihen sanoja eikä ketään, keneltä kysyä. Miksi naapurinmies Monsieur Éléphant taluttaa makuuhuoneeseen, mitä siellä tapahtuu? Miksi siitä ei saa puhua? Jos äiti alkoi odottaa siskoa, kun nielaisi pähkinän, niin voiko niin käydä muillekin? Mitä omassa kehossani tapahtuu? Yksi on kuitenkin selvä asia: väärin käyttäytymistä pitää välttää, muuten tulee tuomituksi menetetyksi naiseksi.

Kolonialismin varjojen lisäksi Adin tarinan taustalla on villisti versova sukupuu ja suvun vaiheista kertovien anekdoottien loputon tarinavyyhti. Lapsen mielessä opettavaiset ja uhkaavat tarinat sekoittuvat kaikkea hallitsevaan taikauskoon. Lopputulos on mielikuvituksellinen pyörre, joka selittää kaiken ja samalla ei mitään. Aina voi keksiä oman tarinan ja selityksen.

Adin näkökulmasta kerrotussa tarinassa lukija tietää ja ymmärtää enemmän kuin Adi itse. Lasta ymmärryksen rajat tavallaan suojaavat, mutta samalla myös ajavat uusiin vaaroihin. Kun liian moni kysymys jää vaille vastausta, lapsi tekee herkästi omia päätelmiään omalla logiikallaan.

Pahoja asioita tapahtuu ja tunnelma on paikoin painostava, mutta Mpoyin romaani ei silti ole ylitsepääsemättömän raskasta luettavaa. Adin rohkeus ja uteliaisuus kannattelevat. Lapsinäkökulma on taitavasti toteutettu, ja mukana on lukijalle tärkeää toivoa.

Kustantajan esittelyn mukaan Kayo Mpoyin esikoisromaanin taustalla vaikuttavat hänen sukunsa tarinat Tansaniasta. Luin kirjaa täysin fiktiivisenä romaanina, mutta loppua kohden en voinut välttyä pohtimasta, kuinka paljon tarinassa on omaelämäkerrallisia aineksia. Epäilykseni saivat vahvistusta, kun viimeisellä sivulla kirjailija omistaa teoksen kuusivuotiaalle itselleen. Mielenkiinnolla odotan toukokuista Helsinki Litiä, jonne nykyään Ruotsissa asuva Mpoyi saapuu vieraaksi – ehkä kirjailija festivaalilla raottaa teoksen taustoja.

Mpoyin kirja näytti elämää sellaisella alueella Afrikassa, jolla en ole lukemalla aiemmin käynyt. Lukien olen päässyt tutustumaan Ayòbámi Adébáyòn ja Chimamanda Ngozi Adichien tarinoiden matkassa Nigeriaan ja Nadifa Mohamedin kirjan myötä Somaliaan. Petina Gappahin novellit veivät Zimbabween.

Aloitin Lukemalla maailman ympäri -lukuhaasteeni kuusi vuotta sitten, ja aluksi maita kertyikin ripeään tahtiin. Matkanteko on hidastunut alkuhuuman jälkeen, mutta nyt Mpoyin kirjalla saan pitkästä aikaa haasteeseen osuman. Romaanin tapahtumat sijoittuvat Tansaniaan, mutta kirjallinen maailmanmatkani etenee kirjailijan synnyinmaan mukaan, joten Mpoyin kirjalla kuittaan Kongon demokraattisen tasavallan käydyksi.

Helmet 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Tänään ilmestyvästä kirjasta on ehtinyt kirjoittaa ainakin Omppu.

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus

Bazar 2018. 215 sivua e-kirjana.
Alkuteos: Beauty for ashes (2017).
Suom. Kristiina Vaara.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Kirjamessujen parasta antia ovat uudet näkökulmat ja omien luutuneiden käsitysten mureneminen. Tällaiseen ajatukseen olen päätynyt sulateltuani nyt kolmisen viikkoa Helsingin Kirjamessujen antia. Tänä vuonna monen päivän vilinä ja hulina messuilla tiivistyi tällaiseen muotoon, ja päätelmään minut johdatteli Cecilia Samartin ‒ kirjailija, jonka olin vuosia lokeroinut sellaiseksi, jonka teokset eivät kiinnosta minua. Sitten tulivat messut, niiden Yhdysvallat-teema ja bloggareille järjestetty tilaisuus, johon Cecilia Samartin saapui puhumaan uusimmasta suomennoksestaan Kirottu kauneus.

Kirottu kauneus kertoo kolmen ihmiskaupan uhriksi päätyneen tytön tarinan. Inesa on kotoisin Moldovasta, Karla Meksikosta ja Sammy Yhdysvaltojen Ohiosta. Kaikki he ovat päätyneet omia reittejään Las Vegasiin. Tytöt ovat kauppatavaraa, jonkun omaisuutta, eikä tulevaisuus lupaa muutosta. Kolmikko päättää edes yrittää muuttaa tilanteen, ja he toteuttavat pakosuunnitelman; karkumatkan, jonka määränpää on Kalifornia. Kintereillään heillä on joukko aseistettuja rikollisia, jotka haluavat "omaisuutensa" takaisin, tai tarkemmin sanottuna tappaa kurittomat karkulaiset. Matkan varrella jokaisen taustaa valotetaan takaumin.

Kidnappauksia, pedofiliaa, väkivaltaa, hyväksikäyttöä, huumeita, petoksia. Toistuvia raiskauksia. Tarina muistuttaa, että ihmiskaupassa kaikki pahuus ei ole vain miehissä, vaan välillä myös naiset ovat julman systeemin osasia. Ja toisaalta kaikki miehet eivät ole automaattisesti hyväksikäyttäjiä. Romaanin perusvire on synkkä, mutta tyttöjen neuvokkuus ja ystävyys tuovat siihen muitakin sävyjä. Toivoa on.

Ennen Samartinin kohtaamista messuilla olin lukenut kirjan noin puoliväliin, ja vaikuttunut lukemastani. Messutilaisuudessa kirjailija kertoi muun muassa kirjaa varten tekemästään taustatyöstä, eikä enää tarvinnut epäillä, että kirjailija olisi liioitellut ihmiskaupan käänteitä tarinaa sepittäessään. Päinvastoin: Samartin kertoi, ettei edes ottanut kaikista kamalimpia taustatyön myötä hänelle valjenneita asioita mukaan kirjaan säästelläkseen lukijoitaan. Luin kirjan loppuun heti samana iltana, ja loppupuolisko meni minulla vielä enemmän ihon alle, kun todellisuus-kytkös oli niin tuoreena mielessä. Sammykin on vasta yhdeksänvuotias! Jatkossakin Samartinilta voi odottaa raskaita ja sydämeenkäyviä aiheita: hänen seuraava kirjansa käsittelee itsemurhaa.

Kirja toi mieleeni Lukas Moodysson ohjaaman elokuvan Lilja 4-ever vuodelta 2002. Elokuvassa nuori Lilja päätyy seksiorjaksi Ruotsiin, jonne hän lähtee katteettomien työlupauksien perässä entisen Neuvostoliiton alueelta. Näin elokuvan teini-ikäisenä ja muistan edelleen sen herättämän ahdistuksen ja ajatukset, vaikka aikaa on kulunut viitisentoista vuotta.

Kirotusta kauneudesta ovat kirjottaneet ainakin Kirjaluotsin Tiina ja Kirjasähkökäyrän Mai.

Kuubalaissyntyisen Samartinin romaani edistää pitkästä aikaa myös Lukemalla maailman ympäri -haastettani.

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Atena 2018. 300 s.
Alkuteos: Stay with me (2017).
Suom. Heli Naski
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Yejide ja Akin ovat olleet naimisissa jo niin kauan, että lapsia pitäisi olla. Akin on perheensä vanhin poika, joten suvun jatkaminen on hänelle kunnia-asia. Hänen pikkuveljelläänkin on jo neljä poikaa. Se, että jälkeläistä ei kuulu, on kova pala etenkin Akinin perheelle. Lopulta Akinille hankitaan toinen vaimo nigerialaisia perinteitä noudattaen. Ehkä hänen hedelmällisyytensä saa myös Yejiden tulemaan raskaaksi.

Yejide ja Akin ovat menneet naimisiin rakkaudesta, mutta neljän lapsettoman vuoden painoa heidänkään rakkautensa ei tahdo kestää.

Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta.

Adébáyò törmäyttää modernin vanhaan. Toinen vaimo on Yejidelle isku vasten kasvoja. Hän on yliopiston käynyt nainen ja kampaamoyrittäjä. Yejiden äiti kuoli aikoinaan synnyttäessään häntä, ja hän on seurannut läheltä isänsä elämää useiden vaimojen kanssa. Hän luuli, että heidän elämäänsä eivät vanhat uskomukset vaikuttaisi. Ja lopulta hän on niin epätoivoinen, että turvautuu itsekin uskomushoitoihin.

Nigeriaan sijoittuvan tarinan aikajänne ulottuu 1980-luvulta tähän päivään. Avioliittoon, rakkauteen ja lapsettomuuteen liittyvät teemat ovat yleismaailmallisia, mutta paikallinen kulttuuri tapoineen tuo tarinaan lisää sävyjä. Jamssisurvosta valmistetaan ja syödään niin ilon kuin surunkin hetkellä. Naiset pukeutuvat usein kietaisuhameisiin ja letittävät hiuksensa Yejiden salongin kaltaisissa paikoissa. Vanhempia tai muuten ylempiarvoisia tervehditään maahan heittäytyen, ja naisia yritetään "tervehdyttää" synnytyksen jälkeen alunaliemellä.

Moniavioisuuden ja lapsettomuuden lisäksi romaani käsittelee muun muassa lapsen menettämisen suurta surua. Adébáyò on kehitellyt vaiheikkaan ja yllättävän juonen, joka kantaa aivan loppuun saakka. Akin ja Yejide vuorottelevat kertojina, ja on lukijana palkitsevaa seurata, miten salaisuudet paljastuvat tarinan henkilöille ‒ ja lopulta lukijalle.

Älä mene pois on Adébáyòn esikoisromaani, joka oli viime vuonna Baileys-kirjallisuuspalkinnon kärkikuusikossa. Kirjailija saapuu Helsinki Litiin tulevana viikonloppuna ja astuu Savoyn lavalle lauantaina Laura Lindstedtin kanssa. Odotan tätä(kin) keskustelua kovin! On tietenkin mielenkiintoista päästä kuulemaan Adébáyòa ja hänen ajatuksiaan tästä kirjasta, mutta myös Lindstedt kiinnostaa. Oneiron oli muutama vuosi sitten kiehtova lukukokemus, enkä ole koskaan tainnut nähdä häntä esiintymässä missään. Festarin odotus jatkuu Kirjakimarassa jälleen huomenna!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Elfriede Jelinek: Halu (1989)

Alkuteos: Lust.

Suomentaja: Jukka-Pekka Pajunen (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 228.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Olen jo vuosia aikonut lukea Elfriede Jelinekin romaanin Pianonsoittaja, joka löytyy omasta hyllystäni. Sopivaa hetkeä kirjalle ei ole vielä tullut, vaikka Jelinek kiinnostaa kovasti. Kirjailijan kotimaa Itävalta on minulta vielä valloittamatta kirjallisella maailmanmatkallani ja toisekseen Jelinek on nobelisti — pikkuhiljaa haluan lukea jotakin jokaiselta naisnobelistilta. Syitä lukea Jelinekiä siis riitti, ja viimeinen sysäys tarttua hänen kirjaansa tuli toukokuisessa Helsinki Litissä: Sara Stridsberg mainitsi Jelinekin yhdeksi häneen vaikuttaneista kirjailijoista.

Halu sijoittuu pieneen Alppi-kylään. Tehtaanjohtajana työskentelevä mies alistaa ja käyttää vaimoaan seksuaalisesti hyväksi, koska ei uskalla enää käyttää prostituoituja aids-tartunnan pelossa. Miehen halu on ylitsepursuavaa, hallitsematonta. Mies lämpenee, nuolee, puree, survoo, imeee ja painaa läpi tarinan kyltymättömästi. Lukijalle tulee jo parin ensimmäisen luvun aikana piesty olo: sivuilla kuvattu seksuaalinen alistaminen ja väkivalta hyppäävät päälle.

Takakannen mukaan "romaani paljastaa eurooppalaisen yhteiskunnan puistattavan rappion", mutta mielestäni yhteiskuntakritiikki ja muu sanoma jäävät mässäilevän, brutaalin halun tyydyttämisen jalkoihin. Vähemmän olisi enemmän. Tulee sellainen olo, että Jelinek ei luota lukijaansa, kun ei jätä tämän mielikuvituksen varaan mitään. Nobelistilta voisi odottaa jotakin tyylikästä, vihjailevaa ja kuvitelmia ruokkivaa, mutta Jelinek on valinnut toisen taktiikan. Hän tuo elimet ja eritteet ylikorostetusti lukijan eteen.

Halussa henkilöillä on nimet, mutta ne mainitaan vain silloin tällöin: mies on mies ja nainen on nainen. Jelinekin ihmiskuva on brutaali. Ihminen on fyysisten, lähes eläimellisten vaistojensa ohjattavissa. Mies on patukkaa, paisuvaista, halkoa. Nainen on koloja, rakoja, vakoja ja reikiä.Ylikorostuneen seksuaalisuuden kuvaaminen tekee ihmisestä ruman ja likaisen.

Tarinan mies on selvästi jollakin tapaa sairas, mutta mitä nainen ajattelee? Miksi hän alistuu? Yksi syy hänen käytökseensä on varmasti miljöö ja sosiaalinen asema: pienessä Alppi-kylässä paperitehtaan johtajan vaimoa kadehditaan, hänellä on aina hienoimmat vaatteet, aina uusi mekko. Mies ostaa vaimoaan hiljaiseksi vaatteilla, koruilla ja rahalla. Kirja on kirjoitettu lähes 30 vuotta sitten. Johtajan vaimon mahdollisuudet olivat ehkä vähäiset, eikä pienestä piiristä noin vain lähdetty. Alistettu nainen etsii lohtua alkoholista ja nuoremman miehen sylistä. Toisen miehen kohtelu ei ole sen parempaa.

Kirjassa korostuu miehen ja naisen fyysisyys. Sosiaalisesti he ovat myös äiti ja isä, joilla on pieni poika. Tarinan lapsen kohtalo onkin kaikista kurjinta luettavaa. Lapsi eli se on sivustaseuraaja, tiellä oleva este, häiriötekijä. Pojan osa on väistellä vanhempiaan ja paeta harrastustensa tai kavereiden pariin kodin ahdistavia tapahtumia.

Jelinekin kerrontatapa on kiemurainen, teksi on paikoin kaoottista. Vertauskuvien vyöry melkein tukehduttaa, enkä aina edes jaksa yrittää ymmärtää. Toisaalta olen helpottunut, etten ymmärrä kaikkea. Etäännyttäminen on lukijan toinen pelastus. Mies ja nainen jäävät etäisiksi, heidän toimiaan seuraa ikään kuin välimatkan päästä. En usko että olisin voinut lukea kirjaa loppuun asti, jos nainen olisi tullut kovin läheiseksi.

Halu on kirja, jota en olisi halunnut lukea. En jättänyt sitä kesken, koska halusin nähdä, onko lopussa jokin pelastus tai ratkaisu. Jelinek onnistuu välittämään vääristyneen parisuhteen henkiset ja fyysiset kauhut lukijalle niin tehokkaasti, että ainakaan kirja ei ole yhdentekevä.  Uskoisin sen herättävän tunteita paatuneimmassakin lukijassa. Kirjasta tuli minulle todella paha olo.

4 x Szymborska

Svetlana Aleksijevitšille tänä syksynä myönnetty Nobel-palkinto avasi silmäni sille, kuinka miesvoittoinen nobelistien joukko on: vain 14 naista on saanut tuon palkinnon, vaikka se on jaettu jo vuodesta 1901 lähes joka vuosi. Aloin heti suunnitella naisnobelisteihin tutustustumista. Tänä syksynä olen lukenut Selma Lagerlöfiä ja Svetlana Aleksijevitšiä — nyt on vuonna 1996 Nobelin saaneen puolalaisen runoilijan Wislawa Szymborskan vuoro.

Naisnobelisteista intouduttuani lainasin kirjastosta kaikki paikalla olleet Szymborskat eli neljä runokokoelmaa. Olen silmäillyt runoja parin viime kuukauden aikana, ja nyt joululoma tarjosi mahdollisuuden uppoutua Szymborskan lyriikkaan syvemmin.

WSOY 1998, 111 s.

Aloitin runosessioni teoksella Ihmisiä sillalla (suom. Jussi Rosti), joka on ensimmäinen Szymborskalta suomennettu kokoelma. Se sisältää pitkälti samoja runoja kuin teos Sata Szymborskaa (suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine), mutta eri kääntäjien versioina. Hämmennyin, kun löysin jo tuttuja runoja myös kolmannesta kokoelmasta nimeltään Hetki (suom. Martti Puukko).

Kolme ensimmäistä lukemaani runokokoelmaa on koostettu useista kokoelmista, niissä on runoja monilta vuosikymmeniltä. Hieman ihmettelen tällaista ratkaisua suomennoksissa.  Yhdessä kokoelmassa kun yleensä on jokin kantava teema tai tyyli, jokin koossa pitävä tekijä. Nyt runoja on poimittu sieltä täältä ja suomennoskokoelmat vaikuttavat  hieman hajanaisilta.

Alkuteoksia tuntematta en tietenkään ole varma, muodostavatko ne jonkinlaisia temaattisia kokonaisuuksia. Nyt luin kolme paikoin hyvinkin päällekkäistä kokoelmaa perä perää, mikä ei lopulta näiden runojen kohdalla haitannut lainkaan: uudelleen lukeminen avaa tekstiä aina jollakin tavalla lisää. Tarkempia vertailuja en lähde tekemään, mutta eri suomentajat olivat tehneet kääntäessään eri ratkaisuja.

Like 2003, 175 s.

Szymborskan runot ovat tiukasti sidoksissa aikaansa eli maailmansotien vuosisataan. 1900-luvusta ei tullutkaan edeltäjiään parempaa, sillä on jo tapahtunut liian paljon sellaista / mitä ei olisi saanut tapahtua, / ja se minkä piti toteutua / jäi toteutumatta.

Hitler, Hiroshima ja Vietnam kuvastavat  ihmiskunnan hirmutekoja. Runot puhuttelevat nykylukijaa, sillä terroriteot ja sodat ovat aina vain ajankohtaisia. Esimerkiksi runossa 'Terroristi, hän katselee' tarkastellaan tapahtumia pahantekijän näkökulmasta. Ote Puukon ja Laineen suomennoksesta:

Pommi räjähtää baarissa kolmetoista kaksikymmentä.
Nyt kello on vasta kolmetoista kuusitoista.
jotkut ehtivät vielä mennä sisälle,
jotkut tulla ulos.

Terroristi on jo mennyt toiselle puoelle katua.
Välimatka suojelee häntä kaikelta pahalta,
on kuin katselisi elokuvaa.

Keltatakkinen nainen menee sisään.
Mies tummat lasit silmillään tulee ulos.
Farkkuhousuiset pojat juttelevat.
Kolmetoista seitsemäntoista ja neljä sekuntia.
Lyhyempi pojista on onnekas, nousee skootterin selkään,
mutta pitempi menee sisälle.

Like 2004, 215 s.

Tuoreessa muistissa ovat syksyiset Pariisin tapahtumat, jotka myös herättivät mitä jos -kysymyksiä. Täpärät pelastumiset ja menehtymiset ovat jokainen suuria tarinoita. Hyvän ja pahan sekä menneen ja nykyisen vastinparit toistuvat kaikkien kokoelmien runoissa.

Sodat, julmuudet ja terrori ovat aiheina painavia ja rumia, mutta saavat rinnalleen kauniita säkeitä rakkaudesta. Elämän sattumanvaraisuus tulee esille niin sodassa kuin rakkaudessakin: että on oikeassa paikassa juuri oikealla hetkellä. Szymborska tuo runoihinsa myös ajatuksiaan kirjoittamisesta, kirjallisuudesta ja runoilijuudesta.

Sattumanvaraisuuden lisäksi elämän hauraudesta kirjoitetut säkeet koskettavat, kuten loppusäe runossa 'Suuri luku': Elämä kestää parin hietikolle jäävän varpaanjäljen ajan.


Viimeisimpänä luin kokoelman Täällä (suom. Martti Puukko), joka aiemmista poiketen on samankaltainen kokoelma myös alkukielellä. Suomennokseen on kyllä otettu kuusi runoa lisää kokelmasta Kaksoispiste.

Savukeidas 2012, 57 s.

Täällä-kokoelmaa lukiessani kiinnitin huomiota erityisesti pohdintoihin ajatuksista, muistista ja maailmankaikkeudesta.  Fokus vaihtelee maan matosista aina avaruuteen asti. Mukana on kuitenkin tuttuun tapaan runoja sodista ja rakkaudesta ja sen päättymisestä. Esimerkiksi runossa 'Ero' jaetaan pariskunnan elämä ja omaisuus kissoineen, koirineen, lapsineen.

Kokoelma nimiruno tiivistää mielestäni hyvin runoissa toistuvat mietinnät olemassaolosta. Tässä ote sen alusta:

En tiedä miten muualla,
mutta täällä maan päällä on paljon kaikkea.
Täällä tehdään tuoleja ja murheita,
Saksia, viuluja, hellyyttä ja transistoreja,
patoja, piloja, kuppeja.
Ehkä jossain muualla kaikkea on enemmän,
mutta jostain tuntemattomasta syystä siellä ei ole maalauksia,
kuvaputkia, piirakoita, liinoja kyynelten kuivaamiseen.


Olen elellyt nyt muutaman päivän Szymborska-kuplassa, sillä uppouduin runoihin täysin. Mikä näissä runoissa sitten vetoaa? Asiaa pohdittuani päädyin siihen, että runot ovat minulle helposti lähestyttäviä ja samalla kielellisesti palkitsevia. Aiheet ovat ymmärrettäviä ja tunnistettavia. Kieli on harkittua ja sopivasti leikkisää.

Voisin hyvin palata näihin koskettaviin ja ajatuksia herättäviin runoihin myöhemmin. Nämä kirjat olivat lainassa kirjastosta, mutta ilolla ottaisin nämä myös omaan hyllyyni. Täytyykin pitää silmät auki antikvariaateissa ja kirppareilla — muualta näitä on ilmeisen vaikea saada ostettua.

Szymborskasta ovat kirjoittaneet Blogistaniassa esimerkiksi Liisa, Karoliina, Leena Lumi, Margit ja Mr Rainfold.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous (1997)

Alkuteos: Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego.

Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola (2000/2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 398.

Oma arvio: 4

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Markko Taina.

Svetlana Aleksijevitš on vuoden 2015 kirjallisuuden nobelisti, jonka teos Tšernobylista nousee rukous julkaistiin alun perin vuonna 1997, ja Marja-Leena Jaakkolan suomennoksena vuonna 2000. Heti Nobelin myöntämisen jälkeen Tammi lupaili kirjasta uutta painosta, ja laajennettu ja uudistettu painos ilmestyikin joulun kynnyksellä Keltaisessa kirjastossa. Joulupukki oli kuullut toiveeni, sillä löysin kirjan kääreistä jouluaattona.

Tšernobylista nousee rukous on dokumenttiromaani. Se on koostettu haastatteluista: kirjailija on kuunnellut satojen ihmisten tarinoita ja työstänyt kuulemastaan kaunokirjallisen teoksen. Aleksijevitšin käyttämä tyylilaji välittää tavallisen ihmisen kokemukset ja tuskan aitoina lukijoille.

Kirjassa ääneen pääsevät Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vaikutuspiirissä eläneet ihmiset. Kirjan sivuilla kuullaan lukuisia monologeja ja esimerkiksi sotilaiden tai lasten muodostamien ryhmien ajatuksia tapahtuneesta. Aleksijevitšin teos keskittyy onnettomuuden seurauksiin; onnettomuuden syistä voi lukea vaikkapa Wikipediasta.

Lyhyesti kuitenkin itse onnettomuudesta: Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus oli historian tähän mennessä tuhoisin ydinvoimalaonnettomuus. Se tapahtui 26. huhtikuuta 1986 silloisessa Neuvostoliitossa, nykyisen Ukrainan alueella. Voimala sijaitsee Pripjatin kaupungissa, aivan Valko-Venäjän rajan tuntumassa. Onnettomuuden vakavimmat seuraukset väkyvät kolmen nykyisen valtion alueella: Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä. Pripjat on tätä nykyä aavekaupunki, jonka asukkaat evakuoitiin onnettomuudet seurauksena. Voimalan ympärillä on kolmenkymmenen kilometrin suojavyöhyke, jonne on pääsy kielletty.

Heti räjähdyksen tapahduttua paikalle komennettiin miehiä sammutustöihin. Kaikki työ tehtiin pääasiassa ilman suojavarusteita, ilman mitään turvatoimia. Neuvostoliitto myönsi tapahtuneen vasta kaksi päivää onnettomuuden jälkeen, joten lähialueiden evakuointi ja muut toimet aloitettiin aivan liian myöhään. Lähialueiden ihmiset ja pelastustoimissa mukana olleet ehtivät altistua säteilylle. Tuhannet miehet raivasivat lähialueilta saastunutta maata pakotettuina vapaahtoisina.

Muistan, kuinka koulussa katsoimme videon, jolla vanhat mummot kuokkivat pölyisiä perunamaita lähellä Tšernobyliä. Alueen kylät olivat pääasiassa tyhjiä, asukkaat oli evakuoitu, eikä siellä olisi saanut asua. Vanhukset eivät suostuneet jättämään kotiaan. Sama ajattelutapa toistuu myös tämän kirjan tarinoissa: Miten vesi voi olla vaarallista, kun siinä ei näyttäisi olevan mitään vikaa? Ainahan oman maan perunoita on syöty, miksi ne nyt olisivat myrkyllisiä? Sato on loistava, eihän kurkkuja ja tomaatteja maahan voi jättää?

Ihmisten ratkaisuja ja reaktioita voi olla vaikea ymmärtää, mutta Aleksijevitš antaa siihen mahdollisuuden. Ihmiset olivat eläneet koko elämänsä neuvostopropagandan keskellä. Koska lehdissä oli aina kirjoitettu, että neuvostovoimalat ovat absoluuttisen turvallisia, vaarattomampia kuin samovaari, niin näinhän asian täytyi olla.

En voinut ymmärtää sitä järjellä... Joka paikassa puhuttiin onnettomuudesta: kotona, koulussa, bussissa, kadulla. Sitä verrattiin Hiroshimaan. Silti kukaan ei uskonut. Kuinka voi uskoa sellaista mitä ei ymmärrä? Vaikka kuinka yrittää, vaikka kuinka ponnistelee ymmärtääkseen, ei vain ymmärrä. 

Ihmiset uskoivat Neuvostosysteemiin sokeasti. Jopa alan asiantuntijat toimivat vastoin omia tietojaan, koska ylhäältä päin tiedotettiin kaiken olevan hyvin. Sinnikkäimmät yrittivät todistaa kantansa oikeaksi, mutta se kävi lopulta mahdottomaksi. Puhelut katkaistiin, mapit hävisivät, kurjalla tulevaisuudella uhkailtiin.

Mutta jos olisimme kertoneet avoimesti tutkimustuloksista... Se olisi merkinnyt oppiarvon menetystä, ja ehkä puoluekirjankin. (Hermostuu.) Mutta ei siinä pelosta ollut kysymys... Ei syynä ollut pelko, vaikka kyllä tietysti sekin... Me vain olimme oman aikamme, oman neuvostomaamme lapsia. Me uskoimme siihen, kaikki johtui uskosta. Meidän uskostamme... (Sytyttää hermostuneena tupakan.) Uskokaa pois, ei se johtunut pelosta... Ei pelkästä pelosta...

Salailuyritysten jälkeen tieto onnettomuudesta leviää. Tiedot säteilystä ja sen vaikutuksista ovat kuitenkin sen verran vajavaisia, että syntyy kaikenlaisia huhupuheita, muun muassa legendoja monipäisistä eläimistä. Onnettomuusalueen lähistöltä kotoisin olevia kartetaan, pienet lapsetkin alkavat uskoa pian kuolevansa. Syntyy epämuodostuneita lapsia, eräälläkin on kaikki ruumiinaukot ummessa. Vaimot hoitavat säteilyn sairastuttamia miehiään ja sairastuvat siinä samalla itsekin.

Kirja on sujuvaa luettavaa, mutta aiheensa vuoksi varsin raskas. Kirjaa ei voi vain "lukaista", sillä se herättää niin paljon tunteita ja ajatuksia. Lohduttomat kohtalot nostavat palan kurkkuun ja jäävät mieleen pyörimään. Tämä kirja todella jättää itsestään jäljen lukijaan.

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Ulla ja Jokke. Kirjan pohjalta tehty kuunnelma oli kuunneltavissa Yle Areenassa Nobel-palkinnon saajan julkistamisen jälkeen. Siitä ovat bloganneet Kirjakaapin kummitus ja Erja.

Amin Maalouf: Siipirikko mies (1993)

Alkuteos: Le Rocher de Tanios.

Suomentaja: Lotta Toivanen (2015).

Kustantaja: Gummerus. 

Sivumäärä: 345.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenni Noponen

Libanonilaissyntyinen Amin Maalouf asuu nykyisellään Ranskassa, ja hänet luetaan yhdeksi merkittävimmistä ranskalaisista nykykirjailijoista. Nyt suomennettu Siipirikko mies ilmestyi alun perin vuonna 1993, jolloin se voitti arvostetun Goncourt-palkinnon. Kirja vie hetken aikaa pysähdyksissä olleen kirjallisen maailmanmatkani kirjailijan synnyinmaahan Libanoniin.

Eräässä libanonilaisessa kylässä sijaitsee Tanioksen kallio. Vuoristoseudun lapset leikkivät lähiseudun kallioilla, mutta Tanioksen kalliolle he eivät kieltojen vuoksi uskalla mennä. Kerrotaan, että Tanio Kišk istui kivelle ja hävisi maan päältä. Kuka tämä Tanios oikein oli? Miksi hän katosi? Nämä kysymykset mielessään kirjan kertoja perehtyy kotikylänsä historiaan.

Tarkempi kuva hienosta kannesta.

Legenda ja sen hahmot heräävät henkiin, kun kertoja alkaa käydä läpi Tanioksen elämänvaiheita. Tarinaa pohjustetaan muun muassa otteilla seudun historiasta kertovasta Vuoristokronikasta, sananlaskuista ja säilyneistä kirjeistä.

Tanios varttuu kauniin Lamian ja tilanhoitaja Jerioksen poikana, mutta pojan alkuperä on aina arveluttanut kyläläisiä: kuka oikeastaan on Tanioksen isä? Huhupuheissa Tanios liitetään usein aluetta hallinnoivaan šeikkiin. Tanioksen perheen vaiheet kietoutuvat seudulla käytäviin valtataisteluihin, kun patriarkka murhataan ja Tanios ja Jerios lähtevät maanpakoon.

Siipirikko mies on kuin kansantarina, joka valottaa yhden ihmiskohtalon kautta Lähi-Idän konfliktien
täyttämää historiaa. Alueen historia ei ole minulle kovin tuttua, joten luin tarinaa suurella mielenkiinnolla. Vuosisataiset konfliktit kun eivät valitettavasti ole vain historiaa vaan arkea nykypäivänä.

Tarinassa on kirjan loppusanojen mukaan hitunen totuutta, sillä tarinan murhamies on kirjailija Maaloufin sukulainen. Pääasiassa tarina on kuitenkin Maaloufin sepittämää fiktiota. Kirjan kansi on mielestäni erityisen kaunis. Sen suunnittelijan nimi oli jäänyt kirjaston tarran alle, mutta onneksi avulias tietolähde kertoi Twitterissä, että kansi on Jenni Noposen käsialaa.

Libanon merkittynä mustalla neulalla.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (2008)

Alkuteos: Ommarul putakhae.

Suomentaja: Taru Salminen (2015).

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 209.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Ninni Kairisalo.

Erään eteläkorealaisen perheen 69-vuotias äiti katoaa Soulin metroasemalla kuin tuhka tuuleen. Isä huomaa olevansa metrovaunussa keskellä tuntemattomia ihmisiä, eikä puolisoa näy missään. Koko perheen elämä alkaa pyöriä äidin etsimisen ympärillä. Aikuiset lapset seurailevat hataria johtolankoja, tuloksetta.

Äidin katoaminen nostaa kerrankin perheen keskiöön uutteran perheenäidin, joka on aina ollut arkea pyörittävä taustavoima. Maaseudulla lapsensa kasvattanut äiti on tehnyt kaikkensa pesueensa eteen.

Äidin kädet olivat jatkuvassa liikkeessä. Äiti ompeli, neuloi ja teki taukoamatta peltotöitä. Äidin pellot eivät koskaan olleet tyhjillään. Keväällä hän istutti perunoita kyntövakoihin, kylvi salaatin, kruunupäivänkakkaran, malvan ja ruohosipulin siemeniä ja istutti chilejä ja maissia. 

Äidin kasvimaalla ja pelloilla kasvavien lajien kirjo on huima: yllä olevassa katkelmassa on mainittu vain osa. Äiti on aina huolissaan lastensa syömisestä, myöskin näiden ollessa jo aikuisia. Vuosien varrella hän on ruokkinut myös muiden perheiden nälkäisiä suita.

Katoamisen myötä äidistä paljastuu uusia puolia. Lapset huomaavat, etteivät tienneet edes äitinsä oikeaa syntymävuotta. Selvitystyö nostaa pintaan salaisuuksia ja perheenjäsenten välisiä jännitteitä. Ilman syyttelyä ja syyllisyydentuntoja etsinnöistä ei selvitä.

Kertojanääni on joissain luvuissa yksikön toisessa persoonassa, mikä ei ole aivan tavanomaisin ratkaisu. Ehkä se johtui juuri omalaatuisista kertojista tai sitten keskittymisen puutteesta, mutta välillä sain todella miettiä, kuka tässä on äänessä. Oikeastaan se ei suuresti häirinnyt lukemista, sillä tunnelma piti otteessaan.

Kirja oli minulle surumielinen lukukokemus, koska perhe on keskellä suurta tragediaa. Samalla se tarjosi kiintoisan kurkistuksen paikalliseen arkielämään, sillä eteläkorealainen kulttuuri on minulle vierasta. Shin kuvaa värikkäästi niin kaupunki- ja maalaiselämäntyylien eroja kuin sukupolvien kuilua. Herkullisesti tuoksuvat ruoat ja inhimillisyys tuovat tarinaan lohtua.

Tästä ensimmäisestä eteläkorealaisesta suomennetusta romaanista on kirjoitettu ainakin Tuijatan, Saran, Ullan, Norkun ja Kirjahillan blogeissa.

Peter Høeg: Susanin vaikutus (2014)

Alkuteos: Effekten af Susan.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 426.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Peter Høeg on päivänpolttava kirjailija, sillä häneltä ilmestyi juuri tämä uusin suomennos Susanin vaikutus ja hän oli esiintymässä viime viikonloppuna järjestetyillä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Olin Savoy-teatterissa nauttimassa kirjallisista keskusteluista, joten näin ja koin myös Peter Høegin mieleenpainuvan show'n. Høegin käymä keskustelu Monica Fagerholmin kanssa nimittäin kasvoi show'ksi; Høeg todella otti yleisönsä ja osoitti olevansa tarinankertoja muutenkin kuin paperilla. Tuo keskustelu kasvatti kiinnostustani molempien kirjailijoiden tuotantoon.

Høegin tavassa kertoa tarinaa ja ottaa lukijansa on paljon samaa kuin siinä, miten hän esiintyy. Hän on selkeäsanainen ja rohkea, ja koko ajan lukija / kuuntelija joutuu pohtimaan, mistä tässä oikein on kyse. Pientä epävarmuutta kuitenkin pystyy sietämään, sillä kertoja toimii varmoin ottein. Høegin käsiin uskaltaa jättäytyä.

Luin Høegin Rajatapaukset jokunen vuosi sitten ja aavistin jo yhden kirjan perusteella, että tässä on kirjailija minun makuuni. Lumen taju, Norsunhoitajien lapset ja Kertomuksia yöstä löytyvät omasta hyllystä, mutta jostakin kumman syystä ne ja monet muut Høegit ovat vielä lukematta. Sain Susanin vaikutuksen kirjastosta sopivasti kirjallisuusfestivaalien alla, joten pakkohan se oli heti lukea. Siis ahmia.

Susan Svendsen on nelikymppinen arvostettu fyysikko, jolla on teini-ikäiset kaksoset ja taiteilijamies Laban. Perhe on juuri palannut Tanskaan Intiasta, jossa he asuivat jonkin aikaa. Intiassa kaikille perheenjäsenille tapahtui jotakin merkittävää, jopa niin peruuttamatonta, että Susan saattaa joutua vankilaan. Hän voi välttyä vankilalta, mikäli suostuu auttamaan salaperäisen tulevaisuuskomission toimien selvittelyssä.

Susanin apua kaivataan, sillä hänellä on ainutlaatuinen kyky saada ihmiset puhumaan: hänen vaikutuspiiriinsä joutuvat puhuvat helposti sivu suunsa vailla harkintaa. Tutkinnan kohteeksi joutuva tulevaisuuskomissio on perustettu 1970-luvulla, ja nyt sen jäseniä alkaa kuolla peräjälkeen. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja pelissä on paitsi Susanin tulevaisuus, myös koko maan tulevaisuus. Mitä komissio oikein sai selville, mitä on tapahtumassa?

Susanin maailmankuva perustuu vahvasti fysiikkaan, ja hän näkee kaiken tieteen silmälasien läpi. Fysiikka-sanasto maustaa tekstiä:

Käyrä joka kuvaa ihmissuhteitamme ajan funktiona lähestyy suoraa viivaa. Se merkitsee että päivät ovat samankaltaisia. Joskus käyrä laskee. Vain hyvin harvoin kohtaamme yhdessä pisteessä ja havaitsemme että tangentilla on myönteinen vaikutus, jonka ansiosta lähestymme toisiamme.
      Ja vieläkin harvemmin funktio keskeytyy.

Tarina on rönsyilevä ja juoni jännittävä, mutta parasta kirjassa on Susanin hahmo. Hän on yhtäältä lapsiaan vartioiva äitihahmo, toisaalta piinkova tiedenainen. Hän suhtautuu analyyttisesti omaan elämäänsä ja vastaan tuleviin tilanteisiin. Analyysi ulottuu luonnollisesti myös perheenjäseniin ja solmussa olevaan avioliittoon Labanin kanssa.

Susanin vaikutus on ainakin seikkailuromaani, tiedeaiheinen dystopia ja perhedraama — melkoinen kattaus, jonka Høeg onnistuu pitämään kasassa niin, ettei lopputulos ole sekamelska. Susanin vaikutus todisti sen, minkä jo Rajatapauksia lukiessani aavistin: tämä kirjailija toimii  minulle. Ehkä ujutan kesäkirjapinooni Norsunhoitajien lapset tai Lumen tajun. Tai molemmat!

Høeg vie kirjallisen maailmanmatkani Tanskaan, joka on reissullani 45. maa. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Katja, Leena Lumi, Kaisa Reetta ja Ulla.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James (2015)

Alkuteos: Etta and Otto and Russell and James.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2015).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 333.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Emma Hooperin esikoinen Etta ja Otto ja Russell ja James päätyi luettavakseni monesta syystä. Tammikuussa listasin sen yhdeksi kiinnostavaksi kevään uutuudeksi kustantamon esittelytekstin ja kirjan nimen vuoksi. Sitten innostuin toukokuisesta Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalista, joilla muun muassa Hooper esiintyy. Olen menossa festareille työkavereiden kanssa ja haluan lukea festarikirjailijoiden teoksia tässä kevään mittaan. Lopulta Hooper kiilasi lukupinoni kärkeen, kun huomasin hänen olevan kanadalainen – kirja edistää siis lukumatkaani.

Teos alkaa 82-vuotiaan Etan aviomiehelleen Otolle osoittamalla kirjeellä. Etta kirjoittaa, että hän on lähtenyt. Hän on aina halunnut nähdä meren, ja sitä kohden hän nyt lähtee taivaltamaan, kävellen. Etta ja Otto asuvat Kanadan preerialla, Saskatchewanissa, josta matkaa molemmille rannikoille on tuhansia kilometrejä. Etta valitsee itärannikon, joten hänellä on edessään reilut 3000 kilometriä jalkapatikassa.

Otto jää pakon edessä yksin ja pärjäilee parhaansa mukaan apunaan Etan hänelle jättämät reseptikortit. Naapuritilaa asuttava Russell on Oton lapsuudenystävä, melkein kuin veli. He kasvoivat yhdessä, eikä edes nainen, Etta, katkaissut miesten välejä, vaikka mahdollisuus siihenkin oli. He molemmat löytävät itsestään jotakin uutta vielä vanhoilla päivillään.

Etan kävely on paitsi osoitus itsepäisyydestä, myös sitkeydestä. Etan muisti ei enää pelaa entiseen tapaansa, joten hän tarvitsee muistilistaa avukseen, jottei unohtaisi tärkeimpiään. Matkakumppani James on myös korvaamaton apu.

Hooper leipoo Etan vaelluksen lomaan koko pitkän eletyn elämän. Menneiden muistelut maustavat tarinaa lapsuusaikojen niukkuudella ja sota-ajan kaipuulla. Reseptien ja kirjeiden ryydittämä teksti on ilmavaa ja sopivan suoraviivaista. Aiheiden kirjo kaipaakin vastapainokseen selkeää otetta; koukerot olisivat vetäneet tekstin tukkoon. Ihmissuhteiden ja elämänkaaren lisäksi Hooper kuvaa elävästi arkea Kanadan preerialla. Maisemat piirtyvät lukijan eteen, ja iholla tuntuu joka paikkaan tunkeutuva preeriahiekka.

Etta ja Otto ja Russell ja James oli minulle lohtukirja raskaan Guantánamon päiväkirjan jälkeen. Juuri tähän väliin kaipasin kaunista ja elämänmakuista kertomusta rakkaudesta, ystävyydestä, parisuhteesta. Edellisen kirjan aiheuttamat, ihmisen pahuuteen liittyvät ahdistus ja alakulo väistyivät Hooperin lukemisen myötä ja tilalle tuli seesteisyys ja usko ihmiseen. Aika oli tälle kirjalle otollinen: epäilen, että olisin pitänyt sitä jopa liian suloisena ja sentimentaalisena, jos olisin lukenut sen jossakin muussa välissä.

Kruunasin lukukokemuksen vielä taikinaterapialla, sillä leivoin kirjan innoittamana pitkästä aikaa pullia. En tehnyt kanelipullia kirjasta löytyvällä Nondis-tädin ohjeella, vaan ihan perinteisiä korvapuusteja. Tarkoitukseni oli ottaa leipomuksista ja kirjasta tunnelmallinen kuva, mutta idea pääsi unohtumaan ja muistui jälleen mieleeni, kun puustit olivat kadonneet pelliltä suihin ja pakastimeen.

Hooper on innostanut leivontahommiin myös Katjan, ja arvionsa kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Lukuneuvoja, Jonna ja Tuijata.

Rannikot eivät tässä kuvassa näy, mutta kaukana ovat.

Audrey Magee: Sopimus (2013)

Alkuteos: The Undertaking.

Suomentaja: Heli Naski (2015).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 332.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Irlantilaisen Audrey Mageen esikoisteos Sopimus on saanut lukuisia kehuvia arvosteluja ja kerännyt merkittäviä palkintoehdokkuuksia. Nappasin kirjan mukaani pääsiäislomalle mielenkiintoisen kannen ja takakansitekstin perusteella. Se sopii myös Lukemalla maailman ympäri -haasteessani Irlantiin. Odotuksia ei juuri ollut, ja tulin kuin vahingossa lukeneeksi alkuvuoden vaikuttavimman kirjan.

Tarina lähtee liikkeelle eriskummallisesta sota-ajan avioliitosta ja vuodesta 1941. Saksalainen Peter Faber sanoo 'tahdon' rintamalla Katharina Spinellin valokuvalle, ja Katharina puolestaan tekee vastaavanlaisen avioliittolupauksen kotirintamalla. Peteriä motivoi rintamalta saatava hääloma, ja Katharina turvaa avioliitolla tulevaisuuttaan: mikäli Peter kaatuu, Katharina alkaa saada leskeneläkettä.

Vastoin kaikkia odotuksia pariskunnan tunteet roihahtavat häälomalla. Peter ei voi olla kauaa poissa rintamalta, mutta muutamat viikot riittävät luomaan syvän kiintymyksen nuorenparin välille. Katharinan isä myös vihkii Peterin perheen tavoille ja ottaa tämän mukaan tyhjentämään juutalaiskoteja. Spinellit ovat nimittäin kansallissosialisteja, natseja.

Kirja on kahden näkökulman vuorottelua. Kotona Berliinissä Spinellit muuttavat pois viedyiltä juutalaisilta jääneeseen asuntoon, viihtyvät natsijohtajien juhlissa ja nauttivat kaikenlaisista etuoikeuksista. Samalla kun Katharina murehtii, voiko käyttää juutalaisten vanhoja vaatteita, Peter ja hänen taistelutoverinsa uhmaavat Venäjällä nälkää, kylmyyttä ja kuolemaa. Vastakkainasettelu on jyrkkä.

Rintamakokemukset eivät ole helppoa luettavaa. Karvoitukset kuhisevat täitä ja kuolio vie varpaita. Olen toki lukenut sotakuvauksia aiemminkin, mutta Magee kuvaa toverien kuolemat, tursuavat ulosteet ja vatsan kuopalle vetävän nälän niin aidosti, että paha olo velloo lukijan vatsassa. Sotilaat tuovat rintaman hajut ja traumat mukanaan tullessaan lomalle tai palatessaan taisteluista haavoittuneina.

Paitsi yksittäisen ihmisen kokemuksia, Magee kuvaa sotaa myös yleisesti. Kaikki voivat olla sodassa pahoja, sodassa tuhotaan, tapetaan ja raiskataan, oli päällä minkälainen univormu hyvänsä. Kaikki rakentuu sen varaan, että me olemme oikeassa ja hyviä, vastapuolella ei edes ihmisiä. Vaikka usko omien joukkojen vahvuuteen on kova, silti sodan mielettömyys nousee aika ajoin pintaan.

"Mitä helvettiä me ylipäätään teemme täällä?"
"Minä noudatan ylempieni käskyjä."
"Missä he ovat?" sanoi Weiss. "Mikseivät he ole täällä?"
"Koska me olemme", sanoi Faustmann. "Heidän puolestaan."
"Lopulta me kuolemme tai tulemme hulluiksi", sanoi Weiss.
"Tai molempia", sanoi Kraft.

Lukiessani en voinut välttyä ajattelemasta ihmisen sitkeyttä. Mitä kaikkea ihminen voikaan kestää. Hänet voidaan näännyttää lähes kuoliaaksi ja nöyryyttää täydellisesti, mutta silti jotkut selviävät hengissä ja tulematta hulluiksi.

On lohdutonta, kuinka pienen pieni yksilö on valtakoneiston rinnalla. Ystävyys tai yhden ihmisen henki painavat vain vähän vaakakupissa, kun toisella puolella on puolueen etu. Myös kirjassa kuvattu odottaminen on raastavaa. Rintamalla ja kotipuolessa uskotaan, että kohta tämä mielettömyys lakkaa, mutta sehän jatkuu vuosia, kuten me jälkipolvet tiedämme. 

Kirja imaisi minut maailmaansa niin täysin, että lukukokemus oli vavisuttava. Tästä vuodesta on kulunut vasta reilu neljännes, mutta tiedän jo nyt, että Sopimus kipuaa listoillani vuoden parhaimpien kirjojen joukkoon. Aihe, sen käsittely, henkilöhahmot ja juoni muodostavat niin hiotun kokonaisuuden, etten löydä moitteen sijaa mistään.

Kirjan on lukenut alkukielellä Omppu, joka kuvaa kirjaa naturalistisen inhorealistiseksi ja joka koki kirjan visuaalisesti.

Magee on kotoisin Irlannista.

Mohamedou Ould Slahi: Guantánamon päiväkirja (2015)

Toimittanut: Larry Siems.
Alkuteos: Guantánamo Diary.

Suomentaja: Kirsi Luoma (2015).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 459.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tommi Tukiainen.

Mohamedou Ould Slahi on mauritanialainen mies, jota on pidetty vangittuna epäiltynä terrorismista ilman syytettä yli kymmenen vuotta. Hän lähti vapaaehtoisesti kuulusteltavaksi kotoaan Mauritaniassa vuonna 2001 eikä ole sen jälkeen ollut vapaana päivääkään. Mauritanian kuulusteluista Yhdysvaltojen viranomaiset kuljettivat hänet ensin vankilaan Jordaniaan ja sieltä Afganistaniin, kunnes vuodesta 2003 hän on virunut Kuubassa sijaitsevalla Guantánamo Bayn vankileirillä.

Slahi vangittiin, kun tornit olivat sortuneet Yhdysvalloissa ja terrorismin vastaisessa sodassa nostettiin kierroksia. Yhdysvallat epäili, että Slahi oli toiminut al-Qaidan hyväksi ja värvännyt uusia jäseniä terrostijärjestöön. Perusteet olivat hatarat, eikä syytteitä missään vaiheessa ole nostettu.

Slahi on kyllä taistellut al-Qaidan riveissä 1990-luvun alussa Afganistanin sodassa – mutta silloin vielä Yhdysvallatkin oli järjestön kanssa samalla puolella. Yhdysvallat ei usko, että Slahi olisi irtaantunut järjestöstä, joka nykyisellään tunnetaan Yhdysvaltoja vastaan tekemistään terrori-iskuista.

Kiistämätöntä on myös se, että Slahi tuntee tai on jossakin vaiheessa tuntenut sittemmin terroristeiksi ryhtyneitä henkilöitä. Muun muassa hänen lankonsa oli Osama Bin Ladenin neuvonantaja. Mutta mikä tekee ihmisestä terroristin?

Sensuuri peittää jopa kokonaisia sivuja.

Slahi kirjoitti päiväkirjamerkintänsä sellissä vuonna 2005. Teksti kävi läpi Yhdysvaltain viranomaisten sensuurin, josta kirjan sivuille merkiksi ovat jääneet tuhannet mustat palkit. Pahimmillaan sensuurin kynsiin on joutunut sivukaupalla tekstiä. Usein ihmisten nimiä, paikannimiä ja persoonapronomineja on peitetty; sensuuri on yrittänyt häivyttää esimerkiksi sen, tarkoittaako Slahi mies- vai naispuolista kuulustelijaa. Kirjan toimittanut Siems tekee usein alaviitteissä tarkennuksia ja päätelmiä sensuroiduista kohdista. Enpä ole aiemmin tällaista kirjaa lukenut.

"Mutta en ole tehnyt mitään rikoksia, ja vaikka teidän lakinne olisivat kuinka ankaria, en ole tehnyt mitään."
"Entäs jos esitän sinulle todisteet?"
"Et sinä esitä. Mutta jos sen teet, suostun yhteistyöhön."
[sensuroitu] näytti minulle pahimmat tyypit, joita [sensuroitu] oli. Heitä oli viisitoista, ja minä olin numero yksi. Kakkosena oli [sensuroitu].
"Et ole tosissasi."
"Olenpas. Etkö ymmärrä tilanteesi vakavuutta?"
"Mietitäänpä vähän. Te sieppasitte minut omasta kodistani, omasta kotimaastani, ja lähetitte Jordaniaan kidutettavaksi. Sitten veitte minut Jordaniasta Bagramiin, ja aina vain olen pahempi kuin ne ihmiset, jotka te olette ottaneet kiinni ase kädessään?"
"Niin olet. Sinä olet hyvin terävä! Minusta sinä täytät kaikki huipputerroristin kriteerit. Jos listaan terroristien yleisiä tunnusmerkkejä, hyvin moni täsmää sinuun."
Vaikka kuinka pelotti, yritin aina tukahduttaa pelkoni. "No millainen se sinun [sensuroitu] listasi sitten on?"
"Olet arabi, olet nuori, olet lähtenyt jihadiin, puhut vieraita kieliä, olet ollut monessa maassa, sinulla on teknisen alan tutkinto."
"Ja sekö on rikos?" minä kysyn.
"Mieti nyt niitä kaappaajia, he olivat ihan samanlaisia."

Sensuuripalkkeja vilisee läpi kirjan.
Myös alaviitteitä on runsaasti.

Slahi kuvailee, miten vangeista pyritään puristamaan tietoja keinoja kaihtamatta. Slahia pahoinpidellään, nöyryytetään seksuaalisesti ja pidetään nälässä ja janossa. Välillä hän myös itse kieltäytyy syömästä ja juomasta, jotta hänen ei tarvitsisi antaa kuulustelijoilleen valtaa kieltää häneltä vessassa käynti. Häntä kuulustellaan ajoittain jopa neljässä vuorossa vuorokauden ympäri, seisotetaan kylmähuoneessa ja pidetään väkisin hereillä. Myös hänen perhettään uhkaillaan.

Vuosikausien vankilaelämä ja kidutus saavat Slahin tunnustamaan sepitettyjä juttuja. Keksittyjen tunnustusten myötä Slahi pääsee parempiin oloihin vankilassa, mutta on käynyt selväksi, ettei syytettä tulla nostamaan. Tuomari on jo määrännyt Slahin vapautettavaksi, mutta Yhdysvaltain hallinnon vastustettua vapautusta asia ei etene. Slahi ei pääse irti kahleistaan, ja vankeus Guantánamossa vain jatkuu.

Slahin vankiloissa kokemat kauhut ja sadistinen kohtelu vetävät vakavaksi. Huomasin ajattelevani, miten kauheaa on, jos tämä olisi totta, jos näin todella jotakuta kohdeltaisiin. Unohdin välillä lukevani päiväkirjaa. Kirjassa kuvatut tapahtumat ovat niin sairaita, että niitä ei voi uskoa todeksi. Sen lisäksi, etten halunnut uskoa lukemaani, epäilin välillä myös juttujen todenperäisyyttä. Uskottavuutta lisää se, että kirjan toimittanut Siems on tehnyt paljon taustatyötä ja Slahin päiväkirjamerkintöjä tukevat lukuisat alaviitteet, joissa viitataan virallisin dokumentteihin. Vaikka pieni epäilys  hiipi mieleeni, niin totesin, että minun tavallisena lukijana on turha ja hyödytön miettiä, mikä kirjassa on totta ja mikä ei. Ainahan muistelmateoksia voi epäillä. Luin kirjan pikemminkin yhden ihmisen kokemuksena ja näkökulmana tapahtuneisiin.

Päiväkirja pistää miettimään ihmisjahtia ja sitä, mitkä ovat siedettävät tappiot yhteiseen hyvään pyrittäessä. Mikään mieltäylentävä lukukokemus Guantánamon päiväkirja ei todellakaan ole. Aihe on piinaava, epäoikeudenmukaisuus ahdistaa. Päiväkirja on paikoin todella yksityiskohtainen ja Slahi myös toistaa itseään paljon, joten pientä turhautumistakin ehdin yli 400-sivuisen kirjan parissa tuntea. Silti olen tyytyväinen, että luin kirjan ja sain muistutuksen siitä, mitä maailmaan mahtuu.

Kirja julkaistiin useissa maissa tammikuussa 2015, jolloin alkoi kampanja Slahin vapauttamiseksi.

Slahi on kotoisin Mauritaniasta,
joka sijaitsee läntisessä Afrikassa.

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä (2014)

Alkuteos: A God in Every Stone.

Suomennos: Raimo Salminen (2015).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 385.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kamila Shamsien Jumala joka kivessä on historiallinen lukuromaani, jossa liikutaan 1900-luvun alkupuolen Euroopassa ja Aasiassa. Kirjassa kuvattu ajanjakso yltää ensimmäisen maailmansodan alkuvuosista vuoteen 1930. Vivian Rose Spencer on nuori brittinainen, jota on lapsesta saakka kiehtonut arkeologia, joka oli tuohon aikaan vielä varsin miehinen ala. Vivianin isä tukee tyttärensä uravalintaa, ja isän avustuksella Vivian pääsee arkeologisille kaivauksille Turkkiin, missä ahertaa myös Tahsin Bey, vanha perhetuttu.

Ensimmäinen maailmansota pakottaa Vivianin takaisin kotiin Lontooseen ja töihin sotasairaalaan. Polte kaivauksille on kova, joten hän lähtee vielä sodan aikana Peshawariin etsiäkseen muinaista aarretta. Intiassa Vivianin elämä risteää kahden pataaniveljeksen, Qayyumin ja Najibin, kanssa. Vivian kohtaa Ypresin taisteluissa loukkaantuneen Qayyumin junassa matkalla Peshawariin, ja Najib työskentelee Vivianin apulaisena Peshawarissa.

Vaiheikas tarina ja värikäs kuvailu ovat kirjan ansioita, mutta ne eivät luennassani oikein päässeet oikeuksiinsa. Voin näin jälkikäteen todeta, että väärin luettu: luin kirjaa iltaisin melko pienissä pätkissä, eikä sellainen lukutapa ollut eduksi tälle lukuromaanille. Tähän olisi pitänyt uppoutua ajan kanssa, antaa tarinan imaista syövereihinsä. Nyt takeltelin paksuhkon kirjan kanssa iltaisin töiden jälkeen tai juuri ennen nukkumaanmenoa ja jouduin aina palaamaan vähän taaksepäin tarkistelemaan, mitäs aiemmin olikaan tapahtunut. Lukukokemus kärsi.

Kiehtovinta minulle kirjassa oli Vivianin tarina, se miten hän kehittyy ja mitä hän kokee vuosikymmenten saatossa. Vivianin tarina tekee eläväksi naisen aseman 1900-luvun alussa, ja erot lännen ja idän välillä.

Jumala joka kivessä vie lukumatkani Pakistaniin, sillä se on englanniksi kirjoittavan Shamsien synnyinmaa. Hänellä on sekä Pakistanin että Ison-Britannian kansalaisuus. Listasin Jumala joka kivessä -romaanin suomennoksen kevään odotetuimpien kirjojen joukkoon, sillä jo kirjailjan aiemmat teokset Kartanpiirtäjä ja Poltetut varjot ovat herättäneet lukuisten kehuvien blogitekstien vuoksi mielenkiintoni, mutta en ole vain ehtinyt niitä lukea.

Taipaleeni Shamsien kirjojen parissa ei siis alkanut suotuisasti, mutta vika ei ollut kirjassa vaan lukijassa. Kartanpiirtäjä ja Poltetut varjot pääsevät lukuun jollakin lomalla, kun olen virkeä ja minulla on aikaa uppoutua kirjaan tunneiksi kerrallaan.

Musta neula Peshawarin kohdalla.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 286.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Luin Pajtim Statovcin esikoisteoksen pari kuukautta sitten. Kissani Jugoslavia oli minulle niin loistokas lukukokemus, että siitä kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta. Pakko kuitenkin yrittää, koska en halua vaieta kirjasta, vaan toivoisin mahdollisimman monen lukevan sen.

Bekim on parikymppinen filosofian opiskelija, jonka perhe on kotoisin Kosovosta. Sota pakotti perheen lähtemään, mutta isä Bajram elättelee aina vain toiveita paluusta. Lapset ovat kuitenkin eläneet pienestä asti Suomessa: heillä on uusi kieli ja uudet mahdollisuudet. Isän periaatteet ja toiveet tuntuvat vierailta.

Kirja on moniulotteinen kokonaisuus. Kertojia ja aikatasoja on kaksi. Bekim elää nuoruuttaan nyt ja täällä, kun taas toisena kertojana toimiva Bekimin äiti Emine kertoo tarinaansa aloittaen 1980-luvun Kosovosta. Eminen osuudet valottavat perheen taustoja ja konkretisoivat kulttuurieroja. Eminestä tulee avioliittoon astumisen jälkeen miehensä omaisuutta, ja elämänpiiri kutistuu kodin kokoiseksi. 

Identiteettiin liittyvät kysymykset ovat koko ajan läsnä Bekimin elämässä. Bekim ei halua olla isänsä kaltainen eikä todellinen paluu Kosovoon ole vaihtoehto. Samaan aikaan hänen on vaikea löytää paikkaansa opiskelijayhteisöstä. Bekim eristäytyy, vaikenee.  Hän kamppailee odotuksia ja ennakkoluuloja vastaan niin maahanmuuttajan, pojan, opiskelijan kuin rakastetunkin rooleissa. 

Satunnaiset kohtaamiset chat-tuttavuuksien kanssa alkavat maistua väljähtyneiltä, ja Bekim hankkii lemmikiksi kuningasboan.  

Ja vihdoin se kiertyi auki kerältään ja tuli jalkojeni juureen, nuuhki varpaitani ja lopulta pujottautui jalkojeni ympärille. Sitten se kohotti päänsä syliini, työnsi sen lopulta haarojeni väliin, kainaloni alle ja selkäni taakse, kaikkialle. 

Tartuin siihen kaksin käsin ja kiedoin sen kaulani ympärille, ja kun se kosketti paljasta ihani suomuisella nahallaan ja tunnusteli niskaani kielenkärjillään, ihoni puhkesi kananlihalle. Sen hidas eteneminen paljaalla ihollani tuntui pitkältä ja lämpimältä nuolaisulta.

Antautuessaan käärmeelle Bekim kohtaa ja voittaa pelkonsa. Käärme tarjoaa läheisyyttä ja jonkun, josta pitää huolta. Läheisyys kuristajakäärmeen kanssa tuo mukana aina silti vaaran. Eräältä baarireissultaan Bekimin matkaan tarttuu kissa, pörröinen, täydellinen, mustavalkoinen kissa. Kissa ja käärme mahtuvat kuitenkin huonosti samaan huoneistoon.

Kirja on melkoinen teemojen kokoelma! Maahanmuutto, rakkaus ja rakastamisen vaikeus, identiteettikysymykset, naisen asema, seksuaalisuus ja mitä vielä. Kissa ja käärme tuovat tarinaan symboliikkaa, ja ne työntävät kirjan pois perinteisen realismin kehikosta. 

Kirja iski minuun monesta syystä. Pidin sen harkitusta rakenteesta, henkilöhahmojen syvyydestä ja kutkuttavista jännitteistä. Lukukokemus muuttuu entistä tärkeämmäksi, jos opin lukiessani jotakin: Kissani Jugoslavia avaa Kosovon albaanien taustoja ja mahdollisia kohtaloita. Kirjassa on runsaasti kaikkea, mutta se ei ole tukkoinen.

Kirja on luettu ja blogattu lukuisissa kirjablogeissa, joita en nyt lähde listaamaan. Google vie muihin arvioihin.

Pajtim Statovci on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija, joka on kotoisin Kosovosta. Niinpä Kissani Jugoslavian myötä käväisin Kosovossa, mutta: ensimmäistä kertaa kirjallisella maailmanmatkallani vastaan tulee maa, jota kartallani ei ole.

Merkitsen luetut maat julistekartalle, jonka ostin marketista ja jonka pingotin ilmoitustaulun päälle. Kaikki maailman maat eivät ole tunnustaneet Kosovon itsenäisyyttä, vaan pitävät Kosovoa yhtenä Serbian maakuntana, ja käyttämäni kartta edustaa sellaista näkemystä. Suomi on tunnustanut Kosovon itsenäisyyden, joten lasken sen yhdeksi valtioksi matkallani ja tökkäsin neulan Montenegron, Serbian, Makedonian ja Albanian väliselle alueelle, missä Kosovon tasavalta sijaitsee.

Kosovo sijaitsee mustan neulan tietämillä.
Kartallani sitä ei ole merkitty omaksi valtiokseen.

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa (2009)

Alkuteos: Baking Cakes in Kigali.

Suomentaja: Annukka Kolehmainen (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 278.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kansi: Petra Borner.

Kigalin kakkukauppa on Sambiassa syntyneen ja varttuneen Gaile Parkinin esikoisteos. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruandan pääkaupunkiin Kigaliin, mutta maailmanmatkallani tämä kirja kuittaa Sambian käydyksi, koska matkustan kirjailijan synnyinmaan mukaan.

Ruandasta tulee väistämättä mieleen 1990-luvun kansanmurha. Kigalin kakkukaupassa nuo tapahtumat ovat historiaa, mutta muita ongelmia maassa riittää.

Kigalin kakkukaupan päähenkilö on tansanialaissyntyinen Angel Tungaraza, joka pyörittää kotinsa yhteydessä kakkukauppaa. Angel ja hänen miehensä Pius huolehtivat heidän viidestä lapsenlapsestaan, joiden vanhemmat ovat kuolleet.

Angelin perhetilanne kuvastaa tyypillistä tilannetta Ruandassa: nuoret aikuiset sairastuvat aidsiin, eivätkä vanhemmat ehdi nähdä lastensa varttuvan. Sairaudesta vaietaan, joten tietotaso on alhainen, ja tauti pääsee usein yllättämään. Myös väkivaltaisuuksissa kuolee edelleen siviilejä. Angelin kaltaiset isovanhemmat ottavat orvot huostaansa ja ovat toistamiseen vastuussa lapsikatraasta.

Olisin halunnut pitää Kigalin kakkukaupasta enemmän. Aihe  on kiinnostava, samoin tapahtumapaikka ja henkilöhahmot taustoineen. En syttynyt kirjalle, koska siinä oli hyvin elementtien lisäksi liian monta ärsyttävää piirrettä. 

Eniten onnistuin ärsyyntymään Angelin maneereista. Kakkuja tilaamaan tulevat saavat aina kupposen höyryävää, mausteista maitoteetä, koska liikeasioista voi keskustella vain teekupin äärellä. Samalla kun asiakas kertoo kakkutoiveistaan, hänen muutkin tarpeet tulevat usein puheeksi. Angel jakelee elämänohjeita, eikä yksi kuppi teetä aina riitä.

Loppua kohden kirja alkoi tuntua kovin naiivilta. Kaikki maailman ongelmat ratkeavat helposti kunhan vain on oikeanvärinen sokerikuorrutus, juu. Kirja on selkeästi viihdekirjallisuutta, joten kenties luin sitä liian vakavasti.

Sinänsä minua kiinnostaa viihteen ja vakavien aiheiden yhdistäminen, mutta tällä kertaa se ontui. Ilman haastetta kirja olisi luultavasti jäänyt kesken.

Musta neula liilassa Sambiassa.

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (2009)

Alkuteos: An Elegy for Easterly.

Suomennos: Seppo Loponen (2009).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 199.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta

Kansi:Tuija Kuusela.

Zimbabwelaisen Petina Gappahin novellikokoelman kansi antaa helposti odottaa kepeää, viihteellistä ja naistenlehtimäistä sisältöä, mutta tekstit tarjoavat jotakin aivan muuta. Zimbabween sijoittuvien tarinoiden aiheet ovat raskaita: inflaatio kiihtyy hurjaa vauhtia, aids-epidemia jyllää, korruptio rehottaa, kuolema korjaa nuoriakin,  köyhyys rajoittaa elämää ja tuloerot ovat räikeitä. Monet näistä nousevat esiin toistuvasti kokoelman kolmessatoista novellissa. Tummia aiheita tasapainotetaan huumorilla, joka on usein sekin varsin mustaa ja nostaa esiin mielettömyyden kurjuuden keskellä.

Miehen ja naisen välistä suhdetta kuvataan useissa novelleissa. Monesti naimisiin mennään nuorena, koska tyttöystävä on tullut raskaaksi eikä muita vaihtoehtoja ole. Kun kokeilunhalu herää myöhemmin, niin miehet ottavat rakastajia. Vaimo asuu päätalossa, rakastaja pikkutalossa. Joskus pikkutalon nainen nousee vaimoksi, mutta eipä aikaakaan, kun hänenkin asemansa ykkösnaisena on uhattuna seuraavan naisen vuoksi.

Vaikka miehet ajattelevat menevänsä hukkaan, jos ovat uskollisia yhdelle naiselle, niin saavat he vastaansa myös vahvatahtoisia naisia. Esimerkiksi Neuvotteluratkaisu-novellissa vaimo ei suostu miehensä eronpyyntöihin. Vheneka uskaltaa vaatia – ja myös antaa miehelleen takaisin samalla mitalla. Syrjähypyt ja irtosuhteet ovat omiaan levittämään epidemiana riehuvaa aidsia. Sairaudesta ei puhuta, mutta kaikki kyllä tietävät, mistä on kyse, kun huulet ovat halkeilleet ja vaaleanpunaiset.

Gappah kirjoittaa rajuista aiheista, mutta ei tuomitse. Hän esittelee synnyinmaansa epäkohtia osoittelematta niitä. Lukija saa itse tehdä johtopäätöksensä.

Vajaaseen pariinsataan sivuun mahtuu jopa kolmetoista novellia, mikä tekee kokoanaisuudesta melko raskaan lukea. Koko ajan täytyy tutustua uusiin henkilöihin ja heidän elämiinsä. Heti kun on päässyt jyvälle, niin on jo aika siirtyä seuraavaan novelliin. Sirpaleinen teos ei ole, sillä temaattisesti se on hyvin eheä. Sanoisin, että kokoelmaa kannattaa lukea novelli silloin, toinen tällöin. Kiivaampi lukutahti saa aikaan ähkyn tai sekaannuksia tai molempia.

Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta on Gappahin esikoisteos, ja hän kuulemma valmistelee ensimmäistä romaaniaan. Gappah kirjoittaa englanniksi, mutta hänen ensikielensä on Zimbabwessa puhuttava shona. Jään mielenkiinnolla odottamaan Gappahin mahdollista tulevaa romaania, sillä niin elävästi hän synnyinmaansa oloja kuvaa.

Musta neula Zimbabwen pääkaupungin Hararen kohdalla.