Mentorin viimeiset hetket – Mitch Albom: Tiistaisin Morrien luona

 

Vielä sädehtii joulukuusi kuvassa ja olohuoneessa. Tänä vuonna kuusi sai jatkoaikaa Nuutin päivään saakka tavanomaisen loppiaisen sijaan, sillä se varistaa maltillisesti ja mielelläni pidän kiinni kaikesta vähänkään iloa ja valoa tuovasta. Tätä pyrkimystäni eivät kyllä heijastele alkuvuoden kirjavalintani, joissa on liikuttu synkissä tunnelmissa: viime viikolla bloggasin Paul Kalanithin kuolinvuoteellaan kirjoittamasta muistelmasta Henkäys on ilmaa vain, ja tänään vuoron saa kuolevan professorin tarina.

Mitch Albomin kirja Tiistaisin Morrien luona on kiinnostanut minua jo vuosia, koska se löytyy Rory Gilmore -lukuhaasteen listalta. Tuo lukuhaaste etenee minulla todella hitaasti ja taitaakin olla ikuisuusprojekti. Nyt se kuitenkin nytkähtää yhden kirjan verran eteenpäin, sillä uusi Helmet-haaste muistutti tästä Albomin takavuosien bestselleristä. Helmet-haasteessa sijoitan Albomin kirjan kohtaan 25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi.

Eletään vuotta 1995, kun urheilutoimittaja Mitch Albom sattuu näkemään televisiossa vanhan sosiologian professorinsa Morrie Schwartzin haastattelun. Morrie sairastaa ALS-tautia, joka johtaa kuolemaan lyhyen ajan sisällä. 

Albom sopii tapaamisen Morrien kanssa, ja tiistaisista keskusteluista tulee traditio. Albom on ollut uraputkessa ja rehkinyt monessa työssä, mutta sanomalehtilakko vapauttaa miehelle aikaa kohdata mentorinsa eli valmentajansa, kuten hän Morrieta kutsuu.

Ajankuvaa luovat televisiossa pyörivä O. J. Simpsonin oikeudenkäynti ja se, että Albom nauhoittaa tapaamiset kasettinauhurilla. Kännykkä ei vielä ole käden jatke.

Morrie oli aikanaan radikaali opettaja, joka esimerkiksi antoi miespuolisille opiskelijoilleen pelkkiä kiitettäviä, jotta nämä eivät joutuisi Vietnamin sotaan, vaan voisivat jatkaa opiskeluaan. Hän kuunteli oppilaitaan, herätteli näitä ajattelemaan itse. Erilainen opetustyyli teki hänestä monelle merkityksellisen.

Tiistaituokioissaan miehet muistelevat menneitä ja keskustelevat elämästä. Avioliitosta, perheestä, rakkaudesta, sairastumisesta, kuolemasta. Albom tuo mukanaan aina kassillisen ruokaa, silloinkin, kun Morrie on jo liian huonossa kunnossa siitä nauttimaan.

Morrien ALS nimittäin etenee vääjäämättä. Alkuun Morrie vitsailee, miten vaivaannuttava on ajatus siitä, että joku toinen pyyhkisi hänen takapuolensa – ja pian se jo on arkea. 

"Se on kuin palaisi lapseksi jälleen. Joku kylvettää. Joku nostaa. Joku pyyhkii. Me kaikki osaamme olla lapsia. Se on tallella meissä kaikissa. Minun piti vain muistaa, miten siitä nautitaan. – –"

Morrie ei halua yrittää pidentää elämäänsä niin, että eläisi hengitysputken ja pyörätuolin varassa. Näin esimerkiksi ALS-potilas, tunnettu fyysikko Stephen Hawking eli vuosia. Morrie haluaa kyetä kommunikoimaan toisten kanssa kunnolla. Tahto mukailee hänen elämänfilosofiaansa: elämän tarkoitus ja merkityksellisyys syntyvät ystävyydestä, perheestä, ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Siitä, että antaa toisille huolenpitoa ja aikaansa.

"Tee asioita jotka tulevat sydämestä. Silloin et ole tyytymätön, et ole kateellinen, et haikaile kenenkään toisen tavaroita. Päinvastoin saat kaiken takaisin ylenpalttisesti."

Albom raportoi Morrien puheita, jotka vilisevät aforismeiksi tai huoneentauluiksi soveltuvia lausahduksia. Joidenkin mielestä ehkä ärsyttäviä itsestäänselvyyksiä, mutta kuoleman läheisyys palauttaa perusasioiden äärelle. Hyvin samankaltaisia kaikuja kuului myös Kalanithin kirjan sivuilta. 

Kuinka ollakaan, Morrie saa viimeisillä hetkillään ajatuksilleen miljoonayleisön, kun tv-ohjelma haluaa tehdä jatkohaastattelun. Tämä Morrien kirjallinen testamentti sen sijaan on Albomin kirjallinen läpimurto. Sen oli tarkoitus maksaa Morrien sairauskuluja, mutta kymmeniä miljoonia myynyt kirja ylsi paljon pidemmälle.

Suomennos on ilmestynyt alkujaan vuonna 1999 WSOY:n kustantamana, minä luin Saga Egmontin e-kirjaversion BookBeatista. Kirjaan on jäänyt harmillisen paljon kirjoitus- ja rivitysvirheitä; en tiedä, onko tämä vain e-version ongelma. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Satuin lukemaan kirjan juuri sopivassa mielentilassa. En ärsyyntynyt siitä, että muistelma vilisi  elämäntaito-oppaille ominaisia "neuvoja", vaan kiinnostuin kirjan rakenteesta ja Morrien suhtautumisesta omaan kuolemaansa. Eikä ole huono kehotus ollenkaan, että tekisi asioita, jotka tulevat sydämestä.

Mitch Albom: Tiistaisin Morrien kanssa. Saga Egmont 2022. 195 s. Alkuteos: Tuesdays with Morrie (1997). Suom. Raija Viitanen. E-kirja BookBeatista.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Kansi: Päivi Puustinen.

Otava 2019. 189 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kirkkohistorialliseen traditioon lukeutuu kertomus naisesta, joka olisi hypännyt korkealta kukkulalta, selvinnyt ilmalennosta ja sittemmin julistettu pyhimykseksi ihmetekojensa vuoksi. Klassisten kielten yliopisto-opettaja käynnistelee uudelleen keskenjääneitä kirkkohistorian opintojaan ja lähtee useaksi viikoksi luostariin Pyreneillä selvittääkseen tämän niin kutsutun Adèlen mysteerin.

Mies perehtyy mysteeriin luostarin arkistojen avulla. Minkälaisten tosiasioiden pohjalta tarina Adèlesta oikein on syntynyt? Mitä 1100-luvulla mahtoi tapahtua? Onko Adèlen kysymykseen edes olemassa vastausta, onko se tulkitsijasta riippuvainen?

Tutkijankammion kylmyys yltää luihin ja ytimiin, mutta aihe vie miestä. Hän setvii Adèlen kanonisaatioprosessin vaiheita muun muassa aikalaistodistajien lausuntojen avulla. Tehtävä ei ole helppo, koska yhdeksänsataa vuotta sitten ihmisillä ei ollut tarvetta merkitä asioita pakonomaisesti muistiin niin kuin meillä, jotka kauhistumme jokaista tallentamatonta hetkeä. Mysteerin taustalta hahmottuu tarina kaltoin kohdellusta ja kurjia kokeneesta nuoresta naisesta.

Tutkimuksensa ohella mies osallistuu luostarin arkeen ja saa tutkimustyöhönsä apua luostarissa asuvalta Veli Paulilta. Mies käy useasti Adèlen kukkulalla, jolta moni on vuosien saatossa hypännyt ihmeen toivossa:

Tästä nainen putosi, tässä hänen jalkansa lipesi, ehkä juuri tämän kiven päältä. Tai ehkä hän putosi tahallaan, lipsautti vain jalkansa pienellä ja peruuttamattomalla liikkeellä. Vai ottiko nainen sittenkin vauhtia, juoksi ja levitti kätensä, katsoi maisemaa viimeisen kerran ihmisenä, joka oli ollut? Pyyhkikö tuuli sillä hetkellä pois hänen entisen elämänsä ja putosiko hän ilman halki uuteen itseensä?

Miehen matkan taustalla on jonkinlainen keski-iän kriisi; avioliitto on hiipunut ja parikymppinen poika kipuilee ahdistuksensa kanssa. Miehessä on myös lapsuudesta saakka kumpuavaa surumielisyyttä. Adèlen tarinan rinnalla mies käy läpi oman elämänsä tarinoita: avioliittonsa, poikansa, äitinsä. Pyreneiltä hän saa mukaansa keskeisiä lauseita omaan elämäntarinaansa.

On paikkoja, joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä.

Uskonnottomana en yleensä kiinnostu tarinoista, joissa on näin selkeä uskonnollinen sävy. Tällä kertaa kuitenkin huomasin lukevani uskontoon linkittyvää tarinaa lähes ahmien; sivut kääntyivät kuin itsestään ja pian pienoisromaani jo loppuikin. Viimeistään tässä kohtaa olin varma siitä, että Haahtelan kirjoitustyylissä ja taidossa luoda tunnelma on jotakin ainutlaatuista, sillä paljon vähemmän kiinnostavaa aihetta en osaisi keksiä. Suhteeni Haahtelan teoksiin on ollut hieman ailahteleva, mutta jo hänen edellinen teoksensa, taiteilijaromaani Mistä maailmat alkavat voitti minut puolelleen.

Mikä kirjassa sitten kiehtoi kauniiden lauseiden ja tunnelman lisäksi? Olen pureskellut lukemaani nyt useamman viikon yrittäessäni sanoittaa viehätystäni. Ainakin luostariyhteisön kuvaus on luomassa mielenkiintoa, sillä tuollaisissa suljetuissa elinpiireissä on mielestäni jotakin kiehtovaa. Voin myös jollakin tapaa samastua päähenkilön päähänpinttymään, sillä jonkin ongelman äärellä olen itsekin väsymätön.

Adèlen tarina saa myös ajattelemaan tarinoiden kerrontaa arkisesta, nykypäiväisestä näkökulmasta. Vaikka niin paljon nykyään tallennammekin omasta elämästämme, tapahtumien kulusta on silti usein monia näkemyksiä ja tulkintoja.


Sopivasti kun olin puolivälissä kirjaa, postiluukusta kolahti tuore Parnasso, jonka kansikuvassa komeilee Haahtela. Artikelissa kirjailija kertoo muun muassa kirjoittamisestaan ja esikuvistaan. Psykiatrina toimiva Haahtela kertoo olevansa väsymättömän kiinnostunut elämän mysteeristä, jota Adèlen kysymyskin käsittelee. Niukan ilmaisun taustalla on harmonian tavoittelu.

Aina vain paisuvalle lukulistalleni kipusivat Parnasso-jutun perusteella vanhempaa Haahtelaa ainakin Elenan ja Katoamispisteen verran – ja Raija Siekkistä.

Joel Haahtela pääsee kuulemaan toukokuussa Helsinki Litissä, missä hän keskustelee Kai Aareleidin kanssa lauantaina festivaalin päätöskeskustelussa klo 17.10.

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.

Keskiviikkoklassikko: Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija

WSOY 1952. 7 t 46 min.
Lukija: Risto Mäkelä.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Keskiviikkoklassikko on uusi juttusarja blogissani, jonka toivon innoittavan minua lukemaan enemmän klassikoita. Minulla on lukuisia kiinnostavia klassikoita vielä lukematta, mutta niillä on taipumus jäädä uutuuksien jalkoihin, kun valitsen seuraavaa luettavaa kirjaa ‒ juttusarjan myötä kenties tulen useammin tarttuneeksi klassikkoon. Löyhä tavoitteeni on postata yhdestä klassikosta per kuukausi.

Osallistun Huovisen kirjalla samalla ensimmäistä kertaa kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tämä on jo kuudes osa jatkuvaa haastetta, jonka tarkoituksena on innostaa bloggaajia klassikoiden pariin. Haasteeseen osallistuvat bloggaajat julkaisevat klassikkojuttunsa aina samana päivänä, ja haaste järjestetään kahdesti vuodessa. Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Kirjapöllön huhuiluja -blogin Heidi, jonka blogista löytyvät linkit muiden osallistujien klassikkopostauksiin.

Ensimmäinen keskiviikkoklassikko ja klassikkohaastekirjani on Veikko Huovisen vuonna 1952 ilmestynyt Havukka-ahon ajattelija, jonka kuuntelin äänikirjana. Vuoden alussa kaavailin aloittavani keskiviikkoklassikot Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksella, jota kuuntelin niin ikään äänikirjana tammikuun alussa. Jaksoin sinnitellä tarinan matkassa noin puoliväliin, kunnes luovutin. Nyt ei vaan ollut Bulgakovin aika, joten Bulgakov vaihtui lennossa Huoviseen.

Veikko Huovinen (1927‒2009) oli sotkamolainen kirjailija, jonka teoksissa näkyvät vahvasti hänen kokemuksensa metsänhoitajana. Havukka-ahon ajattelija on Huovisen tunnetuin teos, ja kirjailija kynäili sen päähenkilön Konsta Pylkkäsen vaiheista kaksi muutakin teosta. Hykertelin Huovisen
Rasvamaksa-novellikokoelmalle opiskeluaikoina, kun kirja tuli tenttikirjalistan myötä luettavaksi. Huovisesta jäi humoristinen ja ilkikurinen mielikuva, ja niinpä kynnys valita Havukka-ahon ajattelija luettavaksi (tai siis kuunneltavaksi) ei ollut kovin korkea. Ehkä mitään järin raskasta ei olisi luvassa.

Havukka-ahon ajattelijan päähenkilö Konsta Pylkkänen on omalaatuinen korpifilosofi, joka elelee Kainuun korvissa tiiviissä yhteydessä luontoon. Pylkkänen pohtii ja pyörittelee mielessään kaikenmoisia asioita, aivan pienistä arkisista seikoista aina maailmaasyleileviin metafyysisiin ongelmiin. Miestä askarruttavat yhtä lailla niin torakan kuin atomin olemus. Yleensä hän hankkii elantonsa tukkisavotoissa ja muissa metsähommissa. Arjen tasaisen rytmin keskeyttää mahdollisuus lisätienestiin, kun Lentuan kylään saapuvat maisterit Ojanen ja Kronberg tarvitsevat opasta ja metsämiestä lintututkimukseensa.

Pylkkänen metsästää maistereiden pyynnöstä lintuja tutkimuskäyttöön ja tulee siinä samalla ampuneeksi pyymetson, pyy ja metson sekasikiön. Lajia ei ole ennen tavattu, joten erikoisen linnun pyydystäminen on merkkitapaus. Nykynäkökulmasta kuulostaa huvittavalta, miten maistereita pidetään hienoina herramiehinä. Itseoppinut Pylkkänen rinnastuu näihin kaupungista saapuviin lisensseihin koomisessa valossa. Vastakkainasettelusta päädytään lopulta toveruuteen, onhan Pylkkänen löytänyt kokonaan uuden lajin.

Pyymetso-jakso oli minulle teoksen mieleenpainuvin ja myös hyvä esimerkki Huovisen lempeän kujeilevasta huumorista, joka rakentuu tilannekomiikasta ja oudoista sattumuksista. Siinä missä pyymetso-toilailut nostivat hymyn huulille, niin jotkin teoksen laveat luontokuvaukset ja jänkkäävät pohdinnat hieman pitkästyttivät.

Kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukee Risto Mäkelä. Lukijan rauhallinen tempo sopii hyvin korpimaisemien elämänrytmiin. Välillä lukijan liioitteleva artikulointi tosin alkoi rasittaa.

Huovisen Havukka-ahon ajattelija on helposti lähestyttävä klassikko. Vivahteikkaan luontokuvauksen ja välillä koomisina näyttäytyvien tapahtumien rinnalla romaani on mielenkiintoinen ajankuva sotienjälkeisestä Suomesta. Ero maaseudun ja kaupunkien välillä on suuri. Kainuun korvessa on vaikea ymmärtää, että kaupunkilaiset olisivat niin pöhköjä, että olisivat tuoneet käymälän sisätiloihin. Sellaista on Pylkkäs-Konstan vaikea sulattaa.

Helmet-lukuhaasteessani sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka.

Clarice Lispector: Lähellä villiä sydäntä (1944)

Alkuteos: Perto do coração selvagem.

Suomentaja: Tarja Härkönen (2008).

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 219.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Iira Oivo.

Toinen yritykseni lukea Lispectoria onnistui ensimmäistä paremmin. Tähden hetki jäi melko kryptiseksi pari vuotta sitten, ja pieni kirja aiheutti suurta avuttomuutta ja ärsytystäkin. Lähellä villiä sydäntä avautui hieman paremmin, ja pystyin paikoitellen nauttimaan kirjan lukemisesta. Apuna oli tällä kertaa lukupiiri, jossa yhdessä ihmettelimme luettua.

Lähellä villiä sydäntä on eräänlainen kasvutarina. Siinä kuvataan päähenkilö Joanan lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta. Huomio on ennen kaikkea Joanan sisäisessä ajatusmaailmassa. Hän on jo nuorena pohdiskeleva ajattelija ja tarkka ympäristön havainnoija.

Tarinan myötä Joana kasvaa lapsesta aikuiseksi. Pikkutyttönä Joana asuu isän kanssa, ja tämän kuoltua tädin luona ja sisäoppilaitoksessa. Aikuisena vuorossa on onneton avioliitto, sillä Joanan aviomies Otávio pettää vaimoaan entisen morsiamensa kanssa. Ulkoiset puitteet ja elämän etapit jäävät kuitenkin toissijaisiksi, sillä pääpaino on koko ajan Joanan eksistentiaalisissa pohdinnoissa.

Joana on ihmisenä ihailtavan vahva. Muut ihmiset, kuten isä, täti, opettaja tai aviomies, eivät kohtele Joanaa erityisen hyvin, mutta hän ei lannistu. Sisäinen elämänjano ja tahto vievät Joanaa elämässä eteenpäin:

Suhteet muihin ihmisiin erosivat aina vain enemmän niistä joita hänellä oli itseensä. Lapsuuden suloisuus katosi jälkiä jättämättä, jostain sisäisestä lähteestä ei pulpunnut enää vettä ulkopuolelle ja hän tarjosi vieraiden ohikulkijoiden askelille vain väritöntä ja kuivaa hiekkaa. Mutta hän käveli eteenpäin, aina vain eteenpäin niin kuin kävellään rannalla, kun tuuli hyvilee kasvoja ja puhaltaa hiukset taakse.

Clarice Lispector (1920-1977) oli 23-vuotias, kun hän kirjoitti tämän esikoisteoksensa. Teosta on tulkittu kirjailijan omakuvaksi. Kenties se sitä jossakin määrin onkin, ainakin lapsuus- ja nuoruusvuosien osalta. Lispector ei juuri kuvaa miljöötä tai luo ajankuvaa, vaan keskittyy Joanan sisäisen maailman kuvaamiseen. Yli seitsemänkymmentä vuotta sitten julkaistu teos onkin ajaton, ja se voisi hyvin olla kirjoitettu vaikka vasta 2000-luvulla. 

Lispectorin teksti on tajunnanvirtaa, ja se soljuu kauniisti eteenpäin. Välillä sain ajatuksesta kiinni, välillä painuin sukelluksiin. Ymmärryksen rajamailla lukeminen on haastavaa, koska silloin ei saa olla itselleen lukijana liian ankara. Pitää antaa mennä, eikä saa ahdistua siitä, jos vähän kompastelee. Saatanpa vielä joku päivä lukea Lispectorin Passion, jonka myös on suomentanut Tarja Härkönen. Härkönen on tehnyt ainakin tämän teoksen kanssa huikean hienoa työtä. Kirjan lopussa on myös suomentajan mielenkiintoiset ja selventävät jälkisanat, joihin suosittelen perehtymään lukemisen alkuvaiheessa tai vaikka kesken kirjan, jos lukeminen vähänkään alkaa takuta.

Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa (2015)

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 218.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tex Hänninen

Suomalainen Tomi Astikainen eli neljä vuotta ilman rahaa omasta halustaan. Astikainen syntyi yrittäjäperheeseen vuonna 1981 ja on koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri. Pikkuhiljaa hän alkoi kyseenalaistaa rahan ympärillä pyörivää maailmaa ja päätti lopulta vuonna 2010 kokeilla, miten pärjäisi täysin ilman rahaa. Hän liikkui liftaten ympäri maailmaa kymmenissä maissa ja söi dyykattua tai muuten ilmaiseksi saatua ruokaa. Mukana matkalla oli neljän vuoden aikana tyttöystäviä ja joukko muita ystäviä.

Kirja on yhdistelmä matkakirjaa ja filosofista pohdiskelua. Astikainen valottaa kirjassaan syitä ja keinoja ryhtyä elämään ilman rahaa. Syiksi hän mainitsee ainakin vapautumisen tunteen ja oman elämän herraksi pääsemisen. Kun ei käytä rahaa, ei tarvitse käydä palkkatöissä eikä siten noudattaa ulkoa saneltuja aikatauluja. Kiire poistuu, kun ei enää juokse oravanpyörässä. Keinoja esitellään jos jonkinlaisia. Ilmaisen ruoan etsimisen ja peukalokyydillä liikkumisen lisäksi Astikainen kertoo, miten  esimerkiksi vähensi hygieniatuotteiden käyttöä, luopui vakuutuksista ja lähestulkoon kaikista lääkkeistä.

Aloin lukea kirjaa kiinnostuneena löytämään vinkkejä omaan elämään, mutta anti jäi aika laihaksi. Lisäksi Astikaisen kirjoitustyyli sai ärsyyntymään aina vain enemmän, mitä pidemmälle kirjassa pääsin. Astikainen tavoittelee rentoa otetta puhekielisillä ilmaisuilla ja slangisanoilla, kuten immeiset, jeesaaminen ja tsiigailu. Muutenkin kieliasultaan kirja voisi olla hieman huolitellumpi. Kaunokirjallisuudessa kirjailijalla on mielestäni vapaus olla välittämättä pilkkusäännöistä, mutta tällaisessa asiatekstissä toivoisin vähän tarkempaa pilkutusta.

Rahataloudesta irrottautuminen ei ole järin helppo juttu, eikä Astikainen suosittele sitä kenellekään. Sen sijaan hän kyllä suosittelee kyseenalaistamaan vakiintuneita ajatusmalleja.  Astikaisen ajatusmaailma kiteytyy uskomukseen, että saat sen mitä toivot:

Kun tiedät tarkasti mitä elämältä haluat ja tahdot saavuttaa tavoitteesi, loppu saattaa sujua kuin itsestään. Kuten sanottua, jos oikein toivot jotakin, universumi pitää huolen, että sen myös saat.

En voi sille mitään, että tällainen universumi kantaa ja kaikki kyllä järjestyy -ajattelu tuntuu jotenkin naiivilta. Astikainen mainitsee ilman rahaa elämisen keinoiksi muun muassa dyykkaamisen, liftaamisen tai pummilla matkustamisen – minulla ei ole sinänsä mitään näitä toimia vastaan, mutta en näe niitä ratkaisuksi suuremmassa mittakaavassa. Ilmaisia lounaita ei ole, vaan joku ne aina maksaa.

Päädyin lainaamaan kirjan, koska havahdun aina välillä pohtimaan tavallisen länsimaisen elämänrytmin mielekkyyttä. Vaikka kuinka pidän työstäni, niin silti ajatus työnteon vähentämisestä houkuttaa. Tähän liittyy myös luonnollisesti kuluttamisen vähentäminen. Kuinka paljon oikeastaan tarvitsen rahaa? Pärjäisinkö vähemmällä? Mikä on minulle arvokasta?

Minua kiinnostavat eettinen ja ekologinen kuluttaminen sekä kestävät ratkaisut, joilla kulutus vähenee. Vaatteiden tekeminen ja sisustaminen kierrätysmateriaaleilla ovat mielestäni kannatettavia asioita. Sen sijaan esimerkiksi Astikaisen harrastama ruoan pyytäminen ilmaiseksi ravintolassa kuulostaa minusta oudolta. Toki yrittäjän anteliaisuus mahdollistaa yksilön rahattoman elämän, mutta ei ole mikään ratkaisu.

Astikaisen jotkin pohdinnat olivat kyllä mielenkiintoista luettavaa, ja jaksan edelleen uskoa, että yksilön valinnat ovat merkityksellisiä. Ärsytyksistä huolimatta kirja herätti ajatuksia ja sai etsimään lisäluettavaa aiheesta.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (2011)

Alkuteos: The Summer without Men.

Suomentaja: Kristiina Rikman (2011).

Sivumäärä: 238.

Kustantaja: Otava.

Oma arvio: 4½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: otava.fi
Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala
Kannen kuva: Marjo Tynkkynen

Kesä ilman miehiä on voimaannuttava tarina ihmisen haavoittuvuudesta ja hauraudesta, mutta toisaalta myös vahvuudesta ja sitkeydestä. Hustvedt käsittelee moninaisia aiheita eri-ikäisten naisten kautta: koulukiusaamista, ikääntymistä, aviokriisiä, kuolemaa ja luovuutta.

Minäkertoja Mia Fredricksen on keski-ikäinen runoilija ja yliopisto-opettaja, joka joutuu pakon edessä pysähtymään pohtimaan elämäänsä. Hänen miehensä Boris ilmoittaa laittavansa heidän avioliittonsa paussille. 30 avioliittovuoden jälkeen ilmoitus tauosta on Mialle täysi shokki: hänen psyykensä horjuu hetkellisesti, ja hän päätyy viettämään kesän kotikonnuilleen, ikääntyvän äidin lähettyville. Samalla hän vetää runokurssia teinitytöille. Tarina kietookin hauskasti eri sukupolven naisten tarinoita yhteen.

Aluksi epäilin, miten tulisin suhtautumaan keski-ikäiseen päähenkilöön. Pystyisinkö samastumaan, onko Miassa tarttumapintaa? Huoleni oli täysin turha, sillä tarina vei mennessään, eivätkä ikäkysymykset vaivanneet. Ainakin minulta riitti ymmärrystä tarinan kaikille naisille eli niin teini-ikäisille, keski-ikäisille kuin vanhuksillekin. Loistokasta henkilökuvausta, sanoisin.

Hustvedt sekoittaa tarinankerrontaan sopivasti niin psykologisia, filosofisia kuin biologisiakin pohdintoja. Kertojaratkaisu tuo kirjaan mehukkaan lisätason: kertoja kommentoi kertomistaan eli sitä, miten epäkiitollinen havaitsijan ja selostajan rooli voi olla.

Miten kertoa siitä, kysyy surullinen, ilkeämielinen, itkupilli kertojanne? Miten kertoa kaikesta? Tarinassa alkaa olla liikaakin aineksia – on samanaikaisuutta, yksi asia tapahtuu Rolling Meadowsissa, toinen kerhotalolla, kolmas kerhotalolla, puhumattakaan siitä että minun Borikseni vaeltaa New Yorkin kaduilla huolestunut Daisy kantapäillään; kaikesta tuosta pitäisi tehdä selkoa. Ja kuten tiedetään, samanaikaisuus on sanoille ISO ongelma.

Minkälaisina sitten näyttäytyvät miehet, joita ilman kesää vietetään? Ihan täysin ilman heitä ei nimittäin teoksen nimestä huolimatta selvitä; keskeisiä miehiä ovat keski-iän kriisissä nuoreen ranskattareen haksahtanut Mian aviomies ja alkoholiin tukeutuva naapurin Lolan puoliso. He häilyvät tarinassa taustalla, mutta ovat edelleen osa naisten elämää. Joku voisi varmasti löytää tästä paljonkin feministisiä piirteitä.

Kuva: Paula Kukkonen, otava.fi.

Aloin lukea ensimmäistä Hustvedtiani toiveikkaana enkä joutunut pettymään. Pidin erityisesti kertojasta ja lyhyehköistä filosofisista pohdinnoista. Ne tekivät Kesästä ilman miehiä raikkaan erilaisen, varmasti pitkään ajatuksissa pyörivän kirjan. Tätä onkin luonnehdittu Sinisen linnan kirjastossa esseemäiseksi teokseksi, ja K-blogin Jenni kuvailee tätä hauskasti epäromaaniksi.

Kirja syntyy lukijan ja luetun yhteistyönä ja parhaimmillaan tuo kohtaaminen on vertaansa vailla oleva rakkaustarina.

Tämä lukukokemus oli minulle ihanan aurinkoinen rakkaustarina, jonka sain kokea laiturilla lökötellen, auringon pehmeässä syleilyssä. Ainoastaan Mian ja naapurin Lolan tilanteiden "ratkaisuihin" olisin kaivannut lisää voimaa ja kekseliäisyyttä.

Kesä ilman miehiä on saanut blogeissa paljon näkyvyyttä. Viime aikoina siitä ovat bloganneet muun muassa Pihi nainen ja Upotus.