Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Hidas tanssi: mäntyrunoja

Runokirjajoulukalenterissa keskityn yhden runoilijan runokokoelmiin, mutta tämä mäntyaiheinen valikoima vaati päästä mukaan.

Hidas tanssi: mäntyrunoja on runoilija Risto Rasan toimittama kirja, joka kokoaa yksiin kansiin kymmenien suomalaisten runoilijoiden mäntyrunoja. Osa runoista on kirjaa varten tehtyjä tilaustöitä, mutta valtaosa on aiemmin ilmestyneitä. Kirsi Kunnaksen ja Paavo Haavikon runot edustavat vanhinta kerrostumaa.

Kirjassa joka aukeamalla on yksi runo ja yksi kuva. Kuvituksesta vastaavat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Valokuvat eivät ole mitään pönöttäviä potretteja, vaan tutkivia lähikuvia mäntyjen rungoista.

Valikoiman viimeinen runo on Pentti Saarikoskelta vuodelta 1971:


Mäntyjä hiljaisessa lumisateessa,
ja saan tietää että olen vieraantunut.
Maisema ei sano minulle mitään,
lakkaan ajattelemasta eikä se ole tuskallista,
silmiin vain koskee. Maailma on aiheeton.


Onnen aika -kokoelmassa alkujaan ilmestynyt runo antaa äänen niille, joita mäntymaisema ei puhuttele. Yli puolet suomalaisista metsistä on mäntyvaltaisia, ja mänty on yleisin puulajimme, mutta eivät männyt silti herätä kaikissa tunteita ja ajatuksia. Vaikka kuinka tuijottaisi.

Ehkä tärkeämpiä ovat koivut tai kuuset, ehkä puilla ei ylipäätään ole merkitystä? Tai kenties runon puhuja on tilanteessa, jossa aiemmin kovin tärkeä maisema on hiljentynyt. Jotakin on tapahtunut, ja metsä on vaiennut. Se on vain puita.

Olen luonut suhdetta mäntyihin viime vuosina, koska mökkisaaremme on mäntyvoittoinen. Männyt ovat osa rakasta maisemaa. Kun myrsky kaataa puun, maisema muuttuu ja muutokseen ei auta kuin sopeutua.

Jokainen puunkaato on tarkkaan harkittu, varmasti hautaan asti kadun yhden tietyn puun kaatamista.

Kun rannan käkkärästä männystä murtui iso oksa, aloimme miehen kanssa seurata puun selviytymistä. Vielä taittuneeseen oksaan virtaa elämä, ja valokuvista voi havaita, miten se on hiljalleen kasvanut koettelemuksistaan huolimatta.


Hidas tanssi: mäntyrunoja. Toim. Risto Rasa. Kuvat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Maahenki 2012. 135 s. Lainasin kirjastosta.

Tutkimusmatka luontoon ja itseen – Heikki Willamo: Vuosi metsässä

 

Valokuvaaja-kirjailija Heikki Willamon valokuvia ja tekstiä yhdistelevä kirja Vuosi metsässä on kokonaisvaltainen lukukokemus. On kauniita mustavalkovalokuvia ja päiväkirjamaisia tekstiä. On faktaa, pohdintaa ja tunnetta.

Eletään loppuvuotta 2009, kun Willamo päättää viettää mahdollisimman paljon aikaa metsässä. Hän lähtee kohti projektiaan vailla tavoitteita, tai yksi päämäärä hänellä kyllä on: katsella metsää töyhtötiaisen silmin. Joulukuusta joulukuuhun ulottuva metsän vuosi on Willamolle paluu yksinkertaisten perusasioiden äärelle.

Kuvien ja tekstin vuoropuhelu kertoo paitsi yhdestä vuodenkierrosta metsässä myös tallentajastaan Willamosta. Hetket luonnon keskellä saavat hänen ajatuksensa vaeltamaan menneeseen ja tulevaan. Luontohavainnoista liu'utaan omiin tuntemuksiin ja edelleen pohdintoihin ihmisen ja luonnon suhteesta ja elämästä ylipäätään. Metsän vuodesta tulee Willamolle myös surun aikaa, sillä hänen äitinsä kuolee projektin aikana.

Nyt marraskuussa kiinnostaa, miltä kuukausi näyttää Willamon metsässä. Sataa hienonhieno ensilumi. Hämärät päivät ovat tilinteon aikaa: ”Vanha vuosi hiipuu pois, sitten ensilumi puhdistaa pöydän ja aloittaa jotain uutta.” Willamo kokee tämän lohdulliseksi kuukaudeksi, on aika pysähtyä ja rauhoittua. 

Luonto tarjoaa loputtomasti symboleja ja metaforia kirjoittajalle ja kuvaajalle. Tämä tulee esille kirjassa monessa kohtaa. Esimerkiksi kun Willamo nappaa marraskuisessa metsässä kuvan kelosta, hän pohtii: ”Vai otinko kuvan ajasta, joka kulkee vääjäämätöntä kulkuaan.”

Metsä vetää Willamoa puoleensa, mutta sieltä on mahtava palata kotiin ihmisten ja uusien kuvausaiheiden pariin.

Willamon kirjasta muodostui minulle tärkeä lukukokemus. Kirjoitan nykyisin paljon luonnossa ja luonnosta, joten tunnistan monia Willamon kuvaamista tuntemuksista. Miten ajatukset voi saada liikkeelle yhtäältä liike, toisaalta pysähtyminen. Miten oleskelu luonnossa nostaa mieleen muistoja ja assosiaatioita ihan mistä vain. Kun havainnoi luontoa ja kirjoittaa siellä, piirtyy paperille aina myös palasia kirjoittajasta. 

Haluaisitko lukea lisää tiestäni luontokirjoittajaksi? Artikkelin Luonnosta inspiraatiota ja voimaa kirjoittamiseen pääset lukemaan Tekstipaja Valon blogista.

Helmet 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä.

Heikki Willamo: Vuosi metsässä. Maahenki 2012. 189 s. Lainasin kirjastosta.