Nannan lukumaraton

Nyt se on käsillä: ensimmäinen lukumaratonini! Kokonainen vuorokausi lukemista, huisia! Tein  seuraavanlaisen lukusuunnitelman, joka oli esillä myös eilisessä suunnitelma-postauksessa:

Reko Lundán: Aina joku eksyy (1998). 128 s. WSOY. 2h: 15–17.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005). 320 s. Tammi. 5h: 17–22.

Henriikka Tavi: Helmikuu (2012). 150 s. Poesia. 2h: 22–00.

Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä (2001). 118 s. WSOY. 2h: 00–02.

Charles M. Schultz: Elämä on ihanaa, Ressu! (1978). 128 s. Sanoma Osakeyhtiö. 2 h: 07–09.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000). 268 s. Tammi. 4 h: 09–13.

Minna Canth: Papin perhe (1981). 147 s. Otava. 2h: 13–15.

Helpotin ja nopeutin haasteen etenemistä valitsemalla luettavat teokset eilen. Jos en olisi päättänyt kirjoja etukäteen, vaarana olisi ollut ajan kuluminen sopivan kirjan löytymiseen. Kokeneempien vinkistä kokosin vielä varapinon, jos jokin edellä olevista alkaa tökkiä pahemman kerran. Varalla ovat Haavikon Yksityisiä asioita, Huovisen Havukka-ahon ajattelija ja Juhani Ahon Papin tytär.

Avaan nyt ensimmäisen haastekirjan ja palailen päivittämään tätä, kunhan se on luettu.

Maraton alkakoon! Tervetuloa seuraamaan, miten haasteessa käy!

Koiralle keppi, emännälle kirja.

* * *

Reko Lundán: Aina joku eksyy (1998). WSOY.

Luettuja sivuja: 128.

Aikaa kulunut: 1,5 h
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vältin aamupäivän ja alkuiltapäivän kaikkea lukemista, lähinnä silmiä säästelläkseni. Puoliltapäivin olisin jo ollut valmis aloittamaan, viimeiset tunnit kuluivat odotteluun. En kuitenkaan viitsinyt enää vaihtaa aloitusaikaa.

Aloitin lukumaratonini näytelmällä, sillä ajattelin sen olevan helpohko luettava. Melko nopeasti sen sainkin loppuun. Luin ensimmäisen etapin aurinkotuolissa, aika luksusilma. Keskittyminen herpaantui muutaman kerran, kun läheisestä männystä tippui käpy syliin.

Aina joku eksyy on perhedraama. Keski-ikäinen Hanna on joutunut sairaalaan, lapset Aki ja Liisa ovat katsomassa. Hanna on jättänyt lapset isän hoidettavaksi ja ajautunut alkoholistiksi. Lapsia hän on nähnyt muutaman kerran lähtönsä jälkeen, aikuisiällä Liisa on setvinyt äitinsä sotkuja. Takaumissa käydään koulun hiihtokisoissa ja tavataan isän uusi nainen. Kipeät muistot ja traumat nousevat pintaan äidin sairasvuoteella, tapahtumat aiheuttavat skismaa sisarusten välille.

Dialogi oli murteen sävyttämää, kekseliästä sanailua. Nauroinkin pari kertaa. Erityisen hyvin Lundán on kuvannut lasten välisiä tilanteita, miten lapset poimivat aikuisten puheesta aineksia juttuihinsa. Karua, mutta niin aitoa.

Kaikki siis loistavasti, hyvä lukemisfiilis päällä! Nyt pala piirakkaa lautaselle ja uusi kirja alulle! Isomäen parissa kuluukin sitten useampi tunti.

Lue sinä, minä nautiskelen.

* * *

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005). Tammi.

Luettuja sivuja yhteensä: 448.

Aikaa kulunut yhteensä: 7 h.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Toinen kirja oli maratonini paksuin teos, jonka lukemista olen odottanut innoissani. Tämä kirja on myös mukana Kuusi kovaa kotimaista -haasteen listallani. Aikaa sen lukemiseen taukoineen meni noin 5 tuntia. Muuten aikaa on mennyt kirjoittamiseen.

Kyseessä on tieteellinen jännäri luonnonvoimista ja ihmisen pienuudesta. Tarinassa liikutaan eri puolilla maailmaa, uhkakuvia leijuu ilmassa ja vaarallisia tilanteita syntyy.

Päähenkilö Sergei on kehittänyt hienon, syvissä vesissä toimivan sukellusveneen, Lomonosovin. Yllättäen sukellusvenettä tarvitaan Mumbain rannikolla, josta on löydetty kenties kymmeniätuhansia vuosia vanha, mereen uponnut kaupunki. Ehkä se on tarujen Atlantis, löydökset ainakin todistavat korkeakulttuurin piirteitä. Mumbaissa Sergein työtoveri on intialainen Amrita, joka saa Sergein pohtimaan ja kyseenalaistamaan länsimaisia tietokäsityksiä:

Teemmekö me vakavan virheen, kun ajattelemme kirjaa vain lyhytaikaisena kulutustavarana, kertakäyttöesineenä, joka luetaan kerran ja joka on seuraavana vuonna jo vaipunut pysyvästi unohduksiin, mietti Sergei. Miksi olemme niin varmoja siitä, että kaikki todella käyttökelpoinen ja tärkeä tieto sisältyy niihin kirjoihin, jotka on julkaistu viimeisen vuoden tai viimeisten kymmenen vuoden aikana? Miksi uskomme, että kaikki tärkeä tieto on keksitty vasta nyt?

Sergei ja Amrita tekevät kiehtovia ja järkyttäviä löytöjä, palasista alkaa muodostua mielenkiintoinen, uusi käsitys maailmahistoriasta. Toinen jännitysnäytelmä syntyy, kun Sergei huomaa satelliittikuvissa muutoksia Grönlannin jääkentillä. Tutkija-Sarah ja toimittaja-Pierre joutuvat todistamaan jäätiköiden muutoksia henkensä kaupalla. Kuviossa on mukana myös suomalainen Kari, keksijämies, jonka oivallus pelastanee maailman... Vai mitä jos suurtuho veisi lähes kaiken? Onko katastrofi väistämätön?

Maratonlukeminen on sujunut jouheasti. Isomäki tempaisi mukaansa, ja aika kului kuin siivillä. Parhainta tässä olivat rikkaat ja realistiset luontokuvaukset. Pitkät ekologiset, fysikaaliset ja historialliset teoretisoinnit taas olivat välillä raskasta luettavaa. Usein ne oli esitetty jonkun henkilön suulla, joten ihan uskottava kirja ei koko ajan ollut. Pitkien teoretisointien ja pohdintojen vuoksi teos olisi vaatinut vähän erilaisen lukutavan. Sikäli ei siis ihan nappivalinta maratonille.

Pidin lukemisen aikana pikkutaukoja noin tunnin välein; kävin koiran kanssa pienellä kävelyllä rannassa, hain juotavaa tai laitoin tekstiviestin. Näin tuli vaihdeltua asentoa ja lukupaikkaa sopivan usein. Vielä jaksaa hyvin!

* * *

Henriikka Tavi: Helmikuu (2012). Poesia.

Luettuja sivuja yhteensä: 598.

Aikaa kulunut yhteensä: 8 h.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Lähdin Tavin kimppuun mozzarella-salaatin ja valkoviinin voimin. Toimiva yhdistelmä :) Teoksen lukemiseen ja hämmästelyyn salaattilautasen ylitse meni noin 45 minuuttia. Yleensä en lue kovin paljon runoja. Silloin kun luen, koen tyypillisesti valtavaa ihailua sanataituruutta kohtaan tai sitten en vaan ymmärrä. Nyt kokemukseni on jotakin tuota välimaastosta. Tavin esikoinen Esim. Esa taas on parhaita runoteoksia, joita olen lukenut.

Helmikuun lopussa selitetään teoksen syntytarina ja logiikka. Se on osa Tavin jatko-opintoja ja projektia nimeltä 12, jossa hän kirjoittaa tänä vuonna yhden runoteoksen per kuukausi. Runoilijat tienaavat huonosti, mutta tarvepainatuksen ja omatoimisuuden avulla runoilija voisi teoriassa päästä köyhyysrajan yläpuolelle julkaisemalla 12 kokoelmaa vuodessa. Tämä on siis helmikuun teos. Ja lopussa on ”tilauslomake”, jolla voi ostaa koko sarjan.

Luin teoksen kritiikkinä taiteilijoiden kohtelulle ja nykyaikaiselle mediakulttuurille. Tavi on pukenut nykyrunojen muotoon muun muassa HS:n kulttuuriosaston otsikoita ja tyypillisesti kirjailijoille ja runoilijoille esitettyjä kysymyksiä. Osansa saavat niin yksityiselämän retostelu kuin palkintojen merkityksen korostaminen. Mitä tapahtuu, kun yksi kirjailija nostetaan jalustalle, kaiken pyörityksen keskiöön? Esimerkkinä kukas muu kuin Sofi Oksanen. Valtaosan teoksesta kahmaisee esitys HS:n Fukushiman nettiuutisista.

Runokevennys romaanin jälkeen oli paikallaan. Löyhät rivit ja pysähtelevä lukeminen tekivät hyvää lukuromaanin jälkeen. Koiruus nukahti jo aikoja sitten jalkoihini, minä pysyttelen hereillä vielä ainakin tuon Lundánin verran. Ihanan valoisa kesäyö, mikäs tässä on lukiessa.

* * *

Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä (2001). WSOY.

Luettuja sivuja yhteensä: 716.

Aikaa kulunut yhteensä: 10 h.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tässä näytelmässä pyöritään saman perheen elämien ympärillä kuin edellisessä Lundánissa. Liisa ja Aki ovat takaumissa ehtineet teini-ikään; oma kaksoissisar on samalla tärkein ja myös kamalin. Keskeistä tässä näytelmässä ovat kuitenkin isän ja erityisesti tämän uuden vaimon Jutan luonteet ja keskinäiset suhteet. Jälleen lapset heijastelevat aikuisten touhuja ja arvomaailmoja.

Alkoholismia, mielisairautta, vainoharhaisuutta, holhoamista. Ei mitään kepeitä aiheita. Dialogi on niin terävää, että välillä on pakko naurahtaa, vaikka aiheet ovatkin vakavia.

Nyt on hyvä hetki painua pehkuihin. Silmät ovat väsyneet lukemiseen, vaikka muuten ehkä vielä jaksaisin jatkaa. Aamulla maraton jatkuu, öitä!

* * *

Charles M. Schultz: Elämä on ihanaa, Ressu! (1978). Sanoma Osakeyhtiö.

Luettuja sivuja yhteensä: 844.

Aikaa kulunut yhteensä: 18 h.
Mistä minulle: ostettu käytettynä.

Luin illalla vielä sängyssä pätkän Ahon Papin tytärtä, sillä Lundánin jälkeen päässä pyöri miljoona ajatusta ja kysymystä, eikä uni meinannut tulla. Palaan Papin tyttäreen ehkä vielä maratonin loppumetreillä, nyt aamusta kuitenkin lukaisin Ressua.

En todellakaan ole aamuihminen. Herääminen ei ole juuri koskaan minulle helppoa, onnekseni koiran joka-aamuinen riemu uudesta päivästä pehmentää hieman heräämisen tuskaa. Ulkona odotti positiivinen yllätys: aamu oli kaunis, aurinko välkehti puiden lomasta ja vain pieni luoteistuulen vire väreilytti meren pintaa. Loistavaa! Olin odottanut ennusteiden perusteella täysin pilvistä päivää.

Nyt siis Ressuun. Yritin valita maratonin kiperimmille aamutunneille kepeää lukemista. Onnistunut valinta, sillä Ressu on mainion hauska. Kyseessä on 25. Tenavat-albumi. Kokoelmasta huomaa, että nämä on tehty alun perin lehteen, sillä yksi kokonaisuus on aina neljä piirrosruutua.

Maratoniin albumi sopi hyvin, sillä kirjat, kirjailijat ja kirjastot vilahtelevat Tenavien puheissa. Tenavien arki on kotiaineita, kokeita ja baseballia. Täällä mökillä ei yllättäen ole mahdollista skannata, mutta muutaman hauskan jutun haluan tänne tallentaa, vaikkakin vähän epäselvinä kuvina. 

Ensimmäinen on omistettu maratonin tsempparikoiralle! Toinen kuvastaa hyvin Tenavien huumoria: se syntyy yleensä väärinymmärryksistä ja sanojen tai ilmauksien monimerkityksisyydestä. Muutaman kerran melkein sama neljän kuvan sarja toistuu, siitä pieni miinus.

Sarjakuva oli hyvä tapa herätellä aamu-unista maratoonaria. Nyt otan santsikupin kahvia ja sukellan Sinisalon maailmaan. Palaamisiin!

* * *

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000). Tammi.

Luettuja sivuja yhteensä: 1112.

Aikaa kulunut yhteensä: 22 h.
Mistä minulle: ostin uutena.

Tonni meni rikki!

Sinisalon Finlandia-voittajassa on vähän samoja elementtejä kuin Isomäen eilen lukemassani kirjassa. Totta ja tarua sekoitellaan uudeksi totuudeksi. Molemmat ovat eräänlaisia aikuisten satuja.

Ennen päivänlaskua ei voi ammentaa myyttisistä peikkotarinoista. Se on eräänlainen tutkielma peikkomytologioista: siinä vuorottelevat lainaukset aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta ja Tampereelle sijoittuvasta tarinasta, jossa peikkoja on olemassa nykyaikana. Peikot ovat harvinaisia petoja, mutta kuuluvat Suomen eläimistöön siinä missä karhut ja sudetkin.

Mikael on valokuvaaja, lempinimeltään Enkeli. Hän löytää katajanmarjoille tuoksuvan, hentoisen peikonpennun takapihaltaan ja ottaa sen hoidettavakseen. Peikko saa nimekseen Pessi. Tapahtumiin sekoittuvat niin Mikaelin miesystävät kuin naapurin postimyyntimorsiankin. Feromoneja leijuu ilmassa eikä haluja voi vastustella, vaistoista puhumattakaan.

Katselemme toisiamme, minä ja peikko; lampun valo luo pääni ympärille vaalean sädekehän ja Pessi erottuu vieressäni tummana siluettina; me katsomme toisiimme ja peiliin ja toisiimme.

Teoksen nimen lisäksi lukujen nimet ovat peräisin Päivänsäde ja menninkäinen -kappaleesta. Teoksessakin on kyse erilaisuudesta, hyväksymisestä ja omistamisesta. Peikot edustavat jotakin vierasta, jota helposti pelätään, koska sitä ei tunneta. Tähän vertautuu myös homoseksuaalisuus ja vierasmaalaisuus.

Osallistun myös tällä kirjalla Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Sinisalon lukemiseen ei mennyt ihan neljää tuntia, sillä lukeminen keskeytyi monta kertaa. Tuli puhelu, vihainen ampiainen ja koiran uintireissu. Mutta hyvin näköjään pysyn alun perin kaavailemassani aikataulussa.

Maraton onkin jo loppusuoralla. Huh. Viimeiseksi otan Canthin näytelmän enkä yöllä aloittamaani Ahoa. Papin tyttären alun perusteella olen melko varma siitä, että olen lukenut sen joskus… Uudelleenluvun säästän toiseen kertaan, nyt mieluummin aiemmin lukematonta.

* * *

Minna Canth: Papin perhe (1891). Otava.

Luettuja sivuja yhteensä: 1259.

Aikaa kulunut yhteensä: 24 h.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Valtarin pappisperheessä pastori-isällä on aina viimeinen sana, hän on perheen pää. Nuorin tytär Maiju haaveilee näyttelijän urasta, Helsingissä opiskelevat lapset Jussi ja Hanna tulevat kotipuoleen käymään. Isän raamatullinen ja vanhahtava aatemaailma ja nuorten uudet mietteet törmäävät rajusti. Isä ei hyväksy vaan torjuu ja kieltää, mistä seuraa lisää ongelmia. Pastorin sovinistisiksikin tulkittavat puheet saivat ärsyyntymään. Myös näytelmän naiset ärsyttivät kukin tavallaan. Tämä ei siis ollut mielestäni Canthia parhaasta päästä, en oikein pystynyt samastumaan kehenkään. Loppuratkaisukin on jotenkin pliisu.

Viimeisen kanssa meinasi tulla kiire, mutta lopulta sain sen luettua klo 14.50.

Maalissa siis ollaan! Loppusaldo on 1259 luettua sivua vuorokaudessa. Olen tyytyväinen, että kokeilin lukumaratonia, sillä tämä oli hauska ja inspiroiva haaste. Lukeminen ei ollut liian raskasta, joskin välillä keskittyminen herpaantui ja tänään muutaman kerran silmät melkein väkisin painuivat kiinni.

Haastetta leimasi erityisesti kiire kirjoittaa. Kirjoittaminen oli lukuajasta pois, joten suolsin tekstiä sen kummemmin miettimättä. Toinen vaihtoehto olisi ollut paljon lyhyempien juttujen kirjoittaminen. Halusin kuitenkin ehdottomasti merkata muistiin tunnelmat heti lukemisen jälkeen, sillä tiedän unohtavani niin kovin nopeasti. Niinpä tämä olikin oikeastaan blogilukumaraton, joka sisälsi sekä lukemista että kirjoittamista. Olisin varmasti ehtinyt lukea jonkin verran enemmän, jos en olisi miettinyt jatkuvasti kirjoittamista.

Olosuhteet ja ajankohta olivat ainakin minulle optimaaliset: loma, yksinäisyys, mökki ja valoisa kesäyö. Voisin kuvitella, että kotona alkaisi helpommin ahdistaa, mökillä vaihtoehtoja lukupaikoiksi oli enemmän. Leppoisa lomafiilis sopii lukemiseen loistavasti.

Summa summarum: minulle jäi tästä lukumaratonista hyvä olo ja voisin kokeilla joskus toisenkin kerran! Lukeminen ei ihme kyllä kyllästytä tai puuduta lainkaan. Mietinkin juuri, että mitäs sitä seuraavaksi lukisi.

Minna Canth: Anna Liisa (1895)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 76.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensipainoksen kansi. Kuva: SKS.

Anna Liisan lukeminen muistutti osuvasti siitä, miksi päätin perustaa blogini: olen toivottoman huono muistamaan lukemistani kirjoista jonkin ajan kuluttua yhtikäs mitään. Esimerkiksi tämän Canthin näytelmän olen lukenut muistaakseni (!!) ainakin kahdesti aiemmin, mutta tarina on painunut unohduksiin. Muistelin, että jotakin todella traagista ja surullista näytelmässä tapahtui, mutta siihen se jäi…

Traaginen Anna Liisa tosiaan on. Tai pikemminkin näytelmän tapahtumien taustalla on traagisia tapahtumia: Anna Liisan ja Mikko-rengin epäsopiva suhde, salattu raskaus, Mikon pakeneminen, Anna Liisan yksinäinen metsäsynnytys ja lapsenmurha. Näytelmän tapahtumat keskittyvät noiden tapahtumien jälkipyykkiin. Mikko nimittäin on palannut vaatimaan Anna Liisaa itselleen juuri, kun tämän pitäisi mennä naimisiin Johanneksen kanssa. Näytelmän tunnelma on painostava ja odottava heti alusta pitäen, sillä on selvää, että tilanne räjähtää jossakin vaiheessa.

Mikon hahmoa ja erityisesti motiivia minun on vaikea ymmärtää. Miten kukaan voi kuvitella, että uhkailemalla ja kiristämällä syntyisi onnellinen avioliitto? Ja Mikko vielä kiristää Anna Liisaa asialla, johon hän itse on osasyyllinen ja jonka hän on aikoinaan jättänyt kokonaan vain Anna Liisan harteille.

Mikko: En! Minä en anna sinua Johannekselle enkä kenellekään. Hyvällä tai pahalla – mutta minulle sinun pitää tulla!

Mielestäni Anna Liisan rohkeus on ihailtavaa: hän tekee Mikolle selväksi tunteensa Johannesta kohtaan, vaikka toinen vaihtoehto olisi suostua Mikolle ja saada hänet sillä hiljaiseksi. Anna Liisa ei kuitenkaan suostu toisten ehdottamiin ratkaisuihin, vaan tekee päätöksensä itse, vaikka tietää seuraamukset.

Loppuvaiheilla Anna Liisan yltiöpäinen rohkeus jopa hämmästyttää, enkä aluksi ollut kovin vakuuttunut sen uskottavuudesta. Aiemmin Anna Liisa ei uskalla sanoa juuri mitään useamman ihmisen läsnä ollessa ja sitten tunnustaa kaiken kuuliaisvieraiden edessä. Tarkemmin ajatellen rohkeus selittynee aiemmin ilmenneillä tahdonvoimalla ja omantunnon tuskilla. Ja lisäksi Anna Liisa kokee uskonnollisen heräämisen juuri ratkaisevalla hetkellä. Se oli minusta kyllä ärsyttävää, koska olisi Anna Liisasta ollut tunnustukseen muutenkin.

Anna Liisan voi helposti tulkita Canthin kommentiksi ajan moraalikäsityksiä vastaan. Sama tuli jo Pakkalan Elsaa lukiessa esille: epäsopivista suhteista rangaistaan ja paheksutaan naista, mutta miesten puuhia ei tuomitse kukaan.

Yleisesti ottaen olen pitänyt näytelmien lukemista jotenkin raskaana, varsinkin jos henkilöiden sijaintia ja liikettä kuvataan hyvin tarkasti. Kokoajan täytyy pitää mielessä, että ai niin, nyt x seisoo y:n takana ja z sanoo sitten niin ja näin. Mutta Anna Liisassa tällainen ei häiritse, sillä näyttämöohjeet ovat hyvin minimaalisia. En oikeastaan erityisemmin edes ajatellut lukevani näytelmää.

Kaikki kolme lähiaikoina lukemaani Canthin teosta ovat olleet lyhyitä, mutta teemoiltaan raskaita. Canth on tarttunut aikansa polttaviin yhteiskunnallisiin aiheisiin, kuten köyhyyteen, eriarvoisuuteen ja lapsenmurhaan. Canth kuvailee nyt lukemissani teoksissa ongelmia erityisesti naisnäkökulmasta. Nämä aiheet ja niiden ympärille rakennetut tarinat ovat (ikävä kyllä) sovellettavissa nykypäiväänkin. Esimerkiksi Lukupiirissä on ollut vilkasta keskustelua Anna Liisan tarinan ajankohtaisuudesta tänäkin päivänä. 

Ensipainos näytelmästä löytyy digitoituna täältä, ja wikiaineistona sen voi lukea tämän linkin takaa. Blogeissa Anna Liisasta on kirjoittanut ainakin Amma, ja kirjavinkki on luettavissa täältä.

Anna Liisan luin Köyhää kansaa -pienoisromaanin tapaan Canthin Valituista teoksista. Päädyin käyttämään tässä tekstissäni päähenkilön nimeä muodossa Anna Liisa ensipainoksen mukaisesti. En tiedä, miksi ihmeessä Valituissa teoksissa nimi on kirjoitettu Anna-Liisa. Jestas, eihän tuollaisia asioita voi mennä muuttelemaan!

Minna Canth: Köyhää kansaa (1886)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 53.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Ensipainoksen kansi. Kuva: SKS.

Köyhää kansaa kuvaa Holpaisen perheen elämää mieltä raastavassa puutteessa. Marilla ja hänen miehellään on neljä lasta: Anni-vauva, kaksi poikaviikaria ja Hellu. Hellu on lapsista vanhin ja auttaa äitiään askareissa ja vauvan hoidossa. Hellua Canth kuvailee seuraavasti:

Hän oli surkean näköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki, toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli niin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin viisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt.

Hellun lisäksi Mari-äiti kantaa huolta kolttosia tekevistä pojistaan, sairaasta vauvastaan ja työttömästä miehestään. Edes vanha tuttava ei tunnista Maria kadulla, koska huolet ja murheet, monet lapsivuoteet ja elämän raskas kuorma olivat ruumiin riuduttaneet. Köyhän kansan elo on eloonjäämistaistelua. Seurana ovat ainainen nälkä, sairaudet ja huoli huomisesta. Holpaisten perheellä on maallista omaisuutta hyvin niukasti, huonekalutkin hupenevat vuokrarästeihin.

Mari-äiti elää olosuhteiden vankina eikä osaa kuvitella lapsilleen parempaa tulevaisuutta, vaan povaa näiden joutuvan aikanaan vankilaan tai vaivaistaloon. Monestihan köyhyyden ja kurjuuden keskellä haaveillaan paremmasta tulevaisuudesta – edes jälkikasvulle. Sellaista ei kuitenkaan Canthin naturalistisessa kerronnassa tapahdu. Mari ei näe tilanteesta ulospääsyä, ja lopulta hänen on täysin mahdotonta kestää aina vain syvenevää kurjuutta.

Köyhyys 1800-luvun lopun Suomessa näyttäytyy tarinan valossa todella lohduttomana ja totaalisena. Leivän kuoren järsiminen ja kerjuulla kerättyjen leivänkannikoiden arvo kuvastavat sitä, että elämä todella oli hiuskarvan varassa. Huomattavaa on myös se, että Holpaiset eivät ole ainoita vähävaraisia teoksen maailmassa, köyhyys ei ole poikkeus.

Holpaisten naapurin suulla Canth ottaa suoraan kantaa kansalaisten eriarvoisuuteen:

– – panee se ihmiset välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallinen tämä maailman meno. Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteeseen nääntyy.

Novellin lääkäri tietää myös, mikä olisi ongelmaan paras lääke:

Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto.

Kaiken kurjuuden keskellä pilkahtelee kuitenkin sama hyväsydämisyys kuin Kauppa-Lopossa: vaikka itsellä menisi kuinka huonosti, jaksetaan auttaa toisia. 

Lukukokemuksena Köyhää kansaa oli synkkä ja koskettava. Vaikka Kauppa-Lopossakin sympatiani olivat Lopon puolella, Holpaisten elämän koettelemukset hiipivät aivan eri tavalla iholle. Luin tämän pienoisromaanin Minna Canthin Valitut teokset -kirjasta, joka on Fida-löytö muutaman vuoden takaa.

Muuten, löysin SKS:n sivuilta digikirjaston, jonne on digitoitu Juhani Ahon, Minna Canthin ja Aleksis Kiven teoksien ensipainoksia. Mainio sivusto, en ollut kuullutkaan tällaisesta! Siellä voi käydä vilkuilemassa kansia ja teosten painoasuja noin muutenkin.

Minna Canth: Kauppa-Lopo (1889)

Kustantaja: SKS.

Sivumäärä: 51.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: SKS.

Tämän Canthin novellin päähenkilö on homssuinen Lopo, joka on saanut lisänimensä kyvyistään kaupustelijana. Naturalistinen novelli seuraa Lopon värikkäitä, turmioon johtavia vaiheita Jyväskylässä, jonne tämä levoton kulkijasielu on ajautunut Kuopiosta.

Lopo on kaikkea muuta kuin kunniallinen nainen 1800-luvun lopun Suomessa. Veri vetää varkaisiin ja viinaksiin, mistä ajalle tyypillisesti seuraa toistuvia vankilareissuja. Canth kuvailee Lopoa rumaksi, kaulakin on kuin parkittu. Kasvoilla on nuuskaista limaa ja hiukset ovat takkuiset. Hänen tapansakaan eivät ole kovin viehättäviä:

Lopo veti nuuskaa sieramiinsa, aivasteli, niisti oikean käden sormiin ja hieroi niitä sitten kupeesensa. Sille kohdalle hametta tuli suuri ruskea läntti entisten lisäksi.

Lukijan myötätunto on kaikesta huolimatta tämän likaisen ja haisevan, hieman tunkeilevankin hahmon puolella. Lopo ryhtyy herkästi auttamaan leskirouva Kortmania, mutta palkaksi hän saa vain parjausta. Lopussa Lopolle käy juuri niin huonosti kuin vaan voi tällaisessa rappiokertomuksessa käydä. Vaikka hetken lukija jo ehtii kuvitella, että mitä jos sittenkin, mutta ei, vääjämätön on Lopon kohtalo. Kauppa-Lopo on lyhyehkö tarina, mutta sitä lukiessa ehtii pysähtyä monesti pohtimaan oikeudenmukaisuutta, moraalia ja lähimmäisenrakkautta.

Päivi Lappalainen kirjoittaa kirjan johdannossa, että Kauppa-Lopon naiskuva on kritiikki 1800-luvulla vallinneelle käsitykselle naisesta porvarillisena perheenemäntänä, äitinä ja kodin enkelinä. Kiertolaiselämää viettävä Kauppa-Lopo onkin kaikkea muuta: lapsensa toiseen kaupunkiin jättänyt, likainen ja räävitön.

Lopon hahmoon liittyy selkeä kahtiajako: vaikka hän on monilta piirteiltään epäkelpo, hän on samalla hyvin empaattinen ja sydämellinen. Kukaan ei siis ole täysin hyvä tai täysin paha – yhteiskunnan silmissä mallikkaan leskirouva Kortmanin kylmyys ja kykenemättömyys empatiaan korostavat Lopon sydämen hyvyyttä.

Minna Maijala tulkitsee väitöskirjassaan Passion vallassa (SKS, 2008) Kauppa-Lopon toiminnan olevan vaistojen, viettien ja addiktioiden determinoivaa. Julkijuopottelu on vienyt hänet vankilaan useamman kerran, eikä hänen houkuttelemisensa kuppilaan oluelle ole vaikeaa. Varastaminen on Maijalan mukaan Lopolle alkoholismin tavoin tauti. Lopo ei voi vastustaa sisäisiä ääniään esimerkiksi nähdessään vartioimattoman lompakon tai haistaessaan oluen tuoksun kuppilan ovella.

Kauppa-Lopo löytyy omasta kirjahyllystäni. Yhteisniteessä on myös toinen lyhyehkö kertomus, Agnes, johon palaan blogissani myöhemmin. Lähipäivinä blogiini on tulossa lisää kirjoituksia Canthista, sillä lukulistalla on tenttiä varten useampia hänen teoksiaan.

Kauppa-Lopo on luettavissa myös wikiaineistona täällä.