Ville Virtanen: Menkää mielenhäiriöön (2001)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 189.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kansi: Markko Taina.

Menkää mielenhäiriöön on näyttelijänä tunnetun Ville Virtasen omaelämäkerrallinen esikoisteos. Päähenkilö on Vilho Perho eli Vili, jonka vaiheita seurataan lapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen. Kun Vili on lapsi, isä pääsee esiintyjäksi televisioon, jossa tämä puhuu estotta höpöjä. Isä katoilee aina välillä ja aika ajoin isän pää kuumenee. Virtanen kuvaa elävästi teini-iän kommelluksia kaveriporukassa. Nuorelle Vilille tärkeitä ovat hevoset ja ratsastus, jotka saavat jäädä vasta, kun herkkä poika löytää vielä suuremman kiinnostuksen kohteen, teatterin.

Vili karjuu itsensä teatterikouluun, jossa rehtorina häärii Jorma Kassinen, Jouko Turkkaa muistuttava omalaatuinen persoona. Koulu on fyysinen rääkki, joka laittaa myös oppilaiden mielenterveyden koetukselle. Kassisen metodeihin lukeutuu muun muassa oppilaiden nöyryyttäminen. Moni menee mielenhäiriöön.

En ehtinyt lukea kirjaa kovinkaan pitkälle, kun tajusin lukeneeni sen joskus aiemmin. Tämä hieman latisti lukukokemusta, sillä mitään uutta en tarinasta löytänyt. Virtasen elämänvaiheet ja vuodet teatterikoulussa olivat tuttuja. Virtanen kirjoittaa kuitenkin taitavasti ja kuvaa mielenkiintoisia tapahtumia, joten mitenkään turha ei toinen lukukertakaan ollut. Tällä kertaa kirja nosti mieleeni toisen näyttelijämiehen, Peter Franzénin, omaelämäkerralliset teokset Tumman veden päällä ja Samoilla silmillä. Varsinkin Franzénin esikoinen, josta en ole blogannut, oli koskettava ja toi päähenkilön kokemukset lähelle lukijaa. Aivan samaan ei minusta yllä tämä Virtasen debyytti.

Jokin "Turkan kaudessa" eli Jouko Turkan vuosissa teatterikoulun johdossa kiehtoo. Seuraavaksi voisinkin ottaa luettavaksi Eppu Salmisen muistelman Lasten ristiretki, joka ainakin muistiinpanojeni mukaan on vielä lukematta. Sen sijaan Kari Kontion Kausi helvetissä tuli luettua aikana ennen blogia. Se oli muistaakseni vielä raadollisempi kuvaus kuin tämä Virtasen versio.

Luen paljon töiden vuoksi, ja vaikka pääsen valitsemaan kirjat aika lailla itse, tuovat aikataulut lukemiseen painetta ja jopa pakon makua. Työkirjojen lisäksi luen ahkerasti uutuuksia, jotka putkahtelevat varausjonoista ajoittain melkoisina ryppäinä. Usein varsinkin syksyisin iskee lukustressi. Niinpä välillä suunnittelematon lukeminen on rentouttavaa. Kun vain poimii kirjan kirjaston hyllystä ja uppoutuu siihen. Kun antaa käsillä olevan kirjan kiilata kaikkien keskeneräisten kirjojen edelle ja tietoisesti sulkee ajatusten ulkopuolelle kaikki lukupinosta huutelevat teokset.

Näin tein Ville Virtasen esikoisen kanssa viime viikonloppuna. Lainasin romaanin töistä perjantaina ja luin sen viikonlopun aikana. En lukenut muuta, vaan annoin tälle aikaa. Mikään huikea lukukokemus kirja ei ollut, mutta toimi hyvänä stressinpoistajana. Takkatulella, hiljaisella saaristomaisemalla ja varpaita lämmittävillä villasukilla saattoi toki olla vaikutusta mielentilaani.

César Aira: Miten muutuin nunnaksi (1998) & Syntymäpäivä (2001)

Alkuteos: Cómo me hice monja & Cumpleaños.

Suomentanut: Pentti Saaritsa (2015).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 202.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: M-L Muukka.

Miten muutuin nunnaksi ja Syntymäpäivä ovat argentiinalaisen César Airan pienoisromaaneja, jotka kertovat kumpikin Airasta kirjailijana. Ensin mainittu valottaa tarinankertojan varhaisvaiheita traagisen lapsuusmuistelon kautta, jälkimmäinen taas kuvaa keski-ikäisen kirjailijan tuntoja.

Miten muutuin nunnaksi alkaa traumaattisesta retkestä jäätelökioskille isän kanssa. Isä ostaa kuusivuotiaalle Cesarille tämän elämän ensimmäisen jäätelön, eikä poika voi sietää sen makua. Isä ei voi käsittää pojan reaktiota, sillä jäätelöstähän pitävät kaikki. Lopulta selviää, että jäätelö on myrkytetty. Kioskireissu muuttaa molempien elämää lopullisesti; isä joutuu vankilaan, Cesar sairaalaan.

Poukkoileva ja absurdeja piirteitä saava tarina kuvaa lasten ja aikuisten maailmojen eroja. Aikuisen harmittomaksi tarkoitetulla kommentilla voi olla pienen ihmisen mielessä ja maailmassa kauaskantoiset seuraukset. Tarinan lapsi on välillä tyttö, välillä poika: lapsen häilyvään sukupuoli-identiteettiin kytkeytyvät myös vanhempien lapseensa kohdistamat odotukset.

Syntymäpäivä-teksti on oikeastaan enemmän essee kuin pienoisromaani, ja sen innoittajana on toiminut kirjailijan 50-vuotispäivä. Merkittävänä vuosipäivänä ei tapahdukaan mitään mullistavaa ja nostattavaa, vaan jopa päinvastoin: kirjailijan vaimo saa miehensä huomaamaan erään tämän ajatteluvirheen.

Syntymäpäivä pureutuu analyyttisesti kirjoittamiseen, lukemiseen, ajattelemiseen ja ymmärtämiseen. Aira kuvailee tyyliään kirjoittaa hutiloivaksi, säännöttömäksi, kouristuksenomaiseksi, pilailevaksi. Ihan kaikista adjektiiveista en aivan saa kiinni, mutta hyvin omintakeisesti Aira kyllä kirjoittaa. Välillä hän myös todella koettelee lukijan ymmärryksen rajoja. Lauseiden väliset suhteet hämärtyvät ja mennään jopa nonsensen puolelle.

Tällaisen ravistelevan tekstin lukeminen on virkistävää ja mukavaa vaihtelua. Miellyttävää lukemisesta tekee se, että molemmissa teksteissä on hulluuksien lisäksi myös tarttumapintaa. Nunna-tekstistä parhaiten jäivät mieleen jotkin välähdyksenomaiset lapsen huomiot maailmasta: miten eri tavoin arkiset asiat näyttäytyvät lapsen vinkkelistä. Muistan itsekin kehitelleeni pienenä ajatusleikkejä, joissa mittasuhteet vääristyvät ja joissa ”mitä jos” -ajatukset menevät vähän liian pitkälle.

Syntymäpäivässä paljon lukevaa kirjastoihmistä puhuttelee ajatus henkilökohtaisesta kirjastosta:

Luetut kirjat ovat tietenkin myös elettyjä kokemuksia, ja kaikkien ihmisten lukemien kirjojen summa myös tekee hänestä tästä näkökulmasta ainutlaatuisen. Tämä henkilökohtainen ”kirjasto” ei koskaan ole minkään toisen kanssa yhtäläinen; voisi jonkin uskomattoman sattuman kautta olla, jos joku on lukenut vain vähän kirjoja ja rajoittunut perinteeseen; mutta jokaisen uuden luetun kirjan myötä yhteensattuman mahdollisuudet vähenevät ilman muuta.

Tämänsuuntaisia ajatuksia pulpahtelee mieleen, kun yrittää löytää kirjastossa asiakkaalle tätä puhuttelevia kirjoja. Jokaisella on omanlaisensa lukuhistoria, eikä kenelläkään oikeastaan voi olla tismalleen samanlaisia mieltymyksiä kuin jollakulla toisella — tähän vaikuttaa suuresti juuri tuo henkilökohtainen kirjasto. Onneksi joitakin suuntaviivoja ja yleistyksiä hyödyntäen voi löytää toiselle juuri sen oikean ja tätä mielyttävän kirjan. Ja välillä suositukset menevät ihan metsään, vaikka olisi kuinka varma asiastaan. Lukeminen on niin henkilökohtaista!

Pari vuotta sitten kirjoitin Airan pienoisromaaneista Aaveet & Kirjailijakokous. Molempien yhteisniteiden lyhyehköt tekstit ovat loistavia välipaloja paksujen romaanien välissä. On vapauttavaa antautua tekstien vietäväksi ja luovuttaa jatkuvan ymmärryksen etsiminen.

Ian McEwan: Sovitus (2001)

Alkuteos: Atonement.

Suomentaja: Juhani Lindholm (2002).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 541. 

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kesäpäivä Englannin maaseudulla vuonna 1935 on tukahduttavan helteinen. Kohtalokkaaksi muodostuvan päivän kulkua seurataan eri näkökulmista. Briony on 13-vuotias tyttö, joka rakastaa kirjoittamista ja tarinoita. Hän on perheen iltatähti ja hieman pikkuvanha. Tarinassa keskeisiksi nousevat myös kartanossa paikalla olevat Brionyn parikymppinen isosisko Cecilia, perheen siivojan poika Robbie ja migreenin vuoksi huoneessaan lepäävä äiti, Emily. 

Tukalan painostava helle enteilee jotakin tapahtuvaksi. Ja niin todella käy: kaikkien elämä mullistuu yhden väärinkäsityksen vuoksi. Briony näkee jotakin, jonka tulkitsee omista lähtökohdistaan - ja tuolla tulkinnalla on kohtalokkaat seuraukset. Tavallisesti lapsi huomaa ja myöntää virheensä jossakin vaiheessa, mutta ei Briony.

Sovituksen kartanoromaanimainen alku kiehtoo ja imaisee maailmaansa, vaikka en yleensä tällaisesta viipyilevyydestä perusta. Olinkin haltioissani ja jouduin pettymään, kun kerronnassa tapahtui käännös. Romaanin toisessa osassa eletään toista maailmansotaa ja seurataan tuon yhden kesäpäivän vaikutuksia Robbien elämään. Kolmas osa puolestaan kuvaa Brionya työskentelemässä sota-aikana sairaalassa.

Kirjan lopussa tullaan vuoteen 1999, jolloin Briony on 77-vuotias. Silloin McEwan yllättää lukijan sellaisella tavalla, jota en ole ennen kokenut. Lopulta kirja herättää mielenkiintoisia pohdintoja kirjoittamisesta, kirjailijan työstä ja kirjailijan ja lukijan suhteesta. Kehutun kirjan alku ja loppu saivat minut huokailemaan ihastuksesta, mutta keskikohdan notkahduksen vuoksi Sovitus ei nouse minulla suosikkikirjojen joukkoon. Teoksen taidokkuus teki kyllä suuri vaikutuksen. 

John Irving: Neljäs käsi (2001)

Alkuteos: The Fourth Hand.

Suomentaja: Kristiina Rikman (2001).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 344.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Eero Heikkinen

Neljäs käsi päätyi uusintalukuun pari viikkoa sitten näkemäni Irving-dokumentin ansiosta. Olen nähnyt dokumentin jokunen vuosi sitten, mutta se onnistui taas nostattamaan Irving-intoani, jonka pauloissa oli pakko alkaa lukea ensimmäisenä käteen osunutta Irvingiä. Lähes kaikki omat Irvingini ovat mökillä, ja sinne ei näin talvella pääse, joten suuri harmitus oli lähellä. Silloin kun iskee lukupakko, tai oikeammin lukuhimo, ei voi odottaa huomiseen. Onneksi löysin kätköistäni kirppikseltä ostetun Neljännen käden ja ilta oli pelastettu.

Siitä kun luin Neljännen käden edellisen kerran, on kulunut kahdeksan vuotta tai jotakin sen suuntaista – joka tapauksessa se oli kauan ennen blogiaikaa. Muistini on nolostuttavan huono, joten kovin tarkkoja muistikuvia kirjan tapahtumista minulla ei nyt uusintakierrokselle lähtiessäni ollut. Hatarissa mielikuvissani Neljäs käsi oli positiivinen lukukokemus, helppolukuinen ahmimiskirja ja ehdottomasti sellainen, jota ei voi jättää kesken. Toinen lukeminen jätti samansuuntaisia muistoja, mutta paljon uusiakin.

Neljäs käsi kertoo tv-toimittaja Patrick Wallingfordista, jonka elämästä ei eriskummallisia käänteitä puutu. Eräällä juttukeikalla leijona syö Wallingfordin toisen käden suorassa lähetyksessä, ja siitä lähtien hänet tunnetaan leijonamiehenä. Hänelle tehdään kädensiirtoleikkaus, jonka suorittaa omaperäinen lääkäri Zajac.

Luovutettava käsi löytyy erikoisen tapahtumaketjun seurauksena. Käsi on peräisin mieheltä, jonka leski haluaa pitää yhteyttä käteen. Tapahtumat saavat aina vain entistä erikoisempia sävyjä. Kirjan tapahtumat ovat absurdeja, ja välillä mennään jo farssin puolelle. Seksihurjastelut ja koirankakan kauhominen haavipallomailalla saavat lukijan pyörittelemään silmiään.

Kirjan nimi viittaa käsitteeseen neljäs valtiomahti, jolla tarkoitetaan mediaa. Kirjan voikin lukea kommenttina lööppiuutisointiin liittyvään kaksinaismoralismiin. Revitteleva ja skuuppihakuinen journalismi myy massoille, mutta samalla sitä ja sen tekijöitä moralisoidaan. Pudotukseen huipulta pohjalle ei vaadita kuin yksi mehevä skandaali.

Kirjan lukeminen vaatii tietynlaisen lukufiiliksen: lukijan on hyvä olla kevein mielin, sillä kovin vakavissaan tätä ei voi ottaa. Niin absurdeja käänteet ovat, vaikka taustalla voi nähdä vakavamman sanoman.

Omaa vastaanottavaisuuttani lisäsi dokumentin ruokkima Irving-himo; jotenkin vain sulin kirjailijan lauseisiin. Päättömyys ei maistunut naiivilta tai tekohauskalta vaan kekseliäisyydeltä. Ymmärrän, että toisenlainen lukukokemus on hyvin mahdollinen. Hulvattomat tilanteet ja pakkomielteiset henkilöhahmot saattavat olla jollekin liikaa.

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle (2001)

Äänikirja.

Lukija: Seela Sella.

Kesto: 5 t 43 min.

Äänikirjan kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Runoilija-kirjailija Aila Meriluodon elämä ja teokset nousevat aika ajoin esille kirjablogeissa, ja niin kiinnostuin hänestä minäkin. Melkein lainasin töistä Panu Rajalan kirjoittaman Meriluoto-elämäkerran Lasinkirkas, hullunrohkea äänikirjana, mutta pienen puntaroinnin jälkeen autokuunteluun valikoitui Meriluodon Mekko meni taululle -muistelmateos. Mikä nappivalinta!

Mekko meni taululle ilmestyi alun perin 2001, ja äänikirjan on lukenut Seela Sella vuotta myöhemmin. Sellan vakuuttava ja ilmeikäs luenta teki äänikirjan kuuntelusta miellyttävää ja työmatkoista siten hivenen nautittavampia.

Aila Meriluoto syntyy 1924 Pieksämäellä, missä hän viettää myös lapsuutensa. Nuoruus opettajaperheen jäsenenä on kurinalaista niin kotona kuin koulussakin. Ilmapiiri Pieksämäellä on Meriluodon mukaan tukahduttavaa, eikä rehtorin tyttären asema kaveripiirissä ole mutkaton. Myös isosisko Sirkan kanssa on jatkuvasti pientä kisailua. Aila kokee itsensä usein riittämättömäksi ja epäsopivaksi. Tällaisia tuntoja hän pakenee kirjojen ja kirjoittamisen maailmaan sekä puhumattomuuteen.

Meriluoto kuvaa elävästi lasten (mielikuvitus)leikkejä ja näkökulmaa. Hän tekee huomioita, joihin on helppo samastua, sillä ne muistaa omasta lapsuudestaan. Ailalle oli esimerkiksi hätkähdyttävää ymmärtää, että muut eivät koe maailmaa kuten hän ja että kaikki katsovat asioita omasta näkövinkkelistään. 

Ailan mielenkiinto kirjoja ja kirjoittamista kohtaan kasvaa iän myötä. Tyttö tekee tutkimusmatkoja vintille, jonne rehtori-isä on vienyt piiloon ”miestenlehtiä” ja myös sellaisia kirjoja, jotka eivät sovellu esillepantaviksi kirjahyllyyn. Näiden kirjojen joukosta Aila löytää muun muassa Nuori voima -kirjallisuuslehtiä, joissa esitellään tulenkantajia ja heidän runojaan. Ailan silmät aukenevat: runous ei siis olekaan pelkkää loruttelua.

Isosisko saa joululahjaksi Saima Harmajan runoteoksen, joka vie Ailan mennessään. Myös vintiltä löytynyt Jean-Christophe on vavisuttava lukukokemus: se nostaa Ailassa ennenkokemattomia tunteita. Ensimmäistä kertaa hän kokee jotakin fyysistä lukemisen seurauksena.

Mekko meni taululle seuraa Meriluotoa ylioppilaaksi, sota-ajan työtytöksi ja vielä yliopistotaipaleen alkuvuosiin, välirauhan solmimiseen saakka. Meriluodon elämästä voi lukea lisää hänen päiväkirjateoksistaan tai aiemmin mainitsemastani Rajalan kirjoittamasta elämäkerrasta. Uskoisin, että tartun vielä joku päivä päiväkirjoihin, niin teräviä tai eläviä huomioita Meriluoto ympäristöstään tekee. (Rajalan kirjan jätän väliin, koska Rajala.) Romaaneista erityisesti Peter, Peter kiinnostaa, ja kai se Lasimaalauskin tulisi yleissivistyksen nimissä lukea!