Keskiviikkoklassikko: Annika Idström: Veljeni Sebastian

Kansi: Ilkka Pesonen.

WSOY 1985. Äänikirjan kesto 5 t 7 min.
Lukija: Veikko Honkanen.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Veljeni Sebastian on Annika Idströmin tiivis, hämmentävä ja omalaatuisen häiritsevä romaani kiusatun pojan ja hänen äitinsä elämästä. Kirjan ilmestyi vuonna 1985, ja se oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokkaana ja voitti Valtion kirjallisuuspalkinnon.

Kuuntelin kirjan ensin Veikko Honkasen lukemana äänikirjana, mutta ostin sen kesken kuuntelun myös painettuna omaan hyllyyni, kun avaamattomalta vaikuttanut kappale osui silmiini Kierrätyskeskuksessa parin euron hintaan. Satuin ostamaan vuonna 2012 julkaistun uusintapainoksen, jonka lopussa on kirjailija Eila Kostamon jälkisanat. Kostamo avaa tekstissään muun muassa tämän romaanin asemaa Idströmin tuotannossa ja romaanin suhdetta muun muassa Thomas Bernhardin ja Elfriede Jelinekin teoksiin.

Kirjassa kertojana toimii 11-vuotias Antti, joka asuu kahdestaan äitinsä kanssa. Tai äidiksi minä pojan asuinkumppanin tulkitsin, vaikka poika ei koskaan kutsu naista äidiksi, vain Kaarinaksi. Pojan ja äidin suhde on vinoutunut, seksuaalisuuden ja manipulaation värittämä, mutta samalla etäinen. Kertoja kuvailee itseään isopäiseksi, ikäistään muuten pienikokoisemmaksi pojaksi, jonka silmälasien linssien väärentämät, suuret silmät ovat surulliset.

Antti on omalaatuinen, kielellisesti lahjakas, muutenkin erittäin fiksu ja analyyttinen. Hänellä ei juuri ole kavereita ja häntä kiusataan koulussa. Antti harrastaa pakkomielteenomaisesti muistiinpanokorttien kirjoittamista tapaamistaan ihmisistä ja Itäväylällä kulkevien autojen seuraamista. Suunnitelmallinen ja pohdiskeleva poika ei suhtaudu muutoksiin suopeasti, varsinkaan jos hän ei koe itseään tilanteen herraksi. Näin on esimerkiksi äidin miesystävien kohdalla: kotiin tulee miehiä, jotka eivät olekaan siellä vain häntä varten.

Kaikista merkittävintä romaanissa on mielestäni kertojan ääni, jonka tapa katsoa maailmaa mykistää:

Koulussa olen hyvä, ennen olin priimus, keskiarvo 9,8. Sain stipendin, luokkatoverit taputtivat ja opettaja ojensi kostean kätensä; onnea! Olin hyvin etevä. Hymyilin. Kumarsin. Minä tiesin paljon, paljon enemmän kuin opettaja. Itse asiassa säälin häntä kun hän painoi katseensa lattiaan tajutessaan kuinka paljon enemmän minä tiesin kuin hän. Enkä vain matematiikasta ja kieliopista vaan itse elämästä. Miten se oli mahdollista, sitä en tiennyt enkä paljon sitä pohtinut, minä nyt olen tällainen, loppujen lopuksi aika vaatimaton ihminen, ajattelin. Olin väärässä mutta siitä myöhemmin.

Romaanin kertoja on ikänsä ja kyynisen asenteensa vuoksi erittäin epäluotettava. Hän tulkitsee tilanteet ja ihmissuhteet kertojana omasta näkökulmastaan. Tuo näkökulma ei ole mitenkään mukava, eikä kertojaa kohtaan voi tuntea juuri sympatiaa. Kertoja on suorastaan röyhkeä ja ylimielinen. Hän tekee huonoja, oikeastaan pahoja, valintoja, kuten jättää kaverinsa pieksettäväksi. Toisaalta hänen taustansa vuoksi muunlainen suhtautuminen olisi sekin epäuskottavaa.

Lukija joutuu tyytymään Antin versioon tapahtumista, ja jatkuvasti mielessä hiertää epäilys. Mikä on totta? Mikä on kuvitelmaa? Mitä nyt oikeastaan tapahtuu? Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän lukijaa epäilyttää.

Äänikirjaa kuunnellessani mietin aiempia lukukokemuksiani, joissa lapsikertoja on ollut keskeisessä roolissa. Mieleeni nousivat Ian McEwanin Pähkinänkuori, Emma Donoghuen Huone, Markus Nummen Karkkipäivä ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Kaikissa näissä lapsen näkökulma on hätkähdyttänyt, avannut mielenkiintoisia näkökulmia ja jäänyt mieleeni, mutta Idströmin Antti on omaa luokkaansa. Mukana ei ole viattomuutta, vaan pahuutta ja manipulointia, vaikka kyseessä onkin lapsi. Toki kaltoin kohdeltu ja jotakin synkkää kokenut lapsi, mutta kuitenkin.

Kirja onnistui yllättämään ja vangitsemaan minut sellaisella tavalla, että vaikutuin Idströmin kertojanlahjoista oitis. Täydet viisi pistettä olivat lähellä, mutta lopulta minua jäi vaivaamaan se, että kirjan nimihenkilö Sebastian jäi minulle niin epäselväksi. Hän tuli tarinaan mukaan myöhään enkä muutenkaan saanut hänestä otetta.

Annika Idströmin nimi on jäänyt mieleeni opiskeluaikaisilta kirjallisuustieteen luennoilta; muistelen, että eräs luennoitsija viittasi tuon tuosta lähinnä hänen teokseensa Luonnollinen ravinto. Jonkinlainen kiinnostus Idströmiä kohtaan on siis kytenyt mieleni perukoilla viimeiset kymmenen vuotta, joten pysähdyin Idströmin teoksen kohdalle, kun selailin Bookbeatin klassikko-kategoriassa äänikirjoja seuraavaa keskiviikkoklassikkoa metsästäen. Helmet-lukuhaasteessa laitankin kirjan kohtaan 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti.

Ilman tuota äänikirjapalvelun tekemää klassikkomääritelmää en ehkä olisi osannut lukea tai kuunnella Idströmiä keskiviikkoklassikko-sarjaan. Aika vaikea ajatella, että minun ikäiseni kirja olisi vielä klassikko. Huomaan jumittaneeni mielessäni liian tunkkaisessa klassikkomääritelmässä ‒ eihän tämä niin vakavaa ole. Miksi aina matkata kirjallisuushistoriassa turhan kauas, kun lähempääkin löytyy!

Minusta tuntuu, että Veljeni Sebastian avasi minulle oven johonkin vieraaseen, mutta kiehtovaan kirjalliseen maailmaan. Idströmiin tutustumista on ehdottomasti jatkettava.

Veljeni Sebastian muissa blogeissa: Kirjanurkkaus, Kirjakuiskaaja, Luettua, Tea with Anna Karenina ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät (1985)

Kansi: ?

Alkuteos: Seitsmes rahukevad.
Suomentaja: Eva Lille (1986).
Kustantaja: Tammi.
Sivumäärä: 247.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yhdessä vetämistäni lukupiireistä keskitymme tänä keväänä virolaiseen kirjallisuuteen. Tämän lukupiirin kanssa olemme nyt useamman vuoden ajan reissanneet tarinoiden matkassa eri puolilla maapalloa: olemme pysähtyneet puoleksi vuodeksi muun muassa Saksaan, Espanjaan, Latinalaiseen Amerikkaan ja Venäjälle. Nyt vuoron saa siis Viro, jonka kirjallisuuteen uppoudumme viiden teoksen verran.

Viivi Luik on syntynyt vuonna 1946, ja hän kuuluu 60-luvulla kirjallisen uransa aloittaneeseen runoilijasukupolveen. Luik tunnetaan erityisesti sukupolvensa tuntojen kuvaajana: hän syntyi Neuvosto-Virossa ja vietti siellä lapsuutensa. Luik työskentelee vapaana kirjailijana ja hänen tuotantonsa kattaa runoteoksia, lastenkirjoja ja -kuunnelmia sekä kolme romaania. Seitsemäs rauhan kevät on Luikin romaaneista varhaisin, se ilmestyi 1985 ja suomennettiin vuosi ilmestymisensä jälkeen.

Seitsemäs rauhan kevät oli ilmestymisaikanaan merkittävä kirjallinen tapaus, sillä se käsittelee 1950-luvun tapahtumia kriittisestä näkökulmasta. Se sai hyvän vastaanoton Virossa ja Suomessakin sitä luettiin paljon. Kirja on noussut jopa virolaiseksi klassikoksi ja sitä kutsutaan 1980-luvun parhaaksi virolaiseksi romaaniksi.

Tarina sijoittuu Viron maaseudulle 1950-luvun alkuun. Päähenkilö on 5-vuotias tyttö, jolla on vahva itsetunto ja vilkas mielikuvitus. Isä on paljon poissa, koska hän työskentelee meijereillä kunnostushommissa. Isää lähinnä kaivataan, ja silloin kun hän on paikalla, korostuu isän mielenkiinto moottoreihin ja omenapuihin. Arkea pyörittävät kolhoosissa työskentelevä äiti ja isoäiti. Äiti on parikymppinen, kun taas isoäiti on syntynyt viime vuosisadalla ja edustaa vanhaa maaseutukulttuuria.

Ensimmäisen suomenkielisen painoksen kansi
on mielestäni kaunis ja houkutteleva.
Ylemmässä kuvassa näkyy uudempi,
pokkaripainoksen kansikuva. 

Elämää tarkastellaan lapsinäkökulmasta, mutta mukana on myös aikuisen katse. Lapsuuttaan muisteleva kertoja esimerkiksi tietää asioita tulevaisuudesta ja kommentoi tapahtumia seuraavaan tapaan:

Olen vilpittömän onnellinen, että lapsuuteni on ohi. Ettei minun tarvitse taas pitää äitiä kädestä ja mennä sisään vihreäksi maalatusta pihaportista. Mutta ennen kuin ehätimme tuolle portille, meidän piti taivaltaa vielä pitkä matka.

Romaanissa on ilmeisen paljon omaelämäkerrallista ainesta, vaikka se onkin fiktiota. Tarinan edetessä viitataan usein Luikin elämänvaiheisiin, joten lapsikertoja on luultavimmin saanut piirteitä kirjailijalta. Kieli on paikoin hyvin lyyristä, mikä muistuttaa Luikin runoilijataustasta. Läsnä ovat sekä kirjoitusaika että tapahtuma-aika:

Nyt kirjoittaessani näen ikkunasta paljaan ruskean maan ja matalan harmaan taivaan, olen samalla kertaa vuoden 1950 syksyssä ja vuoden 1982 keväässä ja pääni kumisee tämän pitkän matkan taivaltamisesta.

Maatilojen pakkolunastus kolhooseiksi tuntuu arjessa: on köyhyyttä ja puutetta sekä pelkoa omasta ja perheen pärjäämisestä. Mitään kurjuudessa rypemistä kirja ei kuitenkaan ole, sillä lapsen näkökulmasta katsottuna maailma on ihmeellinen paikka.

Luik kuvaa hienosti lapsen fantasiamaailmaa, mielikuvituksen oivalluksia ja pelkotiloja. Aikuisilla on selvästi jotakin salattavaa, mikä ahdistaa pientä lasta. Asioita ei juuri selitetä, vaikenemisen kulttuuri on valloillaan. Lapsen katse on monesti paljastava, ja lukija voi tehdä tulkintojaan 5-vuotiaan näkemistä asioista. Metsässä on miehiä, joista ei saa puhua. Kolhoosin säännöt ovat lapselle ehdottomia, sillä hän ei ole elänyt muunlaisena aikana. Äiti itkee pohjaan palanutta hilloa, sillä siinä meni hukkaan monta kiloa sokeria. 

Luik piirtää tarkkaa ja yksityiskohtaista ajankuvaa. Kirjan lukeminen oli välillä raskasta kuvailun runsauden vuoksi, eikä tarina ole ollenkaan juonivetoinen. Pienet ja vähän suuremmat arkiset tapahtumat seuraavat toisiaan lapsen elämässä. Voin suositella tätä lämpimästi kaikille vähänkään Viron historiasta kiinnostuneille lukijoille, joille kirjan tärkein asia ei ole vetävä juoni. Seitsemäs rauhan kevät on kulttuurihistoriallinen runsaudensarvi.

Kirjoitan loppuun vielä pitkähkön lainauksen, jossa kuvaillaan kirjoja ja tarinoiden maailmaa:

Kirjat eivät olleet niin kuin huivit, pesuvadit, takit ja huopikkaat, joissa oli tärkeätä, mistä ne oli tehty, paljonko ne maksavat ja kestävätkö ne myös.

Kirjat oli tehty paperista ja pahvista, ne maksoivat vähemmän kuin muut tavarat eivätkä ne kestäneet yhtään - ne eivät sietäneet tulta ja vettä, hiiriä ja rottia, pieniä lapsia ja kirjatoukkia. Ja kuitenkin nekin olivat tavaroita - raskaita, kulmikkaita, ne paukahtivat pudotessaan maahan, niihin voi satuttaa itsensä, mutta yksi piirre erotti ne muista, se tärkein. Kun otit kirjan syliisi, ei sylissäsi ollut kasa paperia ja pahvia, vaan vieraita ihmisiä, suuria kaupunkeja, kalliovuoria, tasankoja, hirviöitä ja lohikäärmeitä. Sinä muutut samalla jättiläiseksi, joka kannat tuota moninaista elämää huoneesta toiseen, käsket ja kiellät. Mutta kun asiat menevät vaaralliseen suuntaan, tuuli ulvoo, veri virtaa ja murhaajan kasvoille nousee saatanallinen irvistys, harppaat monta lehteä kerrallaan ja isket kirjan kiinni, olet kaikesta huolimatta voittaja. 

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (1985)

Alkuteos: Sekai no owari to hādoboirudo wandārando.

Suomentaja: Raisa Porrasmaa (2015).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 546.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Kaakinen.

Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa ilmestyi alkujaan jo vuonna 1985, ja kirja saatiin suomeksi viime vuonna. Romaanissa seurataan kahden maailman tapahtumia vuoroluvuissa: joka toinen luku sijoittuu kovaksikeitettyyn ihmemaahan  ja joka toinen maailmanloppuun. Molemmissa maailmoissa on arkitodellisuudestamme poikkeavia elementtejä. 

Ihmemaassa on sysiäisiä, Merkitsijöitä ja Laskijoita. Tärkeitä tietoja pyritään salaamaan käyttämällä Laskijaa, monimutkaisia laskutoimituksia suorittavaa henkilöä. Tietoisuutta manipuloidaan toimenpiteellä, jonka nimi on ”shuffling”. On meneillään eräänlainen hyvän ja pahan kamppailu, ja maailma uhkaa loppua. Maailmanloppu puolestaan on porteilla rajattu alue, jota vahtivat Portinvartijat. Kaduilla liikkuu yksisarvisia. Tunnelmaltaan maailmanloppu on alakuloinen: sinne saapuvien ihmisten on luovuttava varjoistaan, sielustaan ja nimestään.

Maailmanloppu ja ihmemaa lukeutuu Murakamin varhaisempaan tuotantoon, mutta sen tunnistaa vaivatta hänen kirjakseen. Kirjassa laitetaan ruokaa, syödään, harrastetaan ja unelmoidaan seksistä ja nautitaan alkoholia hyvin murakamimaisesti. Teksti vilisee viittauksia populaarikulttuuriin ja kirjallisuuteen. Myös kirjastot ja kirjastonhoitajat ovat Murakamille tyypillisiä elementtejä, ja tämänkin kirjan molemmissa osissa kirjastonhoitajilla on keskeinen rooli. 

Lukukokemus oli kieltämättä välillä raskas, mutta pitkin matkaa hykertelin Murakamin mehukkaille kielikuville. Keräsin tähän parhaimmistoa:

 - - nukuin sikeästi kuin tonnikala.  

Asuntoni oven ja kassakaapin avaamiseen ei mennyt ammattilaiselta aikaa kuin nenäliinan pesemisen verran. 

Vatsani oli pingottunut jäykäksi kuin asiakaskäynnillä olevan pankkivirkailijan nahkasalkku.  

Ja niin minä vanhenin, kuin valtameren pohjassa kallioon takertunut merikurkku.  

Erektioni oli vankka kuin Kheopsin pyramidi - -  

Murakami viittaa teoksissaan usein suomen kieleen tai Suomeen, ja näin tekee tässäkin kirjassaan: Suomi on ilmeisesti todella hiljainen ja hyvä paikka. Luimme kirjan alkusyksystä lukupiirissä, jossa kirjaa tulkittiin muun muassa tiedemaailman tulevaisuudenkuvaksi, joten moni koki sen pelottavaksi. 

Kirja hämmentää ja hämmästyttää lukijansa.  Se on loistavaa luettavaa yllätyksellisiä ja outoja tarinoita kaipaavalle lukijalle, mutta ei mielestäni ole Murakamia parhaimmillaan. Maailmanloppu ja ihmemaa sisältää monia samoja elementtejä kuin vielä järkälemäisempi 1Q84, joka on toimivampi ja rullaavampi versio rinnakkaistodellisuuksissa liikkuvista tarinoista. 

Haruki Murakami on yksi lempikirjailijoistani, ja tänä vuonna pettymys oli jälleen suuri, kun kirjallisuuden Nobel ei osunut tämän japanilaisen kirjailijan kohdalle. No, nyt ei ainakaan tarvitse huolestua siitä, että Nobelin tuomat paineet hidastaisivat kirjailijantyötä, vaan voi toiveikkaana odotella uutta kirjaa. Vai suomennetaankohan seuraavaksi jälleen jotakin hänen varhaisemmasta tuotannostaan?

Paul Auster: Lasikaupunki (1985)

Alkuteos: City of Glass.

Suomentaja: Jukka Jääskeläinen.

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 145.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Markus Heikkerö.

Lasikaupunki on identiteeteillä leikittelevä pienoisromaani, joka aloittaa Austerin kuuluisan New York -trilogian. Lukija saa välillä hieraista silmiään, sillä niin kiemurainen kuvio on kyseessä.

Päähenkilö on kirjailija Daniel Quinn, joka on kirjoittanut jännitysromaaneja William Wilsonin salanimellä. Näissä dekkareissa päähenkilö on nimeltään Max Work. Quinn tempautuu salapoliisien maailmaan myös omassa elämässään. Hän alkaa saada arvoituksellisia puheluja, joissa etsitään salapoliisia nimeltä Paul Auster. Hetken mielijohteesta Quinn tekeytyy Austeriksi ja ryhtyy selvittämään asiakkaansa tapausta. 

Tämän enempää en kirjaa halua tai edes voi kuvailla, sillä niin suttuisiksi ovat käyneet muistikuvani pari kuukautta sitten luetusta kirjasta. Oikeastaan koko lukukokemustani voisin parhaiten luonnehtia adjektiivilla hämärä. Vaikeasti hahmotettava ja tumma saa tällä kertaa olla myös kirjasta ottamani kuva.

Tämä ei ollut parasta lukemaani Austeria, mutta kyllä sen hänen teoksekseen tunnistan. Outoudestaan huolimatta kirjassa on jotakin tuttua Auster-faneille: kirjailija-päähenkilö ja se, miten sattumat vaikuttavat ihmisen elämänkulkuun. Itsepintaisesti aion jatkaa Austerin tuotannon lukemista, vaikka tämä ei tehnyt minuun suuren suurta vaikutusta. Seuraavaksi lukuvuoroon pääsevät kenties omassa hyllyssä vuoroaan odottelevat Sattuman soittoa ja Mielen maisemissa.

Leena Krohn: Tainaron (1985)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 126.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Luin Tainaronin osana Lukudiplomi-haastetta. Haasteen vuoksi luin kirjan loppuun saakka, muuten se olisi saattanut jäädä kesken. Oma ymmärtämättömyyteni nimittäin ärsytti alusta lähtien.

Kirjan koko nimi on Tainaron: postia toisesta kaupungista. Kirja kirjeistä, joissa melko epämääräiseksi jäävä päähenkilö kuvailee elämäänsä uudessa asuinpaikassaan, Tainaronissa. Kirjeissä hämmästellään kaupungin tapoja ja asukkaita, joissa on piirteitä hyönteisistä ja ihmisistä. Kirjeitä on yhteensä 28, eikä kirjoittaja saa niihin koskaan vastausta.

Todellakin minun on sanottava, että Tainaronin asukkailla on mitä eriskummallisimpia tapoja ainakin näin kaukaa tulleen silmin. Tässä aivan lähellä, samassa korttelissa, asuu eräskin herra, pitkä ja soukka, jolla on tapana riipuskella parvekkeeltaan pää alaspäin useita tunteja päivittäin.

Kaikenlainen outo ja eriskummallinen hämmentää myös lukijaa: mistä ihmeestä tässä on kysymys? Ajattelin jo, että lukemisen vaikeus ja ymmärtämättömyys johtuvat vain minusta, mutta ah, löysin hyvin samankaltaisia ajatuksia esimerkiksi Morrelta. En olekaan ainoa, jolle tämä ei avaudu.

Lukukokemus oli takkuileva, enkä missään vaiheessa oikein päässyt sisälle tarinaan. Ymmärsin toki, että tarina sijoittuu jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, ja filosofiset pohdinnot olivat kiintoisia. Niistä pitäminen ei onnistunut, sillä kaikki peittyi kummallisuuteen. Nyt todella tiedän, mitä tarkoittaa se, että teksti hylkii lukijaa. Ymmärsin, en sittenkään, en todellakaan, vaiko sittenkin jotakin?

Hyvääkin Tainaronista silti löysin: kieli on hiottua, mehevää ja omaperäistä. Vau. Tästä saisi poimittua sitaatteja vaikka kuinka. Vaikka Tainaron onkin pienoisromaani, niin tätä ei noin vain suupalana hotkaise. Runollinen kieli vie aikansa. Kielen vuoksi voisin ajatella palaavani Tainaronin pariin vielä joskus, paremmalla asenteella.