Kustantaja: Atena.
Sivumäärä: 205.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Toimittaja Mari Mannisen teos Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat,
pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret voitti tämän vuoden
Tieto-Finlandia-palkinnon. Voittajan valitsi kuuden finalistin joukosta kirjailija
Jörn Donner, joka kuvaili valitsemaansa voittajakirjaa riipaisevaksi ja koskettavaksi.
Olen samaa mieltä Donnerin kanssa: kirjan alussa on aiheestakin varoitus, että
tätä kirjaa lukiessa luultavimmin kurkkua kuristaa.
Kiinassa oli
vuosina 1979–2005 voimassa yhden lapsen politiikka, jonka oli tarkoitus hillitä
väestönkasvua. Parit saivat hankkia vain yhden lapsen, ja sekin oli sallittua
vain avioliitossa. Poikkeusluvan toiseen lapseen saattoi saada, mikäli
ensimmäinen jälkeläinen oli tyttö tai vammainen. Politiikan toteutumista
vahdittiin tarkasti, mutta ihmiset löysivät keinoja kiertää rajoituksia. Maaseudulla
odottavat äidit saattoivat muuttaa raskauden ajaksi toiseen kylään, ja peräkkäisinä
vuosina syntyneitä lapsia merkittiin kaksosiksi. Nykyisin kiinalaiset saavat
hankkia kaksi lasta.
Kiinassa
toivotaan perinteiden velvoittamana perilliseksi poikaa, joten politiikan
seurauksena tyttölapsia hylättiin ja tyttösikiöitä abortoitiin. Tämän vuoksi
väestörakenne on vinoutunut: Kiinassa elää paljon enemmän miehiä kuin naisia, eikä
miehille riitä puolisoita. Myös salaa synnytetyillä lapsilla on kurjat oltavat,
sillä ilman virallisia papereita ei voi toimia yhteiskunnassa.
Kirjaansa
varten Manninen on kiertänyt eri puolilla Kiinaa haastattelemassa tavallisia
kansalaisia. Manninen yhdistää sujuvan tarinankerronnan ja informatiivisen
sisällön sulavasti. Toimittajana työskentelevä Manninen on tekstintuottamisen
ammattilainen, mikä huokuu tekstistä positiivisesti. Lukija voi vain ottaa
mukavan asennon ja luottaa siihen, että kirjallinen matka kiinalaisten arkeen
on taiten toteutettu.
Yleensä
länsimainen media nostaa esiin yhden lapsen politiikasta vain sen negatiiviset seuraukset,
mutta Mannisen haastateltavat kertovat myös asian toisen puolen: kun perheessä
on vain yksi lapsi, ruokaa riittää paremmin kaikille. Tällöin vanhemmilla on
myös todennäköisemmin varaa panostaa lapsen koulutukseen. Ainoan lapsen asema tuo
kyllä etujen lisäksi myös suunnattomia, jopa kohtuuttomia paineita menestyä koulu- ja työmaailmassa.
Manninen
kirjoittaa havainnollisesti Kiinassa meneillään olevasta myllerryksestä.
Kiinassa kehitys tapahtuu länsimaihin verrattuna ”supervauhtia”: siinä missä
nuoret aikuiset surffailevat tottuneesti internetissä ja kiinalaisessa
sosiaalisessa mediassa, heidän vanhempiensa sukupolvi on elänyt länsimaisittain
ajateltuna 1800-luvun lopun kaltaisessa yhteiskunnassa.
Kiinalaiseen
kulttuuriin kuuluu vahva olettamus siitä, että lapset hoitavat vanhempansa, kun
nämä ovat vanhuksia. Yhden lapsen politiikan seurauksena ei välttämättä ole
sisaruksia jakamassa hoitovastuuta, vaan yhdellä nuorella parilla saattaa olla
jopa neljä vanhusta kontollaan. Vanheneva väestö onkin joissain tapauksissa suhteettoman
suuri taakka nuorille.
Kun ylemmältä
taholta sanellaan, miten ihmisten tulee yksityiselämässään toimia ja perheensä
muodostaa, on seurauksena väistämättä surua ja katkeruutta. Pakkosteriloinnit
ja toistuvat abortit ovat traumatisoineet miljoonia kiinalaisia. Luvatta
syntyneet eli paperittomat lapset tuntevat itsensä toisen luokan kansalaisiksi.
Lukuisat ulkomaille adoptoidut kiinalaistytöt etsivät perheitään vähäisten
tietojen perusteella. Henkilökohtaiset tragediat ovat valtavia.
Kirja koostuu
artikkeleista, ja osa niistä on julkaistu aiemmin erilaisissa aikakauslehdissä.
Muutama juttu tuntui niin tutulta, että luulen lukeneeni ne Hesarin
Kuukausiliitteestä. Tämä ei haitannut lukukokemusta, sillä nyt tutut tekstit
asettuivat laajempaan kontekstiin ja niistä sai enemmän irti.
Nautin suuresti
tällaisten yleistajuisten tietokirjojen lukemisesta. Kun aihe on kiinnostava ja
kirjailija luottaa lukijan tietämykseen sopivissa määrin, tietokirja voi olla
vähintään hyvän kaunokirjan veroinen lukuelämys. Tämänkin
Tieto-Finlandia-voittajan hotkaisin ”välipalakirjaksi” – sellaista alkaa
kipeästi kaivata, kun luvussa on James Joycen Ulysseksen ja Knausgårdin Taisteluni-sarjan
päätösosan kaltaisia järkäleitä!
