Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Kristiina Möller: Maiseman halkaisema hämärä

Runokirjajoulukalenteri on täällä taas ilahduttamassa joulukuisia aamujasi!

Joka päivä luukusta paljastuu runokokoelma, jonka yhteen runoon tai runonpalaseen pureudun tarkemmin. Jonkinlaisen yhteyden talveen tai jouluun pyrin aina löytämään. Pääasiassa luukkuihin on piilotettu kotimaisten runoilijoiden teoksia, jokunen käännetty kokoelma on lisämausteena mukana.

Kalenterin ensimmäisestä luukusta kurkistaa Kristiina Möllerin esikoisteos Maiseman halkaisema hämärä.

Teoksen nimessä mainittu hämärä toistuu runoissa, tämä on ehdottomasti pimeän vuodenajan kirja.
Mistään synkistelystä ei ole kyse, vaan ilmavasti taitetut runot leijuvat sivuilla. Välillä säkeet ovat vain yksittäisiä sanoja, jotka tipahtelevat kohti sivun alareunaa.

 
Päivän poiminta sopii ainakin minun joulukuisiin tunnelmiini:

on taas se aika vuodesta jolloin alan kuvitella
ja en tiedä jaksanko uskoa

 

ei minulla muuta ole kuin tämä liian pitkä talvi
ja sen väsynyt maa joka luo etäisyyttä vielä niin hitaaseen

 

vihreään

Joulukalenterissakin kuljetaan kohti joulua, jonka taikaa ja tunnelmaa haluan vaalia, vaikka alan olla keski-iässä. Mielikuvitus saa näkemään tontun jälkiä hangella, laittaa jonkin vilahtamaan ikkunassa. Kuvitelmiin kietoutuu muistoja lapsuuden jouluista.

Minulle talvi ja pimeä aika ovat liian pitkiä, siksi tämä runonpätkä tuntuu omalta. Vielä useamman viikon ajan päivä vain lyhenee ja jos maa on väsynyt, niin olen minäkin.

Möllerin runot tuovat lohtua meille hämärän ja pimeän vaeltajille. Kun kokemuksesta tulee jaettu, ei enää ole yksin. Monissa runoissa pilkahtelee valo, kevät, toivo. Kevät tulee, aina, ja laittaa vauhtia vihreään.


Kristiina Möller: Maiseman halkaisema hämärä. Into 2024. 55 s. Sain teoksen kirjailijalta. Kansi: Elina Warsta.

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta (2014)

Kansi: Ninni Kairisalo.
Kuvassa soijamaidosta tehty cappuccino ja kirjaston kirja. Myöhemmin ostin kirjan omaksi.

Kustantaja: Into.
Sivumäärä: 274.
Mistä minulle: ostin uutena.
Oma arvioni: 4½/5.


Eveliina Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi ja suoritti opintoihin kuuluvat harjoittelut tuotantotiloilla vuosina 2011 ja 2012. Hän työskenteli tai vieraili muuten parillakymmenellä eri tilalla ja pääsi tutustumaan yleisimpien tuotantoeläinten oloihin. Lundqvist on vegaani ja on tehnyt muutenkin työtä eläinten oikeuksien puolesta. Hän ei kertonut aatemaailmastaan tai päiväkirjastaan harjoittelupaikoissa. Opiskelijastatuksen turvin hän pääsi näkemään tilojen arjen todellisuuden. Lundqvist on aiemmalta koulutukseltaan maa- ja metsätaloustieteen maisteri.

Miksi vegaani sitten ehdoin tahdoin hankkiutuu töihin tuotantotiloille? Lundqvistia motivoi tiedonjano. Hän halusi tietää ja nähdä asioiden tolan omin silmin. Kirjoittaminen auttoi rankkojen kokemuksien käsittelyssä. Päiväkirjassaan hän kirjoittaa näkemästään ja kokemastaan siloittelematta. Tekstissä ei ole liioittelun makua, vaan Lundqvist antaa havaintojensa puhua puolestaan. Kyseessä on toki päiväkirja ja siten yhden ihmisen näkemys asioista, mutta eläinten elinolojen kuvaukset ovat eittämättä totuudenmukaisemmat kuin vaikkapa ennalta sovituilla tilavierailuilla. Nyt tilojen pitäjät eivät voineet varautua siihen, että joutuivat tarkan huomion keskipisteeseen. 

Lundqvist on häivyttänyt tekstistä kaikki sellaiset seikat, joiden avulla voisi yksilöidä tilanomistajat tai tunnistaa tilat. Hän kuitenkin kertoo tilallisten sanomisista ja asenteista sekä hyvässä että pahassa. Joillakin omistajilla on lämmin ja välittävä suhde pitämiinsä eläimiin, kun taas toiset suhtautuvat eläimiin kylmästi välineinä. Useilla tiloilla eläimiin suhtautuminen on ristiriitaista.

Lundqvistin oli pakko yrittää kovettaa itseään, jotta pystyisi tekemään työtään. Kuoleman ja kärsimyksen näkeminen aiheutti silti kuvotusta ja pahaa mieltä. Esimerkiksi broilerihalleissa raadot ovat arkipäivää, samoin kituvat eläimet. 

Tuotantotiloilla eläimet eivät aina pääse toteuttamaan niille lajityypillisiä käyttäytymistarpeitaan. Lundqvist kirjoittaa, että eläinten oloista välittämistä ei pidä sotkea eläinten inhimillistämiseen. Inhimillistäminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että koirille puetaan vaatteet tai niitä kohdellaan kuten ihmislapsia. Lundqvist sanoutuu irti tällaisesta:

Koiran pitää saada olla koira, lehmän lehmä ja ihmisen ihminen. Se, että lehmän pitää saada olla lehmä, ei tarkoita sitä, että eläimen saisi sulkea navettaan ja riistää sen poikanen. Lehmän kohdalla se tarkoittaa muun muassa sitä, että lehmä saisi käyskennellä lajitovereidensa kanssa, imettää poikastaan ja liikkua niin paljon kuin haluaa. Ja tietysti märehtiä.

Olen Lundqvistin kanssa samaa mieltä eläinten kohtelusta ja oikeuksista, joten kirjan lukeminen ei aiheuttanut suuria myllerryksiä ajatuksissani. Päiväkirja lähinnä vahvisti ajatuksiani eläinten oikeuksista ja toki lisäsi tietoa. Kirjan myötä minulle valkeni, mitä nupoutus, parsinavetta tai porsitushäkki todella tarkoittavat ja mitä ongelmia niihin liittyy. 

Olen nähnyt lapsena tuttavien navetassa lypsylehmiä, vasikoita omassa karsinassaan ja sen, miten teurasauto hakee "tarpeettomat" pois. Olen nähnyt myös tuota ristiriitaista kohtelua: toisaalta eläimillä voi olla nimet, mutta välillä niitä kohdellaan kylmästi. Suurista tuotantotiloista minulla ei ole kokemusta, mutta Lundqvistiä lukiessani vakuutuin entistä enemmän siitä, että en enää halua tukea tällaista touhua. En maitotaloutta yhtään sen enempää kuin lihatalouttakaan. Suuret tuotantotilat ovat kuin tehtaita, joissa eläimet ovat koneiden jatkeita.

Laura Gustafsson: Korpisoturi (2016)

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 257.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Ahma on itsenäinen ja itsepäinen, yksinäinenkin mies, joka on vakuuttunut siitä, ettei elämä nykymuodossaan jatku kauaa. Yhteiskunta tulee romahtamaan, ja siihen on varauduttava. Hän muuttaa itärajan tuntumaan erakoksi: hän ostaa talonsa perintörahoilla ja saa pieniä tuloja kirjoitustöistä. 

Ahma ottaa erilaiset uhkatilanteet suunnitelmissaan huomioon, mutta keskeisimpiä ovat perusasiat:

Tärkeimmät asiat elämässä ovat: se, mikä menee yhdestä päästä sisään, ja se, mikä tulee toisesta päästä ulos. Niihin on kiinnitettävä huomio, muu on hienosäätöä.

Ahma alkaa rakentaa ympäristöään niin, että selviäisi oletetusti lähetyvästä katastrofista. Survivalismin hengessä hän alkaa viljellä muun muassa spelttiä ja lisäksi pitää yllä kotivaraa, johon kuuluu muun muassa 100 litraa soijamaitoa, 20 kiloa riisiä ja makaronia ja 20 kiloa kuivia linssejä ja papuja.

Ahma muuttaa torppaansa alkukesästä, jolloin luonto tarjoaa evästä ja viljellyssäkin pääsee alkuun. Luonnonantimilla mies ei kylläkään pitkälle pötki, vaan joutuu käymään säännöllisesti täydentämässä varastojaan kyläkaupassa. Käsitykset erakkoelämästä joutuvat koetukselle myös sosiaalisella puolella, sillä ympäröivistä ihmisistä ei niin vain pääsekään eroon.

Ahman seuraan tuppautuvat henkilöt kuten homssuisen viehko kassaneiti Pamsu ja äidillisen pehmeä Linnea tuntuvat aluksi jopa karikatyyrimäisiltä. Gustafsson on kuitenkin viekkaampi ja rakentaa naisensa toimeliaiksi ja vahvoiksi. Ahma puolestaan on yksioikoinen ja vähän rasittava. Silti Ahman peräänantamattomuus ja kekseliäisyys viehättävät.

Kuten arvata saattaa, alussa maalailluista katastrofikuvitelmista tulee totta. Suomi ajautuu poikkeustilaan, kun se sulkee rajansa maahanmuuttajilta ja joutuu sen vuoksi kauppasaartoon. Ahman survivalismi joutuu koetukselle. Talvi on pitkä ja armoton.

Pystyn samastumaan Ahman erakkoajatuksiin osittain, sillä minuakin alkaa välillä nyky-yhteiskunnan vauhti ja kulutusvimma ahdistaa. Lievitän ahdistustani viettämällä muutaman kerran vuodessa erakkoviikon mökkisaaressa. Kun seuranani on vain koira ja saatavilla rajoitettu määrä elintarvikkeita, tulee selvitytymiskysymyksiä mietittyä väkisinkin. Saaressa kotivarasta tulee myös luonnostaan huolehdittua, toisin kuin kaupunkiasunnossa. Viime kesänä aloin viljellä hyötykasveja ja jo ensimmäisen kesän perusteella minulla on jonkinlainen käsitys, millaisia ponnisteluja viljeleminen vaatisi, jos sadolla pitäisi elää koko vuosi.

Korpisoturi kipusi kuin varkain tämän vuoden parhaimpien lukukokemusteni joukkoon. Onneksi satuin kuuntelemaan Gustafssonin haastattelua kirjamessuilla ja kiinnostuin kirjasta. Aloin lukea Korpisoturia ilman odotuksia, ja pian minua vietiin. Vaikutuin Gustafssonin tavasta kirjoittaa, se on samalla helpon oloista, tiiviin harkittua ja yllätyksellistä. Vielä kun löysin aiheesta tarttumapintaa ja tarinakin veti, niin muu arvio kuin viisi pistettä olisi vähättelyä.

Tomi Astikainen: Miten elää ilman rahaa (2015)

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 218.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tex Hänninen

Suomalainen Tomi Astikainen eli neljä vuotta ilman rahaa omasta halustaan. Astikainen syntyi yrittäjäperheeseen vuonna 1981 ja on koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri. Pikkuhiljaa hän alkoi kyseenalaistaa rahan ympärillä pyörivää maailmaa ja päätti lopulta vuonna 2010 kokeilla, miten pärjäisi täysin ilman rahaa. Hän liikkui liftaten ympäri maailmaa kymmenissä maissa ja söi dyykattua tai muuten ilmaiseksi saatua ruokaa. Mukana matkalla oli neljän vuoden aikana tyttöystäviä ja joukko muita ystäviä.

Kirja on yhdistelmä matkakirjaa ja filosofista pohdiskelua. Astikainen valottaa kirjassaan syitä ja keinoja ryhtyä elämään ilman rahaa. Syiksi hän mainitsee ainakin vapautumisen tunteen ja oman elämän herraksi pääsemisen. Kun ei käytä rahaa, ei tarvitse käydä palkkatöissä eikä siten noudattaa ulkoa saneltuja aikatauluja. Kiire poistuu, kun ei enää juokse oravanpyörässä. Keinoja esitellään jos jonkinlaisia. Ilmaisen ruoan etsimisen ja peukalokyydillä liikkumisen lisäksi Astikainen kertoo, miten  esimerkiksi vähensi hygieniatuotteiden käyttöä, luopui vakuutuksista ja lähestulkoon kaikista lääkkeistä.

Aloin lukea kirjaa kiinnostuneena löytämään vinkkejä omaan elämään, mutta anti jäi aika laihaksi. Lisäksi Astikaisen kirjoitustyyli sai ärsyyntymään aina vain enemmän, mitä pidemmälle kirjassa pääsin. Astikainen tavoittelee rentoa otetta puhekielisillä ilmaisuilla ja slangisanoilla, kuten immeiset, jeesaaminen ja tsiigailu. Muutenkin kieliasultaan kirja voisi olla hieman huolitellumpi. Kaunokirjallisuudessa kirjailijalla on mielestäni vapaus olla välittämättä pilkkusäännöistä, mutta tällaisessa asiatekstissä toivoisin vähän tarkempaa pilkutusta.

Rahataloudesta irrottautuminen ei ole järin helppo juttu, eikä Astikainen suosittele sitä kenellekään. Sen sijaan hän kyllä suosittelee kyseenalaistamaan vakiintuneita ajatusmalleja.  Astikaisen ajatusmaailma kiteytyy uskomukseen, että saat sen mitä toivot:

Kun tiedät tarkasti mitä elämältä haluat ja tahdot saavuttaa tavoitteesi, loppu saattaa sujua kuin itsestään. Kuten sanottua, jos oikein toivot jotakin, universumi pitää huolen, että sen myös saat.

En voi sille mitään, että tällainen universumi kantaa ja kaikki kyllä järjestyy -ajattelu tuntuu jotenkin naiivilta. Astikainen mainitsee ilman rahaa elämisen keinoiksi muun muassa dyykkaamisen, liftaamisen tai pummilla matkustamisen – minulla ei ole sinänsä mitään näitä toimia vastaan, mutta en näe niitä ratkaisuksi suuremmassa mittakaavassa. Ilmaisia lounaita ei ole, vaan joku ne aina maksaa.

Päädyin lainaamaan kirjan, koska havahdun aina välillä pohtimaan tavallisen länsimaisen elämänrytmin mielekkyyttä. Vaikka kuinka pidän työstäni, niin silti ajatus työnteon vähentämisestä houkuttaa. Tähän liittyy myös luonnollisesti kuluttamisen vähentäminen. Kuinka paljon oikeastaan tarvitsen rahaa? Pärjäisinkö vähemmällä? Mikä on minulle arvokasta?

Minua kiinnostavat eettinen ja ekologinen kuluttaminen sekä kestävät ratkaisut, joilla kulutus vähenee. Vaatteiden tekeminen ja sisustaminen kierrätysmateriaaleilla ovat mielestäni kannatettavia asioita. Sen sijaan esimerkiksi Astikaisen harrastama ruoan pyytäminen ilmaiseksi ravintolassa kuulostaa minusta oudolta. Toki yrittäjän anteliaisuus mahdollistaa yksilön rahattoman elämän, mutta ei ole mikään ratkaisu.

Astikaisen jotkin pohdinnat olivat kyllä mielenkiintoista luettavaa, ja jaksan edelleen uskoa, että yksilön valinnat ovat merkityksellisiä. Ärsytyksistä huolimatta kirja herätti ajatuksia ja sai etsimään lisäluettavaa aiheesta.

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (2008)

Alkuteos: Ommarul putakhae.

Suomentaja: Taru Salminen (2015).

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 209.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Ninni Kairisalo.

Erään eteläkorealaisen perheen 69-vuotias äiti katoaa Soulin metroasemalla kuin tuhka tuuleen. Isä huomaa olevansa metrovaunussa keskellä tuntemattomia ihmisiä, eikä puolisoa näy missään. Koko perheen elämä alkaa pyöriä äidin etsimisen ympärillä. Aikuiset lapset seurailevat hataria johtolankoja, tuloksetta.

Äidin katoaminen nostaa kerrankin perheen keskiöön uutteran perheenäidin, joka on aina ollut arkea pyörittävä taustavoima. Maaseudulla lapsensa kasvattanut äiti on tehnyt kaikkensa pesueensa eteen.

Äidin kädet olivat jatkuvassa liikkeessä. Äiti ompeli, neuloi ja teki taukoamatta peltotöitä. Äidin pellot eivät koskaan olleet tyhjillään. Keväällä hän istutti perunoita kyntövakoihin, kylvi salaatin, kruunupäivänkakkaran, malvan ja ruohosipulin siemeniä ja istutti chilejä ja maissia. 

Äidin kasvimaalla ja pelloilla kasvavien lajien kirjo on huima: yllä olevassa katkelmassa on mainittu vain osa. Äiti on aina huolissaan lastensa syömisestä, myöskin näiden ollessa jo aikuisia. Vuosien varrella hän on ruokkinut myös muiden perheiden nälkäisiä suita.

Katoamisen myötä äidistä paljastuu uusia puolia. Lapset huomaavat, etteivät tienneet edes äitinsä oikeaa syntymävuotta. Selvitystyö nostaa pintaan salaisuuksia ja perheenjäsenten välisiä jännitteitä. Ilman syyttelyä ja syyllisyydentuntoja etsinnöistä ei selvitä.

Kertojanääni on joissain luvuissa yksikön toisessa persoonassa, mikä ei ole aivan tavanomaisin ratkaisu. Ehkä se johtui juuri omalaatuisista kertojista tai sitten keskittymisen puutteesta, mutta välillä sain todella miettiä, kuka tässä on äänessä. Oikeastaan se ei suuresti häirinnyt lukemista, sillä tunnelma piti otteessaan.

Kirja oli minulle surumielinen lukukokemus, koska perhe on keskellä suurta tragediaa. Samalla se tarjosi kiintoisan kurkistuksen paikalliseen arkielämään, sillä eteläkorealainen kulttuuri on minulle vierasta. Shin kuvaa värikkäästi niin kaupunki- ja maalaiselämäntyylien eroja kuin sukupolvien kuilua. Herkullisesti tuoksuvat ruoat ja inhimillisyys tuovat tarinaan lohtua.

Tästä ensimmäisestä eteläkorealaisesta suomennetusta romaanista on kirjoitettu ainakin Tuijatan, Saran, Ullan, Norkun ja Kirjahillan blogeissa.

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (1957 & 1940)

Alkuteos: Lidia Tšukovskaja. Sofia Petrovna. Spusk pod vodu.

Suomentaja: Kirsti Era (2012).

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 274.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Elina Salonen.

Lidia Tšukovskaja (1907–1996) oli venäläinen kirjailija ja toisinajattelija. Vajoaminen sisältää kaksi pienoisromaania, jotka hän kirjoitti vuosina 1940 ja 1957. Molemmat tekstit ilmestyivät lännessä reilut kymmenen vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen ja Neuvostoliitossa vasta 1980-luvulla.

Ensimmäisenä kirjassa on nimikertomus 'Vajoaminen'. Siinä kirjailija Nina Sergejevna saapuu viettämään usean viikon ajanjaksoa kirjailijoiden parantolaan. Sanatoriossa hän työskentelee käännöstyön parissa ja tekee päivittäin kävelyretkiä ympäröivään luontoon välillä yksin, välillä muiden asukkaiden kanssa. Kirjailijan tavoitteena on vajota eli uppoutua eräänlaiseen flow-tilaan.

Sergejevnan mieltä painaa kotiin jääneen tyttären vointi ja miehen katoaminen. Sanatoriossa hän saa lopulta kuulla, mikä hänen miehensä kohtalo oli. Päiväkirjamainen kertomus pohjaa Tšukovskajan omaan elämään: hänen toinen aviomiehensä menehtyi Stalinin vainoissa.

'Sofia Petrovna' on vavisuttava kertomus Stalinin vainojen vaikutuksista yhden yksilön elämään. Tarinan nimihenkilö menettää läheisen toisensa jälkeen, heidät vain viedään. Ainoa keino selvittää omaisten kohtaloa on jonottaa virastojen loputtomissa jonoissa. Kun oma vuoro luukulla koittaa, ei vastauksia juuri heru.

Vainojen mielettömyys nostattaa lukijassakin vihaa ja surua: yksi ihminen on kovin pieni systeemin rinnalla. Kaiken huipuksi myös vangittujen perheenjäsenet menettävät työnsä ja joutuvat karkotetuiksi. Syynä saattaa olla esimerkiksi perätön ilmianto, sillä kidutettuina vangitut tunnustavat ja kantelevat olemattomia. Uskomattominta ja minulle vaikeinta käsittää on se, että oman vangitun sukulaisen syyttömyyteen uskotaan vilpittömästi, mutta kaikki muut jonoissa nähdään rikollisten sukulaisina.

Kirjan lopussa on mielenkiintoiset jälkisanat, joissa kerrataan Tšukovskajan elämänvaiheet.  Erityisen mielenkiintoinen juonne kirjailijan elämässä oli ystävyys runoilija Anna Ahmatovan kanssa. Naisia yhdistivät läheisten menetykset Stalinin vainoissa ja vaiennetun taiteilijan elämä. Ahmatova ei pystynyt julkaisemaan mitään, ei edes kirjoittamaan, joten Tšukovskaja ja muut runoilijan ystävät painoivat muistiin Ahmatovan runoja. Myöhemmin runot kirjoitettiin ylös ja näin syntyi runokokoelma Requiem.

Vajoaminen ei ollut helppo lukukokemus, mutta antoisa kylläkin. Kieli soljuu ja teksti etenee, mutta aiheet ja tunnelmat ovat tummia, mikä tekee lukemisesta raskasta. Vastapainona synkkyydelle toimivat esimerkiksi Vajoaminen-kertomuksen värikkäät ja aistikkaat luontokuvaukset. Kirja herättää mielenkiintoa kiellettyjä ja vainottuja venäläiskirjailijoita kohtaan. Luin Vajoamisen rinnalla Ahmatovan runoja ja hänestä kertovan teoksen Anna Ahmatova Fontankan talossa (Aaltonen, Hämäläinen Seppo; Into 2012), joista en tällä erää bloggaa. Joseph Brodsky ja Aleksandr Solženitsyn päätyvät lukulistalle.

Ismail Kadare: Seuraaja (2003)

Alkuteos: Pasardhësi.

Suomentaja: Tuula Nevala (2012).

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 158.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Salonen.

Kadaren Seuraajan mustanpuhuva kansi kuvaa hyvin kirjan sisältöä ja sitä, miten sen koin. Kirjan lukeminen oli nimittäin yhtä ankeaa kuin ajatukseni marraskuusta. Sivu sivulta ja päivä päivältä aina vain pimeämpää. Jos Seuraaja ei olisi ollut lukupiirikirja enkä olisi lukenut sitä työn puolesta, olisin varmasti jättänyt sen kesken. Nyt istuin ja luin, istuin ja luin, istuin ja luin. 158 sivua voi joskus tuntua pitkältä. Takakannen puheet "virtuoosimaisesti kirjoitetusta trilleristä" ja "viettelevästä jännistystarinasta" eivät tuntuneet kuvaavan käsillä olevaa kirjaa.

Romaanin alussa sen nimihenkilö, Seuraaja, kuolee. Kuolema on joko murha tai itsemurha, ja tämä arvoitus on tarinan punainen lanka. Eletään kommunistisessa valvontayhteiskunnassa, jossa kukaan ei tiedä totuutta, tai jos tietääkin, se on Puolueen totuus. Kukaan ei ole vapaa epäilyistä: eivät edes omat perheenjäsenet,  ja jotkut epäilevät jopa itseään.

Seuraajan tarina pohjaa Albanian historiaan, joten historiantuntemus olisi epäilemättä tukenut lukemista. Koska alueen historia on minulle vieras aihe, kompastelin kirjan kanssa enkä saanut monista näkökulmista koostetusta romaanista missään vaiheessa otetta. Jatkuvasti mietin, mitä en nyt ymmärrä. Koska kaikki energiani meni sen miettimiseen, mitä nyt tapahtuu, en ikinä päässyt pohtimaan, miksi tapahtuu.

Kirjaston lukupiirin osallistujat ovat pääosin eläkeläisiä, ja heille tuntui olevan selvää, kuka oli Hoxha ja miksi Albaniassa on tuhottomasti bunkkereita. Monelle lukupiiriläiselle Seuraaja oli synkkyydestään huolimatta puhutteleva lukukokemus. Kun tarinan konteksti on hallussa, voi siirtyä syvällisempiin pohdintoihin.

Erilaiset henkilökultin ympärille perustuvat valtiot toistavat Seuraajan tarinaa muodossa tai toisessa. Tarina on sikäli universaali, että tällaista on tapahtunut aina, tapahtuu nykyään ja tulee varmasti tapahtumaan jatkossakin. Lukupiirissä viitattiin ymmärrettävästi Pohjois-Koreaan ja Venäjään.

Seuraajan lukeminen sekä siitä lukupiirissä käyty keskustelu osoittivat suuren aukon yleissivistyksessäni. Moniin muihin eurooppalaisiin maihin verrattuna tiedän Albaniasta jopa hävettävän vähän. Nyt olisikin korkea aika alkaa paikata tätä puutetta, sillä maa on hyväksytty tänä vuonna EU:n jäsenehdokkaaksi. Anilda Ibrahimin Punainen morsian on luettava tuota pikaa! Lukupiirissämme myös suositeltiin Maarit Verrosen kirjaa Matka Albaniaan ja Kadaren Booker-palkittua Särkynyt huhtikuu -teosta.

Monesti keskustelu ja lukukokemusten vaihtaminen auttavat solmukohtien avaamisessa ja oman käsityksen muodostamisessa. Tällä kertaa niin ei käynyt, sillä Seuraaja ei aivan auennut minulle edes lukupiirissä, jossa sitä pohdittiin kahdeksan ihmisen voimin. Pointtini on, että aina ei haittaa, vaikka konteksti on vieras: silloin kaunokirjallisen teoksen pitää toimia omillaan ja siitä syntyy lukijansa näköinen tulkinta. Tietämättömyyteni häiritsi Seuraajan lukemista niin paljon, että käteen jäi vain murhaajan nimi. Paitsi jos kyseessä olikin itsemurha...

Mustalla neulalla merkitty Albania kuvan keskivaiheilla.