Kirjailijan muiston vaalija – Hans Colliander: Kesäpoika

Kansi: Markku Yli-Erkkilä.

Kesäpoika on nostalginen tuulahdus menneisyyden saaristokesistä.

Hans Colliander oli yksi kesälapsista, joita Anni Blomqvist otti hoidettavakseen, kun hän oli taloudellisesti tiukoilla miehensä ja vanhemman poikansa kuoleman jälkeen 1960-luvulla.

Colliander vietti lapsena Simskälan saarella Ahvenanmaalla monia kesiä, ja yhteys sittemmin kuuluisaksi nousseeseen kirjailijaan säilyi vuosikymmeniä kirjeenvaihdon vuoksi.

Kesäpoika-teos koostuu Collianderin muisteluista ja kirjeotteista. Nyt jo eläköitynyt kesälapsi suuntaa muisteluissaan sanansa Blomqvistille, siis Anni-tädille, mikä luo napakkaan muistelmaan intiimin vireen.

Colliander ja Blomqvist keskustelivat kirjeissään muun muassa saaristoluonnon tapahtumista, yhteisistä tuttavista ja Maija-kirjojen tuomasta julkisuudesta. Ja myös kirjoittamisesta, sillä opettajantyönsä ohella Colliander on julkaissut muutaman kirjan.

”Kerroit, kuinka sinun oli pakko antaa kynäsi lentää, kun aikaa kirjoittamiseen ei ollut tuhlattavaksi. Saman ohjeen annoit minullekin: anna kynäsi lentää.”

En ole vieläkään lukenut Myrskyluodon Maijaa, jonka Blomqvist kirjoitti ”keittiönpäydän ääressä puusohvalla istuen kynällä paperille”. Ehkä tuon suurteoksen aika on ensi kesänä?

Kesäpoika osuu hyvin Kirjoja ulapalta -haasteeseen, joka on auki vielä syyskuun ajan!

Helmet 2024: 4. Kirjassa on presidentti. (Sekä Kekkonen että Koivisto vierailevat Simskälassa Myrskyluodon Maijan menestyksen myötä.)

Hans Colliander: Kesäpoika. Warelia 2023. 104 s. Lainasin kirjastosta.

Kirjeitä koulusta ja kirjoittamisesta – Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kansi: Martti Ruokonen.
Kinnusen ja Rytisalon kuva: Ofer Amir.

Kirjailijoiden kirjeenvaihto on kirjallisuudenlaji, joka vetää minua puoleensa. On aihe kuinka synkkä tai minulle vieras, on kahden viisaan ja pohdiskelevan ihmisen kirjeiden välityksellä käyty keskustelu ja ajatusten pallottelu nautinto lukijalle (tai tässä tapauksessa kuuntelijalle). 

Tässä jutussa perkaan ensin ajatuksiani Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen uutuuskirjasta Huokauksia luokasta ja lopussa esittelen lyhyesti muutaman muunkin kirjeenvaihtoteoksen.

Huokauksia luokasta on tuhti teos, jonka kansien välissä on Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjeenvaihtoa reilun vuoden ajalta, lopputalvesta 2022 kevääseen 2023. Molemmat ovat paitsi kirjailijoita, myös koulutukseltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia. Kirjeissään he ruotivat koulun nykytilaa ja valottavat välähdyksin myös omaa kirjoittamistaan, yhteistyötään kustannustoimittajan kanssa ja arkeaan.

Opettajuuden ja kirjailijuuden lisäksi kaksikkoa yhdistää myös kolmas asia, uupumus. Molemmat ovat uupuneet työssään ja olleet pitkillä sairauslomilla sen vuoksi. 

Kirjeenvaihdon aikana Rytisalo jättää opettajan virkansa, yrittää toipua vuosia jatkuneesta rasituksesta ja sopeutua uuteen ammatti-identiteettiin, joka rakentuu pelkästään kirjailijuuden varaan. Opettajuus istuu kuitenkin tiukassa. 

Kinnunen puolestaan luovii kouluarjen paikoin abrsurdeissakin käänteissä. Joustoa osa-aikaisuuden suuntaan ei ole, ja toistuvat uudistukset tiukkoine aikatauluineen kuormittavat ennestään väsynyttä. Hän ei ole (vielä ainakaan) valmis luopumaan opettajan työstään, vaan kirjoittaa ”harrastuksekseen”.

Tällaiselle kouluarjen ulkopuoliselle kirjeet avaavat konkreettisesti, mitä kaikkea muuta opettajan työ on kuin vain opetusvelvollisuuden määräämät oppitunnit. Se on suunnittelua, kokeiden järjestämistä, ylioppilaskoevalvontoja, yhteydenpitoa huoltajiin, opekokouksia ja monenlaista raportointia. Ja äidinkielenopettajilla hurjan tekstimäärän lukemista. 

En toki ennenkään kuvitellut, että työ olisi vain tuntien pitämistä, mutta silti kirjeet avasivat silmiäni. Miten kukaan voi selvitä tuosta kaikesta järjellisten työtuntien puitteissa? Varsinkin, jos suhtautuu työhönsä tunnollisesti, kuten Rytisalo ja Kinnunen tekevät. Heille työterveyden ohje onkin, että kokeile tehdä työsi seiskan arvoisesti.

Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin on helppo samastua. Miksi ihmeessä opettajia ei oteta mukaan uudistusten suunnitteluun?

Kirjeet eivät ole samanmielistä hymistelyä, vaan kirjoittajat uskaltavat olla asioista myös eri mieltä. Rytisalo esimerkiksi kirjoittaa, että Kinnusen paikalla luokkahuoneessa voisi seistä kuka vain pätevä opettaja ja että kirjallisuuskenttä menettää jotakin, kun tämä ei keskity täysillä kirjailijan työhön. Kinnunen kuitenkin haluaa toimia opettajana työn haasteista huolimatta. 

Kirjeissä vilahtelee ratkaisuehdotuksia nykytilanteeseen: mahdollisuus keskittyä oman aineensa sisältöihin, äidinkielen sisältöjen rajaaminen äidinkieleen ja kirjallisuuteen, malttia opetussuunnitelmien muutostyöhön ja riittävästi resursseja oppilashuoltoon. 

*

Rytisalon ja Kinnusen kirja palautti mieleeni useamman tärkeän lukumuiston. Blogin historiasta kaivelin jutun Paul Austerin ja J.M. Coetzeen kirjeenvaihtoteoksesta Tässä ja nyt: kirjeitä ystävyydestä. Mikä järkytys, että tuon kirjan lukemisesta on jo yli kymmenen vuotta! Noihin aikoihin luin paljon Austeria, mutta nyt huomaan, että viimeisin suomennos 4321 jäi kesken. Silti odotus alkoi viritä, kun näin Tammen sivuilla, että ensi huhtikuussa on luvassa tuoretta Austeria: silloin suomennetaan Baumgartner.

Edellistä tuoreempi lukukokemus on Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen: pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta. Rönkä ja Tamminen ovat paitsi kirjailijoita molemmat, myös isä ja poika, mikä tuo omat mausteensa teokseen. Mieleeni painui, miten suhde muuttui ja syveni kirjeiden (ja niissä olevien paljastusten) myötä.

Ai niin, ovathan vielä Westö ja Itkonen! Mainio 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä kulki mukanani pitkään, luin sitä yhteensä yli puolen vuoden ajan. Ajanjakso kirjan ja kirjeiden kanssa päättyi siihen, kun kävin katsomassa kirjailijoiden haastattelua, joka puolestaan päättyi yhteiseen, kaksikieliseen musiikkinumeroon.

*

Mutta nyt päätän huokailuni kirjeenvaihtoteosten perään ja muistutan, että tulevilla Helsingin kirjamessuilla Rytisalon ja Kinnusen yhteishaastattelua voi seurata Hakaniemi-lavalla sunnuntaina 29.10. kello 12.30. Myös etänä verkossa, jos messuhulinoihin ei paikan päälle pääse tai jaksa.

Helmet 2023: 23. Kirja on iso.

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. Kuuntelin kirjan Sanna Majurin ja Unto Nuoran lukemana äänikirjana BookBeatista. Lainasin painettuna kirjastosta kuvaa varten.

Rakkaudella, kirjailija – Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7

Kansi: Johanna Bruun.

Otava 2019. 332 s.
Kjell Westön kirjeiden suom. Laura Beck.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Viime syksynä ilmestynyt Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtokirja 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä on kulkenut mukanani pidempään kuin kirjat yleensä, syyskuusta tähän päivään. Aloin lukea kirjaa eräänä unettomana yönä mökillä pian sen ilmestymisen jälkeen ja suunnittelin lukevani ajatuksia herättävän teoksen loppuun, kunhan minulla olisi aikaa oikeasti uppoutua. Kiire ei sovi tällaisen pohdiskelevan teoksen lukukaveriksi. Pimenevä syksy vaihtui lumettomaksi talveksi ja vuosikymmenkin seuraavaksi. Työni kirjastossa loppuivat, ja matkustin Espanjaan tammikuuksi. Vihdoin oli aikaa.

Syksyn messuilla en ehtinyt kuuntelemaan kirjailijakaksikkoa ja tähän kirjaan liittyviä haastatteluja, mutta pääsin paikkaamaan tilannetta keskiviikkoiltana Ison Omenan kirjastossa, jossa kirjailijat olivat Magnus Weckströmin haastateltavina. Kirjailijoilla on takanaan pitkä yhteiskiertue, ja he ovat selvästi hitsautuneet yhteen esiintyjinä. Keskustelu eteni vaivattomasti kahdella kielellä.

Kustantajan aloitteesta käynnistyneen kirjeenvaihdon aikana kahden eri sukupolven kirjailijat lähenevät ja lopulta ystävystyvät. Kirjeet ovat aluksi tutustumista ja sävyltään tunnustelevia, pikkuhiljaa he uskaltavat haastaakin toisiaan. Kirjeet ovat melko pitkiä, jos vertaa vaikka vastikään ilmestyneeseen Röngän ja Tammisen kirjeenvaihtokirjaan. Ehkä on ollut helpompi varata harvempia ja pidempiä kirjoitussessioita kuin kirjoittaa useammin ja lyhyesti, molemmilla kun on tietysti omat kiireensä.

Yhdessä kirjeessä siirrytään jouhevasti aiheesta toiseen, ja aiheiden kirjo tosiaan on melkoinen. Pienen mittakaavan asioista hypätään pelotta maailmaa syleileviin teemoihin, eikä vaikeista aiheista vaieta. Pohdittavaa riittää isyydestä ilmastonmuutokseen ja mökkeilystä metoohon. Muistojen ja muistamisen tematiikkaa kiehtoo molempia, samoin heitä yhdistää rakkaus kieliimme, suomeen ja ruotsiin.

Yhteisestä ammatista on tietenkin paljon sanottavaa, siitä miten kirjoittamisen tavoissa ja urapoluissa on yhteneväisyyksiä ja eroja. Kirjeiden välityksellä kirjailijat myös keskustelevat saamastaan kritiikistä. Kirjaston tilaisuudessa kirjailijat hieman harmittelivat sitä, miten paljon kirjeissä käyty kritiikkikeskustelu on saanut sijaa kirjan arvosteluissa, vaikka kirjeissä se on vain yksi monista aiheista. Kriitikot ovat (ymmärrettävästi) halunneet puolustaa kantojaan. Taiteilija kun ei perinteisesti saisi kommentoida saamaansa kritiikkiä, se on tabu.


Bloggaajana kritiikkiaihe kiinnostaa, joten joudun tarttumaan siihen minäkin. Minulla ei ole tarvetta puolustella, vaan aiheen kiinnostava puoli on juuri se yleensä vaiennettu kirjailijan kokemus.

Suomessa kritiikin ääni on keskittynyt, ja viime aikoina on puhuttu paljon kritiikin määrästä ja laadusta. Kirjaston illassa Westö kommentoi aihetta muistuttamalla, että esimerkiksi Tukholmassa on neljä isoa lehteä, jotka julkaisevat painoarvoltaan merkittäviä kritiikkejä. Valta on hajaantuneempi kuin meillä, ja eri näkökannat pääsevät esiin. Yksi teilaus ei vielä tarkoita alamäkeä kirjamyynnille.

Molemmilla kirjailijoilla on laaja tuotanto – ja kokemuksia murska-arvioista lehtikritiikin muodossa. Itkonen kuvaa yhdessä kirjeessään tuntemuksiaan näin:

Mutta totuus on, että Perhosten vastaanotto veti aivoni solmuun, josta edelleen yritän niitä aukoa. Kun yritän edes miettiä mahdollista romaania, muistan tiettyjä arvosteluista mieleeni tarttuneita lauseita, ja nämä lauseet imevät minusta kaiken tarmon ja tulevat mielikuvitukseni tielle. Mitä vittua, minä ajattelen, miksi edes yrittää.

Kriitikon sanat jättävät jälkensä Itkosenkin kaltaiseen, pitkähkön uran tehneeseen kirjailijaan. Tylytyksestä ei välttämättä selviä pitkään aikaan, pahimmillaan se hankaloittaa työn jatkamista. Tuntuu epäreilulta, että kriitikon muutamassa tunnissa kirjoittama arvio voi lytätä kirjailijan monen vuoden työn. Ymmärrän turhautumisen, varsinkin jos kritiikki tuntuu hutaisten tehdyltä ja muusta kuin kirjan ansioista tai puutteista ponnistavalta.

Kritiikkikeskustelu koskettaa myös bloggaajaa, vaikka pienellä kirjablogilla ei ole kuin kourallinen lukijoita. Blogini alkuvuosina en ajatellut, että kukaan kirjailija ikinä eksyisi blogiini, enkä edes osannut ajatella kirjoittamiseni vaikutuksia. Nykyään olen blogien asemasta tietoinen ja harkitsen tarkemmin, mitä kirjoitan. Tätä nykyä jätän herkemmin kesken mielestäni huonot kirjat, mutta toisaalta pelkkä kehuminenkaan ei olisi uskottavaa. Välillä sanojen asetteleminen on vaikeaa. Yritän pitää ohjenuoranani sitä, että tehtäväni on innostaa ihmisiä lukemaan ja kirjoittaa erityisesti hyvistä kirjoista.

Tämä teksti tahtoo venyä jo nyt liian pitkäksi, silti vielä muutama sananen. Kirjeenvaihtokirja muistutti minua siitä, että kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta silti toisen kantaa voi ainakin yrittää ymmärtää. Kirjailijat eivät mitenkään myötäile toisiaan, vaan uskaltavat olla eri mieltä keskenään. Minäkään en aina ollut samaa mieltä kaikesta kirjoittajien kanssa, ja silti kirjaa oli mielenkiintoista lukea.

Kirjaston kirjailta huipentui yllätysohjelmanumeroon: haastattelija Weckstömin aloitteesta kirjailtaan yhdistettiin musiikkia! Kirjailijat ja muutama kirjaston henkilökunnan jäsen esittivät iltaa varten tehdyn kappaleen. Jos kuulin (ja muistan) oikein, sen tekemiseen olivat osallistuneet koko kolmikko Weckström, Westö ja Itkonen. Melankolinen musiikkinumero kokosi hyvin kirjan ja kirjakeskustelun langat yhteen, kaksikielisenä tietenkin. Kotimatkalla mietin, miten suuri ilo on, että omassa kotikaupungissa on maailman paras kirjasto!

Haastattelija Weckström, kirjastolainen rummuissa ja kirjailijat. Basisti on jossakin Westön selän takana.

Helmet 2020: 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.