August Strindberg: Neiti Julie (1888)

Alkuteos: Fröken Julie. Ett naturalistiskt sorgespel.

Suomentaja: Helena Anhava (1988).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 127.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oi ja voi, blogitauko venähti sitten ihan kuukauden mittaiseksi, ja sekös harmittaa. Iso gee on vienyt voimani kirjoittaa tai lukea mitään muuta kuin graduun liittyvää. Viimeiset teoriaväännöt ovat nyt paperilla ja reilun viikon päästä tuo ihanan kamala projekti vihdoin valmis. Tiedossa on varmasti vielä unettomia öitä ja viime hetken paniikki, mutta juuri tällä hetkellä olo on jokseenkin luottavainen: valmista tulee ja vieläpä ajallaan.

Blogihiljaisuus on nyt siis onnekseni rikottu! Palaan porisemaan lukemisistani kirjoituksella Strindbergin näytelmästä Neiti Julie, jolla osallistun myös Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Näytelmän koko nimi on Neiti Julie: naturalistinen murhenäytelmä ja sen on suomentanut Helena Anhava.

Kuva: www.bookcrossing.com

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat juhannusyöhön, kreivin kartanon keittiöön. Henkilöitä on kolme: kreivin tuleva perillinen Julie ja palvelijat Kristin ja Jean, jotka ovat pari. Juhannusta juhlitaan tanssien ja juoden, ja vire on hersyvän iloinen ja toiveikas. Julie on vastikään purkanut kihlauksensa ja alkaa juhannusyön kuplivassa tunnelmassa flirttailla Jeanin kanssa. Kristinin väsähdettyä Julie ja Jean jatkavat illanviettoa, vaikka se ei olekaan soveliasta. Yöttömän yön hurmassa tapahtuu jotakin, minkä voisi tulkita näytelmän käännekohdaksi.

Näytelmä kommentoi erilaisia rooleja ja valta-asetelmia. Yhtäältä on kahtiajako herrasväkeen ja palvelijoihin, toisaalta naisiin ja miehiin. Siinä, miten herrasväki käyttää määräysvaltaansa palvelijoitaan kohtaan, ei ole mitään ihmeellistä, kuten ei myöskään siinä, että miehen sana on näytelmän maailmassa selvästi painokkaampi kuin naisen. Mielenkiintoiseksi valtakysymykset tulevatkin sitten, kun osat vaihtuvat.

Öisten tapahtumien jälkeen Julie ei enää olekaan Jeanin yläpuolella, vaan roolit ovat päinvastaiset. Julien kunnia katoaa siveyden ja puhtauden mukana; hänestä tulee langennut nainen. Rakkaus vaihtuu vihaan ja inhoon, ylemmyys alemmuuteen. Nämä suuret kontrastit ja muutokset ylikorostuvat väistämättä, sillä näytelmän puitteet ovat niin suppeat (keittiö, yksi yö, kolme henkilöä). Valtapeli päättyy loppuratkaisuun, joka on naturalistisen rappiollinen. 

Neiti Julie ei uponnut minuun lainkaan. Vaikka kuinka yritin pitää mielessäni näytelmän iän, niin minua vaivasi jatkuvasti epäusko. Kaikki henkilöt olivat toinen toistaan ärsyttävämpiä enkä oikein saanut mistään henkilöhahmosta otetta. Suomennoksen kieli sen sijaan oli paikoin erittäin kekseliästä ja osuvaa. Siitä yksi lisäpiste.

Minna Canth: Köyhää kansaa (1886)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 53.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Ensipainoksen kansi. Kuva: SKS.

Köyhää kansaa kuvaa Holpaisen perheen elämää mieltä raastavassa puutteessa. Marilla ja hänen miehellään on neljä lasta: Anni-vauva, kaksi poikaviikaria ja Hellu. Hellu on lapsista vanhin ja auttaa äitiään askareissa ja vauvan hoidossa. Hellua Canth kuvailee seuraavasti:

Hän oli surkean näköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki, toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli niin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin viisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt.

Hellun lisäksi Mari-äiti kantaa huolta kolttosia tekevistä pojistaan, sairaasta vauvastaan ja työttömästä miehestään. Edes vanha tuttava ei tunnista Maria kadulla, koska huolet ja murheet, monet lapsivuoteet ja elämän raskas kuorma olivat ruumiin riuduttaneet. Köyhän kansan elo on eloonjäämistaistelua. Seurana ovat ainainen nälkä, sairaudet ja huoli huomisesta. Holpaisten perheellä on maallista omaisuutta hyvin niukasti, huonekalutkin hupenevat vuokrarästeihin.

Mari-äiti elää olosuhteiden vankina eikä osaa kuvitella lapsilleen parempaa tulevaisuutta, vaan povaa näiden joutuvan aikanaan vankilaan tai vaivaistaloon. Monestihan köyhyyden ja kurjuuden keskellä haaveillaan paremmasta tulevaisuudesta – edes jälkikasvulle. Sellaista ei kuitenkaan Canthin naturalistisessa kerronnassa tapahdu. Mari ei näe tilanteesta ulospääsyä, ja lopulta hänen on täysin mahdotonta kestää aina vain syvenevää kurjuutta.

Köyhyys 1800-luvun lopun Suomessa näyttäytyy tarinan valossa todella lohduttomana ja totaalisena. Leivän kuoren järsiminen ja kerjuulla kerättyjen leivänkannikoiden arvo kuvastavat sitä, että elämä todella oli hiuskarvan varassa. Huomattavaa on myös se, että Holpaiset eivät ole ainoita vähävaraisia teoksen maailmassa, köyhyys ei ole poikkeus.

Holpaisten naapurin suulla Canth ottaa suoraan kantaa kansalaisten eriarvoisuuteen:

– – panee se ihmiset välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallinen tämä maailman meno. Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteeseen nääntyy.

Novellin lääkäri tietää myös, mikä olisi ongelmaan paras lääke:

Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto.

Kaiken kurjuuden keskellä pilkahtelee kuitenkin sama hyväsydämisyys kuin Kauppa-Lopossa: vaikka itsellä menisi kuinka huonosti, jaksetaan auttaa toisia. 

Lukukokemuksena Köyhää kansaa oli synkkä ja koskettava. Vaikka Kauppa-Lopossakin sympatiani olivat Lopon puolella, Holpaisten elämän koettelemukset hiipivät aivan eri tavalla iholle. Luin tämän pienoisromaanin Minna Canthin Valitut teokset -kirjasta, joka on Fida-löytö muutaman vuoden takaa.

Muuten, löysin SKS:n sivuilta digikirjaston, jonne on digitoitu Juhani Ahon, Minna Canthin ja Aleksis Kiven teoksien ensipainoksia. Mainio sivusto, en ollut kuullutkaan tällaisesta! Siellä voi käydä vilkuilemassa kansia ja teosten painoasuja noin muutenkin.

Minna Canth: Kauppa-Lopo (1889)

Kustantaja: SKS.

Sivumäärä: 51.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: SKS.

Tämän Canthin novellin päähenkilö on homssuinen Lopo, joka on saanut lisänimensä kyvyistään kaupustelijana. Naturalistinen novelli seuraa Lopon värikkäitä, turmioon johtavia vaiheita Jyväskylässä, jonne tämä levoton kulkijasielu on ajautunut Kuopiosta.

Lopo on kaikkea muuta kuin kunniallinen nainen 1800-luvun lopun Suomessa. Veri vetää varkaisiin ja viinaksiin, mistä ajalle tyypillisesti seuraa toistuvia vankilareissuja. Canth kuvailee Lopoa rumaksi, kaulakin on kuin parkittu. Kasvoilla on nuuskaista limaa ja hiukset ovat takkuiset. Hänen tapansakaan eivät ole kovin viehättäviä:

Lopo veti nuuskaa sieramiinsa, aivasteli, niisti oikean käden sormiin ja hieroi niitä sitten kupeesensa. Sille kohdalle hametta tuli suuri ruskea läntti entisten lisäksi.

Lukijan myötätunto on kaikesta huolimatta tämän likaisen ja haisevan, hieman tunkeilevankin hahmon puolella. Lopo ryhtyy herkästi auttamaan leskirouva Kortmania, mutta palkaksi hän saa vain parjausta. Lopussa Lopolle käy juuri niin huonosti kuin vaan voi tällaisessa rappiokertomuksessa käydä. Vaikka hetken lukija jo ehtii kuvitella, että mitä jos sittenkin, mutta ei, vääjämätön on Lopon kohtalo. Kauppa-Lopo on lyhyehkö tarina, mutta sitä lukiessa ehtii pysähtyä monesti pohtimaan oikeudenmukaisuutta, moraalia ja lähimmäisenrakkautta.

Päivi Lappalainen kirjoittaa kirjan johdannossa, että Kauppa-Lopon naiskuva on kritiikki 1800-luvulla vallinneelle käsitykselle naisesta porvarillisena perheenemäntänä, äitinä ja kodin enkelinä. Kiertolaiselämää viettävä Kauppa-Lopo onkin kaikkea muuta: lapsensa toiseen kaupunkiin jättänyt, likainen ja räävitön.

Lopon hahmoon liittyy selkeä kahtiajako: vaikka hän on monilta piirteiltään epäkelpo, hän on samalla hyvin empaattinen ja sydämellinen. Kukaan ei siis ole täysin hyvä tai täysin paha – yhteiskunnan silmissä mallikkaan leskirouva Kortmanin kylmyys ja kykenemättömyys empatiaan korostavat Lopon sydämen hyvyyttä.

Minna Maijala tulkitsee väitöskirjassaan Passion vallassa (SKS, 2008) Kauppa-Lopon toiminnan olevan vaistojen, viettien ja addiktioiden determinoivaa. Julkijuopottelu on vienyt hänet vankilaan useamman kerran, eikä hänen houkuttelemisensa kuppilaan oluelle ole vaikeaa. Varastaminen on Maijalan mukaan Lopolle alkoholismin tavoin tauti. Lopo ei voi vastustaa sisäisiä ääniään esimerkiksi nähdessään vartioimattoman lompakon tai haistaessaan oluen tuoksun kuppilan ovella.

Kauppa-Lopo löytyy omasta kirjahyllystäni. Yhteisniteessä on myös toinen lyhyehkö kertomus, Agnes, johon palaan blogissani myöhemmin. Lähipäivinä blogiini on tulossa lisää kirjoituksia Canthista, sillä lukulistalla on tenttiä varten useampia hänen teoksiaan.

Kauppa-Lopo on luettavissa myös wikiaineistona täällä.

Juhani Aho: Helsinkiin (1889)

Kustantaja: SKS.

Sivumäärä: 96.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Helsinkiin on Juhani Ahon pienoisromaani, joka kertoo ylioppilas Antti Ljungbergin matkasta Kuopiosta pääkaupunkiimme opiskelemaan. Alkumatka taitetaan sisävesilaivalla Lappeenrantaan, josta jatketaan määränpäähän junalla. Antin matkaseurana on papiksi opiskeleva Pekka.

Antti ja Pekka muodostavat mielenkiintoisen vastaparin. Pekka alkaa heti laivalle päästyään tunnollisesti opiskella, kun taas Antti keskittyy pröystäilyyn ja lyöttäytyy hauskaa pitävien joukkoon. Antti tuntuu helsinkiläistyvän jo matkalla, ja ajatuskin kesästä maaseudulla on yhtäkkiä hänen mielestään kauheaa: Sen surkeammin tuskin voisi tapahtua ihmiselle. 

Antilla on hienot kuvitelmat tulevaisuudesta, mutta hän ajattelee lapsellisen uhmakkaasti, että kostoksi hänet torjuneelle Almalle hän ei mene koskaan naimisiin. Antti myös ylenkatsoo köyhempiään eli niitä ylioppilaita, jotka ovat ns. suomalaisista perheistä. Todellisuudessa Antti on aivan yhtä hukassa ja seurailee kokeneempien toimia.

Helsinkiin kuvailee 1800-luvun lopun maailmankuvaa ja käsityksiä siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Esimerkiksi, kun Antti juo itsensä humalaan, voi pahoin ja haluaa humalapäissään suudella buffettitarjoilijaa, hän ajattelee tulleensa juopoksi, rentuksi ja epäsiveelliseksi eläjäksi, josta ei ole kuin haittaa ja häpeää suvulleen.

Pidän Ahon kerronnasta paljon siksi, että se ei ole liian selittelevää. Vaikka Aho kirjoittaa Pekan pahoinvoinnista ryyppäyksen päätteeksi ja laivalla käydyistä ilotyttöjä koskeneista keskusteluista, ei mitään sanota suoraan, vaan hyvin kainosti kuvaillaan paita oli pahoin märkä. Saapumisillan jatkopaikkaan viitataan vain osoitteella Tarkk’ampujankatu 15. Lukija voi päätellä näiden ilmausten merkityksiä – tai olla päättelemättä. Kielen murrepiirteet ja tietysti vanhahtavuus lisäävät kerronnan kiehtovuutta.

Luin vuonna 1997 painetun, SKS:n kustantaman version. Teos on julkaistu Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa. Sarja on varmasti monille tuttu: siinä ilmestyy pehmeäkantisia kotimaisia klassikoita, ja mukana on aina asiantuntijan kirjoittama johdanto ja valikoima aikalaisarvosteluja. Lisää sarjasta ja luettelo saatavilla olevista kirjoista kustantajan sivuilta täältä.

Pirjo Lyytikäisen kirjoittamasta johdannosta käy ilmi, että Aho oli suunnitellut paljon laajempaa ylioppilasromaania, jossa seurattaisiin Antin vaiheita opiskelijaelämässä. Kertomuksen typistyminen novellimaisen lyhyeksi saattoi johtua Lyytikäisen mukaan monista seikoista: Ahon ongelmista laajan romaanin rakenteen kanssa, aikapulasta tai skandaalinpelosta. Painamattomat käsikirjoitusversiot nimittäin paljastavat, että Helsingin viettelyksissä Antti olisi hullaantunut naisista ja viinasta, ja kurjuuden huippuna sairastunut sukupuolitautiin. No, tällaisesta ”hurvittelusta” emme saa tässä kirjassa lukea, sillä tarina päättyy saapumispäivän iltaan. Johdanto on otsikoitu Ylioppilas rappion tiellä – ajan mukainen rappio vain on jopa hieman huvittavaa nykynäkökulmasta.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 150 vuotta Ahon syntymästä, ja Aho olikin paljon esillä juhlavuoden aikana. Juhlavuonna ilmestyi useita Ahoa käsitteleviä teoksia ja muun muassa lastukokoelmia. Ahosta kirjoitettiin paljon myös kirjablogeissa. Jaanan ja Karoliinan arvioiden innoittamana haluan lukea ainakin Panu Rajalan kirjoittamaan Naisten mies ja aatteiden (WSOY 2011, kustantajan sivuille tästä). Tämän lisäksi omassa kirjahyllyssäni odottelee Ahoa käsittelevä Pariisista Iisalmeen (toim. Nummi, Rossi ja Isomaa, SKS 2011, kustantajan esittelyyn tästä). Olen hamstrannut useampiakin mielenkiintoisia kirjallisuustieteellisiä opuksia, joihin annan itselleni luvan uppoutua sitten gradun jättämisen jälkeen.

Arvoin pitkään, saako Helsinkiin minulta kolmosen vai nelosen. Päädyin lopulta alhaisempiin pisteisiin, koska olen lukenut parempaakin Ahoa.

Edit 11.12.2014: Seinäjoki korjattu Kuopioksi.