Kirjeitä koulusta ja kirjoittamisesta – Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kansi: Martti Ruokonen.
Kinnusen ja Rytisalon kuva: Ofer Amir.

Kirjailijoiden kirjeenvaihto on kirjallisuudenlaji, joka vetää minua puoleensa. On aihe kuinka synkkä tai minulle vieras, on kahden viisaan ja pohdiskelevan ihmisen kirjeiden välityksellä käyty keskustelu ja ajatusten pallottelu nautinto lukijalle (tai tässä tapauksessa kuuntelijalle). 

Tässä jutussa perkaan ensin ajatuksiani Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen uutuuskirjasta Huokauksia luokasta ja lopussa esittelen lyhyesti muutaman muunkin kirjeenvaihtoteoksen.

Huokauksia luokasta on tuhti teos, jonka kansien välissä on Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjeenvaihtoa reilun vuoden ajalta, lopputalvesta 2022 kevääseen 2023. Molemmat ovat paitsi kirjailijoita, myös koulutukseltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia. Kirjeissään he ruotivat koulun nykytilaa ja valottavat välähdyksin myös omaa kirjoittamistaan, yhteistyötään kustannustoimittajan kanssa ja arkeaan.

Opettajuuden ja kirjailijuuden lisäksi kaksikkoa yhdistää myös kolmas asia, uupumus. Molemmat ovat uupuneet työssään ja olleet pitkillä sairauslomilla sen vuoksi. 

Kirjeenvaihdon aikana Rytisalo jättää opettajan virkansa, yrittää toipua vuosia jatkuneesta rasituksesta ja sopeutua uuteen ammatti-identiteettiin, joka rakentuu pelkästään kirjailijuuden varaan. Opettajuus istuu kuitenkin tiukassa. 

Kinnunen puolestaan luovii kouluarjen paikoin abrsurdeissakin käänteissä. Joustoa osa-aikaisuuden suuntaan ei ole, ja toistuvat uudistukset tiukkoine aikatauluineen kuormittavat ennestään väsynyttä. Hän ei ole (vielä ainakaan) valmis luopumaan opettajan työstään, vaan kirjoittaa ”harrastuksekseen”.

Tällaiselle kouluarjen ulkopuoliselle kirjeet avaavat konkreettisesti, mitä kaikkea muuta opettajan työ on kuin vain opetusvelvollisuuden määräämät oppitunnit. Se on suunnittelua, kokeiden järjestämistä, ylioppilaskoevalvontoja, yhteydenpitoa huoltajiin, opekokouksia ja monenlaista raportointia. Ja äidinkielenopettajilla hurjan tekstimäärän lukemista. 

En toki ennenkään kuvitellut, että työ olisi vain tuntien pitämistä, mutta silti kirjeet avasivat silmiäni. Miten kukaan voi selvitä tuosta kaikesta järjellisten työtuntien puitteissa? Varsinkin, jos suhtautuu työhönsä tunnollisesti, kuten Rytisalo ja Kinnunen tekevät. Heille työterveyden ohje onkin, että kokeile tehdä työsi seiskan arvoisesti.

Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin on helppo samastua. Miksi ihmeessä opettajia ei oteta mukaan uudistusten suunnitteluun?

Kirjeet eivät ole samanmielistä hymistelyä, vaan kirjoittajat uskaltavat olla asioista myös eri mieltä. Rytisalo esimerkiksi kirjoittaa, että Kinnusen paikalla luokkahuoneessa voisi seistä kuka vain pätevä opettaja ja että kirjallisuuskenttä menettää jotakin, kun tämä ei keskity täysillä kirjailijan työhön. Kinnunen kuitenkin haluaa toimia opettajana työn haasteista huolimatta. 

Kirjeissä vilahtelee ratkaisuehdotuksia nykytilanteeseen: mahdollisuus keskittyä oman aineensa sisältöihin, äidinkielen sisältöjen rajaaminen äidinkieleen ja kirjallisuuteen, malttia opetussuunnitelmien muutostyöhön ja riittävästi resursseja oppilashuoltoon. 

*

Rytisalon ja Kinnusen kirja palautti mieleeni useamman tärkeän lukumuiston. Blogin historiasta kaivelin jutun Paul Austerin ja J.M. Coetzeen kirjeenvaihtoteoksesta Tässä ja nyt: kirjeitä ystävyydestä. Mikä järkytys, että tuon kirjan lukemisesta on jo yli kymmenen vuotta! Noihin aikoihin luin paljon Austeria, mutta nyt huomaan, että viimeisin suomennos 4321 jäi kesken. Silti odotus alkoi viritä, kun näin Tammen sivuilla, että ensi huhtikuussa on luvassa tuoretta Austeria: silloin suomennetaan Baumgartner.

Edellistä tuoreempi lukukokemus on Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen: pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta. Rönkä ja Tamminen ovat paitsi kirjailijoita molemmat, myös isä ja poika, mikä tuo omat mausteensa teokseen. Mieleeni painui, miten suhde muuttui ja syveni kirjeiden (ja niissä olevien paljastusten) myötä.

Ai niin, ovathan vielä Westö ja Itkonen! Mainio 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä kulki mukanani pitkään, luin sitä yhteensä yli puolen vuoden ajan. Ajanjakso kirjan ja kirjeiden kanssa päättyi siihen, kun kävin katsomassa kirjailijoiden haastattelua, joka puolestaan päättyi yhteiseen, kaksikieliseen musiikkinumeroon.

*

Mutta nyt päätän huokailuni kirjeenvaihtoteosten perään ja muistutan, että tulevilla Helsingin kirjamessuilla Rytisalon ja Kinnusen yhteishaastattelua voi seurata Hakaniemi-lavalla sunnuntaina 29.10. kello 12.30. Myös etänä verkossa, jos messuhulinoihin ei paikan päälle pääse tai jaksa.

Helmet 2023: 23. Kirja on iso.

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. Kuuntelin kirjan Sanna Majurin ja Unto Nuoran lukemana äänikirjana BookBeatista. Lainasin painettuna kirjastosta kuvaa varten.

Opettajan uupumuksen vuosi – Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 287 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Elna Suorajärvi on eläkeikää lähestyvä kansakoulunopettaja, jota kukaan ei enää halua palkata vakivirkaan. Lisäksi terveys reistaa ja oma sisko heittää ulos yhteisestä talosta. Kun kesä kääntyy syksyyn vuonna 1947, Elna suuntaa jälleen yhdeksi vuodeksi uuteen kouluun, nyt venekyyti vie rajaseudulle lähelle Neuvostoliiton rajaa. Asiat olisivat järjestyksessä ainakin ensi kesään saakka.

Pimeät kuut on alaotsikoltaan Talvikirja, ja siinä seurataan minäkertoja-Elnan vaiheita yhden kouluvuoden ajan. Arjen kuvauksen rinnalla avataan hiljalleen taustoja sille, miksi yli kolmekymmentä vuotta opettajana toiminut pätevä nainen joutuu ottamaan vastaan sen, mitä annetaan.

Talvi kuluu Niemen koulussa, joka on pelkkä homeinen parakki, sinne ei johda edes tietä. Rakennuksessa on yksi luokkahuone ja Elna sen ainoa opettaja. Supistetussa kansakoulussa Elna joutuu opettamaan eri-ikäisten lasten ryhmiä vuorotahtiin. Hän valmistelee tunteja ja oppimateriaaleja yöt pitkät, koska johtokunnalla ei ole ymmärrystä tarvittavista kirjoista, vihoista tai muista tarvikkeista.

Elnan elämänpiiri kutistuu luokkahuoneen ja oven takana olevan oman huoneen kokoiseksi. Työ valuu vapaa-ajalle ja oma heikko vointi alkaa näkyä luokkahuoneessa. Elna uupuu. Elna on käynyt seminaarinsa ja tehnyt työtä vuosikymmenet, joten hän tietää olevansa pätevä ja hyvä työssään – uupumus saa Elnan epäilemään omaa osaamistaan, ja kaikki tuntuu valuvan sormien välistä.

Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.

Pimeä valuu uupuneeseen, mutta Elnan talveen mahtuu myös opettajan arjen kirkkaampia hetkiä. Hän kokee tyydytystä työn äänistä, kun oppilaat toimivat synkroniassa, kun kaikki viimein oppivat kertotaulun. Opettajan työn historiaa tarina valottaa kiehtovasti. Aikanaan työn luontoisetuna saattoi olla navetta tai peltoala. Välähdyksiä tulee myös siitä, miten epätasa-arvoisesti miehiä ja naisia opettajina kohdeltiin, miten vaatimukset ja luontoisedut olivat sukupuoleen sidotut.

Kirja pohtii opettajan identiteettiä laajemminkin. Elna suhtautuu työhönsä tunnollisesti, mutta hän pitää mieluusti oppilaisiinsa etäisyyttä, hän ei kaipaa lapsukaisia helmoihinsa. Tarvitseeko opettajan olla lapsirakas, vai riittääkö, että hoitaa työnsä hyvin? Kutsumuksen lisäksi työhön on voinut kokea muunkinlaista imua: opettajan ammatti oli 1900-luvun alussa harvoja keinoja naiselle itsenäistyä kätilön lisäksi. Entä minkälaisena opettaja saa näyttäytyä, kun hän on aina tarkkailun kohteena?

Sutjakkaasti etenevä tarina pitää otteessaan, sillä Kinnunen heittelee koukkuja lukijalle heti alussa ja taitavasti pitkin matkaa. Miksi suhde Salli-siskoon on katkolla? Mikä Elnan terveydessä on vikana? Kuka on Niilo, jota Elna välillä puhuttelee, mitä heidän välillään on? Perinteistä proosakerrontaa katkovat erilaiset dokumentit, on ansioluetteloa ja tavaralistoja. Jokainen näistä herättää omia kysymyksiään. 

Pimeät kuut herättää henkiin sodanjälkeisen rajaseudun puutteineen. Preesensissä etenevä kerronta tuo lähelle Elnan aistihavainnot ja tunteet. Lumen kylmyys hyväilee kehoa, häpeä hulmahtelee ja kiukku kuplii. Talvipimeän lisäksi kuvataan Elnan luonteen pimeitä sävyjä. Lukija saa nautiskella mehevistä kielikuvista ja sanavalinnosta. Pitkä päivä kimoilee koko vartalossa.

Paikoin olisin kaivannut pysähtymistä, monia mielenkiintoisia asioita vain sivutaan. Tämä ratkaisu jättää paljon lukijan pääteltäväksi, mutta utelias mieli olisi mieluusti mennyt syvemmälle.

Kun on viime vuonna lukenut kirjailija-opettaja Tommi Kinnusen opettajantyössään kohtaamasta uupumuksesta ja seurannut häntä Twitteristä, tunnistaa aiheen. Fiktio on fiktiota, mutta epäilemättä Kinnunen on kirjoittanut romaanihenkilölleen omia kokemuksiaan ja tuntojaan: miten opettajalle yritetään sysätä kaikkea opetustyöhön kuulumatonta työtä, miten koulua halutaan tarjota ratkaisuksi kaikkeen. Miten mustaksi maailma käy, kun yhden ihmisen rajat tulevat vastaan.

Talvi on pitkä ja pimeä, mutta sen jälkeen koittavat aina kevät ja kesä. Elnaan tulee tarmoa ja tarinaan toiveikkuutta, vaikka kouluvuoden päätyttyä Elnalle pimeimmät kuut taitavat olla vasta edessä.

Helmet 2022: 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva.

Jalkapatikassa halki poltetun Lapin – Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2020. 351 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Tommi Kinnusen tuorein romaani Ei kertonut katuvansa on vaellusromaani, jossa eletään kesäksi kääntyvää kevättä 1945. Sodan päättyminen lähestyy. Saksalaisten joukot vetäytyvät Pohjois-Norjasta, eikä laivoissa enää ole tilaa apuna olleille suomalaisnaisille. Edessä on kuljetus vankileirille Hankoon, kun muutaman onnistuu paeta kuljetuksessa. He aloittavat matkan kohti kotia.

Matkaa Pohjois-Norjasta kohti Rovaniemeä ja edelleen Kuusamoa taittaa viisi naista, jotka eivät ennestään tunne toisiaan. Naisten päät on ajeltu häpeän merkiksi, mukanaan heillä on vain muutamia tavaroita. Määränpäänä heillä on koti, josta kukaan ei tiedä, onko sitä enää olemassa ja missä kunnossa se on. 

Naiset ovat palaamassa sodasta, johon osallistumista ei heidän kohdallaan katsota hyvällä. Miehillä on taustalla turvanaan komentoketju, ja he palaavat rintamalta sotasankareina. 

Sodassa miehistä oli aina joku vastuussa, mutta nainen oli kaikille saalis.

Vapaaehtoisina Suomen liittolaisten matkaan lähteneet naiset on leimattu saksalaisten huoriksi, vaikka useimmat heistä työskentelivät toisenlaisissa töissä, kuten konttoreissa ja kanttiineissa. 

Aikanaan Irene, Veera, Aili, Katri ja Siiri ovat jokainen tehneet lähtöpäätöksensä omista syistään. 

Olipa heidät johtanut pohjoisen meren rannalle velvollisuudentunne, aate, rakkaus tai mahdollisuus työhön, olivat ihanteet kuolleet jo ensimmäisten viikkojen aikana. Vaikka naisten ruumiisiin ei sota ollut iskenyt haavaa, olivat mielet silti niin riekaleina, että he häpesivät sitä. 

Viiden naisen joukko hitsautuu yhteen karulla taipaleella, mutta he eivät ystävysty – vähäpuheiset naiset keskittyvät matkan etenemiseen. Kukaan naisista ei ole selkeästi päähenkilö, vaikka Ireneen lukija pääsee tutustumaan parhaiten. Loputtomalta tuntuvan jalkapatikan aikana jokainen viisikosta kantaa mukanaan sodan muistoja.

Tuntuu, että vihaan naisia kohtaan tiivistyvät kaikki sotavuosina kerääntyneet kaunat. Naisia pyritään hallitsemaan pelolla ja kauhutarinoilla. Myös hurja satojen kilometrien vaellus on vaaroja täynnä: on miinoja, rajavartijoita, naisiin penseästi suhtautuvia siiviilejä. Mutta on myös heitä, jotka lämmittävät ohikulkijoille saunan. 

En keskittynyt siihen, onko naisten taivaltama matka realistinen tai miten siitä oli vähäisillä ruokavarannoilla mahdollista selvitä. Kinnunen on ymmärtääkseni rakentanut fiktionsa taustatyön avulla, eivätkä uskottavuusseikat noussseet minulle merkitykselliseksi. Saatoin vain todeta, että poikkeustilanteet saavat ihmisen venymään uskomattomiin suorituksiin ja vaelsin mukana.

Tärkeimmäksi nousee askel askeleelta etenevän vaellusromaanin tunnelma. Se imaisee mukaansa. Naisten matka on kaikkea muuta kuin helppo, mutta kerronta etenee vaivatta. Vieläpä kun Kinnunen kertoo väkevän tarinansa tarkalla, hiotulla, mutta elävällä kielellä, niin lukeminen on pelkkää nautintoa.

Kinnusen aiemmat kirjat Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti ovat kaikki olleet taidokkaita teoksia, mutta nyt minusta tuntuu, että luin hänen parhaan kirjansa. Toivotan kirjalle menestystä Finlandia-mittelössä.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa kirja osuu esimerkiksi kohtaan 46. Kirjassa on sauna. 

Tommi Kinnunen: Pintti

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2018.
156 sivua e-kirjana.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Tommi Kinnusen kolmas romaani Pintti kertoo kolmesta sisaruksesta kylässä, jonka elämä kiertyy lasitehtaan ympärille. Kolmenpäivänromaani sijoittuu 1940-luvun loppuun ja 1950-luvun alkuvuosiin. Tarina sukeltaa intensiivisesti tehtaan arkeen ja lasinpuhalluksen maailmaan. Siinä samalla lukija tutustuu kylän ja tehtaan väkeen sisarusten vaiheiden kautta. Jussi on sisaruksista vanhin ja hänen näkökulmaansa seurataan ensimmäisenä. Keskivaiheilla keskiössä on Helmi, lopuksi Raili.

Romaanin nimeksikin päätynyt pintti on lasimurskaa, ylijäämälasia, jolla on aikojen saatossa tasoitettu notkelmia ja painaumia lasitehtaan ympäristössä. Näin tehdas ulottaa vaikutuspiirinsä maaperään asti, aivan kuin sen hierarkia vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin ja koko kyläyhteisön elämään. Tehtaan piirissä on nimittäin tiiviisti koko kylä. Tehtaan pilli rytmittää arkea, ja työpaikka tehtaalla on kylässä selviämisen elinehto. Jos olet disponentin suosiossa, asemasi on turvattu, jos taas et, ajaudut ulkokehälle.

Jussi havainnoi äänet, värit ja muodot tarkasti. Aistiherkällä ja omalaatuisella miehellä on hyvän aikaa tehtaalla suojatyöpaikka, vaikka itse hyttien työn tempo on hänelle liikaa. Surumielinen Helmi taas on pienen tytön äiti, jonka arki on selviytymistä tehdastyössä ja perheenäitinä. Raili puolestaan on kyläläisten puheissa "Helsingin huora" värikkään menneisyytensä vuoksi. Hän on niitä harvoja kyläläisiä, jotka onnistuvat sinnittelemään ilman tehtaan vakituista tiliä tilapäistöitä tekemällä.

Elämänpiiri on monella kyläläisellä pieni. Oman kodin ja tehtaan lisäksi elämään kuuluvat osuuskauppa ja työväentalo. Tarinasta nousee useita vastakkainasetteluja, kuten maaseutu ja kaupunki, kartano ja tehdastyöläiset, miehet ja naiset sekä Jussi ja muut kyläläiset. Vastakkain, tai ehkä paremmin rinnakkain, ovat myös kauneus ja rumuus, sillä kaikkein kauneimassakin lasissa on mukana pinttiä, ylijäämää. Lasitehtaan kauniiden esineiden taustalla oleva työ on myös raskasta, kuluttavaa, joskus kohtalokastakin.

Sodan aikana naiset pyörittivät tehdasta, mutta sodan jälkeen palattiin vanhoihin asetelmiin.

Vaikka salissa on sekä miehiä että naisia, he työskentelevät selvästi erillään. Miehet hiovat lasia tilan toisessa reunassa ja toisessa naiset piirtävät viivoja merkkauslevyjen ääressä.

Naiset tekevät tehtaalla äänettömiä töitä, miesten työskentelystä lähtee monenmoista ääntä: taljojen huminaa, voimapyörien vikinää, lasin kilinää sekä kirskuvaa ja sirisevää ääntä.

Kinnunen on todella perehtynyt aiheeseen, ja lasitehtaan arki herää eloon kirjan sivuilla. Lasi innoittaa kirjailijan kieltä: ääni on paksua kuin sula lasi, ilma on terävää hengittää, miehet ja naiset olivat kaikki palaneet sodassa hauraiksi kuin lasi. Sanaston runsaus ja kielikuvien tarkkuus tekivät minuun vaikutuksen ‒ mihin kaikkeen suomi taipuukaan!

Sivuhuomiona minun on pakko mainita siitä, miten Hesarin kritiikissa pidettiin Kinnusen käyttämää supsuttamista "alentuvana ja söpöstelevänä naisverbinä, jonka näkeminen sattuu silmiin". Kriitikon mukaan Kinnunen näin vahvistaa stereotypioita naishahmojensa kuvauksessa. Naiset siis tarinassa supsuttavat toisilleen saunassa. Hieman ihmettelin arviota lukiessani tätä yhden verbin teilausta, koska samankaltaista verbiä kirjassa käytetään kuvaamaan myös miesten toimintaa: "Jotkut vanhemmista puhaltajista, niistä joiden kanssa isä riitautui pahiten, supsuttelevat isän kuolleen, mutta sellaisia Jussi ei kuuntele."

Kinnunen käsittelee hahmojaan rakkaudella, mutta säälimättömästi. Paras imu tarinassa on sen alkuvaiheilla, loppua kohden se jo hieman höllensi otettaan. Minua kyllä kiehtoivat henkilöiden vaiheet ja kohtalot aivan loppuun saakka, mutta ehkä ongelmani on tuo näkökulmatekniikka. Pintti on nykyään niin tavanomaiseen tapaan jaettu kolmen keskeishenkilön tarinoiden mukaan, ja tällä kertaa näistä ensimmäiseen kiinnyin eniten. Raili ja Helmikin kiinnostivat, mutta hieman petyin, kun jouduin päästämään Jussin etäämmälle.

Vaikka luin kirjan lähes ahmaisten, tarina ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan. Ihmisten kohtalot pohdituttivat vielä kauan lukemisen jälkeen. Jäin myös miettimään, miten vähän ihmisillä oli omaisuutta kirjan tarinan aikaan. Perunkirjoitukseen ei välttämättä tullut montaa riviä. Astioita, muutamia huonekaluja, petivaatteita. Nykyiseen tavarapaljouteen verrattuna tämä tuntuu käsittämättömältä. Kuinka moni nykyihminen Suomessa edes pystyisi listaamaan omistamansa tavarat ilman suurimittaista inventaariota?

Ajankuvan lisäksi Pintistä tulee oppineeksi yhtä ja toista lasitehtaasta ja lasinpuhaltamisesta. Nyt ymmärrän, miksi Taalintehtaalla paikallisen lasipuhaltajan paja on nimeltään Lasihytti - Glashyttan. Kirja myös herätti tiedonjanoa. Viime viikkoina olen googlaillut muun muassa yliopiston kirjaston evakuointia, Suomen lasiteollisuuden historiaa ja Nuutajärveä, jonka kuulin olevan tarinan paikkakunnan esikuva. Enkä vain voi lakata hämmästelemästä sitä, miten pintillä, siis lasimurskeella, on oikeasti tasoitettu lasitehtaan lähiseutujen maastoa. Ajatus puistattaa.

Lukupesäni loppukesän auringossa.

Kinnusen romaani ilmestyi elokuussa, kun olin viettämässä etätyöviikkoa mökkisaaressamme. Pääsin ensimmäistä kertaa nauttimaan e-kirjan kätevyydestä toden teolla: saatoin alkaa lukea uutuusromaania heti sen ilmestymispäivänä saaressa ilman reissua mantereelle. Työpäivän jälkeen oli palkitsevaa uppoutua pehmeään lukupesääni ja Kinnusen vetävään tarinaan. Kauan se vei, mutta nyt olen totaalisesti myyty e-kirjoille. 

Pintti muualla: Kirsin Book Club, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (2015) & Tommi Kinnunen: Lopotti (2016)

Äänikirjoista bloggaaminen on haastavaa, varsinkin jos kuuntelun ja kirjoittamisen välinen aika venähtää. Tekstiin ei voi palata, parhaita kohtia ei voi lukea uudelleen, joskus jopa henkilöhahmojen nimet unohtuvat. Näin kävi kahdelle äänikirjalle, jotka kuuntelin aiemmin keväällä: Elina Hirvosen Kun aika loppuu -teokselle ja Tommi Kinnusen Lopotille.

Molemmat tässä tekstissä esitellyt kirjat ansaitsisivat omat bloggauksensa, koska ovat ainutlaatuisen hienoja. Minun tekisi mieli jopa lukea ne uudelleen ihan painettuina kirjoina, koska haluaisin makustella tekstiä, pysähtyä ja lukea parhaat kohdat useaan kertaan. Teen tämän ehkä jonakin päivänä, mutta nyt haluan tuoda teokset Kirjakimaraan, jotta ne eivät unohtuisi minulta ihan kokonaan. Nyt kun molempien kirjojen kuuntelusta on vierähtänyt tovi, en pysty kirjoittamaan kovin tarkkoja teoskuvauksia, vaan keskityn lähinnä kirjojen jättämiin muistikuviin ja tunnelmiin.

Hirvosta ja Kinnusta yhdistää näiden äänikirjakokemusten lisäksi se, että olen nähnyt heidät molemmat Helsinki Litin lavalla; Hirvosen vuosi sitten ja Kinnusen tänä vuonna. Tämä on vain hauska sattuma, jonka halusin mainita, sillä asia ei liity mitenkään siihen, että kirjat päätyivät tähän samaan tekstiin. Syy on oikeastaan siinä, että molemmat onnistuivat yllättämään ja vakuuttamaan minut etukäteen kokemistani epäilyistä huolimatta.

WSOY/BTJ 2015. 6 t 38 min.
Lukija Krista Putkonen-Örn.

Vuosi sitten nähty festariesiintyminen ei vielä silloin saanut minua kiinnostumaan Hirvosen kirjoista, ja hänen aiempi teoksensa Kauimpana kuolemasta jäi minulta kesken. Päädyin kuuntelemaan Kun aika loppuu -teosta hieman vastentahtoisesti, kun ei muitakaan äänikirjoja ollut tarjolla. Epäileväinen asenteeni kääntyi pian mielenkiinnoksi, ja toivoin työmatkojen kestävän pidempään, vain jotta saisin kuulla, miten tarina etenee.

Kun aika loppuu sijoittuu lähitulevaisuuteen. Aslak on koulupoika, joka on aina ollut vähän omanlaisensa, eristäytynyt ja masentuneisuuteen taipuvainen. Aslak on aiheuttanut huolta äidilleen, joka on ammatiltaan ilmastotutkija. Aslakin sisko on saanut pärjätä itsenäisemmin, kun äidin huomio on kohdistunut poikaan. Siskosta on tullut lääkäri, joka työskentelee nyt Somaliassa.

Äiti ja sisko yrittävät pelastaa maailmaa ammattiensa kautta, kun taas Aslak ottaa käyttöön järeämmät keinot. Hän on tutustunut netissä ihmisiin, joiden mielestä maailmassa on liikaa ihmisiä ja asialle on tehtävä jotakin. Eräänä päivänä Aslak kapuaa Lasipalatsin katolle ja alkaa ampua.

Kirja on ajankohtainen ja pelottava. Hirvonen on luonut tulevaisuuden realistiseksi: ilmastonmuutoksen seuraukset näkyvät. Hirvonen kuvaa koskettavasti läheisten tuntoja, kun yksi perheestä tekee jotakin pahaa. Myös yksinäinen Aslak on ymmärrettävissä. Kaiken kruunaavat Hirvosen harkitut lauseet ja paikoin jopa runollinen kieli.

WSOY 2016. 11 t 12 min.
Lukija: Krista Putkonen-Örn.

Kinnunen puolestaan vakuutti minut jo Neljäntienristeys-romaanillaan, jonka nostin vuoden parhaaksi
kotimaiseksi kirjaksi Blogistanian Finlandia -äänestyksessä vuonna 2014. Kinnusen esikoinen oli minulle niin suuri lukukokemus, etten uskonut jatko-osan yltävän lähellekään edeltäjänsä tasoa. Odotin floppia, koska sitähän jatko-osat usein ovat. Vaan väärässä olin: Lopotti meni ihan yhtä lailla ihon alle, kosketti ja liikutti.

Kuten Neljäntienristeyksessä, myös Lopotissa seurataan useamman Löytövaaran suvun jäsenen elämää. Muista henkilöhahmoista ja sukulaisuussuhteista voi lukea kirjasta kirjoitetuista lukuisista blogiteksteistä, sillä haluan keskittyä Helenaan, sokeaan tyttöön ja hänen kasvutarinaansa.

Kinnunen onnistuu pääsemään lapsena sokeutuneen Helenan päähän niin, että lukijakin pääsee kokemaan hyvin aidon oloisen sokean maailman. Vasta yhdeksänvuotiaana Helena lähetetään sokeainkouluun Helsinkiin, kauas kotoa. Rankassa koulussa hänestä kasvaa itsenäinen ja määrätietoinen nuori nainen. Kuljin Helenan mukana vaivatta koulun käytävillä ja Helsingin kaduilla. Koulun jälkeen musiikillisesti lahjakas Helena opiskelee musiikkia ja työskentelee pianonvirittäjänä. Helena ei alistu sokealle varattuun rooliin, vaan tekee rohkeita ratkaisuja elämässään.

Mikään menestystarina Helenan elämä ei ole, sillä siihen tulee tummia sävyjä, mustiakin. Ensin on lapsettomuutta parisuhteessa, lopulta sydäntä raastava yksinäisyys. Helenan vanhuuden kuvausta en voinut kuunnella kuivin silmin.

Kinnusen taidokkuus on mykistävää. Teksti etenee niin vaivattomasti, kepeästi, vaikka aiheiltaan hänen kirjansa eivät ole kevyitä. Helsinki Litissä pääsin näkemään, että myös esiintyminen on Kinnuselle ongelmatonta. Kinnunen kuvailee itseään opettajaksi, joka kirjoittaa — hän ei ole luopunut päivätyöstään kirjoittamisen vuoksi eikä ilmeisesti ole aikeissakaan sitä tehdä. Kinnunen ei kuulemma viihdy kirjallisissa piireissä vaan kokee niissä ulkopuolisuuden tunteita.

Keskustelussa Kinnunen ja Lipson analysoivat, että Lopotissa ja Lipsonin tuoreimmassa Detroitissa on samoja elementtejä. Kuin kahdelle lapselle olisi annettu samat legot, ja ne tekee niistä ihan erilaiset rakennukset. Detroit pääsee siis lukuun myös! Tommi Kinnusen ja Katri Lipsonin Helsinki Lit -keskustelu on katseltavissa täällä.

Molemmat äänikirjat lukee Krista Putkonen-Örn, joka suoriutuu tehtävästään moitteetta. Lukija ei vie liikaa huomiota tarinalta eikä yritä liikaa.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 334.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys oli yksi viime vuoden kuumimmista kirjatapauksista. Kohu alkoi Antti Majanderin ylistävästä kritiikistä Helsingin Sanomissa, teki kuusamolaissyntyisestä äidinkielen opettajasta julkkiksen ja johti lopulta siihen, että kirja oli ehdolla sekä Hesarin esikoispalkinnon että Finlandia-palkinnon saajaksi. Palkinnot menivät toisaalle, mutta mediamylläkän seurauksena moni löysi jouluna kääreistä tämän puhutun esikoisen. Niin minäkin.

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen kertomisen helppous. Teksti etenee kuin itsestään, eikä mikään tunnu pakotetulta. Kirja ei todellakaan ole kepeä, siitä pitävät ahdistavat ja raskaat aiheet huolen, mutta Kinnunen käsittelee aiheitaan niin, että lukijalle jää tilaa hengittää.

Tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Suomeen, paikkaan, jossa neljä tietä risteävät.  Myös kerronnallisesti ollaan neljäntienristeyksessä, sillä kirjassa on neljä kertojaa. Elämää selkosilla seurataan sadan vuoden ajan, 1800-luvun lopulta vuoteen 1996. Jokainen kertoja valottaa suvun vaiheita omasta näkökulmastaan.

Maria toimii kätilönä 1800-luvun lopulla ja on muutenkin aikaan nähden harvinaisen itsenäinen nainen. Hän saa lapsen, Lahjan, mutta ei huoli miestä riesakseen. Lahja saa myöskin aikanaan aviottoman lapsen, mutta toisin kuin äitinsä, hän haluaa ison perheen. Lahja nai Onnin, joka kohtelee Lahjan lasta kuin omaansa, ja he saavat yhteisiä lapsia. 

Kolmas kertoja on Kaarina, Lahjan ja Onnin miniä. Hän on moderni nainen, joka juo punaviiniä ja haluaa keittiöönsä jääkaapin. Viimeisenä ääneen pääsee Onni, tarinan avain. Jokin kaihertaa tätä tunnollista sotamiestä ja rakastavaa aviomiestä. 

Salailun ja puhumattomuuden kulttuuri vaikuttaa kirjan kaikkiin henkilöihin. Jokainen kertoja on kuitenkin vahvatahtoinen oman tiensä kulkija. Roolit määrittävät heistä jokaista, ja jokaiseen rooliin liittyvät toimintaohjeet: kätilöä ja sotamiestä velvoittaa vala, lottaa säännöt ja vaimoa avioliittolupaus. Kukaan ei voi loputtomasti paeta omaa luontoaan edes roolinsa varjoon, vaikka kuinka yrittäisi.

Aikajänne on pitkä ja kertojia monta, mutta rakenne toimii. Arvostan sitä, että lukijaa ei pidetä tyhmänä. Kaikkea ei tarvitse selittää juurta jaksain, vaan tarinaan voi jättää aukkoja lukijan täytettäväksi ja vihjeitä pääteltäväksi. 

Kinnunen onnistuu luomaan henkilöistä niin kokonaisia, että heidän ratkaisujaan ja tekojaan ymmärtää, vaikkei aina hyväksy. He alkavat tuntua tutuilta, piti heistä tai ei. Henkilökaarti herättää monenlaisia tunteita: vihaa, ärtymystä, sympatiaa, toiveikkuutta. Marian vaiheita kätilönä olisin seurannut mieluusti pidempäänkin. Onnin elämäntarina oli minulle nelikon koskettavin. 

En pelkää rujoakaan tekstiä, mutta oli kaivattua vaihtelua lukea raskaista ja rumista aiheista ilman että eritteet tirskuivat naamalle. Toki tässä niitäkin on, mutta maltillisesti.

Neljäntienristeys on rehellinen romaani. Siinä on samaa perisuomalaisuutta kuin vaikkapa Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa. Moniäänisyys ja fragmentaarisuus tuovat kerrontaan kuitenkin toivottuja tasoja, joilla lukija pääsee hyppimään ja oivaltamaan.

Neljäntienristeyksen kaltaiset teokset saavat minut rakastamaan kotimaista kirjallisuutta, vaikka viime vuodet lukemiseni onkin painottunut käännöskirjallisuuteen. Olen myyty.

// edit 6.1.: Kinnunen on kotoisin Kuusamosta ja asuu nykyisin Turussa