Runokirjajoulukalenteri: luukku 23 – Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

Anna Elina Isoaron kolmas runokokoelma Tämänilmaiset on kirja surusta, oman lapsen menettämisestä. Omakohtainen teos on koskettava, ilmava ja oivaltava. Tuskaa on, mutta se ei tukehduta lukijaa.

Runoissa kuolemasta puhutaan suoraan, heti eteisessä vastassa ovat ”kauluri, kurahanskat ja kuolema”. Menetys läpäisee kaiken. Lapsen nimi Veikko kaiverretaan graniittiin, syntymällä ja kuolemalla on sama päivämäärä. Syntyvän ja kuolevan mitat ovat samat.

Kokoelman nimi Tämänilmaiset viittaa heihin, jotka jäävät suremaan: äitiin, isään ja isoveljeen, muihin läheisiin.

Surulle ei ole diagnoosia, mutta se halvaannuttaa, tekee tavallisen arkipäivän läpiviemisestä vaikeaa, liki mahdotonta. Arki on kuitenkin se, mikä vie eteenpäin. On palautettava kirjaston kirjat ja vietävä esikoinen hammaslääkäriin.

Surun sävyttämät tunteet ja havainnot saavat runoissa toisinaan Alias-pelikortin muodon, toisinaan lainataan aineksia saduista ja itkuvirsistä.

Osiosta Riite valikoin päivän katkelman:

neulasia hississä


arjen ja pyhän suhde ei ole tasa-arvoinen
avun ja katastrofin


kuolinsyyraporttia odottaessa
postiluukku kolahtaa
iloista joulua

Ystävällinen jouluntoivotus on irvokas, kun oma elämä on juuri romahtanut. Kaikenlainen hyvää tarkoittava tuki ja apu voi tuntua väärin mitoitetulta tai jotenkin vain vääränlaiselta. Voiko mikään oikeastaan olla oikein, kun oma lapsi on vastikään kuollut?

Surevalle runon puhujalle joulu on neulasia hississä. Pyhän vietto on erilaista kuin koskaan ennen, hän kun ei haluaisi mitään muuta kuin elää vastasyntyneen kanssa arkea rutiineineen.

Näin joulun aatonaattona Tämänilmaiset muistuttaa siitä, että tämäkään joulu ei ole kaikille ilon juhla. Jos elämässä on yksinäisyyttä, surua tai muita menestyksiä ja haasteita, ovat joulunpyhät vain päiviä, joista on selvittävä.


Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset. Aviador 2023 (2. p.). 83 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jonna Nisu. Kannen maalaus: Aino Louhi.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 15 – Marja-Leena Mäkelä: Hitaasti huomiseen

Runokirjajoulukalenterissa kiidetään kohti jouluaattoa, johon on enää yhdeksän yötä! Runo kuitenkin muistuttaa kiirehtimään maltilla. Tänään käyn Marja-Leena Mäkelän tahdissa Hitaasti huomiseen.

Mäkelän nimi on monelle kirjastolaiselle tuttu. Hän teki uran kirjastonhoitajana ja sanataideohjaajana sekä on kirjavinkkauksen tienraivaaja Suomessa. Tässä Alajärvellä 1946 syntyneen Mäkelän toisessa kokoelmassa hahmottuu kaari lapsuudesta eläkekotiin Uudellamaalla.

Rempseiden runojen innoittajina ovat toimineet niin Juice, Jo Nesbø kuin lukuisat muutkin sananiekat. Tarinallisissa runoissa kaikuvat muistot ja arkiset havainnot. Nämä runot eivät kainostele, niissä räiskyy eletty elämä.

Päivän runo-ote on runosta nimeltä Runon hahtuvia:

Runon hahtuvia Kävelykadulla
joulumarkkinaväen yllä.

Vilkaisevat ylös,
ei lunta, ei vieläkään lunta.

– –

Runonhahtuvat leijuvat,
loppusoinnut kimmahtelevat,
mutta kukaan ei kurkota,
sieppaa talteen.


Runon puhuja nappaa ilmassa lentelevät haituvat turvaan ja tallettaa ne runoihinsa. Runon kirjoittaminen vertautuu synnyttämiseen: runon synnytykselle ei usein joulukiireissä ole tilaa.

Myöhemmin runossa nuori nainen lisää kauppalistalle terveyssiteet, mikä kertoo siitä, että tänäkään jouluna yksi toive ei toteudu. Sitten hän kirjoittaa muistikirjaansa runon hahtuvat muistiin kauppalistan perään. 

Sain juuri luettua Natalie Goldbergin kirjan Avoin mieli, joka valaa lukijaansa kirjoittamisen elämää muuttavaa voimaa. Jos haluat kirjoittaa, kirjoita. Kirjoittamaan oppii vain sitä treenaamalla, harjoittelu ja toisto ovat kaiken ydin. Kaikenlaisista kokemuksista voi kirjoittaa, ja niin tekee myös Mäkelä kokoelmassaan.

Mäkelän runon ja Goldbergin viesti on sama: Kun alkaa elää kirjoittajan elämää, näkee houkuttelevat sanat ja tarinoiden siemenet ympärillään. Niitä on kyllä jokaisen ympärillä, kun vain osaa ne nähdä ja kuulla, poimia mukaansa.

Helmet 2023: 35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua.

Marja-Leena Mäkelä: Hitaasti huomiseen. Cultura Oy 2019. 88 s. Lainasin kirjastosta.

Lapin taikaa ja kirouksia – Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Kannen kuva: Arla Kanerva. Graafinen suunnittelu: Safa Hovinen.

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on mielikuvituksen juhlaa. Karila ammentaa tarinaansa aineksia kansanperinteestä, mytologiasta ja legendoista. Melkoinen soppa siitä syntyykin. Reaalimaailman lait eivät päde, tai ainakin niitä taivutellaan vahvasti fantasian ja maagisen realismin keinoin.

Asiat ovat sellaisella tolalla, että Lappiin menijöitä vastassa ovat puomit ja rajatarkastus. Eteenpäin ei kannattaisi jatkaa. Se, joka uskaltautuu rajan tuolle puolen, kohtaa melkoisen joukkion omituisia otuksia, kuten näkin, hattaran ja peijoonin. Metelit mellastavat, mutta raitajalat ovat käyneet harvinaisiksi. Ilmassa on henkiä, kirouksia – ja tietenkin sääskiä.

Joka kesä Elina palaa kotiseudulleen pohjoiseen. Lapissa häntä odottavat hauki lammessa ja nuoruudenrakastettu, jota hän ei tosin välittäisi nähdä. Tällä kertaa perinteinen hauen kalastus saa entistä maanisempia piirteitä ja polkaisee käyntiin kutkuttavan tapahtumasarjan. Rikosjuonnekin saadaan juoneen mukaan, sillä Elinalla on perässään poliisi.

Murteella höystetty dialogi pulppuaa letkeää huumoria:

– Tiesikkö, että sulla on peijooni takapenkillä?

– Tiedän.

– Mennään sitte.

Karilan haukiseikkailu vaatii lukijalta heittäytymistä eikä sitä voi totiselle lukijalle suositella. Tähän päädyimme kirjaston lukupiirissä, jossa keskustelimme kirjasta kuluneella viikolla. Lukupiirissä kirja jakoi mielipiteitä: enemmistö ihastui, mutta kaikkiin kirjan huumori ja runsaus eivät uponneet. Yhden mielestä siinä oli aivan liikaa kaikkea, toinen taas ei olisi ottanut siitä mitään pois. Keskustelumme osoitti elävästi, miten eri tavoin kirjan voi kokea.

Minuun Karilan mielikuvituksellinen maailma ja sujuva tarinaniskentä tekivät vaikutuksen. Ja mitä dialogia! Ehkä jotakin olisi ollut varaa karsia, mutta hyvin romaani toimi näinkin.

Pienen hauen pyydystys on toimittajana tunnetun Karilan ensimmäinen romaani, aiemmin häneltä on julkaistu kaksi novellikokoelmaa. Seuraava romaani on ilmeisesti jo työn alla: tämä tiedonmurunen ilahduttaa monia lukupiiriläisiä sekä työkaveriani ja minua, lukupiirin vetäjiä. Pohjoiseen teemoittuvan keväämme aloitti Kerttu Vuolabin Valon airut, seuraavaksi tutustumme Pekka Juntin Lapissa juoksevaan Villikoiraan.

Helmet 2023: 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys. 280 s. Siltala 2019. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Pauliina Haasjoki: Promessa

Neljästoista luukku lennähtää auki ja paljastaa Pauliina Haasjoen kahdeksannen kokoelman Promessa parin vuoden takaa.

Nimensä kokoelma on kehittänyt promessoinnista, joka on teoksen ensisivujen mukaan hautausmenetelmä. Siinä ruumis jäädytetään nestemäisellä typellä ja hajotetaan tomuksi värähtelyllä. Kaikenlaista voi siis runoja lukemalla oppia.

Vaikka Lucia toi eilen valoa pimeään, kuljemme Suomessa edelleen kohti vielä lyhyempää päivää. Tähän tunnelmaan istuu päivän runo:

Ja vuosi kiipeää kohti pimeää.




Kiipeää tikkaita
ja kurottaa päätään sisälle pimeyteen
joka ei ole jauhetta, höyryä tai nestettä, joka vain johtuu
kuin lämpö hitaasti sieltä alas.
Mutta syvin muste ei koskaan putoa
sitä jokin tuntematon laki pitää painautuneena korkealle.

Kuin koirat joilla on kuono aivan musta
ja sen ympärillä vyöhyke sekoittuvaa tummuutta,
nokiseen takkaan kurkistaneet ja aivastaneet koirat.
Sellainen vuosi on. Ja pimeä levittäytyy
silmien kautta kehoon ja imeytyy alaspäin,
johtuu alaspäin, mikä viileä pehmeys.

On olemassa jokin pimeä, jota ei tavoiteta. Syvin mustuus on saavuttamaton, ehkä ihan hyvä niin. Olisiko se maailmanloppu, ydintuho, seuraava jääkausi?

Runossa on hauskasti liikettä. Ensimmäinen säkeistö konkreettisesti kiipeää vuoden tavoin muita selkeästi korkeammalle. Vuosi liikkuu ylöspäin, pimeä alas. Runon liike on kuin aika, ikuisesti liikkeessä, menossa johonkin. Pimeässä vuodenajassa on puolensa, mutta silti minusta on lohdullista, että jo viikon kuluttua voi sanoa, että suunta on kohti valoa, kohti kesää.

Runossa koiraihmisen huomion vie koiran musta kuono. Kuvan Minttu on tainnut lipaista kuonoaan takkaan aivastamisen jälkeen, sillä kuono ei ole aivan musta. Jotkut kutsuvat vaaleampaa kirsua kesänenäksi, toiset talvinenäksi. Aina ollaan ikään kuin menossa kohti jotakin, joka ”virheen” korjaa. Mintulle se on kuitenkin supernenä, jossa on kaiken haistavia taikavoimia, väristä viis. Helposti löytyvät herkut lumihangen syövereistä – ja jouluna oma paketti kuusen alta.

Otava 2019. 87 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 2 – Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. Runoi

Heli Laaksosen runokirja tuo kaivattua aurinkoa pimeyden keskelle. Se piristää vitamiinipommin tavoin, sen kielileikit ja oivallukset elvyttävät kaamoksen näivettämää lukijaa.

Tässä pari säkeistöä runosta Tallennettu:

Kaks piparkakku jäi,
olet nii ilone niist,
makianystävä,
ryystät pääl nekast loput kaffekermat.

Tämä muisto o mul ain.
Tämän kuvan talletan turvaks,
     ko palaver mene mun tähteni jumi
     ko unhotan akkunan auk autopesus
     ko verinäytteotto pelotta
     ko olen yksinän
enkä tiär
mitä seuravaks.

Runossa yksi leivonnainen kantaa monia merkityksiä. Siihen kiinnittyy muistoja, jotka antavat voimaa hankalina hetkinä. Kun on nähnyt läheisen nauttivan, muistijälki on erityisen vahva.

Runo vei ajatukseni ruokamuistoihin, jouluisiinkin. Yhdistän tietyt ihmiset Budapest-konvehteihin, ranskalaisiin pastilleihin, Kettukarkkeihin. Muisto hedelmillä koristellusta täytekakusta palauttaa minut erääseen jouluiseen kahvipöytään 1990-luvulla. Kaalilaatikkomuistot työnnän kauemmas, ne eivät kuulu jouluun ja saisivat jo hälvetä.

Laaksosen lounaismurre tuo runoon hauskaa ja iloista poljentoa, läheisen riemu välittyy. Ilottelun kaverina runossa on läsnä haikeus. Samoja mielleyhtymiä minäkin löydän pipareista, tai oikeastaan piparkakkutalosta. Pieni piparitönö kuuluu jouluperinteisiini, koristelen sen sokerikuorrutteella ja karkeilla. Sommittelen pastilleja ja marmeladia.

Joulun jälkeen pilkon talon rasiaan ja syön raunioita pitkin talvea. Aloitan savupiipusta, sitten nakerran palan kattoa ja mietin, mitä seuraavaksi. Tomusokeri tahmaa sormet ja muistan, miten mummo palasteli lapsuuden piparkakkutalon tämän makianystävän iloksi.

WSOY 2019. 95 s.
Lainasin kirjastosta.

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Lempikirjailijoideni kynästä: Andersson, Auster & Venho

Loppuvuoden pöydän putsaus on käynnissä eli käyn läpi huojuvaa kirjapinoa, jossa monet luetut kirjat ovat odottaneet bloggaamista liian pitkään. 

Kuluneen vuoden aikana olen julkaissut joistakin kirjoista jutut vain Instagramissa, mutta nyt huomaan, että haluan saada ne myös blogin puolelle. Sellaisia ovat esimerkiksi alla esitellyt Austerin ja Venhon kirjat. 

Yhdistävien tekijöiden keksiminen tällaisiin yhteispostauksiin on aina hauskaa: tänään näitä kirjoja yhdistävät niiden tekijät, jotka lukeutuvat lempikirjailijoihini. Myöhemmin viikolla on luvassa muutamia toisenlaisia teemapostauksia. 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa & Seuraavaksi Jätkäsaari

Kannet: Anders Carpelan. Lainasin kirjat kirjastosta.

Hiljaiseloa Meilahdessa. WSOY 2016. 223 s. 

Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016). Suom. Liisa Ryömä.

Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Seuraavaksi Jätkäsaari. WSOY 2019. 224 s.

Alkuteos: Busholmen nästa (2019). Suom. Laura Jänisniemi.

Helmet 2021: 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.

Claes Andersson lunasti paikkansa lempikirjailijoideni joukossa viime kesänä. Luin ensin kirjoitusoppaan Luova mieli, sitten omaelämäkerrallisen romaanin Oton elämä ja vielä omaelämäkerran Jokainen sydämeni lyönti. Kirjoitin näistä kolmesta yhteispostauksen ja jatkoin matkaani Anderssonin teosten parissa Oton elämän jatko-osilla Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari. 

Nyt kun näiden romaanien lukemisesta on vierähtänyt jokunen kuukausi, ne ovat sekoittuneet mielessäni yhdeksi. Aluksi Otolla on vielä työhuoneensa Meilahdessa, ja huoneen ikkunasta näkyvä koivu kertoo vuodenaikojen vaihtelusta. Muistot vievät lapsuuteen, vuosiin psykiatrina ja poliitikkona, varhaisiin rakkauksiin, entisiin ystäviin. 

Ottoa vaivaavat suuret kysymykset elämän tarkoituksesta. Lapset ja lapsenlapset muistuttavat elämästä samalla kun kuolema kurkkii jo kulman takana. Ystäviä kuolee, ja Otto kokee eräänlaisen kuoleman nukutuksessa leikkauspöydällä. Ystävän hylkäämäksi tuleminen on myös kuin kuolema. 

Omakotitalo Espoossa vaihtuu kerrostaloon Jätkäsaaressa. Huolet maailmanpolitiikan käänteistä ja siitä, miten digilaitteet vievät ihmisen ajan ja muuttavat vuorovaikutusta, tuovat mieleen Eeva Kilven ajatukset Valkoisessa muistikirjassa.

Anderssonin kerronta pompahtelee ja assosioi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitkään ja monivaiheiseen elämään on mahtunut kaikenlaista, mistä kertoa. Tarinoinnissa on mukana lämpöä, kokemuksen tuomaa viisautta, itseironiaa, leikkisyyttä.

Anderssonin tuotannosta haluan lukea vielä runoja, myös Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Utelias mieli pääsee lukuun jossakin vaiheessa – nyt on kuitenkin pidettävä pientä taukoa Anderssonista. Psykiatrian historia alkoi niin ikään kiinnostaa, joten luulen, että esimerkiksi psykiatri Ilkka Taipaleen muistelma Mielisairaalassa voisi olla lukemisen arvoinen.

* * *

Paul Auster: Timbuktu

Kansi: Eero Heikkinen.

Tammi 1999. 184 s.
Alkuteos: Timbuktu (1999). Suom. Arto Virtanen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Timbuktun päähenkilö on koira nimeltään Mr Bones. Sen isäntä on boheemi runoilija Willy, jonka elämänhallinta on vähän niin ja näin. Kun Willystä aika jättää, Mr Bonesin on pärjättävä omillaan. Se ei jää toimettomaksi, vaan etsii itselleen uuden ihmisen. Ja kun tämäkin joutuu luopumaan koirasta, Mr Bones taivaltaa seuraavaan perheeseen. Bonesin silmin tarkastellaan niin katuelämää kuin puitteiltaan täydellistä ydinperhe-elämää.

Kirja on saanut nimensä paikasta, josta Willy puhuu paljon koiralleen. Se on jonkinlainen kuolemanjälkeinen paikka, jossa vielä kerran kohdataan.

Mr Bonesin näkökulmasta kirjoitettu kirja on eräänlainen aikuisten satu. Koiranomistajan on helppo hypätä ajatusleikkiin mukaan: näinhän koira voisi ajatella. Vaikka Auster kirjoittaa koiralle inhimillisiä ajatuksia ja toimintatapoja, sen koiruutta ei unohdeta. Mr Bones ei aina osaa ajatella tekojensa seurauksia, se ei esimerkiksi ymmärrä, että kun vatsa on huonona, pitäisi syödä ja juoda maltillisesti.

Saduissa on tyypillisesti jokin opetus. Timbuktussa se voisi olla, että ulkoiset seikat eivät ole onnen tae tai että hyväntahtoisuus on tärkeämpää kuin maallinen menestys.

Moni muu Austerin kirja on kolahtanut minuun paremmin, vaikka olihan tämä ihan mainio välipalakirja.

Helmet 2021: 27. Kirjan päähenkilö on eläin.

* * *

Johanna Venho: Syyskirja

Kannen maalaus: Rauha Mäkilä.
Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 280 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Johanna Venhon edellinen elämäkertaromaani – tai biofiktio, kuten täsmällisempi termi kuuluu  –Ensimmäinen nainen hurmasi minut ja oli mielestäni vuoden 2019 paras kotimainen romaani. Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta, tällä kertaa fiktiivisen romaanin päähenkilöksi nostettu todellinen historiallinen henkilö on Tove Jansson. 

Syyskirjassa eletään alkusyksyä 1991. Tove Jansson ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilä eli Tooti viettävät rakkaalla Klovharun saarellaan viimeisiä hetkiä. On tullut aika luopua saaresta. Kaksi vanhaa naista ei enää oikein pärjää liukkailla kallioilla, karuissa olosuhteissa.

Toven lisäksi kirjassa on toinenkin keskeinen henkilö, Maria. Nuori biologian opiskelija on haastattelujen perusteella kirjailija Venhon alter ego, jonka hahmoon hän on kirjoittanut paljon itsestään. Maria ihailee Tovea, ja kiinnostus lähenee välillä pakkomiellettä.

Marian ja Toven jaksot vuorottelevat: Maria on minäkertoja, Toven ajatuksia selostaa kaikkitietävä kertoja. Ehkä johtuu kertojaratkaisusta, että Tove jäi minulle vähän vieraammaksi kuin Ensimmäisen naisen päähenkilö Sylvi.

Saarimökkeilijänä voin ymmärtää kirjassa kuvattua luopumisen haikeutta. Mökkikauden loppuun liittyy aina surua, vaikka seuraava kevät on minulle ainakin vielä tarkoittanut myös seuraavaa saarikesää. Rakkaaseen paikkaan liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, että viimeinen lähtö on varmasti raastava.

Syyskirja keinuu melankolisissa tahdeissa kuin Janssonin sanoittama Höstvisa. Syksy on symboli luopumiselle, ja Tove käy saaresta luopumisen rinnalla läpi uraansa kuvataiteilijana ja kirjailijana sekä suhdettaan äitiinsä.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea Janssonin aikuisille suunnattuja kirjoja. Kesällä 2014 pidin Tove Jansson -lukumaratonin, jonka aikana luin muumiromaanien ja -sarjakuvien lisäksi novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär ja Klovharusta kertovan Haru, eräs saari. Ehkä seuraavaksi voisi olla Aurinkokaupungin tai Kunniallisen petkuttajan vuoro.

Helmet 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan.

Rakkaudella, kirjailija – Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7

Kansi: Johanna Bruun.

Otava 2019. 332 s.
Kjell Westön kirjeiden suom. Laura Beck.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Viime syksynä ilmestynyt Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtokirja 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä on kulkenut mukanani pidempään kuin kirjat yleensä, syyskuusta tähän päivään. Aloin lukea kirjaa eräänä unettomana yönä mökillä pian sen ilmestymisen jälkeen ja suunnittelin lukevani ajatuksia herättävän teoksen loppuun, kunhan minulla olisi aikaa oikeasti uppoutua. Kiire ei sovi tällaisen pohdiskelevan teoksen lukukaveriksi. Pimenevä syksy vaihtui lumettomaksi talveksi ja vuosikymmenkin seuraavaksi. Työni kirjastossa loppuivat, ja matkustin Espanjaan tammikuuksi. Vihdoin oli aikaa.

Syksyn messuilla en ehtinyt kuuntelemaan kirjailijakaksikkoa ja tähän kirjaan liittyviä haastatteluja, mutta pääsin paikkaamaan tilannetta keskiviikkoiltana Ison Omenan kirjastossa, jossa kirjailijat olivat Magnus Weckströmin haastateltavina. Kirjailijoilla on takanaan pitkä yhteiskiertue, ja he ovat selvästi hitsautuneet yhteen esiintyjinä. Keskustelu eteni vaivattomasti kahdella kielellä.

Kustantajan aloitteesta käynnistyneen kirjeenvaihdon aikana kahden eri sukupolven kirjailijat lähenevät ja lopulta ystävystyvät. Kirjeet ovat aluksi tutustumista ja sävyltään tunnustelevia, pikkuhiljaa he uskaltavat haastaakin toisiaan. Kirjeet ovat melko pitkiä, jos vertaa vaikka vastikään ilmestyneeseen Röngän ja Tammisen kirjeenvaihtokirjaan. Ehkä on ollut helpompi varata harvempia ja pidempiä kirjoitussessioita kuin kirjoittaa useammin ja lyhyesti, molemmilla kun on tietysti omat kiireensä.

Yhdessä kirjeessä siirrytään jouhevasti aiheesta toiseen, ja aiheiden kirjo tosiaan on melkoinen. Pienen mittakaavan asioista hypätään pelotta maailmaa syleileviin teemoihin, eikä vaikeista aiheista vaieta. Pohdittavaa riittää isyydestä ilmastonmuutokseen ja mökkeilystä metoohon. Muistojen ja muistamisen tematiikkaa kiehtoo molempia, samoin heitä yhdistää rakkaus kieliimme, suomeen ja ruotsiin.

Yhteisestä ammatista on tietenkin paljon sanottavaa, siitä miten kirjoittamisen tavoissa ja urapoluissa on yhteneväisyyksiä ja eroja. Kirjeiden välityksellä kirjailijat myös keskustelevat saamastaan kritiikistä. Kirjaston tilaisuudessa kirjailijat hieman harmittelivat sitä, miten paljon kirjeissä käyty kritiikkikeskustelu on saanut sijaa kirjan arvosteluissa, vaikka kirjeissä se on vain yksi monista aiheista. Kriitikot ovat (ymmärrettävästi) halunneet puolustaa kantojaan. Taiteilija kun ei perinteisesti saisi kommentoida saamaansa kritiikkiä, se on tabu.


Bloggaajana kritiikkiaihe kiinnostaa, joten joudun tarttumaan siihen minäkin. Minulla ei ole tarvetta puolustella, vaan aiheen kiinnostava puoli on juuri se yleensä vaiennettu kirjailijan kokemus.

Suomessa kritiikin ääni on keskittynyt, ja viime aikoina on puhuttu paljon kritiikin määrästä ja laadusta. Kirjaston illassa Westö kommentoi aihetta muistuttamalla, että esimerkiksi Tukholmassa on neljä isoa lehteä, jotka julkaisevat painoarvoltaan merkittäviä kritiikkejä. Valta on hajaantuneempi kuin meillä, ja eri näkökannat pääsevät esiin. Yksi teilaus ei vielä tarkoita alamäkeä kirjamyynnille.

Molemmilla kirjailijoilla on laaja tuotanto – ja kokemuksia murska-arvioista lehtikritiikin muodossa. Itkonen kuvaa yhdessä kirjeessään tuntemuksiaan näin:

Mutta totuus on, että Perhosten vastaanotto veti aivoni solmuun, josta edelleen yritän niitä aukoa. Kun yritän edes miettiä mahdollista romaania, muistan tiettyjä arvosteluista mieleeni tarttuneita lauseita, ja nämä lauseet imevät minusta kaiken tarmon ja tulevat mielikuvitukseni tielle. Mitä vittua, minä ajattelen, miksi edes yrittää.

Kriitikon sanat jättävät jälkensä Itkosenkin kaltaiseen, pitkähkön uran tehneeseen kirjailijaan. Tylytyksestä ei välttämättä selviä pitkään aikaan, pahimmillaan se hankaloittaa työn jatkamista. Tuntuu epäreilulta, että kriitikon muutamassa tunnissa kirjoittama arvio voi lytätä kirjailijan monen vuoden työn. Ymmärrän turhautumisen, varsinkin jos kritiikki tuntuu hutaisten tehdyltä ja muusta kuin kirjan ansioista tai puutteista ponnistavalta.

Kritiikkikeskustelu koskettaa myös bloggaajaa, vaikka pienellä kirjablogilla ei ole kuin kourallinen lukijoita. Blogini alkuvuosina en ajatellut, että kukaan kirjailija ikinä eksyisi blogiini, enkä edes osannut ajatella kirjoittamiseni vaikutuksia. Nykyään olen blogien asemasta tietoinen ja harkitsen tarkemmin, mitä kirjoitan. Tätä nykyä jätän herkemmin kesken mielestäni huonot kirjat, mutta toisaalta pelkkä kehuminenkaan ei olisi uskottavaa. Välillä sanojen asetteleminen on vaikeaa. Yritän pitää ohjenuoranani sitä, että tehtäväni on innostaa ihmisiä lukemaan ja kirjoittaa erityisesti hyvistä kirjoista.

Tämä teksti tahtoo venyä jo nyt liian pitkäksi, silti vielä muutama sananen. Kirjeenvaihtokirja muistutti minua siitä, että kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta silti toisen kantaa voi ainakin yrittää ymmärtää. Kirjailijat eivät mitenkään myötäile toisiaan, vaan uskaltavat olla eri mieltä keskenään. Minäkään en aina ollut samaa mieltä kaikesta kirjoittajien kanssa, ja silti kirjaa oli mielenkiintoista lukea.

Kirjaston kirjailta huipentui yllätysohjelmanumeroon: haastattelija Weckstömin aloitteesta kirjailtaan yhdistettiin musiikkia! Kirjailijat ja muutama kirjaston henkilökunnan jäsen esittivät iltaa varten tehdyn kappaleen. Jos kuulin (ja muistan) oikein, sen tekemiseen olivat osallistuneet koko kolmikko Weckström, Westö ja Itkonen. Melankolinen musiikkinumero kokosi hyvin kirjan ja kirjakeskustelun langat yhteen, kaksikielisenä tietenkin. Kotimatkalla mietin, miten suuri ilo on, että omassa kotikaupungissa on maailman paras kirjasto!

Haastattelija Weckström, kirjastolainen rummuissa ja kirjailijat. Basisti on jossakin Westön selän takana.

Helmet 2020: 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.

Koulukiusaamisen pitkä varjo – Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Gummerus 2019. 224 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Aaro on parikymppinen nuorimies, joka aloittaa kirjallisuuden ja viestinnän opinnot Jyväskylässä. Aaron on vaikea solahtaa opiskelijaporukkaan, koska mieltä kalvavat jatkuvat epäilykset: Mitä nuo minusta ajattelevat? Kohta varmaan alkavat nauraa, sanoinko tai teinkö jotakin hölmöä? Aaro rakentaa itselleen suojakuorta kalliilla vaatteilla ja muulla rahan tuhlauksena. Joskus humala tuo turvaa, vielä useammin bentsodiatsepiini.

Aaron epävarmuus ja epäluuloinen suhtautuminen ympäröivään maailman johtuvat rankasta koulukiusasamisesta, joka alkoi esikoulussa ja jatkui läpi koko ala-asteen ja vielä yläasteellakin. Se oli henkistä ja fyysistä, myös sosiaalista eristämistä. Mitä satuttavimpien kokemusten jälkeen Aaro jaksoi aina ajatella, että ehkä luokan pojat nyt vihdoin ymmärtävät ja haluavat olla kavereita.

Läpi kouluvuosien Aaro vakuuttelee vanhemmilleen, että kaikki on hyvin. Etenkin isä kyselee ahkerasti, miten koulussa menee, mutta poika ei avaudu. Ehkä jos asiaa ei myönnä, sitä ei oikeasti tapahdu? Ja jos tilanteesta kertoisi rehellisesti, mitä jos vanhemmatkin alkaisivat nähdä poikansa kiusattuna, luuserina?

Opiskeluaikana jo taakse jääneiden kiusaajien äänet kuuluvat edelleen kaikuina, eikä häpeä anna periksi. Kiusaajien kohtaaminen aikuisiällä on kuin viimeinen niitti, eikö tämä hellitä koskaan? Viha ja ahdistus kääntyvät sisäänpäin, lähes kohtalokkaasti.

Antti Röngän omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva esikoisteos on pysäyttävä. Esikuva Karl Ove Knausgård antaa suuntaviivat raa'an rehelliselle itsetutkiskelulle. Esikoiskirjailija Rönkä on kirjailija Petri Tammisen poika, ja tämän kirjan jälkeen on luontevaa jatkaa isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihtoa raportoivaan teokseen Silloin tällöin onnellinen. Haluan lukea lisää Röngän punnittuja virkkeitä ja kurkistaa tämän esikoisteoksen kulisseihin.

Helmet-lukuhaaste 2020: 45. Esikoiskirja.

Harhaillen läpi vuoden – Patti Smith: Year of the Monkey

Smithin kanssa kahvilla Geneven rautatieasemalla.
Kirjan kansi: Greg Heinimann.

Bloomsbury 2019. 171 s.
Oma arvioni: 4/5
Mistä minulle: ostin uutena.


Kuuntelin Patti Smithin nuoruusvuosista kertovan muistelman Just kids pari vuotta sitten kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana ja viehätyin Smithin tavasta kertoa kokemastaan. Niinpä innostuin, kun huomasin kevään uutuuskirjojen joukossa Smithin Apinan vuoden, Antti Nylénin suomentamana. En kuitenkaan jäänyt odottamaan maaliskuussa ilmestyvää suomennosta, vaan ostin kirjan Karlsruhen rautatieaseman kirjakaupasta, kun tein matkaa maata pitkin Suomesta Espanjaan. Menin kirjakauppaan vain katselemaan, mutta Smithin kirja suorastaan hyppäsi käsiini eikä suostunut enää palaamaan takaisin hyllyyn. Se oli pakko saada, vaikka hartiani olivat asiasta eri mieltä: rinkka painoi jo liikaa. Aina on tilaa yhdelle kirjalle, ajattelin, ja kävelin kassalle kahden kirjan kanssa. (Siitä toisesta myöhemmin lisää.)

Year of the Monkey sopii luettavaksi näin vuodenvaihteen aikaan, sillä Smith aloittaa tuoreimman muistelmansa vuoden 2016 ensimmäisestä päivästä. Kiinalaisen kalenterin mukaan vuosi vaihtuu vasta tammi-helmikuun vaihteessa, joten tarina alkaa hieman ennen apinan vuotta, josta kirja on saanut nimensä.

Muusikkona, taiteilijana ja kirjailijana tunnetulle Smithille apinan vuosi on harhailun, monien muutosten, yllättävien kohtaamisten sekä myös surun ja menetysten vuosi. Matkojen täyttämän vuoden aikana Smith täyttää 70 vuotta, mikä varmasti on osasyy siihen, että ikääntymiseen ja kuolemaan liittyvät pohdinnot toistuvat läpi kirjan. Useat hänelle tärkeät ihmiset ovat kuolleet, ja nytkin eletään viimeisiä hetkiä monen ystävän elämässä. Menneiden vuosikymmenien tapahtumista on lukuisia eläviä muistoja – taiteilijalle on pysäyttävää toistuvasti huomata, että hän on ainoa paikalla ollut, joka on elossa.

Smith kirjoittaa runollisesti, niin että teksti muistuttaa välillä laulun sanoja. Hän vaihtelee rytmiä ja suosii ajoittain lyhyitä virkkeitä, sitten taas pitkiä ja polveilevia. Tekstiä rytmittävät Smithin ottamat polaroid-kuvat, jotka ovat usein arkisia, tummia, yksinkertaisia.

Year of the Monkey on unenomainen kudelma, josta ei aina voi tietää, mikä on totta ja mikä haavekuvaa. Vuoden tapahtumista, unista, muistoista ja kuvitelmista syntyy tajunnanvirtaa, jolla on utuiset reunat. Smithin matkassa kulkevat monet kirjat ja kirjailijoiden ajatukset. Kirjaa lukiessani mietin, että ehkä pian alkava rotan vuosi voisi olla minulle se vuosi, kun tutustun Roberto Bolañoon ja Fernando Pessoaan.

Year of the Monkey on ensimmäinen osumani tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen. Sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.

JP Koskinen: Tulisiipi

Kansi: Tommi Tukiainen.

Like 2019. 352 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


JP Koskisen Tulisiipi on koskettava ja mukaansatempaava historiallinen romaani, jonka matkassa lukija pääsee kokemaan niin Siperian tulipalopakkaset, neuvostoyhteiskunnan arjen kuin huikeat korkeudet.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Kaarle, lentämisestä hullaantunut pikkupoika, jonka amerikansuomalainen perhe jättää lama-ajan Yhdysvallat ja suuntaa Neuvosto-Karjalaan. Siellä kerrotaan olevan parempi tulevaisuus kuin puutteen leimaamassa Amerikassa. Olisi vapautta ja kaikille työtä. Mukaan lähtevät äiti, isä ja perheen lapset Kati ja Kaarle.

Tulisiiven päähenkilöllä on monta nimeä: Kaarle on tilanteesta riippuen Charles, Gennadi, Tulisiipi tai kreisi boi. Kaarlen lempinimen lisäksi Koskinen värittää tarinaa muutenkin herkullisella fingelskalla, joka välillä vaatii ääneen lukemista auetakseen.

Vielä kun perhe asuu Amerikassa, Kaarle pääsee katsomaan Charles Lindberghin lentonäytöstä, mikä vahvistaa pojan pakkomielteistä kiinnostusta lentämiseen. Into saa Kaarlen ensin hyppimään vajan katolta leikkisiivet selässään, myöhemmin hän pääsee oikean koneen kyytiin ja pian jo ohjaimiin. Kaarle on kylmäpäinen luonnonlahjakkuus.

Uudessa kotimaassa ei olekaan vastassa onnenmaa, vaan tiukkaa valvontaa, pelkoa ja nurkista jäätyvä vaatimaton talonrähjä. Perhe ajautuu siis laman jaloista Stalinin vainojen kynsiin, ja toinen maailmansotakin lähestyy. Kaarlen silmin lukija näkee, millaista on elää sosialistisessa yhteiskunnassa. Kaarle joutuu moniin tilanteisiin, joiden voisi ajatella olevan varma kuolemantuomio. Lentotaito auttaa selviytymään, koska hyvistä lentäjistä on aina pulaa, huonot kuolevat pois.

Olet varmasti ollut edellisessä elämässäsi lintu, eihän tätä muuten selitä mikään.

Tuurilla on osuutensa, mutta keskeistä Kaarlen selviytymisessä on hänen sopeutumisensa valtaapitävien metkuihin. Hän ymmärtää varhain, että vastustelu on turhaa ja usein kohtalokasta. Vaikka syytös olisi kuinka älytön, ei oikomisesta olisi mitään hyötyä kuitenkaan.

Kirja on 350-sivuinen, mutta silti sukkelasti luettava, niin luontevasti Koskinen kreisi boin tarinaa kuljettaa. Ympäristöt vaihtuvat, vuosikymmenet kuluvat, mutta tarina pysyy kasassa minäkertojan näkökulman ansiosta. Kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa Kaarlella on vain yksi toive: kun saisi lentää. Vuosien mittaan Kaarle pääsee ohjaamaan monenlaisia koneita, ja lentämisen kuvaukset tuntuvat vatsanpohjassa. Ja myös sydänalassa.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Tulisiipi on paraikaa sekä Finlandia- että Savonia-palkintojen ehdokkaana. Lisäksi kirja voitti jo kirjakauppiaiden Vuoden kirja -palkinnon. Kirjailija Koskinen on monesti Twitterissä menestysuutisten yhteydessä todennut: Tulisiipi lentää! Toivon sille onnekkaita lentoja myös jatkossa!

Inka Nousiainen: Mustarastas

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2019. 73 s. e-kirjana.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4½/5.


Eletään vuotta 1989, kun 17-vuotias Juha lähtee kahden kaverinsa kanssa risteilylle Vaasasta Ruotsiin. Tunnelmaa on kohotettu koko edellinen viikko, vaatteet valittu huolella. Reissulta palaa kotiin vain kaksi poikaa ja Juhan keltainen reppu. Juha on kadonnut.

Alkaa läheisten vuosia kestävä piina. Mitä on tapahtunut? Onko Juha pudonnut laivalta mereen vahingossa, entä jos hän onkin hypännyt tahallaan? Onko joku tehnyt Juhalle jotakin pahaa? Erilaisia skenaarioita on loputtomasti.

Ajan jäsennys muuttuu, on aika ennen katoamista ja aika sen jälkeen. Tapahtumia kertoo Eeva, nyt jo aikuinen pikkusisko. Hän osoittaa sanansa kadonneelle Juhalle:

Kun meren kohtaa ensimmäisen kerran, sen kyllä muistaa. Mä kohtasin meren ensimmäisen kerran kun sun katoamisesta oli kulunut yli vuosi. Mietin sitä nyt kun katson merta ikkunassa. Tuo meri tuossa yhdistyy siihen mereen, jonka mä kohtasin, ja se yhdistyy siihen mereen, johon sä katosit.

Nousiainen kuvaa koskettavasti perheenjäsenten reaktioita. On hetkiä, jolloin sisällä tuntuu kuolleelta, on hetkiä, jolloin itketään kuorossa. Eeva pohtii paljon, miksei mennyt Juhan lähtöaamuna hyvästelemään, vaan vain loikoi sängyllään, kun veli lähti kohtalokkaalle reissulle. Tällaisia kysymyksiä voi kelata läpi tuhansia kertoja, eikä oikeaa vastausta löydy.

Juha katosi risteilyllä, joten merellä on suuri merkitys tarinassa. Onhan meri mitä ilmeisimmin Juhan hauta.

Meren kanssa ei leikitä, se oli selvää. Meri tekee niin kuin tahtoo ja pitää itsellään sen, minkä haluaa. Tuntui huimalta ajatella, millainen voima sillä oli. Ja miten vanha se oli ja miten kauas se jatkui ja mitä kaikkea se syliinsä kätki, sinutkin jossain.

– – –

Onkohan olemassa ketään, joka ei merta katsoessaan ajattelisi vakavia? Ketään, koka ei tuntisi kaipuuta tai jonka ajatukset eivät jotenkin eksyisi äärettömyyteen? 

Kun vuosien kuluttua rannalta löytyy ihmisen leukaluu, toiveet heräävät. Saadaanko vihdoin tietää, mitä Juhalle kävi?

Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on nopealukuinen. Silmäkulmat kostuvat, mutta kurkkua ei kurista. Ehkä tekstin puhekielisyys osaltaan hieman keventää lukukokemusta. Ja onhan tapahtuneesta aikaa kolmisenkymmentä vuotta. Kertoja ei ole enää vereslihalla, vaikka muistot ovatkin tärkeitä. Aika loiventaa surua, tekee siitä kaipausta.

Kirja pohjautuu Eeva Soivion perhetragediaan. Näyttelijänä työskentelevä Soivio esitti veljen katoamisesta kertovaa monologia pari vuotta sitten näyttämöllä, ja nyt kirjailija Inka Nousiainen on muokannut tarinasta tämän romaanin. Tämä kuvio selvisi minulle vasta lukemisen jälkeen. Lukiessani mietin, kirjoittaako Nousiainen omista kokemuksistaan, koska tarina tuntui alusta asti niin aidolta. Samalla muistelin, että olisin kuullut veljen katoamisesta laivalla ennenkin – varmaankin pari vuotta sitten luin lehdestä Soivion monologista.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi, sillä tarinassa seurataan Eevan varttumista suuren surun kanssa. Meren keskeisen roolin vuoksi kirja sopii myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. 

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Kansi: Satu Kontinen.

WSOY 2019. 6 t 29 min.
Lukija: Sari Haapamäki
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 5/5.

Minä olen ensimmäinen nainen, kaikki minussa nähdään Urhon läpi, ja näkyykö minua hänen takaansa edes?

Ensimmäinen nainen on hienovireinen historiallinen romaani naisesta, joka on yleensä jäänyt sivurooliin. Sylvi Kekkonen oli kirjailija, äiti ja presidentin puoliso, ja näistä määreistä viimeisin ohjasi hänen elämäänsä eniten. Nyt Sylvi Kekkonen nostetaan päähenkilöksi, pois miehensä varjosta.

Kirja alkaa vuodesta 1966, jolloin Urho Kekkonen on ollut presidenttinä kymmenen vuotta. Pesti on kestänyt paljon pidempään kuin Sylvi ikinä osasi kuvitella. Lukija tietää, että vielä ei olla edes puolivälissä.

Omapäinen Sylvi ajaa ajokortin keski-ikäisenä, ja vapauden hänelle tuo kuningatar Margaretalta lahjaksi saatu Morris Mini. Minillään Sylvi lähtee mökille ja nimenomaan yksin, sillä tilanne vaatii yksinoloa: takana on vaikea kesä, johon mahtuivat muun muassa ystävä Marjaliisan hautajaiset. Suomusjärvellä Katerman kylässä sijaitseva mökki on Sylville turvasatama. Siellä hänen ei tarvitse pelätä mitään. Ja onhan hänellä koira turvanaan.

Muistellen Sylvi käy läpi keskeisiä elämänvaiheitaan. Kohtaamisen, rakastumisen, lasten syntymän, sotavuodet, presidentiksi valinnan. Sylvi osoittaa sanansa menehtyneelle ystävälleen Marjaliisalle. Päiväkirjojen selailu tukee muistelutyötä. Mukana on myös muotokuvaa Sylvistä työstävän taiteilija Essi R.:n näkökulma. Miten syntyykään muotokuva naisesta, joka on ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä?

Sylvi Kekkonen on valtakunnan ensimmäinen nainen, mutta miehensä ainoa hän ei ole. Urho Kekkonen tunnetaan lukuisista naissuhteista, joista myös vaimo on tietoinen. Naissuhteiden lisäksi Urho purkaa stressiään viinalla ja urheilemalla. Puoliso on Sylvin onni ja onnettomuus. Sylvi tietää asemansa olevan vankkumaton sivusuhteista huolimatta, onhan mies uskottavampi poliitikkona, jos tällä on vaimo. Perhe pönkittää valtaa.

Myös kirjailijuuteen liittyy jatkuva epävarmuus ja alemmuuden tunteita. Sylvi epäilee, kutsutaanko hänet kirjailijaesiintymisiin vain puolisonsa vuoksi vai pääseekö hän mukaan omien ansioidensa vuoksi.

Ääni on siis ikääntyneen rouvan, joka on nähnyt miehensä rinnalla kaikenlaista, myös lukuisia pettymyksiä. Kaksospojat Taneli ja Matti ovat jo aikuisia. Sylvi kutsuu Tanelia päiväpojaksi, Mattia yöpojaksi. Ensin mainitusta äidin ei ole tarvinnut kantaa huolta, mutta jälkimmäisestä senkin edestä. Äitiyteen liittyy myös synkkiä sävyjä, sillä Sylvi toivoi kovasti kolmatta lasta, mutta lääkärin kehotuksesta yritykset jätettiin. Vai tuliko kehotus sittenkään lääkäriltä?

Ensimmäinen nainen on taidokas faktan ja fiktion kudelma, jonka päähenkilöstä piirtyy yhtä aikaa vahva ja hauras kuva. Sylville on pedattu rooli, joka on kahlitseva, mutta hän ei tyydy vain siihen.

Kirjan päähenkilö on kirjailija Johanna Venhon fiktiivinen näkemys Sylvistä. Mukana on joukko todellisia historiallisia henkilöitä, kuten kirjailija Marja-Liisa Vartio, Kekkosen rakastajattaret Anita Hallama ja Anne-Marie Snellman sekä kuvanveistäjä Essi Renvall. Tai siis fiktiiviset versiot heistä. Venho on rakentanut henkilöhahmonsa taustatyön avulla: kirjailija on perehtynyt muun muassa presidentin vaimon päiväkirjateksteihin, kirjeisiin ja muuhun aikalaismateriaaliin.

Viimeaikaisista lukukokemuksista kirja toi mieleeni Mila Teräksen Jäljet ja Minna Rytisalon Rouva C:n.

Helmet-lukuhaaste: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Eeva Kilpi: Punainen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.

WSOY 2019. 96 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Eeva Kilven keväällä ilmestynyt Sininen muistikirja käsitteli ikääntymistä ja perhesuhteita, nyt päähuomio on mökkielämän kuvauksessa ja luontohavainnoissa. Toki ikääntyminen ja perhesuhteet ovat keskeisiä tämänkin muistikirjan merkinnöissä, eihän niitä yli 90-vuotias perheensä avusta riippuvainen voi muusta elämästä erottaakaan.

Kilpi kuvaa mökkielämää kylmän ja sateisen alkukesän luonnon keskellä. Koleus rassaa, auringonpilkahdukset ovat ilon aiheita. Kirjailija kirjaa muistiin tunnistamiaan lintuja ja kuvailee, miten kuninkaalliset kauriit vierailevat pihapiirissä. Myöhemmin kesällä päänvaivaa aiheuttaa murhaava helle.

Kilpi nauttii hiljaisuudesta ja erakkoudesta. Rauhan rikkovat uutiset, joita on pakko seurata, vaikka niiden sisältö ahdistaa. Maailman tila synkentää mieltä. Kilpi on kokenut sodan, joten hänen on vaikea ymmärtää sotimista ja sitä, miten ihmiskunta toistaa samoja kauheuksia. Eikö Israelkaan ole oppinut mitään holokaustihistoriastaan?

Merkinnöistä välittyy voimien hiipuminen. Kirjailija tunnistaa omat rajansa ja niissä päivien vaihtelut. Jonakin päivänä ei ole voimia edes kävellä rantaan uimaan. Vaikka voimat ehtyvät, ei pilke silmäkulmassa sammu. Kilpi iloitsee lasillisesta olutta tai siideriä ja haaveilee paikalle porhaltavasta prinssistä.

Tekstissä on muistikirjan tuntua, se on toisteista ja ajatusten kehät näkyvät. Samat asiat askarruttavat päivästä toiseen. Kirjoittaminen on kirjailijalle luonnollinen tapa käsitellä maailman tapahtumia ja oman elämän kysymyksiä.

Me pysymme ehkä juuri kirjallisuuden avulla tolkuissamme. Ja ehkä juuri nimenomaan kirjoittamalla.

Kilven kirjoittamisessa minua viehättää suoruus ja rehellisyys ja se, miten hän yhdistää pohdinnoissaan koko eletyn elämän tähän hetkeen.

Helmet-lukuhaaste: 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Pajtim Statovci: Bolla

Kansi: Mirella Mäkilä.

Otava 2019. 128 s. e-kirjana.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Rosoinen ja rehellinen Bolla kertoo kielletystä rakkaussuhteesta, toiseudesta ja Euroopan julmasta lähihistoriasta. Alussa eletään sodan kynnyksellä vuoden 1995 Pristinassa. Arsim ja Miloš ovat serbi ja albaani: heidän kuuluisi olla vihamiehiä, ei rakastavaisia. Kahden miehen suhde on tuossa ajassa ja ympäristössä muutenkin hengenvaarallista.

– – ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana. 

Intohimon ja haaveiden hetket ovat väkeviä, mutta lyhyitä. Miloš unelmoi lääkärin urasta, Arsim kirjailijan. Miloš toimii rakastettunsa ensilukijana:

"Lukisitko sen minulle?"
     Hänen pyyntönsä saa minut voimaan pahoin, mutta myönnyn kuitenkin nopeasti, sillä tätähän minä olen odottanut. Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukean halki?

Tulenarka suhde jättää jälkensä molempiin, samoin sota. Olosuhteet ajavat päähenkilö Arsimin tekoihin, joiden vuoksi häntä kohtaan on vaikea tuntea empatiaa. On väkivaltaa, hyväksikäyttöä, hylkäämistä.

Bolla on räjähtävä alku kirjasyksylle ja minulle koskettava lukukokemus. Päähenkilön epämiellyttävyys haastaa lukijaa, vastapainona toivonpilkahdukset tuovat lohtua. Vaikka mieleni teki vain ahmia vetävää tarinaa, jäin makustelemaan Statovcin viisaita, hiottuja lauseita.

Kustantajan esittelyssä Statovcia tituleerataan kansainväliseksi tähtikirjailijaksi ja Bollaa lumoavaksi, eikä näissä määritelmissä ole mielestäni mitään liikaa. Kirjailijan kaksi aiempaa teosta Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän on käännetty useille kielille, ja ne ovat saaneet kehuvia arvosteluja arvostetuissa lehdissä.

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia oli minulle loistokas lukukokemus, sillä sen rakenne, henkilöhahmojen syvyys ja jännite tekivät syvän vaikutuksen. Yhtään vähempää en voi sanoa Bollasta, jolle voi povata niin ikään vankkaa kansainvälistä menestystä.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Hesarin Kuukausiliitteessä (08/2019) on kirjailijasta pitkä, taustoittava juttu, josta luin hänen kohtaamistaan ennakkoluuloista ja -käsityksistä; häntä kohdellaan usein leimallisesti maahanmuuttajakirjailijana.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Kansi: Jussi Karjalainen.

Teos 2019. 240 s.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Finlandia-palkitun Laura Lindstedtin uusin teos Ystäväni Natalia lukeutuu listauksissani kevään odotetuimpiin kirjoihin. Se kertoo Nataliasta, joka hakeutuu psykoterapiaan, koska ajattelee koko ajan seksiä. Kirja kuvaa Natalian kymmenen viikkoa kestävää terapiapolkua. Tarina risteilee kirjan nimihenkilön seksuaalielämän saloissa, ja tutkiskelua johdattelee Natalian terapeutti, kirjan minä-kertoja.

Terapeutti on kehitellyt väitöstutkimuksessaan kerrostusterapian, metodin, jonka avulla päästään nopeammin tuloksiin kuin tavallisessa terapiassa. Kerrostusterapian aikana terapeutti teettää potilaallaan monenlaisia kirjoitusharjoituksia. Näitä tuotoksia ja niiden herättämiä tunteita terapeutti ja Natalia ruotivat joka tiistai.

Me emme jäljitä ensisijaisesti muistojasi terapiassa. Muistoja tulee, se on selvä, ja ne saavat tulla. Mikään ei ole täällä kiellettyä. Mutta muistot ovat meille vain raakamateriaalia, me emme luota yksin niiden todistusvoimaan. Sinä kirjoitat. Johdattelet ajatuksiasi kirjoittavalla kädelläsi niin kuin kapellimestari johtaa orkesteriaan tahtipuikollaan. Annat mielelle muodon. – – Kaivamme esiin erilaisia kerrostumia ja kerrostamme lisää. Kerrostamme niin kauan ja niin hartaasti, että se mikä sinua jäytää ja satuttaa kadottaa voimansa, muuttuu lopulta toiseksi.

Kaikki todella tuntuu vain kerrostuvan ja kerrostuvan: kertojan havainnot, Natalian kertomukset sisäkertomuksineen, intertekstuaaliset viittaukset, eri tekstilajit. Kaiken tämän monitahoisuuden pitää koossa rajattu tila: viikoittaiset, minuutilleen mitoitetut tapaamiset. Terapian edetessä tosin perinteiset terapeutti–potilas-suhteen rajat venyvät. Rajoja rikkovaa on oikeastaan jo kirjan lähtöasetelma: terapeutti kutsuu potilasta ystäväkseen ja ylipäätään kertoo tämän tarinan.

Koska Natalian ongelmat kietoutuvat seksuaalisuuden ympärille, vilisee tekstissä vittuja, vulvia, kiveksiä, peniksiä. Myös kuvina. Yhtäkkiä kaiken tekstimassan keskellä on esimerkiksi sivun kokoinen fallos-piirros. Tämä saattaa hätkähdyttää lukijaa, ja niin kai on tarkoituskin.

Natalian ja terapeutin tarina on keitos, jossa leikitellään jatkuvasti uskottavuudella. Miksi Natalia oikeastaan on hakeutunut terapiaan? Kuka tarinaa kertookaan? Natalia tuntuu olevan terapeutille "unelmien potilas", sellainen jonka ongelmia hän on aina halunnut ratkoa. Pystyykö terapeutti toimimaan eettisesti kutkuttavassa tilanteessa? Sitä mukaa kun kerroksia tulee tarinaan lisää ja kertojan epäluotettavuus kasvaa, alkavat tulkintavaihtoehdot sinkoilla lukijan mielessä.

Lindstedt kirjoittaa tyylikkään suorapuheisesti ja viisaasti naisen halusta ja seksuaalisuudesta ilman tirkistelyn tai mässäilyn sivumakuja. Nautin taidokkaan ja moniulotteisen tekstin lukemisesta, vaikka aivan en osannut antautua Natalia-kieputuksen vietäväksi. Lukiessani monet kielelliset valinnat tekivät vaikutuksen. Kielikorvaani hellivät etenkin oivaltavat uudissanat, kuten surupähkylät, ja värikäs verbien käyttö: esimerkiksi Natalia saa terapeutiltaan kotiin pohdittavakseen muutamia tukisanoja, jotka sitten siementyvät, kun ne liittyvät toisiin käsitteisiin assosiaation avulla.

Vaan jokin korvaani tekstissä myös särähtää – se on runsas vieraskielisten sanojen käyttö. Esimerkiksi erikielisten käsitteiden merkityserojen pohdinnot ovat mielenkiintoisia, ja ymmärrän toki myös, että aina suomenkielistä vastinetta ei ole, mutta silti haluaisin haastaa taitavaa sanankäyttäjää keksimään ja kehittelemään.

Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Kansi: Päivi Puustinen.

Otava 2019. 189 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kirkkohistorialliseen traditioon lukeutuu kertomus naisesta, joka olisi hypännyt korkealta kukkulalta, selvinnyt ilmalennosta ja sittemmin julistettu pyhimykseksi ihmetekojensa vuoksi. Klassisten kielten yliopisto-opettaja käynnistelee uudelleen keskenjääneitä kirkkohistorian opintojaan ja lähtee useaksi viikoksi luostariin Pyreneillä selvittääkseen tämän niin kutsutun Adèlen mysteerin.

Mies perehtyy mysteeriin luostarin arkistojen avulla. Minkälaisten tosiasioiden pohjalta tarina Adèlesta oikein on syntynyt? Mitä 1100-luvulla mahtoi tapahtua? Onko Adèlen kysymykseen edes olemassa vastausta, onko se tulkitsijasta riippuvainen?

Tutkijankammion kylmyys yltää luihin ja ytimiin, mutta aihe vie miestä. Hän setvii Adèlen kanonisaatioprosessin vaiheita muun muassa aikalaistodistajien lausuntojen avulla. Tehtävä ei ole helppo, koska yhdeksänsataa vuotta sitten ihmisillä ei ollut tarvetta merkitä asioita pakonomaisesti muistiin niin kuin meillä, jotka kauhistumme jokaista tallentamatonta hetkeä. Mysteerin taustalta hahmottuu tarina kaltoin kohdellusta ja kurjia kokeneesta nuoresta naisesta.

Tutkimuksensa ohella mies osallistuu luostarin arkeen ja saa tutkimustyöhönsä apua luostarissa asuvalta Veli Paulilta. Mies käy useasti Adèlen kukkulalla, jolta moni on vuosien saatossa hypännyt ihmeen toivossa:

Tästä nainen putosi, tässä hänen jalkansa lipesi, ehkä juuri tämän kiven päältä. Tai ehkä hän putosi tahallaan, lipsautti vain jalkansa pienellä ja peruuttamattomalla liikkeellä. Vai ottiko nainen sittenkin vauhtia, juoksi ja levitti kätensä, katsoi maisemaa viimeisen kerran ihmisenä, joka oli ollut? Pyyhkikö tuuli sillä hetkellä pois hänen entisen elämänsä ja putosiko hän ilman halki uuteen itseensä?

Miehen matkan taustalla on jonkinlainen keski-iän kriisi; avioliitto on hiipunut ja parikymppinen poika kipuilee ahdistuksensa kanssa. Miehessä on myös lapsuudesta saakka kumpuavaa surumielisyyttä. Adèlen tarinan rinnalla mies käy läpi oman elämänsä tarinoita: avioliittonsa, poikansa, äitinsä. Pyreneiltä hän saa mukaansa keskeisiä lauseita omaan elämäntarinaansa.

On paikkoja, joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä.

Uskonnottomana en yleensä kiinnostu tarinoista, joissa on näin selkeä uskonnollinen sävy. Tällä kertaa kuitenkin huomasin lukevani uskontoon linkittyvää tarinaa lähes ahmien; sivut kääntyivät kuin itsestään ja pian pienoisromaani jo loppuikin. Viimeistään tässä kohtaa olin varma siitä, että Haahtelan kirjoitustyylissä ja taidossa luoda tunnelma on jotakin ainutlaatuista, sillä paljon vähemmän kiinnostavaa aihetta en osaisi keksiä. Suhteeni Haahtelan teoksiin on ollut hieman ailahteleva, mutta jo hänen edellinen teoksensa, taiteilijaromaani Mistä maailmat alkavat voitti minut puolelleen.

Mikä kirjassa sitten kiehtoi kauniiden lauseiden ja tunnelman lisäksi? Olen pureskellut lukemaani nyt useamman viikon yrittäessäni sanoittaa viehätystäni. Ainakin luostariyhteisön kuvaus on luomassa mielenkiintoa, sillä tuollaisissa suljetuissa elinpiireissä on mielestäni jotakin kiehtovaa. Voin myös jollakin tapaa samastua päähenkilön päähänpinttymään, sillä jonkin ongelman äärellä olen itsekin väsymätön.

Adèlen tarina saa myös ajattelemaan tarinoiden kerrontaa arkisesta, nykypäiväisestä näkökulmasta. Vaikka niin paljon nykyään tallennammekin omasta elämästämme, tapahtumien kulusta on silti usein monia näkemyksiä ja tulkintoja.


Sopivasti kun olin puolivälissä kirjaa, postiluukusta kolahti tuore Parnasso, jonka kansikuvassa komeilee Haahtela. Artikelissa kirjailija kertoo muun muassa kirjoittamisestaan ja esikuvistaan. Psykiatrina toimiva Haahtela kertoo olevansa väsymättömän kiinnostunut elämän mysteeristä, jota Adèlen kysymyskin käsittelee. Niukan ilmaisun taustalla on harmonian tavoittelu.

Aina vain paisuvalle lukulistalleni kipusivat Parnasso-jutun perusteella vanhempaa Haahtelaa ainakin Elenan ja Katoamispisteen verran – ja Raija Siekkistä.

Joel Haahtela pääsee kuulemaan toukokuussa Helsinki Litissä, missä hän keskustelee Kai Aareleidin kanssa lauantaina festivaalin päätöskeskustelussa klo 17.10.

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.

WSOY 2019. 103 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Eeva Kilven lapsenlapseltaan saama käsinsidottu muistikirja täyttyy lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä, jotka ovat kuin mietelauseita tai runoja. Kirjailija tekee merkintöjä muistikirjaan parinkymmenen vuoden ajan; Sohvi antoi sen lahjaksi jouluna 1999 ja tuorein merkintä on viime vuodelta. Aivan kuin muistikirja olisi ollut hukassa välillä, sillä merkintöjen välillä on joskus vuosienkin aikahyppyjä.

Kilpi pohtii teksteissään erityisesti ikääntymistä, perhesuhteita ja rakkautta. Vanhuus on tuonut mukanaan erilaisia kremppoja: milloin paleltaa ja milloin sydämentykytykset kestävät useita vuorokausia. Lapset ovat jo aikuisia ja heihin on hyvät välit, mutta kirjailijan kaipaamiksi keskustelukumppaneiksi heistä ei ole.

Kirjoittaja ikävöi tiivistä ydinperheaikaa ja murehtii vanhuuden yksinäisyyttä. Hän analysoi toistuvasti ikävöinnin ja kaipauksen eroa. Myös kirjailijuuden pohdintoja mahtuu mukaan. Kilpi kertoo, miten kirjailija usein tuomitaan itsekkääksi, mutta hän itse korostaa olevansa havainnoija.

Vuonna 1928 syntynyt Kilpi tunnetaan erityisesti hänen evakkouttaan käsittelevistä kirjoistaan, ja sodan vaikutukset näkyvät tässäkin kirjassa. Sota aikanaan rikkoi jotakin perustavanlaatuista, jota aika ei ole kyennyt korjaamaan. Minäkin olen tähän mennessä tutustunut Kilven tuotantoon lähinnä evakkomuistelmien kautta, mutta nyt aloin kiinnostua muustakin tuotannosta. 

Tämän Sinisen muistikirjan luettuani huomasin, että syksyllä Kilveltä ilmestyy seuraava teos, Punainen muistikirja. Siihen on koottu kirjailijan muistiinpanoja hänen kesäpaikaltaan ja aiheina ovat luonto ja elossa oleminen. Mahtavaa! Näin syksyn lukulista alkaa pikkuhiljaa hahmottua.

Helmet-lukuhaaste: 36. Kirjassa ollaan yksin.

Katriina Huttunen: Surun istukka

Kansi: Jussi Karjalainen.

Kustantamo S&S 2019. 319 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Katriina Huttusesta tuli kirjailija traagisesta syystä: hänen tyttärensä teki itsemurhan ja suomentajana työskentelevä Huttunen alkoi käsitellä suruaan kirjottamalla. Teksteistä syntyi Surun istukka, pakahduttavan rehellinen esikoisteos. Knausgårdin suomentajana Huttunen on asiantuntija autofiktiossa, jota hänen kirjansakin edustaa.

Huttunen liittää tyttärensä kuolemaan vahvoja häpeän ja syyllisyyden tunteita; hän on mielestään epäonnistunut äitinä.

Minä petin hänet.
     Sitä syyllisyyttä kannan lopun ikäni. Se ei ole kaupan enkä voi lahjoittaa sitä kenellekään. Se on minun, vain minun.

Syyllisyys on ylitsepääsemätöntä, aivan kuten suru. Päähenkilö ei pyri eteenpäin, vaikka aikaa kuluu ja ympäristö tuntuu häntä siihen patistavan. Hän haluaa olla surunsa kanssa rauhassa, elää sen, tuntea kaiken.

Huttunen kirjoittaa itseään säästelemättä, mutta silti hän ei kerro aivan kaikkea, vaan jättää itselleen ja tyttärelleen salaisuuksia. Kirjan nimi kuvastaa äidin ja lapsen vaihtuneita rooleja. Istukalla äiti ruokkii syntymätöntä lastaan, mutta surun istukka toimii toiseen suuntaan, suru ruokkii nyt äitiä.

Elän surun sisällä, elän kuolemasta. Lapseni kuolema on riistänyt elämältäni muun merkityksen ja samalla antanut sille uuden merkityksen ja tehtävän, tyhjyyden täyttämän sisällön. Olen kuori ja sisältä tyhjää täynnä.

Suru tuo mukanaan myös turhautumisen byrokratiaan ja terveydenhuoltoon sekä kyllästymisen ihmisiin − kovin moni lohduttaja haluaakin vain kertoa omista murheistaan. Hautausmaasta ja sen kolumbaariosta tulee kirjan minälle tärkeä paikka.

Hakeudun vaistomaisesti sinne missä on hiljaista ja missä minun ei tarvitse kohdata ketään. Hietaniemen hautausmaa ottaa minut mykkään syliinsä eikä vaadi minulta mitään. Hautakivien ja puiden keskellä saan olla.

Tällaisen kirjan minkäänlainen arviointi tuntuu mahdottomalta. Huttunen on kirjoittanut kirjan aiheesta, josta ei voi kirjoittaa, ja minusta tuntuu, että bloggaan kirjasta, josta en voi sanoa mitään. Samankaltaisia mietteitä tuo esiin Omppu tekstissään.

Sen voin ainakin sanoa, että minulle Huttunen ei ole "vain suomentaja", kuten hän itseään vähättelevään sävyyn kutsuu, vaan juuri se ihminen, jonka ammattitaidon ansiosta olen päässyt tutustumaan esimerkiksi Naja Marie Aidtiin, Kim Leineen ja Ströksnesin Merikirjaan sekä rakastumaan Knausgårdiin. 

Olen kiitollinen, että Huttunen on kirjoittanut tämän kirjan, ja toivon pääseväni lukemaan hänen omia tekstejään myös jatkossa. Huttusen taidokas kieli, napakat lauseet ja kirkas, arastelematon ääni vangitsevat kirjan äärelle. 

Helmet 2019: 29. Kirjassa nähdään unia.