Porosurmia ja salaisuuksia pohjoisessa – Ann-Helén Laestadius: Varkaus

Kansi: Iida Pohjolainen.

S&S 2022. 510 s.

Alkuteos: Stöld (2021).

Suom. Laura Kulmala.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Helsinki Litissä vierailleen ruotsinsaamelaisen Ann-Helén Laestadiuksen Varkaus on koskettava ja silmiä avaava tarina saamelaisten kohtelusta Pohjois-Ruotsissa. 

Tositapahtumiin pohjautuvan romaanin päähenkilö on 9-vuotias Elsa, jonka perhe saa elantonsa poronhoidosta. Elsa liikkuu luonnossa tottuneesti ja hänellä on oma poro, Nástegallu. 

Elsa kokee ulkopuolisuutta kaikkialla: koulussa Elsaa vierastetaan saamelaistaustansa vuoksi, saamelaisyhteisössä taas siksi, että äiti on alkujaan risku eli ei-saamelainen. 

Elsan maailma järkkyy, kun hän löytää Nástegallun kuolleena. Tyttö näkee tekijän, mutta vaikenee pelon takia. Elsa kantaa salaisuutta nuoreksi aikuiseksi saakka, muistonaan vain pehmeä poronkorva. 

Elsan perhe tekee vuosien saatossa satoja rikosilmoituksia toistuvista porosurmista. Poliisi saapuu harvoin paikalle, jäljet ehtivät sotkeentua, todisteet katoavat. Esitutkinta lopetetaan varhain, jos sitä edes aloitetaan. Tapaukset tulkitaan poliisissa varkauksiksi.

Laestadius antaa äänen myös porosurmien tekijälle. Tämä näkökulma avaa miehen mielenmaisemaa. Mitkä ovat eläinrääkkääjän motiivit? Mikä saa kiduttamaan eläimen hengiltä?

Kirjan luvuilla on saamenkieliset nimet, ja etenin kirjassa aika pitkälle ennen kuin hoksasin, että ne ovat lukujen järjestysnumeroita saameksi. Ihan hyvä muistutus, että enpä osaa saamea edes numeroiden vertaa.

Helpommalla lukijan päästävät tekstissä esiintyvät yksittäiset saamenkieliset sanat, joilla Laestadius tekstiään värittää. Aluksi sanat selitetään, sitten ne jo oppii. 

Varkauden juoni jännityselementteineen vetää ja kieli on nautinnollisen selkeää. Uppouduin Elsan ja kyläläisten vaiheisiin niin, että kaikki muu ympärillä unohtui. On nautinnollista, kun voi vain antautua taitavan tarinankertojan vietäväksi.

Helmet 2022: 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa.

Väkevä trilogian avaus – Kerstin Ekman: Herran armo

Kansi: Tuija Kuusela.

Tammi 2002. 510 s.
Alkuteos: Vargskinnet – Guds barmhärtighet (1999).
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Tänään vietetään Kerstinin nimipäivää suomenruotsalaisen kalenterin mukaan, joten osallistun tällä Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian avausosalla Tuijan Naistenviikko-haasteeseen. Kirja sopii teemaviikkoon paitsi kirjailijan nimen vuoksi, myös siksi, että se käsittelee naisen asemaa 1900-luvun alun Ruotsissa.

Eletään kevättalvea vuonna 1916, kun kätilö Hillevi Klarin matkustaa Uppsalasta uuteen asemapaikkaansa Svartvattnetiin, joka on pieni kylä Jämtlannissa, Pohjois-Ruotsissa. Samassa kylässä pappina työskentelee Hillevin rakastettu – ja juuri miehen vuoksi hän oikeastaan tänne tiettömille tuntureille lähtikin.

Hillevin ja papin suhde päättyy heti alkuunsa, mutta Hillevi päättää jäädä. Kätilön työ kylässä on raskasta. Hillevi joutuu todistamaan hurjaa köyhyyttä ja hyväksymään sen, että hänen ja kyläläisten välissä on muuri. Etelän tulokas tarkkoine hygieniasääntöineen on paikallisten silmissä kummajainen.

Käänteentekevää on lapsenpäästö mökissä, jossa synnyttäjä on hyvin nuori tyttö. Mökki on täynnä hinteliä lapsia ja hiljaisuutta. Alkeellisista oloista huolimatta Hillevi saa lapsen pelastettua, mutta sen jälkeen kaikki ei menekään suunnitellusti. Mökin tapahtumista vaietaan jälkikäteen.

He vaikenisivat, vaikenisivat, vaikenisivat.
     Heidän vaikenemisensa oli pahaa. Kuin musta vesi jään alla.

Hillevi ei koskaan unohda tapahtunutta, vaikka kätilön työt jäävät, kun hänestä tulee kauppiaan rouva. Hillevi nai kauppamies Trond Halvorsenin, joka antoi Hilleville sudentaljan jo silloin, kun kyyditsi kätilöä ensi kertaa kylälle. Trondin ja Hillevin perheessä on sijaa myös kasvattilapselle, Kristenille.

Lukija tutustuu myös Elikseen, joka oli läsnä tuona merkillisenä yönä teiniäidin synnyttäessä pimeässä mökissä. Kylästä pakomatkalle tapahtumien vuoksi lähtevä nuorimies on haavoittuvassa asemassa, kun etsii toimeentuloa ja suojaa. Eliksen vaiheisiin mahtuu monenlaisia vastoinkäymisiä, mutta lopulta mies päätyy viettämään taiteilijaelämää Berliiniin. Vaikka Svartvattnet on jäänyt taa jo kauan sitten, ei köyhyys, se sierettynyt, vetoisa, nuhruinen olotila, ole täysin menneisyyttä Saksassakaan.

Ekman kuljettaa tarinaa eri näkökulmien kautta ja kuvaa elävästi, miten kyläyhteisö hylkii koulutettua naista. Hillevi kuitenkin ottaa paikkansa, asettuu ja sopeutuu elämään, jossa vuodenajat ja luonto määräävät elämän tahdin. Ongelmatonta elo ei ole, ja myös kauppiaan rouvana, kuten aikoinaan kätilönä, Hillevi joutuu ajoittain kyläläisten silmätikuksi.

Köyhyys kuristaa kurkkua ja talviset rekimatkat saavat ihon kananlihalle. Ekmanin aistivoimainen kerronta lumoaa, vaikka välillä tuskailin sivujuonien kanssa. Sudentalja-trilogia jatkuu osilla Viimeinen uitto ja Raaputusarvat, jotka aion ehdottomasti lukea, sillä haluan nähdä, miten Hillevin ja muiden kyläläisten tarinat jatkuvat. 

Helmet-lukuhaaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen.

Leif GW Persson: Pommimies ja hänen naisensa

Kansi: Marina Mattson

Otava 2016. 495 s.
Alkuteos: Bombmakaren och hans kvinna (2015).
Suom. Kari Koski.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Pommimies ja hänen naisensa on ruotsalaisen Leif GW Perssonin yhdestoista romaani. Persson tunnetaan kotimaassaan myös tv-persoonana ja urastaan kriminologina, ja lisäksi hän on toiminut oikeusministeriön neuvonantajana ja opettajana poliisiammattikorkeakoulussa.

Keskustelimme Pommimiehestä kirjaston lukupiirissä, ja tuota tapaamista varten tutustuin Perssonin taustaan ja tuotantoon hieman tarkemmin. Luin muun muassa siitä, että Perssonin esikoisteos Possujuhla perustuu tositapahtumiin eli siihen, miten Persson oli mukana paljastamassa oikeusministerin yhteyksiä prostituutiorinkiin. Opin myös, että pari vuotta sitten Helsinki Litissä kuuntelemani Malin Persson Giolito on hänen tyttärensä.

Pommimiehen tarina lähtee liikkeelle siitä, että Ruotsin poliisi on saanut vihjeen, että muslimiterroristit aikovat iskeä kansallispäivänä Skansenille, jossa vietetään juhlapäivää perinteisin menoin. Paikalle on tulossa kuningasperhe, valtionjohtoa ja suuri yleisö.

Turvallisuuspoliisissa Lisa Mattei johtaa tutkintaryhmää, jonka tarkoituksena on selvittää uhkan todenperäisyys, epäillyn taustat ja ennen kaikkea estää mahdollinen isku. Kirja kuvailee Ruotsin turvallisuuspoliisin työtä terrori-iskun uhan alla: miten poliisi hankkii tietoja epäiltyjen liikkeistä, toimintatavoista, räjähteistä ja muusta iskuun liittyvästä. Samalla tutkinnanjohtaja Lisa Mattei kipuilee uran ja perhe-elämän yhteensovittamisessa.

Kirja on oivallista luettavaa sellaisille lukijoille, jotka eivät halua dekkarilta väkivaltaa ja raakuuksia, vaan ovat kiinnostuneet poliisityöstä. On kuvaavaa, että sivulla 322 on virke "Ja vasta silloin alkoi lopultakin tapahtua." Vaikka väkivallalla ei mässäillä, tarinassa on kuitenkin roimasti jännitystä ja juonessa käänteitä. Saavatko poliisit iskun estettyä? Onko poliisissa myyrä ja jos on, niin kuka se on?

Pidän Perssonin kirjoitustyylistä ja selvästi asiantuntevasta otteesta, mutta aivan nurisematta en Pommimiehestä päässyt nauttimaan. Paljon rikossarjoja ja -elokuvia nähneenä olen kyllästynyt siihen, että poliisien yksityiselämä sotketaan mukaan rikoksen ratkaisuun, samoin myyräepäily poliisissa on kulunut juonikuvio. Näistä jupinoista huolimatta aion lukea Perssonia lisää, kenties jo ensi kesänä, sillä jokin hänen tavassaan kirjoittaa ja yhdistellä faktaa ja fiktiota kiehtoo minua.

Muistelen lukeneeni Perssonia edellisen kerran opiskeluaikoina, kun olin töissä kirjakaupassa. Ostin tuolloin töistä kaksi ensimmäistä osaa Välfärdsstatens fall -trilogiasta eli dekkarit Kesän kaipuusta hyiseen viimaan ja Toinen aika, toinen elämä. Kolmatta osaa (Putoaa vapaasti kuin unessa) ei ollut tuolloin vielä suomennettu. En muista, mihin nuo kirjat ovat joutuneet, joten hankin nyt nettidivarista mökin dekkarihyllyyn koko trilogian ‒ vaikka olen sittemmin nähnyt kirjojen pohjalta tehdyn tv-sarjan Pyhiinvaeltajan kuolema, haluan palata Palme-tutkintaan kirjan muodossa.

Helmet 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Kansi: Sanna Mander.

Schildts & Söderströms 2018. 303 s.
Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017).
Suom. Outi Menna.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Johannes Anyurun August-palkittu romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin on tummasävyinen dystopia tulevaisuuden Ruotsista, josta on tullut pelon ja muukalaisvihan läpäisemä yhteiskunta. Anyuru rakentaa painavista ja ajankohtaisista aiheista monisyisen romaanin, joka ei päästä lukijaa helpolla.

Kaikki lähtee liikkeelle göteborgilaisessa sarjakuvakaupassa tapahtuvasta terrori-iskusta. Daeshin eli Isisin lipun alla toimiva terroristikolmikko toteuttaa väkivaltaisen hyökkäyksen tilaisuuteen, jossa puhutaan muslimeja käsittelevästä pilapiirroskirjasta. Syntyy panttivankitilanne, jonka lopputulemana pommiliivein varustautuneista nuorista tekijöistä vain Nour selviää hengissä, Hamad ja Amin saavat surmansa.

Iskusta selvinnyt Nour on nuori nainen, joka alkaa jo iskun aikana kokea erikoisia tuntemuksia. Tämä on tapahtunut aiemmin, eikä hän ole se, joksi häntä luullaan. Häntä kutsutaan Nouriksi, mutta se ei ole hänen oikea nimensä. Parin vuoden kuluttua iskusta eräs kirjailija alkaa vierailla naisen luona oikeuspsykiatrisella osastolla ja saa tältä tekstejä luettavakseen. Kirjailija itsekin on muslimi ja haluaa selvittää, kuka nainen todella on, mitä on tapahtunut. Nainen nimittäin kertoo tulevansa tulevaisuudesta.

Romaani etenee kahdella aikatasolla. Kirjailija kertoo nykyhetkestä, Nouriksi kutsutun naisen tarina sijoittuu noin viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Tulevaisuuden Ruotsissa muslimina eläminen on lähes mahdotonta, koska sarjakuvakaupan isku on johtanut islamofobian yleistymiseen. Kirjailija alkaa harkita maastamuuttoa, koska naisen hahmottelema tulevaisuudenkuva on lohduton.

Kirjoitan sinulle joka et vielä tiedä, että hulluudesta tulee aina lopulta normaalia ja normaalista hullua.

Tulevaisuudessa kaikkien tulee allekirjoittaa vuosittain kansalaissopimus, tai muuten henkilö luokitellaan valtion viholliseksi. Vihollisia etsitään jatkuvilla passitarkastuksilla, ja sopimuksesta kieltäytyjät siivotaan eristetylle alueelle.  Uskonnolliset vaatteet ja ideologiset symbolit on kielletty: näitä käyttävät joutuvat entistä huonompiin oloihin ja tarkemmin vartioiduiksi. Muslimeille pakkosyötetään sianlihaa, ja he joutuvat integraation nimissä piirtämään pilakuvia omasta uskonnostaan.

Tulevaisuuteen kurottava tarina yhdistelee mielenkiintoisesti mielikuvituksellisia elementtejä todellisiin, tunnistettaviin asioihin. Tarinassa on kaikuja niin Guantanamon vankileireiltä, Abu Ghraibin kidutuksista kuin Charlie Hebdon iskusta. Dystooppinen tulevaisuuden kuvaus on synkkä, pelottavakin, mutta valitettavasti mahdollisen oloinen.

Lukiessani mieleeni nousi liuta kysymyksiä, joista osaan kirja vastaa, osa jää lukijan vastattaviksi.  Mikä ajoi nuoret tekoon? Mistä radikalisoituminen sai alkunsa? Ovatko tulevaisuuskuvitelmat vain skitsofreenisiä harhoja? Miten tällaisen tulevaisuuden voi estää?

Kirja jätti minulle hieman epämääräisen tunteen. Vaikka eri aikatasoja oli periaatteessa helppo seurata ja luin kirjaa tiiviisti, tuntui kuin eksyisin tarinan tasoihin, mutkiin ja käänteisiin. Olin koko ajan epävarmoilla vesillä. Tämä kirja voisi toimia hyvin lukupiirikirjana, sillä avointen kysymysten ja tulkintamahdollisuuksien vuoksi keskusteltavaa varmasti riittäisi.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on ruotsalaisen Johannes Anyurun toinen suomennettu romaani. Anyuru on  kirjoittanut Ugandassa syntyneen isänsä tarinan romaanissaan Myrsky nousee paratiisista, joka suomennettiin neljä vuotta sitten. Kirja menee ehdottomasti lukulistalleni. Johannes Anyuru nousee Helsinki Lit -kirjallisuusfestareilla lavalle Kjell Westön kanssa perjantaina 25.5. Mielenkiinnolla odotan keskustelua tästä kirjasta!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Anyurun kirjan kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Elin Willows: Sisämaa

Kansi: Camilla Pentti.

Teos & Förlaget 2018. 191 s.
Alkuteos: Inlandet.
Suomentaja: Raija Rintamäki.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Sisämaa kertoo nuoresta naisesta, joka muuttaa Pohjois-Ruotsiin poikaystävänsä kotiseudulle. Pariskunta kuitenkin eroaa ennen kuin he muuttokuormineen edes saapuvat perille. Siitä, minkä piti olla uuden alku, tuleekin yllättäen loppu. Ja tuosta lopusta seuraa jälleen alku. Kaikkien hämmästykseksi nainen nimittäin jää pikkupaikkakunnalle. Hän löytää vuokrahuoneiston, saa työn ruokakaupasta ja alkaa totuttautua elämään tuhannen kilometrin päästä synnyinseudultaan.

Paikkakunnalla on totuttu siihen, että sieltä lähdetään, joten kenenkään tarvitse selittää lähtöhalujaan. Mutta toiseen suuntaan muuttaminen hämmentää, se vaatii selittelyä. Miksi ihmeessä nainen jää? Kysymys on kaikkien huulilla:

Kiinnostus siihen miksi olen täällä, asun täällä, on kollektiivista. Sitä voi kysyä kaupan kassalla, mutta kun tietyt ihmiset tietävät miksi olen täällä, kysymykset tyrehtyvät. Riittää että jotkut ovat kysyneet, nyt tietävät kaikki.
     Mutta eivät he tietenkään tiedä. He eivät voi tietää, kun minäkään en tiedä. Hyvää vastausta ei enää ole.

Kylässä eron lamaannuttama nainen solahtaa hitaampaan elämänrytmiin. Ei ole syytä stressata tai kiirehtiä. Nainen reagoi uuteen tilanteeseen näennäisen tyynesti; ei ole eron jälkeisiä tunnemyrskyjä raivonpurkauksineen, tilityksineen, vihastumisineen. Nainen jo epäilee unohtaneensa tunteet. Ero kuitenkin kouraisee syvältä, eikä kliseisten tunnekuohujen kuvausten puuttuminen tarkoita, etteikö häneen sattuisi. Hän turruttaa itsensä työnteolla ja rutiineilla, joihin kuuluvat muun muassa töiden jälkeiset karkkiostokset, televisiodekkarit ja lauantainen baari-ilta.

Napapiirin tuntumassa sijaitsevalla paikkakunnalla talvet ovat pitkiä ja pimeitä, kesät valoisia. Vaikka kylmyys oli naisella etukäteen tiedossa, ei hän sitä pystynyt etukäteen kunnolla kuvittelemaan. Talvesta hypätään suoraan kesään, ja keväät jäävät väliin. Ympärillä on lumihuippuisia vuoria, eikä järvien vesi kesälläkään lämpene kunnolla. Koittaa kuitenkin hetki, jolloin pimeydestä tulee arkea, kylmyydestä ystävä, sillä vallitseva ilmasto on tottumuskysymys. Nainen saa huomata, että lopulta kesän valoisuus on talven pimeyttä hankalampi sietää. Pimeys ei tee minulle mitään, ei niin etää huomaisin, mutta valo. Valo tekee jotain.

Ympäristön pysähtyneisyys vertautuu naisen elämäntilanteeseen. Hän ei tiedä, mihin lähteä, joten hän jää. Sisämaassa minuun vetosi se, ettei kirja ole mahtipontinen itsensä löytämistä ihannoiva tarina, vaan maanläheinen kuvaus siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen joutuu aivan vieraaseen tilanteeseen ja ympäristöön. Muutto johtaa muutokseen, ja vähitellen ympäristö ja ihmiset alkavat tulla tutuiksi. Nainenkin huomaa jossakin vaiheessa, että porojen näkeminen on tavallista eikä jäällä ajamisessa ole mitään ihmeellistä.

Alkuvuodesta listasin tämän ruotsalaissyntyisen Elin Willowsin esikoisteoksen kiinnostavien uutuuksien listalleni. Vuodesta 2009 Willows on asunut Suomessa, ja mielenkiintoisesti Sisämaa (Inlandet) julkaistiin tammikuussa sekä Ruotsissa että Suomessa. Tämän tekstin tunnisteita määritellessäni aloin pohtia, onko Willowsin kirja kotimaista kaunokirjallisuutta vai lasketaanko se käännösromaaneihin. Laitoin tunnisteeksi ´kotimainen kauno´, jotenkin se tuntui sopivammalta.

Ylen haastattelussa Willows kertoo asuneensa sisämaan kaltaisessa paikassa nuorempana, mutta että kirja ei silti ole omaelämäkerrallinen. Hän kertoo myös työstävänsä uutta kirjaa paraikaa, mikä on aivan mahtava uutinen, sillä viehätyin Willowsin miljöökuvauksesta ja napakoista lauseista.

Helmet-lukuhaasteessa laitan Willowsin Sisämaan kohtaan 1. Kirjassa muutetaan.

Kristina Ohlsson: Lotus blues (2014)

Alkuteos: Lotus blues.

Suomentajat: Anssi Autio ja Pekka Marjamäki (2016).

Kustantaja: WSOY / BTJ.

Kesto: 14 t 33 min.
Lukija: Aku Laitinen.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Nikki Smith / Arcangel.

Kristina Ohlsson kuuluu Ruotsissa dekkaristien kärkikaartiin, ja jännitysromaanien lisäksi hän kirjoittaa myös lastenkirjoja. Minulle Ohlsson oli ennestään vieras kirjailija, kun lainasin kirjastosta hänen Lotus Blues -jännärinsä äänikirjana.

Päähenkilö kirjassa on Martin Brenner, ruotsalainen asianajaja. Brenner on uraohjus ja melkoinen naistenmies, mutta myös nelivuotiaan Belle-tytön yksinhuoltaja. Hän pyörittää asianajotoimistoa yhdessä toisen juristin, Lucyn, kanssa. Yhtiökumppaneilla on yhteisen toimiston lisäksi rakkaussuhde, tosin hyvin avoin sellainen.

Eräänä päivänä Brennerin luo saapuu Bobby, joka toivoo asianajajan voivan puhdistaa hänen sisarensa maineen. Sisko on julkisuutta saanut Texasin Sara, joka ehti ennen itsemurhaansa tunnustaa viisi murhaa. Osa niistä tapahtui Tukholmassa, osa Teksasissa, missä Sara työskenteli au pairina. Hieman vastentahtoisesti Brenner ryhtyy selvittämään Saran kuolemaan johtaneita tapahtumia Lucy apunaan.

Parivaljakko joutuu keskelle yhä vaarallisemmiksi käyviä tapahtumia, eikä heidän lähipiirinsäkään ole turvassa. Avoimia kysymyksiä on koko ajan vain enemmän: Kuka Brennerille toimeksiannon antanut Bobby oikein olikaan? Missä on Saran kadonnut poika Mio? Entä kuka haluaa estää tapahtumien selvittämisen? Kuka taas on mystinen Lucifer? Vauhdikkaita käänteitä riittää, ja Martinin ja Lucyn selvitystyö vie heidät Teksasiin saakka. 

En voi olla kommentoimatta kirjan päähenkilö Brenneriä, joka onkin varsin niljakas tyyppi! Brennerin  miehisyyttä korostetaan minun makuuni tarinassa liikaa, ja myös miehen käsitys esimerkiksi rahasta ja sen merkityksestä on jotenkin uhoavan ylimielistä. Alussa huomasin ajattelevani, että tässäpä on vastenmielinen hahmo. Aloin kuitenkin pitää Brenneristä aina vain enemmän tarinan edetessä — onneksi, sillä muuten äänikirja olisi varmaankin jäänyt kesken.

Lukija Aku Laitinen on selkeä ja miellyttävä-ääninen. Ainoa seikka, joka häiritsi kuuntelemista, oli nimien ääntäminen. Lucy taipui lukijan suussa välillä muotoon 'Lyyyssi', mikä kuulosti jo hieman hilpeältä.

Suosikkidekkarieni joukkoon tämä Ohlssonin uutuus ei kipua, mutta se toimi tehtävässään viihdyttävänä autokirjana. Kuuntelen äänikirjana epäilemättä myös kirjan toisen osan nimeltään Mion blues, joka on jo ilmestynyt painettuna kirjana.

Beate Grimsrud: Hullu vapaana (2010)

Alkuteos: En dåre fri.

Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry (2012).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 392.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Beate Grimsrud on norjalainen kirjailija, joka asuu nykyisin Ruotsissa. Hänen tähän mennessä ainut suomennettu kirjansa Hullu vapaana on vahvasti omaelämäkerrallinen teos huippulahjakkaasta ja oppimisvaikeuksista kärsivästä tytöstä, joka varttuu mielenterveysongelmien kanssa painivaksi kirjailijaksi.

Kirjan päähenkilö on Eli, jonka vaiheita seurataan pikkutytöstä aina aikuiseksi saakka. Kirjassa vuorottelevat välähdyksinä mieleenpainuvimmat koti- ja koulumuistot sekä aikuiselämä, jota rytmittävät hoitojaksot eri laitoksissa.

Elissä elää pienestä lähtien vahva halu keksiä tarinoita. Tyttö suoltaa kertomuksia, vaikka koulu sujuu kehnosti, eikä hän yläasteelle siirtyessään osaa vielä lukea. Myöhemmin huomataan, ettei Eli edes näe kunnolla. Kaikesta tästä huolimatta Elin toiveammatti on kirjailija.

Jo lapsena Eli alkaa kuulla ääniä. Aikuisena hänen riesanaan on jo useita eri ääniä: Espen, Emil, Erik ja prinssi Eugen. Kaikilla "pojilla" on omat persoonallisuutensa, jokainen työntää Eliä johonkin suuntaan. Yksi ääni usuttaa Eliä väkivaltaan, kun taas toinen saa hänet shoppailemaan ja tuhlaamaan. 

Huumeet ja alkoholi tulevat Elin elämään jo nuorena. Erilaisten päihteiden käyttö lietsoo sairautta, mutta samalla Eli haluaa ja pystyy toteuttamaan luovuuttaan erilaisten taideprojektien kautta. Häneltä ilmestyy kirjoja, jotka menestyvät. Tekeminen yltyy välillä niin maaniseksi, että sairaus jälleen pahenee ja edessä on sairaalajakso. Lojaalit ystävät pysyvät Elin rinnalla myös hankalimpina aikoina.

Kirja avaa skitsofreenikon ajatusmalleja ja tuntoja sekä kommentoi mielenterveyspotilaan osaa. Kirjan Eli ja samoin kirjailija Grimsrud itse ovat rohkaisevia esimerkkejä henkilöistä, jotka voivat toimia yhteiskunnassa ja menestyä luovassa ammatissa vakavasta sairaudestaan huolimatta. Sairauden kanssa on vain opittava elämään: elämä on luovimista hyvien ja huonompien jaksojen välillä. 

Koen, että kirjan lukeminen lisäsi ymmärrystäni skitsofreniasta. Hulluus ja terveys eivät ole mustavalkoisia asioita. Elin terapeutti toteaa mielestäni osuvasti:

"Äänien kuuleminen sinänsä ei ole sairasta. Kyse on siitä, miten niihin suhtautuu. Ihmiset ovat kuulleet ääniä maailman sivu. Filosofit, viisaat, taiteilijat"

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista (2015)

Alkuteos: Allt jag inte minns.

Suomentaja: Tarja Lipponen (2016).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 292.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Jonas Hassen Khemirin vastikään suomennettu teos Kaikki se mitä en muista sai Ruotsin merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon, loppuvuodesta 2015. Kirja on mysteeriromaani, jossa mielenkiintoisen näkökulmatekniikan avulla valotetaan erään katoamisen mysteeriä ja siinä samalla aikamme ilmiöitä.

Samuel-niminen nuori mies on kuollut, ja kirjassa setvitään kuolemaa edeltäneitä tapahtumia.
Ääneen pääsee useita henkilöitä, joita puhuttaa nimettömäksi jäävä kirjailija. Muistikuvista kootaan Samuelin tarinaa kuin tilkkutäkkiä. Palasista kootussa tarinassa mielenkiintoisinta on, miten erilaisista kuvauksista Samuelin henkilökuva lopulta rakentuu.

Samuelin äiti on ruotsalainen ja isä afrikkalainen, ja monet muutkin kirjan henkilöt ovat maahanmuuttajataustaisia. Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, mutta yhtä lailla kirjassa voitaisiin kuvata suomalaista yhteiskuntaa. Viimeaikaiset uutiset nousevat mieleen, kun Samuel majoittaa siirtolaisperheitä isoäidin tyhjentyneeseen kotiin.

Luin Samuelin tarinaa kuin jännityskertomusta, sillä kuoleman mysteeri nousee kirjassa keskeiseksi. Mysteerin lisäksi kirjasta tekee mielenkiintoisen se, miten se on kerrottu. Moniäänisyys on Khemirin kirjassa ehkä nopeatempoisinta, mihin olen koskaan törmännyt: näkökulmat vaihtelevat kappaleittain. Rakenne pitää lukijan valppaana.

Luin kirjaa aluksi innoissani, mutta jouduin välillä jättämään sen tauolle ja lukemaan yhden lukupiirikirjan välissä. Niinpä alussa tuntemani imu hieman lässähti loppua kohden. Suosittelenkin lukemaan tätä kirjaa pidemmissä pätkissä kerrallaan. Khemirin omalaatuinen kerronta on niin erilaista, että siihen totuttelu vie aina lukutauon jälkeen aikansa. Siksi lukutapani ei ehkä tehnyt kirjalle oikeutta.

Kirja herätti kiinnostuksen tutustua myös Khemirin aiemmin suomennettuun tuotantoon eli Ajatussulttaaniin tai Montecoreen. Kaikki se mitä en muista on ollut hyvin esillä mediassa ja myös kirjabloggaajat ovat löytäneet kirjan. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin Krista, Lumiomenan Katja  ja Leena Lumi.

Felicia Feldt: Näkymätön tytär (2011)

Alkuteos: Felicia försvann.

Suomentaja: Jaana Iso-Markku (2013).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 189.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Felicia Feldt on ruotsalaisen ”kasvatusguru” Anna Wahlgrenin tytär. En tunne ennestään Wahlgrenin töitä ja tekoja, mutta takakansi kertoo, että hän kirjoitti 1980-luvulla tunnetun teoksen Lapsikirja (1983). Nopea googlailu valaisee kirjan kontekstia lisää: Wahlgren on jyrkästi kiistänyt tyttärensä esittämän version perheen elämästä. Äidin mukaan tytär valehtelee, ja Wahlgren on vuorostaan kirjoittanut paljastuskirjan omasta näkökulmastaan.

Näkymätön tytär ruotii perheen elämää Felicia-tyttären näkökulmasta. Äidin ammatista huolimatta Felicia kokee eläneensä varsin rikkonaisen lapsuuden. Kulissit ovat kunnossa, mutta taustalla myllertää. Äiti juo, ja usein vaihtuvat isäpuolet ovat liian kiinnostuneita perheen teini-ikäisistä tyttäristä. Perhe muuttaa jatkuvasti, milloin ympäri Ruotsia, milloin Egyptiin saakka.

Felician lapsuuden kokemukset ja epävakaat ihmissuhteet jättävät jälkensä, ja Felicia sairastuu aikuisiällä masennukseen. Hän myös kärsii mitä ilmeisimmin rajatilahäiriöistä. Äiti yrittää manipuloida lastensa elämää vielä näiden ollessa aikuisia. Lopulta Felicia katkaisee välit äitiinsä ja osaan sisaruksistaan, sillä hän ei enää suostu elämään äitiä kumarrellen. Kirjassa Felicia työstää irtaantumista äidistä, ja tekstissä on vahvasti läsnä terapeuttinen ote:

Lopulta jäljellä on enää yksi. Joka sanoo. Ei.
                      Se olen minä, Felicia, joka seison lippu kädessä, kun tie on käyty loppuun. Kun kaikki rahat on maksettu. Kun kaikki kyyneleet on vuodatettu. Kun kaikki kirjat on luettu. Kun kaikki pillerit on nielty. Ja kaikki istunnot ovat hiljenneet.

Teksti tuntui teennäiseltä ja etäiseltä. Jopa kliseiseltä. Minäkertoja ei voittanut minua puolelleen, vaan epäilin hänen kertomaansa jatkuvasti. Aloin lukea kirjaa positiivisella mielellä ja odotin pitäväni siitä, mutta into tyssäsi kovin pian.  

Niin kauhealta kuin se ehkä kuulostaakin, niin odotin jotakin vielä rankempaa. (Mielessä häilyvät Burroughsin ja Høegin lapsuuskertomukset.) En tarkoita vähätellä Feldtin tuntoja, mutta minun suussani tämä maistui kohun kalastelulta.

Kirjassa oli mielestäni jotakin hyvääkin: sen rakenne. Kirja etenee lyhyissä luvuissa, jotka on otsikoitu tapahtuman mukaan. Ne ovat kuin välähdyksiä elämästä, paikoin jopa niin lyhyitä, että jäävät kryptisiksi. Lapsuuden ja aikuisuuden kokemukset vuorottelevat sulavasti.

Totta vai ei -pohdinnat liittyvät vahvasti myös esimerkiksi jo mainittujen Burroughsin ja Høegin kirjoista käytyyn keskusteluun. Niiden kohdalla sivuutin epäilyt olankohautuksilla, sillä niissä tärkeintä ei ollut totuudellisuus. Ne ovat hyvin kirjoitettuja, kiinnostavia ja vetäviä tarinoita itsessään. Näkymätön tytär taas on kaunokirjallisena tuotoksena minusta aika höttöä. Tämän kirjan ainoa kiinnostava puoli on siinä, onko kasvatusasiantuntijan omassa perheessä todella eletty näin, se on kirjan juju.

Blogistaniassa Kirjojen keskellä -blogissa ja Marjatan kirjaelämyksiä -blogissa on kirjoitettu Feldtin kirjasta.

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (1998)

Alkuteos:  Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö.

Suomentaja: Saara Villa (2005).

Sivumäärä: 262.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Timo Mänttäri.

14-vuotiaan Erikin kesästä on tulossa hyvin erilainen kuin aiemmista. Äiti on syöpähoidoissa sairaalassa, isä töissä koko kesän ja Erikin on tarkoitus viettää loma mökillä parikymppisen Henry-veljen huomassa. Isän mukaan kesästä saattaa tulla rankka, mutta Erikistä tilanne ei ole niinkään synkkä, sillä mökille tulee kesäksi myös Erikin koulukaveri Edmund. Henry antaa poikien mennä omia menojaan, koska hänellä on suuri projekti meneillään: hän kirjoittaa romaania.

Teini-iän kynnyksellä olevat pojat viettävät loputtoman tuntuisia kesäpäiviä soudellen, elämää pohtien ja lukien. Tärkeää on hetki ja ystävyys. Huoletonta hetkessä elämistä varjostavat myös tummemmat sävyt. Molempien perheessä myllertää, ja tapahtumat heijastuvat poikien ajatuksiin ja keskuteluihin. Aikuisten maailmassa on vielä lukuisia asioita, jotka eivät oikein aukea. Erikiä arveluttaa erityisesti sanojen Syöpä-Treblinka-Rakkaus-Nussia-Kuolema todellinen merkitys. Ne palaavat Erikin mieleen aina, kun jokin hämmentää, sillä ne sisältävät jotakin pelottavaa, käsittämätöntä, mutta kiinnostavaa.

Valitsin kirjan Lukudiplomi-haasteessa luettavaksi sen kiehtovan nimen perusteella. Genesaret on Erikin perheen kesämökin nimi, ja sen järvessä pojat paitsi soutavat, myös uivat paljon. Etenkin silloin, kun tunteita täytyy hieman tasata. Kim Novak taas on kuuluisa amerikkalainen näyttelijä, jonka kuuluisuus oli kuumimmillaan juuri 1960-luvun tienoilla. Poikien mielestä Henryn tyttöystävä Ewa Kaludis on kuin ilmetty Kim Novak – ja siten heidän salattujen haaveittensa kohde.

Isän ennustus käy lopulta toteen, kun tapahtuu Se Kamala. Se on paitsi tuon helteisen kesän käännekohta, se jakaa myös kaikkien elämän aikaan ennen ja jälkeen. Loppua kohden Erikin elämässä harpotaan suurin askelin eteenpäin. Ja Se Kamala seuraa aina mukana.

Nesserin romaani oli lämmin ja sympaattinen lukukokemus. Varsinkin kirjan alkupuoli piti minut tiiviisti otteessaan, nuoruudenkuvaus oli kirjan parasta antia. Pitkään olin jopa sitä mieltä, että luen täyden viiden pisteen kirjaa. Loppua kohden aloin tylsistyä, tunnelma lässähti. Jopa ärsyynnyin siitä, miten Erikin elämä lopulta meni. ”Loppuratkaisu” kyllä tosin pelasti paljon.

Håkan Nesser on ruotsalainen kirjailija, joka on tunnettu erityisesti dekkareistaan. Hän on kirjoittanut tämän kirjan lisäksi joitakin muitakin ei-dekkareita, täytyypä tutustua! Jos sattuisi dekkari-kärpänen puraisemaan, niin Nesserin kirjat pääsisivät lukuun ensimmäisten joukossa.

Bloggaajista tästä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Kirjavan Kammarin Karoliina, Lumiomenan Katja, Sara, Jokke ja Luetut, lukemattomat -blogin Liisa.

Anne Swärd: Kesällä kerran (2003)

Alkuteos: Polarsommar.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2012).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 239.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: otava.fi
Kansi: Ulf Huett Nilsson
/Johnér /Fennopress

Swärdin esikoisteos kertoo erään perheen mutkikkaista ihmissuhteista, vallasta ja väkivallasta, mutta myös rakkaudesta. Keskiössä on Kaj, perheeseen pyytämättä vauvana tupsahtanut, rosoinen ja arvaamaton nuori nainen.

Paitaan oli kirjailtu nimi Kaj Angelika. Ja koska luulimme koko ajan että hänet haettaisiin takaisin, kutsuimme häntä Kajksi. Sitten oli liian myöhäistä viedä häneltä nimeä, ainoaa mitä hänellä oli tullessaan ollut. Äiti oli aina toivonut tytärtä. Ei hän voinut tietää että ainoa tytär jonka hän saisi tulisi varoituksetta keltaiseen takkiin käärittynä. Sillä oli vieras nimi, vieraat silmät, vieras haju, vierasta kaikki.

Tämä muukalainen syöksi aikanaan perheen elämän raiteiltaan. Turvallinen ydinperhe, johon kuuluivat äiti, isä ja pojat Jens ja Kristian, alkoi rakoilla. Ensin lähti isä, sitten veljeksetkin muuttivat omilleen. Jäljelle kotitaloon jäivät vain äiti ja Kaj. Nyt kun äiti lähtee matkoille, tulee Kristian katsomaan siskopuolensa perään.

Pirstaleisuus toistuu sekä romaanin rakenteessa että henkilöhahmoissa. Luvut on nimetty henkilöiden mukaan, ja vuorollaan jokainen pääsee kertomaan tarinaa omasta näkökulmastaan. Pirstaleisuuden vuoksi minun oli välillä vaikea saada tarinasta otetta. Tähän vaikutti toki myös se, että luin tätä melko lyhyissä pätkissä. Toisaalta palasien kokoaminen oli lukijana melko palkitsevaa.

Parasta Kesällä kerran -romaanissa on sen tunnelma ja lataus: ilmapiiri on ahdistavan painostava, ja koko ajan odotin jonkinlaista jännitteen purkausta. Se on vääjäämättä tulossa, mutta sen muodosta ei voi olla varma. Kuin kesähelteen painostavuus, joka enteilee saapuvaa ukkosta. Ja kun väistämätön tapahtuu, se sinkoaa perheenjäsenet jälleen kauemmas toisistaan.

Läpi teoksen eläimellisyys ja eläimet, kuolleet ja elävät, korostavat nihkeän ankeaa tunnelmaa. Kaj kerää kärpäsiä, niiden kuivuneet osat haisevat. Yhdestä koirasta hankkiudutaan eroon hyytävällä tavalla, toista pidetään hengissä, vaikka sen voisi jo päästää tuskistaan. Eläinrakkaalle tämä olikin paikoitellen raskasta luettavaa.

Isä on kammannut rakkautta vastakarvaan. Aina. Puhdistaakseen sen kirpuista ja luteista. Mutta ennen kuin hän on saanut työn tehtyä, se on jo jättänyt hänet.

Osallistun tällä Swärdin esikoisella Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Kirja on ollut paljon esillä blogeissa; siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi anni.M, Katja ja Erja. HS:n Aholan arvio löytyy täältä.