Syksyn esikoisia: Kokkonen, Soudakova, Rautiainen

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja selviää tänään illalla kello 18 alkavassa tilaisuudessa. Esikoiskirjapalkinnosta kisaa kymmenen finalistia, joista olen lukenut neljä. Milja Sarkolan Pääomani luin ja bloggasin keväällä, tähän blogijuttuun kokosin lyhytarviot kolmesta muusta ehdokkaasta. Moni kiinnostava finalisti pääsee luettavakseni varmasti myöhemmin. 

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Otava 2020. 192 s. 

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Joel Melasniemi.

Keski-ikäiset Karo ja Risto joutuvat auto-onnettomuuteen, kun he ovat paluumatkalla lomalta pohjoisesta. Lääkärin määräyksestä pariskunta jää toipumaan lumen saartamaan lomakeskukseen, jossa yksi yö maksaa 700 euroa ja josta on kaikkialle pitkä matka.

Karon ja Riston tilanteessa on monia epäilyttäviä asioita. Heidän keskinäinen suhteensa on yksi kysymysmerkki, Karon suhde jo aikuiseen poikaansa Johannekseen toinen. Entä mikä aiheutti onnettomuuden, mitä oikeastaan tapahtui talvisella tiellä? Karo muistaa lava-auton, mutta Riston mukaan sellaista ei ollut. 

Romaani pitää lukijaa otteessaan, ja mielenkiintoisesti tunnelma kiristyy ja synkkenee loppua kohden, vaikka kaiken päätepiste kerrotaan jo ensimmäisellä sivulla. Kokonaisuus hahmottuu lukijalle samalla kuin Karolle, jonka muistia ja mielenterveyttä kyseenalaistetaan koko ajan. Välillä lukija epäilee itseään ja kaikkea Karon tavoin, kunnes pikkuhiljaa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. 

Helmet 2020: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

* * *

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Atena 2020. 300 s.

BookBeat.

Kansi: Laura Noponen.

Runollisen kauniisti nimetty esikoisromaani kätkee sisälleen sukutarinan, johon mahtuu traagisia vaiheita. Sukupolvien ketju ulottuu vuosikymmenistä aina seuraaviin, ja keskeiseksi nousee, miten Juri tähän ketjuun asettuu. 1930-luvulla Juri on leningradilainen pikkupoika, joka menettää vanhempansa Stalinin vainoissa. Juri ja Maria-sisko päätyvät isovanhempien hoiviin ja viettämään lapsuutta Uzbekistanissa. Vanhempien kohtalo isänmaan pettureina jarruttaa Jurin elämää, mutta sinnikkäästi hän opiskelee ja pääsee eteenpäin. 

Vuodet vierivät, Juri perustaa perheen ja tulee itsekin isoisäksi. Juri lähtee vaimonsa kanssa lastensa perheen perässä maahanmuuttajiksi Suomeen, turkulaiseen lähiöön. Suomi näyttäytyy ihmemaana, jossa marjametsä alkaa takapihalta eikä kaupoissa tarvitse jonottaa. Yliopistouralle Juri saa heittää hyvästit, sillä Dosentti muuttui hetkessä kielitaidottomaksi maahanmuuttajaksi ilman työllistymispotentiaalia. Uudessa maassa on aikaa keskittyä perheeseen. Neuvostoarki ahtaine asuntoineen jää taakse, mutta menneisyyden varjot joukkohautoineen eivät jätä rauhaan.

Soudakova kuvaa rinnan neuvostojärjestelmän mielettömyyttä ja sukulaisuussuhteiden lämpöä. Samalla tutustuin moneen minulle vieraaseen käsitteeseen, kun vietetään kesiä datšalla ja kuullaan vanhempien rehabilitoinnista. Jurin tarinan äärellä saa kokea suuria tunteita, sillä epäoikeudenmukaisuus riipaisee ja yhdessäolon hetket luovat uskoa tulevaan ja liikuttavat.

Helmet 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

* * *

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Otava 2020. 298 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Tuomo Parikka.

Rautiaisen romaanissa on kaksi aikatasoa ja tapahtumapaikkaa, Inari vuonna 1944 ja Enontekiö vuonna 1947. Kahden aikatason lisäksi romaanissa on vahvoja aiheitakin kaksi: natsien vankileirit Lapissa ja saamelaisten suomalaistaminen. 

Inarin aika kertoo vankileiristä, sen epäinhimillisistä olosuhteista. Ihmisiä lajitellaan rodun mukaan, vankeja kuormataan kuin karjaa, he ulostavat pahimmillaan suolensa. Taudeitta eivät selviä vanginvartijatkaan. Tätä aikaa kirjaa ylös päiväkirjamuodossa Väinö Remes, leirillä tulkkina ja vartijana työskentelevä mies. Hänen lisäkseen leirillä on muutamia muitakin suomalaisia.

Enontekiö-osio puolestaan kertoo toimittajaksi Lappiin tulevasta Inkeristä kolme vuotta myöhemmin. Inkeri kirjoittaa ja valokuvaa lehteen, ja päätyy myös taideaineiden opettajaksi paikalliseen kouluun. Oikeastaan hän on tullut pohjoiseen selvitelläkseen sodassa kadonneen miehensä kohtaloa. Inkerin apulaisena ja oppilaana valokuvauksessa toimii Bigga-Marja, asuntolassa koulun vuoksi asuva saamelaistyttö. Inkerin kanssa samassa talossa asuu Olavi, yksi leirillä työskennelleistä suomalaisista. Vähitellen pienet ja suuret salaisuudet alkavat paljastua.

Rautiaisen kirja sulatti uutuussyksyn aiheuttamia lukujumeja. Luin kirjaa kuin jännäriä ja opin samalla paljon uutta vankileireistä ja saamelaisten historiasta. Molemmista aiheista tekisi mieli lukea lisää. Kirjassa kuvataan kauheuksia, mutta tyyli antaa lukijalle armoa. 

Rautiainen on väitöskirjaa kirjoittava historiantutkija, joten Helmet-haasteessa kuittaan kirjalla kohdan 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

* * *

Minulle näistä esikoisista parhaimmaksi nousi Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa. Jokaisella kirjalla on omat vahvuutensa, nyt vain nämä aiheet ja käsittelytapa sykähdyttivät eniten. Toivotan tasapuolisesti onnea kaikille, illalla nähdään osuuko voitto tähän kolmikkoon!

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 286.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Luin Pajtim Statovcin esikoisteoksen pari kuukautta sitten. Kissani Jugoslavia oli minulle niin loistokas lukukokemus, että siitä kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta. Pakko kuitenkin yrittää, koska en halua vaieta kirjasta, vaan toivoisin mahdollisimman monen lukevan sen.

Bekim on parikymppinen filosofian opiskelija, jonka perhe on kotoisin Kosovosta. Sota pakotti perheen lähtemään, mutta isä Bajram elättelee aina vain toiveita paluusta. Lapset ovat kuitenkin eläneet pienestä asti Suomessa: heillä on uusi kieli ja uudet mahdollisuudet. Isän periaatteet ja toiveet tuntuvat vierailta.

Kirja on moniulotteinen kokonaisuus. Kertojia ja aikatasoja on kaksi. Bekim elää nuoruuttaan nyt ja täällä, kun taas toisena kertojana toimiva Bekimin äiti Emine kertoo tarinaansa aloittaen 1980-luvun Kosovosta. Eminen osuudet valottavat perheen taustoja ja konkretisoivat kulttuurieroja. Eminestä tulee avioliittoon astumisen jälkeen miehensä omaisuutta, ja elämänpiiri kutistuu kodin kokoiseksi. 

Identiteettiin liittyvät kysymykset ovat koko ajan läsnä Bekimin elämässä. Bekim ei halua olla isänsä kaltainen eikä todellinen paluu Kosovoon ole vaihtoehto. Samaan aikaan hänen on vaikea löytää paikkaansa opiskelijayhteisöstä. Bekim eristäytyy, vaikenee.  Hän kamppailee odotuksia ja ennakkoluuloja vastaan niin maahanmuuttajan, pojan, opiskelijan kuin rakastetunkin rooleissa. 

Satunnaiset kohtaamiset chat-tuttavuuksien kanssa alkavat maistua väljähtyneiltä, ja Bekim hankkii lemmikiksi kuningasboan.  

Ja vihdoin se kiertyi auki kerältään ja tuli jalkojeni juureen, nuuhki varpaitani ja lopulta pujottautui jalkojeni ympärille. Sitten se kohotti päänsä syliini, työnsi sen lopulta haarojeni väliin, kainaloni alle ja selkäni taakse, kaikkialle. 

Tartuin siihen kaksin käsin ja kiedoin sen kaulani ympärille, ja kun se kosketti paljasta ihani suomuisella nahallaan ja tunnusteli niskaani kielenkärjillään, ihoni puhkesi kananlihalle. Sen hidas eteneminen paljaalla ihollani tuntui pitkältä ja lämpimältä nuolaisulta.

Antautuessaan käärmeelle Bekim kohtaa ja voittaa pelkonsa. Käärme tarjoaa läheisyyttä ja jonkun, josta pitää huolta. Läheisyys kuristajakäärmeen kanssa tuo mukana aina silti vaaran. Eräältä baarireissultaan Bekimin matkaan tarttuu kissa, pörröinen, täydellinen, mustavalkoinen kissa. Kissa ja käärme mahtuvat kuitenkin huonosti samaan huoneistoon.

Kirja on melkoinen teemojen kokoelma! Maahanmuutto, rakkaus ja rakastamisen vaikeus, identiteettikysymykset, naisen asema, seksuaalisuus ja mitä vielä. Kissa ja käärme tuovat tarinaan symboliikkaa, ja ne työntävät kirjan pois perinteisen realismin kehikosta. 

Kirja iski minuun monesta syystä. Pidin sen harkitusta rakenteesta, henkilöhahmojen syvyydestä ja kutkuttavista jännitteistä. Lukukokemus muuttuu entistä tärkeämmäksi, jos opin lukiessani jotakin: Kissani Jugoslavia avaa Kosovon albaanien taustoja ja mahdollisia kohtaloita. Kirjassa on runsaasti kaikkea, mutta se ei ole tukkoinen.

Kirja on luettu ja blogattu lukuisissa kirjablogeissa, joita en nyt lähde listaamaan. Google vie muihin arvioihin.

Pajtim Statovci on helsinkiläinen kirjallisuudenopiskelija, joka on kotoisin Kosovosta. Niinpä Kissani Jugoslavian myötä käväisin Kosovossa, mutta: ensimmäistä kertaa kirjallisella maailmanmatkallani vastaan tulee maa, jota kartallani ei ole.

Merkitsen luetut maat julistekartalle, jonka ostin marketista ja jonka pingotin ilmoitustaulun päälle. Kaikki maailman maat eivät ole tunnustaneet Kosovon itsenäisyyttä, vaan pitävät Kosovoa yhtenä Serbian maakuntana, ja käyttämäni kartta edustaa sellaista näkemystä. Suomi on tunnustanut Kosovon itsenäisyyden, joten lasken sen yhdeksi valtioksi matkallani ja tökkäsin neulan Montenegron, Serbian, Makedonian ja Albanian väliselle alueelle, missä Kosovon tasavalta sijaitsee.

Kosovo sijaitsee mustan neulan tietämillä.
Kartallani sitä ei ole merkitty omaksi valtiokseen.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 141.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Warsta.

Luin Ollikaisen esikoisen eilen enkä olisi voinut lukemistani osuvammin ajoittaa: tänään julkistettiin, että Nälkävuosi voitti vuoden 2012 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja on yksi kuudesta Finlandia-finalistista. Töistä ajellessani mietin, että vaikka ei Finlandia Ollikaisen esikoiselle napsahda, niin josko HS:n palkinto ainakin, koska niin onnistunut esikoinen on kyseessä. Niinhän sitten kävikin. Olen vilpittömästi iloinen, sillä Nälkävuosi on mielestäni palkintonsa ja finaalipaikkansa ansainnut!

Nälkävuosi kertoo karusta talvesta 1867–68, jolloin Suomessa kärsittiin huonojen satovuosien seurauksena nälänhädästä. Kun ruoka loppui, ainoa vaihtoehto oli lähteä kerjuulle. Monet joutuivat turvautumaan ahtaisiin tilapäismajoituksiin, mikä johti siihen, että nälän lisäksi myös kulkutaudit surmasivat kansaa.

Nälkävuodessa perheenäiti Marja joutuu lähtemään torpastaan lapsiensa Juhon ja Mataleenan kanssa viimaiselle taipaleelle: hyytävässä pakkasessa ja tuiskussa he taivaltavat kohti jotakin parempaa. Marjaa pitää liikkeessä toivo lasten hengissä selviämisestä ja haave keisarillisesta Pietarista, jossa kaikki olisi paremmin.

Toisen näkökulman lohduttomiin oloihin tuovat lääkäri Teo ja apulaiskamreeri Lars eli Renqvistin veljekset. Heidän ongelmansa ovat heille itselleen suuria, vaikka surmaavaan nälkään verrattuna piskuisia. Piristävää tarinassa on se, että parempiosaisista löytyy myös inhimillinen puoli. Ne jotka voivat, antavat puolet vaikka viimeisestä leivästään. Kirjassa pahuus löytyy usein viereltä eli toisten nälkäisten joukosta.

Loputtomalta tuntuva lumentulo koituu monen kohtaloksi. Pehmeä hanki vetää väsynyttä herkästi puoleensa, mutta kinos voikin jäädä viimeiseksi vuoteeksi. Ruumiit peittyvät nopeasti valkoiseen kuolemaan.

Lukukokemus oli riipaiseva ja aiheen vuoksi surumielinen, mutta Ollikaisen tapa kuvata ihmisen ja luonnon limittymistä on kiehtova ja kaunis:

Marja astuu sillalle. Hän nostaa Juhon syliinsä ja puristaa lasta rintaansa vasten sen minkä voimattomuudeltaan jaksaa. Silta on ahnas kieli, valmiina kuljettamaan kulkijan talven nieluun, tyydyttämään sen koskaan tyydyttymätöntä, loputonta nälkää.

                      Tuuli päättää suunnan, se puskee Marjaa sillan yli. Lumipyörteet lainehtivat hänen jaloissaan, virta ei kulje enää sillan alla vaan sitä pitkin, kohti vastarannan lumilakeutta, johon tie katoaa.

Nälkävuosi on hiottu ja kompakti kokonaisuus, jossa 1800-luvun miljöitä ja ihmisiä on kuvattu uskottavasti ja koskettavasti. Pidin kovasti myös kirjan Helsinki-kuvauksista: sivuilla vilahtelevat esimerkiksi Kauppatori, Nikolain kirkko ja Siltavuori, samoin Katajanokan huorat ja hampparit.

Hanna kirjoitti Nälkävuodesta tänä samaisena päivänä. Myös esimerkiksi Ilselässä  ja Sinisessä Linnassa on kirjaa arvioitu.

Katri Lipson: Kosmonautti (2008)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 199.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: tammi.fi
Kansi: Taina Markko

Tiivistetysti Kosmonautti kertoo murmanskilaisista kaveruksista Sašasta ja Serjošasta ja näiden musiikinopettajasta Svetlanasta 1980-luvulla. Serjoša unelmoi punatukkaisesta opettajasta ja kosmonautin ammatista. Keskeinen henkilö on myös Serjošan äiti Anna Ivanovna.  Anna Ivanovna on kuin äiti myös Sašalle, ja hänen maailmassaan suurimpia pelkoja ovat lännettyminen ja se, että pojasta tulee juoppo. Yllättävät totuudet ja teot saavat ihmiset raiteiltaan. Kosmonautti käsittelee sallittua ja kiellettyä, ihmismielen voimavaroja ja pimeitä sopukoita.

Olen halunnut lukea Kosmonautin jo sen ilmestymisestä lähtien. Nelisen vuotta ehti kulua ennen kuin oli sille otollinen hetki, ja odotukset olivat kavunneet korkealle. Kosmonautti voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon vuonna 2008, ja lisäksi olin listannut sen Kuusi kovaa kotimaista - haasteeseeni. Halusin siis tykätä siitä, mutta monet seikat tekivät sen kovin vaikeaksi.

Ensinnä minua ärsytti takakansi. Siinä kerrotaan ja analysoidaan mielestäni liikaa; olisin halunnut luoda omat tulkintani ilman ohjausta. En halua ennen kirjan avaamista lukea, että tulen olemaan lukijana Neuvostomaisemissa kuin kotonani, häpeämään tapetteja ja saamaan lohdutuksen. Varsinkaan, kun näin ei lopulta edes käynyt.

Toiseksi tartuin Neuvostonostalgiaan. Rakastuin Liksomin teokseen Hytti nro 6, mutta Kosmonautissa sen sijaan neuvostokuvaus jäi jotenkin laimeaksi. Kaalisopan haju ja suolakurkunvärinen sohva jäivät hailakoiksi. Liksomista on kenties vaikea pistää paremmaksi (ainakaan minun mittareillani), joten kenties olisin eri mieltä, jos olisin lukenut Lipsonini ensin. Kenties.

Kolmanneksi kompastuin kieleen, erityisesti pilkkuihin. Tiedän, että kirjailijalla on taiteellinen vapautensa käyttää tai olla käyttämättä välimerkkejä, mutta epäjohdonmukainen pilkutus on vain ja ainoastaan rasittavaa.  Ihmettelin esimerkiksi sitä, että perättäisillä sivuilla on käytetty pilkkuja eri tavoin. Joskus on perusteltua jättää pilkut pois, jotta saadaan teksti soljumaan paremmin. Millintarkka pilkuttaminen tekisi tekstistä töksähtelevää. Näitä seikkoja yritin itselleni tolkuttaa, mutta ei auttanut. Pilkunviilaaja näki punaista.

Jäin myös usein lukiessani miettimään, miksi Serjošan unelma tulla kosmonautiksi saa niin suurta huomiota. Jos hän kerran kirjoitti halustaan tulla kosmonautiksi maanlaajuisessa kirjoituskilpailussa, niin kai vastaavanlaisia unelmia olisi tullut esiin useita? Kai Neuvosto-Venäjällä aika monikin pikkupoika ja nuori mies ihaili Gagarinia? Nyt kun kirjoitan tätä, mieleeni hiipii epäilys siitä, olenko hypännyt jonkin kohdan yli ajatuksissani...

Lukukokemukseni oli siis hyvin takelteleva. Sitä himmensi entisestään varmasti se, etten ymmärtänyt mahdollisia symbolisia merkityksiä, joita tarinaan tuotiin klassisen musiikin kautta. En myöskään tunne venäläistä kirjallisuusperinnettä niin, että olisin voinut nähdä Kosmonautissa yhtymäkohtia siihen HS:n Majanderin palkintopuheessa mainitsemin tavoin.

Löysin ilokseni Kosmonautista kaiken takkuilun jälkeen myös hyviä puolia. Viehätyin Lipsonin tavasta jättää kertomatta: jännitettä riitti loppusivuille asti. Myös näkökulmien vaihtelu on onnistunutta. Esimerkiksi Sašan mukaan nimetty luku on kirjoitettu pojan suulla puhekieltä jäljitellen, Svetlana-luvussa taas havainnoidaan kertojan kautta.

Kosmonautti on ihastuttanut ja kummastuttanut lukijoita. Kirjavinkeissä Elina kehuu rytmin ja tunnelmien onnistuneita vaihdoksia, kun taas Kirjantilan Jaakkoon Kosmonautti ei uponnut lainkaan. Kannattaa lukea myös Inan ja Valkoisen Kirahvin arviot kirjasta.

Kosmonautilla osallistun Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.