Aris Fioretos: Mary (2015)

Kansi: Elina Warsta.

Alkuteos: Mary.
Suomentaja: Liisa Ryömä (2016).
Kustantaja: Teos.
Sivumäärä: 337.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Eletään 1970-lukua eteläeurooppalaisessa saarivaltiossa. Maata hallitsee sotilasjuntta, jonka toimia vastaan opiskelijat järjestävät väkivallattomia mielenosoituksia. Eräänä iltana parikymppinen arkkitehtiopiskelija Mary lähtee yliopistolle katsomaan tilannetta. Maryn poikaystävä Dimos on järjestöaktiivi, ja Marya mielenosoitukset ja politikointi kiinnostavat lähinnä vain rakastetun vuoksi. Mary on saanut nimensä poikaystävältään, oikeasti hänen nimensä on Maria. Tuona iltana Mary ei ehdi nähdä Dimosta ja kertoa tälle suurta uutistaan, sillä hänet pidätetään yliopiston kulmilta.

Mary ei sano kuulusteluissa mitään, ei edes nimeään, vaikka kuulustelijoiden mukaan muutama nimi avaisi ovet vapauteen. Mary viedään vankisaarelle, jossa hänen ja muiden naisvankien kuulusteluja jatketaan mitä epäinhimillisimmin keinoin. Ennen vangitsemistaan Mary on saanut tietää olevansa raskaana, ja tämä tieto on Maryn ajatusten keskiössä kaikissa tilanteissa, joita saarella eteen tulee. Mary kestää kaiken ja vielä enemmän.

Senkö takia me jaksamme, koska uskomme että jossakin muualla asiat muuttuvat paremmiksi, hienommiksi, oikeudenmukaisemmiksi? 

Vaikutuin Fioretoksen tavasta kertoa hurja ja väkivaltainen tarina siten, että lukijana en joutunut tarinan äärellä liian ahtaalle. Toki monet kohtaukset olivat vastenmielisiä ja ylipäätään Maryn kohtalo epäreiluudessaan ahdistava. Fioretos kuitenkin kirjoittaa kauniisti ja vie lukijan turvallisesti kauheuksien läpi. Toivo kantaa pitkälle.

Kirjan iloisenvärinen kansi saattaa aluksi herättää myönteisiä mielleyhtymiä, mutta tarkemmin katsottuna kansikuvassa on murskattu granaattiomena. Hedelmän sisukset ovat levinneet laajalle, hedelmä retkottaa kuvassa avattuna, sisus ulos revittynä. Kannen symboliikassa on selvä yhteys Fioretoksen vavahduttavaan tarinaan, jossa granaattiomena toistuu usein.

Mary kipusi Fioretoksen kotimaassa Ruotsissa August-palkintoehdokkaaksi 2015 ja sai Ruotsin radion romaanipalkinnon 2016. Sain sysäyksen tarttua tähän kirjaan, koska Fioretos esiintyi Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla reilu viikko sitten. Tapanani on lukea ennen festaria mahdollisimman monta kirjaa siellä esiintyviltä kirjailijoilta. Viime vuonna suomennettua Marya olisin tuskin tajunnut lukea ilman Fioretoksen Helsingin-vierailua, joten olen taas kerran todella kiitollinen kirjallisuustapahtumalle inspiraatiosta!

Mohamedou Ould Slahi: Guantánamon päiväkirja (2015)

Toimittanut: Larry Siems.
Alkuteos: Guantánamo Diary.

Suomentaja: Kirsi Luoma (2015).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 459.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Tommi Tukiainen.

Mohamedou Ould Slahi on mauritanialainen mies, jota on pidetty vangittuna epäiltynä terrorismista ilman syytettä yli kymmenen vuotta. Hän lähti vapaaehtoisesti kuulusteltavaksi kotoaan Mauritaniassa vuonna 2001 eikä ole sen jälkeen ollut vapaana päivääkään. Mauritanian kuulusteluista Yhdysvaltojen viranomaiset kuljettivat hänet ensin vankilaan Jordaniaan ja sieltä Afganistaniin, kunnes vuodesta 2003 hän on virunut Kuubassa sijaitsevalla Guantánamo Bayn vankileirillä.

Slahi vangittiin, kun tornit olivat sortuneet Yhdysvalloissa ja terrorismin vastaisessa sodassa nostettiin kierroksia. Yhdysvallat epäili, että Slahi oli toiminut al-Qaidan hyväksi ja värvännyt uusia jäseniä terrostijärjestöön. Perusteet olivat hatarat, eikä syytteitä missään vaiheessa ole nostettu.

Slahi on kyllä taistellut al-Qaidan riveissä 1990-luvun alussa Afganistanin sodassa – mutta silloin vielä Yhdysvallatkin oli järjestön kanssa samalla puolella. Yhdysvallat ei usko, että Slahi olisi irtaantunut järjestöstä, joka nykyisellään tunnetaan Yhdysvaltoja vastaan tekemistään terrori-iskuista.

Kiistämätöntä on myös se, että Slahi tuntee tai on jossakin vaiheessa tuntenut sittemmin terroristeiksi ryhtyneitä henkilöitä. Muun muassa hänen lankonsa oli Osama Bin Ladenin neuvonantaja. Mutta mikä tekee ihmisestä terroristin?

Sensuuri peittää jopa kokonaisia sivuja.

Slahi kirjoitti päiväkirjamerkintänsä sellissä vuonna 2005. Teksti kävi läpi Yhdysvaltain viranomaisten sensuurin, josta kirjan sivuille merkiksi ovat jääneet tuhannet mustat palkit. Pahimmillaan sensuurin kynsiin on joutunut sivukaupalla tekstiä. Usein ihmisten nimiä, paikannimiä ja persoonapronomineja on peitetty; sensuuri on yrittänyt häivyttää esimerkiksi sen, tarkoittaako Slahi mies- vai naispuolista kuulustelijaa. Kirjan toimittanut Siems tekee usein alaviitteissä tarkennuksia ja päätelmiä sensuroiduista kohdista. Enpä ole aiemmin tällaista kirjaa lukenut.

"Mutta en ole tehnyt mitään rikoksia, ja vaikka teidän lakinne olisivat kuinka ankaria, en ole tehnyt mitään."
"Entäs jos esitän sinulle todisteet?"
"Et sinä esitä. Mutta jos sen teet, suostun yhteistyöhön."
[sensuroitu] näytti minulle pahimmat tyypit, joita [sensuroitu] oli. Heitä oli viisitoista, ja minä olin numero yksi. Kakkosena oli [sensuroitu].
"Et ole tosissasi."
"Olenpas. Etkö ymmärrä tilanteesi vakavuutta?"
"Mietitäänpä vähän. Te sieppasitte minut omasta kodistani, omasta kotimaastani, ja lähetitte Jordaniaan kidutettavaksi. Sitten veitte minut Jordaniasta Bagramiin, ja aina vain olen pahempi kuin ne ihmiset, jotka te olette ottaneet kiinni ase kädessään?"
"Niin olet. Sinä olet hyvin terävä! Minusta sinä täytät kaikki huipputerroristin kriteerit. Jos listaan terroristien yleisiä tunnusmerkkejä, hyvin moni täsmää sinuun."
Vaikka kuinka pelotti, yritin aina tukahduttaa pelkoni. "No millainen se sinun [sensuroitu] listasi sitten on?"
"Olet arabi, olet nuori, olet lähtenyt jihadiin, puhut vieraita kieliä, olet ollut monessa maassa, sinulla on teknisen alan tutkinto."
"Ja sekö on rikos?" minä kysyn.
"Mieti nyt niitä kaappaajia, he olivat ihan samanlaisia."

Sensuuripalkkeja vilisee läpi kirjan.
Myös alaviitteitä on runsaasti.

Slahi kuvailee, miten vangeista pyritään puristamaan tietoja keinoja kaihtamatta. Slahia pahoinpidellään, nöyryytetään seksuaalisesti ja pidetään nälässä ja janossa. Välillä hän myös itse kieltäytyy syömästä ja juomasta, jotta hänen ei tarvitsisi antaa kuulustelijoilleen valtaa kieltää häneltä vessassa käynti. Häntä kuulustellaan ajoittain jopa neljässä vuorossa vuorokauden ympäri, seisotetaan kylmähuoneessa ja pidetään väkisin hereillä. Myös hänen perhettään uhkaillaan.

Vuosikausien vankilaelämä ja kidutus saavat Slahin tunnustamaan sepitettyjä juttuja. Keksittyjen tunnustusten myötä Slahi pääsee parempiin oloihin vankilassa, mutta on käynyt selväksi, ettei syytettä tulla nostamaan. Tuomari on jo määrännyt Slahin vapautettavaksi, mutta Yhdysvaltain hallinnon vastustettua vapautusta asia ei etene. Slahi ei pääse irti kahleistaan, ja vankeus Guantánamossa vain jatkuu.

Slahin vankiloissa kokemat kauhut ja sadistinen kohtelu vetävät vakavaksi. Huomasin ajattelevani, miten kauheaa on, jos tämä olisi totta, jos näin todella jotakuta kohdeltaisiin. Unohdin välillä lukevani päiväkirjaa. Kirjassa kuvatut tapahtumat ovat niin sairaita, että niitä ei voi uskoa todeksi. Sen lisäksi, etten halunnut uskoa lukemaani, epäilin välillä myös juttujen todenperäisyyttä. Uskottavuutta lisää se, että kirjan toimittanut Siems on tehnyt paljon taustatyötä ja Slahin päiväkirjamerkintöjä tukevat lukuisat alaviitteet, joissa viitataan virallisin dokumentteihin. Vaikka pieni epäilys  hiipi mieleeni, niin totesin, että minun tavallisena lukijana on turha ja hyödytön miettiä, mikä kirjassa on totta ja mikä ei. Ainahan muistelmateoksia voi epäillä. Luin kirjan pikemminkin yhden ihmisen kokemuksena ja näkökulmana tapahtuneisiin.

Päiväkirja pistää miettimään ihmisjahtia ja sitä, mitkä ovat siedettävät tappiot yhteiseen hyvään pyrittäessä. Mikään mieltäylentävä lukukokemus Guantánamon päiväkirja ei todellakaan ole. Aihe on piinaava, epäoikeudenmukaisuus ahdistaa. Päiväkirja on paikoin todella yksityiskohtainen ja Slahi myös toistaa itseään paljon, joten pientä turhautumistakin ehdin yli 400-sivuisen kirjan parissa tuntea. Silti olen tyytyväinen, että luin kirjan ja sain muistutuksen siitä, mitä maailmaan mahtuu.

Kirja julkaistiin useissa maissa tammikuussa 2015, jolloin alkoi kampanja Slahin vapauttamiseksi.

Slahi on kotoisin Mauritaniasta,
joka sijaitsee läntisessä Afrikassa.

Jo Nesbø: Isänsä poika (2014)

Alkuteos: Sønnen.

Suomentaja: Outi Menna (2014).
Lukija: Paavo Kerosuo.

Kustantaja: Johnny Kniga.

Kesto: 16 t 30 min.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuuntelin Isänsä pojan työmatkoilla äänikirjana, ja se oli matkakaverini reilut pari viikkoa. Noina viikkoina automatkat sujuivat Paavo Kerosuon äänen ja jännittävän tarinan pauloissa kuin huomaamatta. Aina en heti perille päästyäni malttanut nousta autosta, vaan kuuntelin vielä jokusen minuutin. Olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset istuskelevat autoissaan, mutta enpä ole tullut ajatelleeksi, että heillä saattaa olla mehukas äänikirja kesken!

Nesbø sai minut koukkuun heti ensi yrittämällä: luin Harry Hole -sarja aloitusosan Lepakkomies loppusyksystä. Kyseisessä sarjassa osia riittää, mutta tuottelias dekkaristi on kynäillyt muitakin jännäreitä ja muun muassa lastenkirjoja. Isänsä poika on jännitysromaani, jolla ei ole mitään tekemistä Harry Holen kanssa.

Sonny Lofthus on viettänyt ison osan nuoruudestaan vankilassa sovittamassa toisten tekemiä rikoksia. Hänen isänsä oli arvostettu poliisi, joka teki itsemurhan ja jätti jälkeensä jäähyväiskirjeen. Vankilassa Sonny saa uutta tietoa tapahtumista, eikä voi antaa asian olla. Sonny karkaa vankilasta ja alkaa jakaa oikeutta omalla tavallaan.

Sonnyn perässä ovat poliisit Simon Kefas ja Kaari Adel. Simonilla on värikäs tausta peliongelmineen ja vaimon tila aiheuttaa jatkuvaa huolta. Kaari puolestaan on nuori naispoliisi, johon Simon ei aina suhtaudu ammatillisesti. Työparin välillä on skismaa.

Juoni toimii, ja jännitteet säilyvät viimemetreille; onnistuin jopa yllättymään lopussa. Pidin myös uskottavista henkilöhahmoista ja ajankuvasta. Poliisien ei ole helppo toimia järjestäytyneen rikollisuuden torjumiseksi astumatta itse lain toiselle puolelle. Nesbø nostaakin esiin mielenkiintoisia eettisia dilemmoja liittyen poliisin työhön.

Isänsä poika osoittaa, että kaikki ei ole mustavalkoista. Oikeusjärjestelmä on velvoitettu ja oikeutettu rankaisemaan ja tuomitsemaan, mutta siinäkin on aukkoja. Oma käden oikeus voi tuntua paremmalta ratkaisulta, mutta silloin tulee helposti virhearviointeja, jos kaikki faktat eivät olekaan selvillä.

Olen antanut jännityskirjallisuudelle Nesbøn myötä pikkusormen. En enää halua kategorisesti hylätä jännäreitä, vaan voin jo myöntää, että niidenkin joukosta löytyy helmiä. Nesbøltä ilmestyy tänä keväänä Verta lumella -niminen teos. Toivottavasti siitäkin tehdään pian äänikirja, niin työmatkat ovat kuin hupiajeluja.

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (2013)

Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree.

Suomentaja: Laura Jänisniemi (2014)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 285.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Delijanin esikoisromaani on saanut paljon mediahuomiota osakseen, ja myönteinen julkisuus sai minutkin lukemaan kirjan. Tulisin kirjan myötä käyneeksi Iranissa maailmanmatkallani, ja vielä uutuuskirjan kanssa! Kiinnostustani lisäsi se, että Jakarandapuun lapset perustuu Delijanin oman suvun tarinaan. Delijani on itse syntynyt vankilassa 1983, varttunut Kaliforniassa ja elää nykyisin Torinossa, Italiassa.

Kirjassa liikutaan 1980-luvulla ja nykyajassa. 1980-luvun Iranissa kuohuu: Iranin islamilainen vallankumous on tehnyt poliittisista aktivisteista lainsuojattomia, ja käynnisssä on sota Irakia vastaan. Neda syntyy 1983 teheranilaisessa vankilassa, ja hänet viedään äidiltään. Neda ja hänen serkkunsa varttuvat isoäidin ja tädin hoivissa isien ja äitien kärsiessä vankilatuomioitaan. Joidenkin vanhemmat ehtivät vapautua ennen joukkoteloituksia, toisten eivät. Nykyajassa aikuisiksi varttuneet lapset punovat kuulemistaan tarinoista omaa historiaansa.

Kirjan tarina on minusta kiinnostava ja kauheksineen kiehtova. Millään muulla tasolla kirja ei sitten minua viehättänytkään. Kirjassa on niin runsaasti henkilöitä, että aivan loppuluvuissakin menin sekaisin siinä, kuka kukin on. Aina kun jatkoin kirjan lukemista, minun piti kerrata taaempaa henkilöiden nimiä. Varsinkin kun nimet ovat kovin vieraita, niin niiden muistaminen on entistä hankalampaa.

Runsas kielikuvien käyttö väsytti. Seuraavat kolme virkettä on kerätty samalta sivulta:

Donya oli kuunnellut ja seissyt häkeltyneenä paikoillaan kuin vanhassa valokuvassa poseeraava nainen joka ei tiennyt miten kamera toimi.
– –
Sara halusi että asiat sujuivat suunnitelmien mukaan, kuin virta joka ei koskaan vaihtanut uomaa, harhautunut tuntemattomaan maastoon etsimään seikkailuja.
– –
Tuntui kuin hänen sydämensä olisi upotettu jäätävään valolampeen.

Yksittäisten, irrallisten virkkeiden esittäminen on toki hieman epäreilua. Esimerkistä kuitenkin näkee, kuinka tiheään Delijani käyttää samantyyppistä kuvallista ilmaisua. Vertaukset kiinnittävät huomiota, koska niitä on niin paljon lähekkäin toisiaan ja ne ontuvat. Tai ainakaan minulle jäätävä valolampi ei kerro yhtään mitään.

Esitystavan myötä lopahti intoni sinänsä kiinnostavaa tarinaa kohtaan. Kuvallinen kieli yhdistettynä romaanin romanttiseen, maalailevaan kerrontaan vain ei ole minun heiniäni.

"Mitä on tapahtunut?" Valerio sytyttää valon ja menee nopeasti Šeidan luo. Hänestä tuntuu kuin hän kävelisi johonkin joka imaisee elävältä sisäänsä. Juoksuhiekkaan, varoittamatta.

Šeida nostaa turvonneet silmänsä ja siristelee niitä kirkkaassa valossa. Hän ojentaa kätensä kohti Valeriota. Valerio polvistuu lattialle ja tarttuu hänen kylmiin käsiinsä. Šeida painaa päänsä hänen pehmeää olkapäätään vasten ja jää siihen.

Nyt jälkeenpäin jo huvittaa, että kirjan romanttisuus tuli minulle yllätyksenä. Lukeehan takakannessa isolla: "Mikä vallankumous voisi estää sydäntä rakastamasta?" Ei sillä, että vierastaisin tunteita herättäviä kirjoja, päinvastoin. Hyvä kirja liikuttaa, herättää ajatuksia, ravisuttaa. Tässä kirjassa tunteet vain jäivät kovin etäisiksi, päälleliimatuiksi, ne eivät välittyneet minulle asti. Lukuisat painovirheet pistivät silmään ja ärsyttivät ehkä senkin takia normaalia enemmän, että kirja ei muutenkaan lunastanut odotuksiani.

Kirja sopii useampaan käynnissä olevaan haasteeseen: Lukemalla maailman ympäri, Ihminen sodassa ja Kirjoja jalkapallomaista.

Kuvan keskellä Iranin pääkaupunki Teheran.

Minna Canth: Kauppa-Lopo (1889)

Kustantaja: SKS.

Sivumäärä: 51.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: SKS.

Tämän Canthin novellin päähenkilö on homssuinen Lopo, joka on saanut lisänimensä kyvyistään kaupustelijana. Naturalistinen novelli seuraa Lopon värikkäitä, turmioon johtavia vaiheita Jyväskylässä, jonne tämä levoton kulkijasielu on ajautunut Kuopiosta.

Lopo on kaikkea muuta kuin kunniallinen nainen 1800-luvun lopun Suomessa. Veri vetää varkaisiin ja viinaksiin, mistä ajalle tyypillisesti seuraa toistuvia vankilareissuja. Canth kuvailee Lopoa rumaksi, kaulakin on kuin parkittu. Kasvoilla on nuuskaista limaa ja hiukset ovat takkuiset. Hänen tapansakaan eivät ole kovin viehättäviä:

Lopo veti nuuskaa sieramiinsa, aivasteli, niisti oikean käden sormiin ja hieroi niitä sitten kupeesensa. Sille kohdalle hametta tuli suuri ruskea läntti entisten lisäksi.

Lukijan myötätunto on kaikesta huolimatta tämän likaisen ja haisevan, hieman tunkeilevankin hahmon puolella. Lopo ryhtyy herkästi auttamaan leskirouva Kortmania, mutta palkaksi hän saa vain parjausta. Lopussa Lopolle käy juuri niin huonosti kuin vaan voi tällaisessa rappiokertomuksessa käydä. Vaikka hetken lukija jo ehtii kuvitella, että mitä jos sittenkin, mutta ei, vääjämätön on Lopon kohtalo. Kauppa-Lopo on lyhyehkö tarina, mutta sitä lukiessa ehtii pysähtyä monesti pohtimaan oikeudenmukaisuutta, moraalia ja lähimmäisenrakkautta.

Päivi Lappalainen kirjoittaa kirjan johdannossa, että Kauppa-Lopon naiskuva on kritiikki 1800-luvulla vallinneelle käsitykselle naisesta porvarillisena perheenemäntänä, äitinä ja kodin enkelinä. Kiertolaiselämää viettävä Kauppa-Lopo onkin kaikkea muuta: lapsensa toiseen kaupunkiin jättänyt, likainen ja räävitön.

Lopon hahmoon liittyy selkeä kahtiajako: vaikka hän on monilta piirteiltään epäkelpo, hän on samalla hyvin empaattinen ja sydämellinen. Kukaan ei siis ole täysin hyvä tai täysin paha – yhteiskunnan silmissä mallikkaan leskirouva Kortmanin kylmyys ja kykenemättömyys empatiaan korostavat Lopon sydämen hyvyyttä.

Minna Maijala tulkitsee väitöskirjassaan Passion vallassa (SKS, 2008) Kauppa-Lopon toiminnan olevan vaistojen, viettien ja addiktioiden determinoivaa. Julkijuopottelu on vienyt hänet vankilaan useamman kerran, eikä hänen houkuttelemisensa kuppilaan oluelle ole vaikeaa. Varastaminen on Maijalan mukaan Lopolle alkoholismin tavoin tauti. Lopo ei voi vastustaa sisäisiä ääniään esimerkiksi nähdessään vartioimattoman lompakon tai haistaessaan oluen tuoksun kuppilan ovella.

Kauppa-Lopo löytyy omasta kirjahyllystäni. Yhteisniteessä on myös toinen lyhyehkö kertomus, Agnes, johon palaan blogissani myöhemmin. Lähipäivinä blogiini on tulossa lisää kirjoituksia Canthista, sillä lukulistalla on tenttiä varten useampia hänen teoksiaan.

Kauppa-Lopo on luettavissa myös wikiaineistona täällä.