Kirjailija Kallaksen pelon vuodet – Suvi Ratinen: Pakolainen

Kansi: Piia Aho.

Aino Kallas on monelle tuttu: Sudenmorsiamen kirjoittanut suomalainen kirjailija, joka oli naimisissa virolaisen diplomaatin, Oskar Kallaksen kanssa. Tyttönimeltään Krohn.

Kirjailijan Ruotsin-vuodet eivät ole niinkään tuttuja. Noihin surun, menetysten ja yksinäisyyden vuosiin sukeltaa Suvi Ratinen biofiktiossaan Pakolainen.

Teos alkaa vuodesta 1944. Kallas matkaa laivalla Ruotsiin, mistä avioliiton myötä Suomen kansalaisuuden menettänyt kirjailija saa 66-vuotiaana turvapaikan.

Täällä ei ole vielä pimeää,
aurinko alkaa vasta vähitellen laskea ja merelle valuu
räikeää läikehtivää oranssia, ja näyttää siltä että jos joku noista
onnettomista tupakanpolttajista heittäisi mereen palavan tulitikun tai kytevän tupakantumpin,
voisi koko maisema leimahtaa liekkeihin.

Pelko istuu sitkeästi olkapäällä. Ensin piti jättää Viro, nyt synnyinmaakaan ei ole enää turvallinen. Kuluu pitkiä vuosia, ettei Kallas uskalla käydä Suomessa edes vierailulla. Ja sitten Ruotsikin luovuttaa balttisotilaita Neuvostoliittoon. Voitaisiinko hänetkin luovuttaa?

Kallas on menettänyt sotavuosina läheisiään, eikä menetysten vyöry tunnun laantuvan sodan jälkeenkään. Muistot kuitenkin elävät, ja niissä hän elää.

Ruotsissa Kallas työstää päiväkirjojaan julkaistaviksi. Kustantamo Otava tukee pakolaisena elävää kirjailijaansa, vaikka on siinäkin suhteessa särönsä.

Ratinen luo romaaniinsa runollisen kielen ja rytmin, joiden myötä lukija elää kuin kirjailijan pulssilla nuo pelon vuodet. Nautin kirjan kielestä ja ihailin kerrontaratkaisua: miten onkin niin intiimi tunnelma, vaikka käytössä ei ole minäkertoja, vaan kolmannen persoonan hän.

Luin kirjaa vuoroin e-kirjana ja vuoroin painettuna. E-kirjassa lähteet ovat leipätekstin joukossa, mikä häiritsi lukemista, joten suosittelen painettua kirjaa, jossa lähteet on koottu loppuun.

Kirjan luettuani jäin ikävöimään Pakolaista ja sen maailmaa, tunnelmaa.


Suvi Ratinen: Pakolainen. Otava 2025. 332 s. Kirjastolaina. Kansi: Piia Aho.

Antti Tuuri: Tammikuu 18 (2017)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 220.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Antti Tuurin Tammikuu 18 on dokumentaarinen ja napakka kuvaus Suomen sisällissotaa edeltäneistä tapahtumista ja sodan alkuvaiheista. Näkökulma on valkoisten, sillä kirjan keskeiset henkilöt ovat toimijoita Ylistaron suojeluskunnassa. Minäkertojana toimii rakennusmestari ja suojeluskuntajohtaja Ahto Sippola, joka tarinan edetessä nousee suojeluskunnan esikuntaan.

Raportinomainen romaani kuljettaa lukijaa ympäri Pohjanmaata. Lähes koko ajan ollaan liikkeellä. Sippola matkustaa reellä kireästä pakkasesta huolimatta, hän käy muun muassa Vimpelin ja Vöyrin sotakouluilla. Suojeluskunnan pitäisi riisua aseista venäläisiä sotilaista, mutta asepula hankaloittaa operaatiota. Sotakouluissakin harjoitellaan heinäseipäiden kanssa aseiden puutteessa.

Tuuri kirjoittaa historiallisiin faktoihin nojaten ja jouhevasti edeten. Tuuri tarkastelee historian käännekohtia paikoin humoristisesti, mikä on Tuurin-lukijoille tuttu sivumaku. Asepulaa pyritään ratkomaan asevaraston seinään sahattavalla reiällä, eikä Vaasan-junan sabotointi aivan onnistu. Sippolan matkoilta kertyy anekdootteja:

Renwall kysyi, kuinka kauan minä uskoin sodan kestävän. Sanoin sen kestävän kolme kuukautta. Senaattori ihmetteli, että osasin niin tarkasti sanoa, koska sota päättyisi, vaikka se ei vielä ollut edes kunnolla alkanut. Selitin, että kolmen kuukauden kuluttua olisi käsillä kylvöaika, ja silloin piti miesten olla kotona: jos satoa ei syksyllä saataisin, ihmisiä kuolisi nälkään vaikka voittaisimmekin sodan. Senaattori kirjoitti muistikirjaansa tämän.

Henkilöt jäävät etäisiksi reportaasimaisen kerronnan vuoksi. Tuuri ei mene kenenkään nahkoihin, vaikka onkin valinnut minä-kertojan selostamaan tapahtumia. Huomio on toiminnassa ja liikkeessä. Taustatyötä on ilmiselvästi tehty ahkerasti: arkistot ja historialliset selvitykset kaikuvat tekstissä.

Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, jos sisällissota ja erityisesti valkoinen näkökulma kiinnostavat.  Jos haluaa lukea sotaromaanin, mutta ei halua upota taisteluihin tai rintamakuvauksiin satojen sivujen ajaksi, niin tämä on kirja paikallaan. Kirja avaa hyvin taktikointia ja joukkojen valmistamista sotatoimiin. Toki tämä menee Tuuri-fanille välipalakirjana.

Tuurista on pikkuhiljaa kehkeytynyt yksi luottokirjailijoistani. Aina en pakahdu ihastuksesta hänen teostensa äärellä, mutta Tuurin kirjaan tarttuessani tiedän, mitä saan: varmaa, vakaata, nasevaa ja taidokasta luettavaa. Ääni ja poljento ovat tuttuja.

Muita Tuureja Kirjakimarassa: Matkoilla Euroopassa, Bospor Express, Taivaanraapijat, Ikitie, Tenoa soutamassa.

Aris Fioretos: Mary (2015)

Kansi: Elina Warsta.

Alkuteos: Mary.
Suomentaja: Liisa Ryömä (2016).
Kustantaja: Teos.
Sivumäärä: 337.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Eletään 1970-lukua eteläeurooppalaisessa saarivaltiossa. Maata hallitsee sotilasjuntta, jonka toimia vastaan opiskelijat järjestävät väkivallattomia mielenosoituksia. Eräänä iltana parikymppinen arkkitehtiopiskelija Mary lähtee yliopistolle katsomaan tilannetta. Maryn poikaystävä Dimos on järjestöaktiivi, ja Marya mielenosoitukset ja politikointi kiinnostavat lähinnä vain rakastetun vuoksi. Mary on saanut nimensä poikaystävältään, oikeasti hänen nimensä on Maria. Tuona iltana Mary ei ehdi nähdä Dimosta ja kertoa tälle suurta uutistaan, sillä hänet pidätetään yliopiston kulmilta.

Mary ei sano kuulusteluissa mitään, ei edes nimeään, vaikka kuulustelijoiden mukaan muutama nimi avaisi ovet vapauteen. Mary viedään vankisaarelle, jossa hänen ja muiden naisvankien kuulusteluja jatketaan mitä epäinhimillisimmin keinoin. Ennen vangitsemistaan Mary on saanut tietää olevansa raskaana, ja tämä tieto on Maryn ajatusten keskiössä kaikissa tilanteissa, joita saarella eteen tulee. Mary kestää kaiken ja vielä enemmän.

Senkö takia me jaksamme, koska uskomme että jossakin muualla asiat muuttuvat paremmiksi, hienommiksi, oikeudenmukaisemmiksi? 

Vaikutuin Fioretoksen tavasta kertoa hurja ja väkivaltainen tarina siten, että lukijana en joutunut tarinan äärellä liian ahtaalle. Toki monet kohtaukset olivat vastenmielisiä ja ylipäätään Maryn kohtalo epäreiluudessaan ahdistava. Fioretos kuitenkin kirjoittaa kauniisti ja vie lukijan turvallisesti kauheuksien läpi. Toivo kantaa pitkälle.

Kirjan iloisenvärinen kansi saattaa aluksi herättää myönteisiä mielleyhtymiä, mutta tarkemmin katsottuna kansikuvassa on murskattu granaattiomena. Hedelmän sisukset ovat levinneet laajalle, hedelmä retkottaa kuvassa avattuna, sisus ulos revittynä. Kannen symboliikassa on selvä yhteys Fioretoksen vavahduttavaan tarinaan, jossa granaattiomena toistuu usein.

Mary kipusi Fioretoksen kotimaassa Ruotsissa August-palkintoehdokkaaksi 2015 ja sai Ruotsin radion romaanipalkinnon 2016. Sain sysäyksen tarttua tähän kirjaan, koska Fioretos esiintyi Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla reilu viikko sitten. Tapanani on lukea ennen festaria mahdollisimman monta kirjaa siellä esiintyviltä kirjailijoilta. Viime vuonna suomennettua Marya olisin tuskin tajunnut lukea ilman Fioretoksen Helsingin-vierailua, joten olen taas kerran todella kiitollinen kirjallisuustapahtumalle inspiraatiosta!

Juha Itkonen: Minun Amerikkani (2017)

Kansi: Piia Aho.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 350.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Minun Amerikkani sisältää matkakertomukset kirjailija Juha Itkosen neljältä Amerikan-matkalta. Matkat ajoittuvat vuosiin 2016 ja 2017 eli aikaan, jolloin Donald Trump nousi ensin puolueensa presidenttiehdokkaaksi ja lopulta Yhdysvaltojen presidentiksi. Välillä Itkonen matkustaa yksin, välillä valokuvaaja-työparinsa kanssa. Hän myös tapaa tuttaviaan reissuillaan ja yöpyy esimerkiksi kirjeenvaihtajapariskunta Laura ja Saska Saarikosken luona. Yhden matkan tarkoitus on viettää aikaa kirjailijaresidenssissä, kun taas viimeisen matkan Itkonen tekee nähdäkseen Trumpin virkaanastujaiset paikan päällä. Trump ottaa kirjassa suuremman roolin kuin alun perin oli tarkoitus.

Juha Itkonen on aina ollut Amerikka-fani. Hän vietti maassa vaihto-oppilasvuoden ja oli lähellä aloittaa jenkkifutiksen pelaamisen. Amerikkalainen populaarikulttuuri väritti nuoren miehen kasvuvuosia, mikä on toki tyypillistä hänen aikalaisilleen Länsi-Euroopassa. Hän on myös matkustellut maassa useasti. Kirjassa kuvattuna ajanjaksona Itkosen ihannoima maa muuttaa kurssiaan: terveydenhuoltouudistuksestaan tunnetun ja merkittävää rauhantyötä tehneen Obaman hallinnosta siirrytään rajojen rakentamisella uhoavan populistisen Trumpin aikakauteen. Kirjailija on hämmentynyt, ja hän yrittää löytää suunnanmuutokselle syitä.

Itkosen ensimmäinen matka ajoittuu tammi-helmikuuhun 2016. Tuolla matkallaan hän muun muassa vierailee Trumpin kampanjatilaisuudessa. Tuolloin punanaamaiseen showmiljöönääriin saattaa suhtautua vielä kepeästi hämmästellen, sillä eihän Trump voi nousta presidentiksi asti, eihän? Nyt reilun vuoden kuluttua tiedämme, että kampanja ei kaatunut omaan mahtipontisuuteensa ja valheellisiin argumentteihin, vaan otti koko ajan käyttöönsä entistä aggressiivisempia ja röyhkeämpiä keinoja. Make America Great Again toimi.

Varsinkin ollessaan yksin matkassa kirjailija raportoi usein omista häpeän tunteistaan. Amerikassa kaikki on suurta, ja yksin matkustava ulkomaalainen tuntee itsensä helposti pieneksi kaiken mahtavan keskellä. Amerikassa kirjailija ei välty myöskään turtumukselta: pikaruoka, limut ja autolla liikkuminen pöhöttävät niin mieltä kuin ruumistakin. Yhdellä matkallaan Itkonen kokee solahtaneensa amerikkalaiseen elämäntyyliin niin, että siitä alkaa jo tehdä mieli pyristellä eroon. Pikapuuropussi motelliaamiaisella alkaa tuntua tärkeältä.

Itkonen tekee arkisia ja oivaltavia havaintoja amerikkalaisista ja amerikkalaisuudesta. Esimerkiksi työ kannattelee, jos työtä on. Amerikkalainen työelämä ei tunne samanlaisia työaikoja ja lomia kuin Suomessa. Usein työpäivät ovat ympäripyöreitä, työviikot siis jopa 60-80-tuntisia. Ja vuosiloma kuulemma tyypillisesti kaksi viikkoa. Ahkerointia motivoi monesti mielikuva amerikkalaisesta unelmasta: idea siitä, että työteliäisyydestä palkitaan, kaikilla on samat mahdollisuudet ja vapaus toteuttaa itseään. Tämän kolikon toinen puoli on kuitenkin tiukka sääntöjen ja kieltojen kulttuuri. Vapaus onkin illuusio. Ja jos et pärjää tai vaikka sairastut ilman vakuutusta, putoat. Amerikassa pudotaan todella alas, sillä yhteiskunnan tukiverkosto on harvempi kuin esimerkiksi Suomessa.

Trumpin valintaa voi olla vaikea käsittää, mutta fakta on se, että amerikkalaiset äänestivät hänet presidentiksi. Obaman politiikkaan ja aikaansaannoksiin ei oltu tyytyväisiä, ihmiset kaipasivat muutosta. Amerikka on mantereen kokoinen maa, joten joukkoon mahtuu kaikenlaisia mielipiteitä ja todellisuuksia. Suurkaupungeissa elämä on aivan toisenlaista kuin maaseudulla tai asuntovaunussa syrjäseudulla. Trumpin uho ja lupaukset purivat eritoten eteläisissä osavaltioissa. Ehkä neljän vuoden kuluttua ratkaisua haetaan jälleen toisesta suunnasta?

Luin Minun Amerikkaani suurella mielenkiinnolla, sillä minuakin kiinnostaa, miten ja miksi Trumpin nousu presidentiksi toteutui. Lisäksi Itkosen kirjoitustyyli vetoaa minuun, vaikka suhteeni häneen kirjailijana on edelleen kaksijakoinen. Hänen kolumninsa, julkisuuskuvansa ja esiintymisensä miellyttävät, mutta en oikein ole päässyt sisälle hänen romaaneihinsa. Vain ennen blogiaikaa lukemani Myöhempien aikojen pyhiä on jättänyt varauksetta positiivisen muistijäljen. Kirjakimarassa olen kirjoittanut kahdesta romaanista (Anna minun rakastaa enemmän ja Kohti), jotka olivat ihan kivoja, mutta vielä useampi Itkosen kirja on jäänyt minulta kesken. Toivon siis jatkossakin Itkosen kirjoittavan lisää tällaista asiaproosaa!

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen (1957 & 1940)

Alkuteos: Lidia Tšukovskaja. Sofia Petrovna. Spusk pod vodu.

Suomentaja: Kirsti Era (2012).

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 274.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Elina Salonen.

Lidia Tšukovskaja (1907–1996) oli venäläinen kirjailija ja toisinajattelija. Vajoaminen sisältää kaksi pienoisromaania, jotka hän kirjoitti vuosina 1940 ja 1957. Molemmat tekstit ilmestyivät lännessä reilut kymmenen vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen ja Neuvostoliitossa vasta 1980-luvulla.

Ensimmäisenä kirjassa on nimikertomus 'Vajoaminen'. Siinä kirjailija Nina Sergejevna saapuu viettämään usean viikon ajanjaksoa kirjailijoiden parantolaan. Sanatoriossa hän työskentelee käännöstyön parissa ja tekee päivittäin kävelyretkiä ympäröivään luontoon välillä yksin, välillä muiden asukkaiden kanssa. Kirjailijan tavoitteena on vajota eli uppoutua eräänlaiseen flow-tilaan.

Sergejevnan mieltä painaa kotiin jääneen tyttären vointi ja miehen katoaminen. Sanatoriossa hän saa lopulta kuulla, mikä hänen miehensä kohtalo oli. Päiväkirjamainen kertomus pohjaa Tšukovskajan omaan elämään: hänen toinen aviomiehensä menehtyi Stalinin vainoissa.

'Sofia Petrovna' on vavisuttava kertomus Stalinin vainojen vaikutuksista yhden yksilön elämään. Tarinan nimihenkilö menettää läheisen toisensa jälkeen, heidät vain viedään. Ainoa keino selvittää omaisten kohtaloa on jonottaa virastojen loputtomissa jonoissa. Kun oma vuoro luukulla koittaa, ei vastauksia juuri heru.

Vainojen mielettömyys nostattaa lukijassakin vihaa ja surua: yksi ihminen on kovin pieni systeemin rinnalla. Kaiken huipuksi myös vangittujen perheenjäsenet menettävät työnsä ja joutuvat karkotetuiksi. Syynä saattaa olla esimerkiksi perätön ilmianto, sillä kidutettuina vangitut tunnustavat ja kantelevat olemattomia. Uskomattominta ja minulle vaikeinta käsittää on se, että oman vangitun sukulaisen syyttömyyteen uskotaan vilpittömästi, mutta kaikki muut jonoissa nähdään rikollisten sukulaisina.

Kirjan lopussa on mielenkiintoiset jälkisanat, joissa kerrataan Tšukovskajan elämänvaiheet.  Erityisen mielenkiintoinen juonne kirjailijan elämässä oli ystävyys runoilija Anna Ahmatovan kanssa. Naisia yhdistivät läheisten menetykset Stalinin vainoissa ja vaiennetun taiteilijan elämä. Ahmatova ei pystynyt julkaisemaan mitään, ei edes kirjoittamaan, joten Tšukovskaja ja muut runoilijan ystävät painoivat muistiin Ahmatovan runoja. Myöhemmin runot kirjoitettiin ylös ja näin syntyi runokokoelma Requiem.

Vajoaminen ei ollut helppo lukukokemus, mutta antoisa kylläkin. Kieli soljuu ja teksti etenee, mutta aiheet ja tunnelmat ovat tummia, mikä tekee lukemisesta raskasta. Vastapainona synkkyydelle toimivat esimerkiksi Vajoaminen-kertomuksen värikkäät ja aistikkaat luontokuvaukset. Kirja herättää mielenkiintoa kiellettyjä ja vainottuja venäläiskirjailijoita kohtaan. Luin Vajoamisen rinnalla Ahmatovan runoja ja hänestä kertovan teoksen Anna Ahmatova Fontankan talossa (Aaltonen, Hämäläinen Seppo; Into 2012), joista en tällä erää bloggaa. Joseph Brodsky ja Aleksandr Solženitsyn päätyvät lukulistalle.

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast (1996)

Alkuteos: Eureka Street.

Suomentaja: Markku Päkkilä (1998).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 560.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kannen valokuva: Reiner Harscher

Kaupunki on kertomusten ja tarinoiden kätköpaikka. Tarinat kertovat tästä ajasta, menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Kaupunki on romaani.

Belfast 1990-luvun alkupuoliskolla. Katolisten ja protestanttien kärhämät ovat jatkuneet jo vuosikausia, eikä tulitaukokaan tuo kaivattua rauhaa Pohjois-Irlannin pääkaupunkiin. Aselevosta huolimatta uutiset alkavat lähes aina raportilla siitä, missä tällä kertaa on räjähtänyt.

Olipa kyseessä kaupungin keskusta tai jokin niistä alueista, joilla ihmiset asuvat, kaupungin kadut sekä naapuritalojen valot kertovat tarinoita petetyistä, halutuista, kärsineistä ja unohtumattomista ihmisistä.

Belfastin kadut kertovat myös Chuckien ja Jaken tarinan. He ovat kolmikymppisiä miehiä, joilla on elämänsuunta vielä kadoksissa. Tilapäistyöt, naisseikkailut ja ryypiskely kavereiden kanssa täyttävät alavireisen elämän. Chuckien ja Jaken ystävyys osoittaa, että katolinen ja protestantti mahtuvat saman baaripöydän ääreen.

Tarina etenee vuoroluvuin Chuckien ja Jaken näkökulmasta. Molemmat etsivät jotakin: rakkautta, vakautta, menestystä. Moukan tuurilla Chuckie saa epämääräiset bisneksensä luistamaan, ja elämään ilmestyy myös amerikkalainen tyttöystävä. Jake puolestaan on toipumassa erosta edellisestä tyttöystävästään ja tuntuu aina vain törmäävän rasittavaan Aoirgheen.

Nuorten miesten elämän näyttämönä toimii Belfast, joka on kuin yksi keskeinen henkilö tarinassa.

Belfast oli jännittynyt ja peloissaan. Epäilemättä jossain tapettiin ihmisiä juuri samalla hetkellä, mutta silti oli hyvin kaunista. Kaupunki kuulosti vanhuuttaan napsahtelevalta ja rahisevalta levyltä. Mikään ei kuitenkaan peittänyt pahan kaikuja tulivatpa ne läheltä tai kaukaa. Sireenit ulvoivat ja huusivat yön äärettömyydessä kuin pellistä taotut avioparit.

Kirja herättää eloon kaupungin, konfliktit ja niiden vaikutukset tavallisten ihmisten elämään. Kaupunki elää tapahtumissa mukana.

Reilut parikymmentä vuotta sitten ei ollut kännyköitä tai internetiä, vaan uutisia seurattiin radiosta ja televisiosta ja kavereita tavoiteltiin lankapuhelimilla ja soittamalla ovikelloa. Aina vain hektisemmäksi käyvässä tietoyhteiskunnassa iskee usein infoähky, jonka keskellä tällaisen elämän kuvausta on puhdistavaa lukea.

Tarina imaisee hyvin mukaansa heti alusta, ja henkilöhahmot ja miljöö piirtyivät elävästi mielessäni. Wilson kuvaa rosoisuutta kauniisti. Loppua kohden tarina menee välillä jahnaamiseksi. Olisin kaivannut tiivistämistä, vaikka innolla luin kirjan loppuun asti, sillä olihan loppuratkaisu saatava tietää.

Wilsonilta on suomennettu myös hänen esikoisteoksensa Ripley Bogle, jonka päähenkilö vilahtelee myös Eureka Streetissä.

Luin kirjan työkaverini suosituksesta ja ajattelin voivani kuitata sillä Irlannin maailmanmatkallani. Onneksi pysähdyin miettimään asiaa uudemman kerran: Pohjois-Irlanti on nimittäin osa Iso-Britanniaa, ei Irlantia. Wilson on siis brittikirjailija. Nyt ei auta kuin alkaa etsiä kiinnostavaa irkkukirjailijaa! Eureka Street, Belfast on silmiä avaava kirja, eikä aika mennyt hukkaan sitä lukiessa, päinvastoin.

Ismail Kadare: Seuraaja (2003)

Alkuteos: Pasardhësi.

Suomentaja: Tuula Nevala (2012).

Kustantaja: Into.

Sivumäärä: 158.

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Salonen.

Kadaren Seuraajan mustanpuhuva kansi kuvaa hyvin kirjan sisältöä ja sitä, miten sen koin. Kirjan lukeminen oli nimittäin yhtä ankeaa kuin ajatukseni marraskuusta. Sivu sivulta ja päivä päivältä aina vain pimeämpää. Jos Seuraaja ei olisi ollut lukupiirikirja enkä olisi lukenut sitä työn puolesta, olisin varmasti jättänyt sen kesken. Nyt istuin ja luin, istuin ja luin, istuin ja luin. 158 sivua voi joskus tuntua pitkältä. Takakannen puheet "virtuoosimaisesti kirjoitetusta trilleristä" ja "viettelevästä jännistystarinasta" eivät tuntuneet kuvaavan käsillä olevaa kirjaa.

Romaanin alussa sen nimihenkilö, Seuraaja, kuolee. Kuolema on joko murha tai itsemurha, ja tämä arvoitus on tarinan punainen lanka. Eletään kommunistisessa valvontayhteiskunnassa, jossa kukaan ei tiedä totuutta, tai jos tietääkin, se on Puolueen totuus. Kukaan ei ole vapaa epäilyistä: eivät edes omat perheenjäsenet,  ja jotkut epäilevät jopa itseään.

Seuraajan tarina pohjaa Albanian historiaan, joten historiantuntemus olisi epäilemättä tukenut lukemista. Koska alueen historia on minulle vieras aihe, kompastelin kirjan kanssa enkä saanut monista näkökulmista koostetusta romaanista missään vaiheessa otetta. Jatkuvasti mietin, mitä en nyt ymmärrä. Koska kaikki energiani meni sen miettimiseen, mitä nyt tapahtuu, en ikinä päässyt pohtimaan, miksi tapahtuu.

Kirjaston lukupiirin osallistujat ovat pääosin eläkeläisiä, ja heille tuntui olevan selvää, kuka oli Hoxha ja miksi Albaniassa on tuhottomasti bunkkereita. Monelle lukupiiriläiselle Seuraaja oli synkkyydestään huolimatta puhutteleva lukukokemus. Kun tarinan konteksti on hallussa, voi siirtyä syvällisempiin pohdintoihin.

Erilaiset henkilökultin ympärille perustuvat valtiot toistavat Seuraajan tarinaa muodossa tai toisessa. Tarina on sikäli universaali, että tällaista on tapahtunut aina, tapahtuu nykyään ja tulee varmasti tapahtumaan jatkossakin. Lukupiirissä viitattiin ymmärrettävästi Pohjois-Koreaan ja Venäjään.

Seuraajan lukeminen sekä siitä lukupiirissä käyty keskustelu osoittivat suuren aukon yleissivistyksessäni. Moniin muihin eurooppalaisiin maihin verrattuna tiedän Albaniasta jopa hävettävän vähän. Nyt olisikin korkea aika alkaa paikata tätä puutetta, sillä maa on hyväksytty tänä vuonna EU:n jäsenehdokkaaksi. Anilda Ibrahimin Punainen morsian on luettava tuota pikaa! Lukupiirissämme myös suositeltiin Maarit Verrosen kirjaa Matka Albaniaan ja Kadaren Booker-palkittua Särkynyt huhtikuu -teosta.

Monesti keskustelu ja lukukokemusten vaihtaminen auttavat solmukohtien avaamisessa ja oman käsityksen muodostamisessa. Tällä kertaa niin ei käynyt, sillä Seuraaja ei aivan auennut minulle edes lukupiirissä, jossa sitä pohdittiin kahdeksan ihmisen voimin. Pointtini on, että aina ei haittaa, vaikka konteksti on vieras: silloin kaunokirjallisen teoksen pitää toimia omillaan ja siitä syntyy lukijansa näköinen tulkinta. Tietämättömyyteni häiritsi Seuraajan lukemista niin paljon, että käteen jäi vain murhaajan nimi. Paitsi jos kyseessä olikin itsemurha...

Mustalla neulalla merkitty Albania kuvan keskivaiheilla.