Yhteisön laitamilta ytimeen ja takaisin – Susanna Åke: Eläjä

Pimeät pullot sujahtavat hihoihin, viina virtaa ja puukot heiluvat Susanna Åken esikoisromaanissa Eläjä.

1950-luvulla suomalaisille maistuu, ja Hilja päättää tienata tehdaspaikkakuntalaisten janolla. Hilja on romani, ja bisnes mahdollistaa pysyvämmän asuinsijan, kun poikakin on sairaalloinen. Kauppa käy ja pian yksi jos toinen lemahtaa eiliselle, johtajista vuorotyöläisiin.

Ne tahtovat pehmeämmän maailman, maailman ilman kulmia. Näin toteaa Hiljan poika Aleksei, kun maistaa ensi kerran äitinsä kauppatavaraa.

Näkökulmahenkilöt valottavat tapahtumia eri puolilta omissa luvuissaan. Kukaan ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, vaan hahmot ovat monipuolisia. On himoja, kateutta, ahneutta. Kun kylässä alkaa ilmetä lieveilmiöitä, ei ole vaikea arvata, kenestä yhteisö leipoo syntipukin. Seuraa tapahtumaketju, jota puidaan käräjillä asti.

Takakannessa kerrotaan, että teos perustuu tositapahtumiin. Taustalla on romanien häätö kyläyhteisöstä Lieksan Pankakoskella 1956. Historia tarjoaa kehyksen, ja kirjan alussa kirjailija painottaa, että tarina on ”fiktiota, sepitettä, mielikuvituksen tuotetta”.

Kiinnostuin henkilöistä ja halusin tietää, miten selvästi kohti eskalaatiota etenevä tarina päättyy. Ostin ajankuvan, ainoastaan muutamat sanavalinnat hämmensivät, samoin paikoin selittelevä tyyli. Vahvakin kohtaus latistuu, kun se päättyy kaiken selittävään virkkeeseen. Juu juu, ymmärsin kyllä! Lukijaan voisi luottaa enemmän. Pieni tiivistäminen olisi puristanut tästä vielä hohtavamman helmen.


Susanna Åke: Eläjä. Otava 2025. 415 s. Kirjastolaina.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 24 – Rosanna Fellman: Pietarsaari, jota kukaan ei halua

Jouluaaton luukusta löytyy pinkkiin pakettiin käärittyä rosoa ja raskaita teemoja.

Rosanna Fellmanin kolmas runokokoelma Pietarsaari, jota kukaan ei halua vie pikkukaupungin ahtaisiin ympyröihin, keskelle kiusaamista ja väkivaltaa. Kiva koulu -ohjelma ei pelasta, puuttuminen ja välittäminen kyllä. Kokoelmassa on samaa painokkuutta kuin Ida Rauman Hävityksessä.

Runoista kuvastuu puhujan viha-rakkaussuhde kaupunkiin, Jeppikseen, josta on kotoisin ja jossa on kokenut monenlaista hyväksikäyttöä ja syrjintää. Murrettaan ei saisi käyttää, eikä rajoja kunnioiteta. Päihteet ovat pakoväylä, onneksi myös kirjoittaminen. Miten osata antaa anteeksi kiusaajilleen, entä itselleen?

Päivän runopoiminnassa käydään lävitse joulumuistoa:

Isä laskeutuu kellariin
ja ylös tulee joulupukki

Ulko-ovi on jäätynyt kiinni
ja hänen on pakko keplotella
samaa tietä yläkertaan

Äiti ja mummi sanovat että
minun pitää istua joulupukin
                                        sylissä

Parran takana pulisonkien kohdalla
häämöttää isän punainen, ruskea, musta ja harmaa sänki

Runossa käsillä on suuri paljastumisen hetki. Runo jatkuu vielä, ja puhuja alkaa itkeä, kun ymmärtää vanhempien valehtelevan. Vastaava kokemus löytyy monen joulumuistoista. Kuka tunnisti pukin, kenelle sisarus tai kaveri kertoi totuuden. 

Fellmanin kokoelmassa joulumuisto kytkeytyy moniin muihin muistoihin, joissa vielä soisi puhujan saavan pysyä lapsen maailmassa. Ja kun illuusiot särkyvät, olisi joku turvallinen, joka lohduttaa.

Toivotan kalenterini lukijoille rauhallista joulua ja onnekkaita pukkikeikkoja, jotka tuottavat enemmän iloa kuin surua. Kiitos kaikille runokalenterin luukkuihin kurkistaneille! ❤️

Rosanna Fellman: Pietarsaari, jota kukaan ei halua. Johnny Kniga 2025. 110 s. Alkuteos: Det Jakobstad ingen vill ha. Suom. Jaana Nikula. Kirjastolaina.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 21 – Virpi Alanen: Kaupunkilintu

Runokirjajoulukalenterissa on tilaa myös aforismeille! Virpi Alasen kolmas aforismikokoelma Kaupunkilintu sisältää lyyrisiä mietelauseita, joita voi lukea ja tulkita kuin runoja.

Kokoelma houkuttelee lukemaan aforismeja perätysten, koska niistä muodostuu teemallisia kokonaisuuksia. Miljöönä on kaupunki, jossa liikutaan meren rannassa, kahviloissa, kirjastoissa. Siellä ihminen pyrähtelee kuin lintu, ympäristöään ja aikakerrostumia havainnoiden.

Päivän poimintaan mahtuu kolme aforismia:

Mielen myrsky ei ole varsinaisesti liikkumaton, vaan niin nopealiikkeinen, etteivät muut huomaa.


Lumisadekin turhautuisi jos sen olisi pysyttävä liikkumatta.


Tyhjä yöpäivä: ei mitään, kunnes taas: sydämenlyönti, sydämenlyönti, sydämenlyönti.

Nämä mietelauseet toimivat yksittäisinä tai yhdessä luettuna. Niissä kuvataan liikettä, joka on jotenkin hallitsematonta, jotakin mitä ei voi pysäyttää. Liike on elämää, elämä on liikettä.

Onko aforismin tyhjä yöpäivä kaupungin hiljentymistä levolle? Kadut tyhjenvät, kaupunkikin käy nukkumaan. Sitten se alkaa jälleen pumpata: ihmisen syke, kaupungin syke.

Pääsisipä pian katselemaan lumisateen liikkeitä!



Virpi Alanen: Kaupunkilintu. Kulttuurivihkot 2025. 96 s. Kirjastolaina. Kansi: Markus Hirvelä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 20 – Katariina Leino: Mustaa lunta

Katariina Leinon kokoelma Mustaa lunta vie synkkiin tunnelmiin ja sieltä takaisin toivoon.

Leinon runot rakentuvat osin vähäsanaisina ja siksi painavina, toiset taas saavat proosarunon mitan. Runoissa kaikuu lapsuuden ja nuoruuden muistikuvien lohduttomuus. On joukko turvattomuuden hetkiä ja kolkkoja kokemuksia.

Tulee myös ilmi, että runominällä on taustalla psykoosi ja että hän on kirjoittanut itsensä ehjäksi.

Runon puhujalle uni on kauhu, mutta uni on myös turva. Ja syli. Niin myös päivän runossa:

Vedän mustan turkin ylleni,
makaan vuoteessani
ja katselen ikkunaan.
Venuksen valo tähtitaivaalla
puhaltaa ylleni punertavaa ilmaa,
ennen joulua
minä rakastan sinua.

Monissa runoissa toistuva musta turkki kuvaa synkkää mieltä, mutta ehkä se on myös jonkinlainen turva. Ja vuoteessa yksin saa olla se, mikä on, tuntea omat tunteensa, ei tarvitse esittää.

Vaikka yllä olisi tumma turkki, voi silti olla vastaanottavainen ja antavainen rakkaudessa. Pimeimmistäkin kokemuksista voi selvitä ja kurkottaa kohti toista ihmistä.

Kansitaiteilijalle esitän pahoitteluni: kirjan kansi on oikeasti melkein musta. Talvivalo teki taikojaan ja huomasin vasta liian myöhään, että kannesta tuli kuvassa näin sininen.


Katariina Leino: Mustaa lunta. Aviador 2025. 97 s. Kirjastolaina. Kansi: Nina Aitta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 18 – Sanna Karlström: Maanpäällinen osa

Sanna Karlströmin runot möyrivät mullissa ja maanpäällisissä osissa.

Runot vievät kuolemaan, suruun ja menetyksiin, ja usein symboliikkaa haetaan puutarhasta. Runot ovat herkkiä, tarkkoja ja niukkoja, Karlström kun on taloudellinen sanankäyttäjä.

Päivän runossa talvehditaan:

Talvehtiessa usko on koetuksella,
sen kuuluu olla niin.

Melko varmasti lähetetty kirje
saapuu vastaanottajalleen.

Siihen asti odotamme viestiä kaikkialta.

Talvehtiminen on raskasta, niin puutarhan kuin ihmisenkin. Tuleeko se kevät, vihertyykö vielä joskus, palaavatko voimat jälleen? Mutta jaksaisiko sitä ikuista kesääkään? Vuodenaikojen vaihtelussa on viehätyksensä, vaikka juuri nyt moni on eri mieltä.

Runossa kevään saapuminen tuntuu yhtä epävarmalta kuin postin toiminta nykyään. Odottaminen on joskus tuskallista, mutta se voi olla myös toiveikasta. Haaveilu on ainakin minun moottorini, kun vuoden pimein hetki on kolmen päivän päässä ja aina vain synkkenee. Sen kuuluu mennä näin.


Sanna Karlström: Maanpäällinen osa. Otava 2025. 52 s. Kirjastolaina. Kansi: Päivi Puustinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 17 – Annimaria Laukola-Lehtonen: Juurakko, jonkun katto

Runo-Kaarina-kilpailun tämänvuotinen voittaja kurkistaa luukusta 17.

Annimaria Laukola-Lehtosen runoissa on kekseliäitä ja samastuttavia havaintoja modernista ihmisestä. Runon puhuja tiiraa luontoa kerrostaloasuntonsa ikkunoista ja kääntyy myös tekemään tarkkoja huomioita itsestään.

Jotakin lintuihin viittaavaa voi nähdä kannen taideteoksessa, ja linnut toistuvat myös runoissa. Ilmastointilaitteen ratas on kuin siivet, roskapussit liihottavat lintujen lailla, postiluukku on kapustarinnan kaula.

Päivän runopoiminta vie eksistentiaalisten kysymysten äärelle:

Todellisuus on kansi ja valtava arkku,
avaamattomana tyhjä arvoitus,
jota tavoittelen kuin jäätynyttä syöksytorvea talven kohmeisimpana päivänä,
kun mitään ei jää kiinni eikä mistään saa kiinni sillä mikään ei muistuta mitään.

Maailma on kuin yllätyslaatikko, joka odottaa avaajaansa. Mitä kaikkea todellisuus onkaan?

Luen runosta ihmisen halua luokitella asioita, sanallistaa ympäröivää maailmaa. Todellisuuden merkitykset kuitenkin pakenevat, lipsuvat käsistä kuin jäinen muovi.

Takaliepeessä runoilija kertoo, että runot ovat hänelle osuvin tapa sanoa sellaista, mitä ei oikeastaan voi sanoa. Lukijana nyökyttelen ja totean, että runonautinto ei aina vaadi ymmärrystä, mutta silti voi saada kiinni tunteesta tai ajatuksentapaisesta.


Annimaria Laukola-Lehtonen: Juurakko, jonkun katto. Kaarinan kaupunki 2025. 65 s. Kirjastolaina. Kannen teos: Ari Laitinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 15 – Anna Tapola: Puut liikkuvat öisin

Viidestoista luukku narahtaa auki vasta ilta-aikaan, koska Anna Tapolan esikoiskokoelmassa Puut liikkuvat öisin.

Kokoelma on täynnä hiljalleen avautuvaa proosarunoa. Nämä eivät ole kiireisen lukijan runonpalasia: runot vaativat monia lukukertoja ja herättävät paljon kysymyksiä. Ehkä näitä voisi olla kiva makustella vaikkapa kaverin kanssa tai lukupiirissä? Arvelen, että monien tulkintamahdollisuuksien runot sopisivat yhdessä pureskeltaviksi.

Monissa runoissa on jotakin pahaenteistä, samoin suru ja menetykset kulkevat mukana.

Osiosta Ihon mykkä muisti löytyi päivän runo:

Lumen haavat, syvät, terävät reunat. Talvi ottaa miten haluaa, häpäisee jokaisen solun, vuoteen. Kiristyvä vyö ympärilläni: sinkkiä, rautaa ja verta. Katso ikkunasta, kylmä alistaa kaiken, painaa ruusunmarjojen riettaat suut valkoista hankea vasten kunnes on hiljaista. Talvi hengittää keuhkoni täyteen, jokainen henkäys tarkoin saksittu. Tunnen hidastuvat sydämenlyönnit kaulalla, kylkiluiden alla. Kevät saattaa saapua, mutta talvi on punainen, ahne.

Talven kuvastoon yhdistyy vallankäyttö, alistaminen, satuttaminenkin. Talvi käy päälle, niin ihmisen kuin luonnon. Runossa kuvataan elävästi, miten pakkasilma tunkeutuu keuhkoihin: jokainen pakkasessa henkeä haukkonut jo tuntee nipistelyt.

Runossa kevään tuleminen on vähän epävarmaa. Sitä ennen on joka tapauksessa selvittävä ahnaasta talvesta.


Anna Tapola: Puut liikkuvat öisin. Aviador 2025. 73 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Miika Nuutinen: Varjo on valo

Luukussa neljätoista liikutaan varjoista valoon ja taas takaisin.

Miika Nuutisen neljäs runokokoelma Varjo on valo tarkentaa länsimaisen ihmisen elämään, sotaan ja sen mielettömyyksiin. Yksi saa poikansa kotiin sinkkiarkussa, toinen vaihtaa television kanavaa, kun sota kyllästyttää.

Monissa runoissa kuolema langettaa varjon. Jos kuolema on varjo, on se teoksen nimen mukaisesti myös valo. Ehkä poispääsy julmuuksista, pahuuksista?

Päivän runopoiminta herättää kysymyksiä:

Suljen silmäni pimeydeltä
Ajatuksissa on valo
Varjoa ei synny
Inhimillisyys ja vapaa tahto ovat poissa
Mitä ihminen voi pelätä kuin toista samanmoista?

Onko silmien sulkeminen todellisuuden kieltämistä vai onko se toiveikkuutta? Varmasti moni joutuu tekemään jonkinlaista rajausta pimeyksien äärellä, jotta ei aivan vaipuisi synkkyyteen.

Toisaalta runosta voi lukea pimeän pelon voittamista. Tähänkin liittyy surullinen puolensa: pimeää ei tarvitse itsessään pelätä, toista ihmistä kyllä. Synkissä mennään.

Sodassa ei ole sijaa inhimillisyydelle tai millekään monen tärkeinä pitämille arvoille, kuten myös teoksen loppupuolen Eettisen ja ekologisen sodankäynnin neuvoston manifesti ironisoi.

Jos kokoelman nimen lukee eri tavalla painottaen, varjoon valo, saa luentaan mukaan toivoa.


Miika Nuutinen: Varjo on valo. Aviador 2025. 51 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 13 – Olli Sinivaara: Valoon, vihreään

Lucian päivän luukusta ryöpsähtää valoa ja vihreyttä kaamoksen keskelle.

Olli Sinivaaran Valoon, vihreään on ylistyslaulu vehreydelle ja elinvoimalle. Runoissa on terälehtien liikettä, viehättävää pionien maailmaa, tammien ikuisuus. Kokoelma on kirjallinen piristysruiske, runokuvat kuplivat ja virkistävät kuin vitamiiniporeet.

Lucian päivän runo-otteessa on ohjaava sävy:

Ihmisen täytyy, täytyy kurottaa valoon,
ei saa jäädä pimeään joka paikassa.

Sen kurotuksen näkee puissa,
puut ovat sen muoto ja hahmo,

ne näyttävät meille miten ojentua, ojentaa.

Toisille pimeä vuodenaika on pelastus, mutta kaltaiseni kesäihmiset tarvitsevat pientä paimennusta. Älä suotta vain käperry, ei pidä antaa pimeän viedä voittoa. Sinivaara kehottaa ottamaan mallia puista. Olen metsäkävelyillä napsinut kuvia puiden latvoista, kun oikein muuta kuvattavaa ei ole ollut. Kauneutta voi nähdä niissäkin.

Enää on reilu viikko käänteeseen, sitten ei enää tarvitse kurotella niska pitkänä, vaan valo alkaa lisääntyä ja tulla kohti kuin itsestään. Myös luonnossa, ei vain kirjan sivuilla.


Olli Sinivaara: Valoon, vihreään. Teos 2025. 48 s. Kirjastolaina. Kansi: Jussi Karjalainen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Olga Kolari: Juureton laulu

Runokirjajoulukalenterissa jatkuu laulujen teema, kun kahdennestatoista luukusta kajahtaa Olga Kolarin Juureton laulu. Se on Kolarin esikoiskokoelma ja Haka Kustannuksen ensimmäinen julkaisu. Ensimmäinen lainaaja tuskin olen, koska kirjaston kirjassa on eräässä sivussa reikä.

Luen Kolarin runoista kasvutarinaa, jonka palasia runon puhuja joutuu etsimään ja asettelemaan. Mistä olen tullut, miten tulen minuksi? Miten löytää oma ääni? Apuun huhutaan esiäitejä ja sisaria. Naistenlehdet ovat petollisia, turva löytyy musiikista ja muistikirjasta.

Löysin sivuilta talvenkin:

ei talvi lopulta
päättänytkään tulla
         ennen kuin ehtii jo kevät

eletään kummallista aika
        mikään ei ole kuin ennen
             lapsuuden talvissa
                  rutiineissa ja muistoissa

Aika on vuodenkiertoja, ihmiselämä, sukupolvia. Se tempoilee, kiihdyttää ja hidastaa. Käsitys ajasta muuttuu vanhenemisen myötä, mutta yksi pysyy: aika etenee. Runossa se näkyy myös typografiassa.

Juuri nyt tuntuu siltä, että talvi saattaa hyvinkin jäädä väliin. Muistoissa lapsuuden talvet ja joulut olivat tietynlaisia. Vähintäänkin muistoissa ne olivat lumisempia, vaikka tilastot kertoisivat mitä. 

Jotakin outoa tässä ajassamme on, onko niin aina? Mitä ovat tavalliset ajat?


Olga Kolari: Juureton laulu. Haka Kustannus 2025. 53 s. Kirjastolaina. Kansi: Jyrki Pitkä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Niillas Holmberg: Naarattu

Kymmenennessä luukussa kaikuu Niillas Holmbergin runojen myötä valaan laulu.

Naarattu vie jokilaaksoon. Toisaalla ovat järveläiset, joiden kotiin laulu ei yllä. Samoin törmäytyvät perinne ja moderni, uusi ja vanha.

Niillas Holmberg on saamelainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko. Hän keikkailee myös runojoikaajana. Kokoelman runoja voi kuunnella Holmbergin ja Pauli Lyytisen levyllä Naarattu laulu.

Osiosta Kolmas viidennes poimin päivän runon:

KOLME MERKINTÄÄ UUDISMÖKIN VIERASKIRJASTA

Tämä talvi
kysyy olemaan vaiti.

Olla hiljaa miten lumi
ei saa olla lämmin,
mutta se luodaan tamineeksi
seinustoille.

Kuten kokoelman perusvire, myös päivän runo rakentuu vastinpareille. On hiljaisuus ja ääni, joka kysyy. Tai ehkä käskee, mutta muotoilee sanansa kysymykseksi. On kylmä lumi, joka kuitenkin lämmittää. Vieraskirjan merkinnän on luultavasti kirjoittanut joku, jolle paikka ei ole niin tuttu. Ja uudisrakennus korostaa tuoreutta verrattuna perinteisiin ja perimätietoon.

Etelän talvessa ei vielä ole päästy nauttimaan lumen kuorruttamista rakennuksista tai lumen hiljaisuudesta. Päästäpä luomaan lumesta vaatteet jollekin rakennukselle!


Niillas Holmberg: Naarattu. Gummerus 2025. 70 s. Kirjastolaina. Kannen kuva: Lada Suomenrinne.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Immi Hellén: Oravan pesä ja muita runoja

Valopuun syliin istutin Immi Hellénin pienen runokirjasen Oravan pesä ja muita runoja.

Kun kirja osui silmiini kirjaston runouutuuksissa, en tunnistanut tekijää. Kirjan esipuhe kertoo, että Hellén (1861–1937) oli kansakoulunopettaja ja lastenrunoilija. Nimi ei ehkä soita kelloja, mutta runot laulujen sanoituksina kyllä. Maan korvessa kulkevi… Kas kuusen latvassa oksien alla… Joko kilahtaa?

Kalenteriluukkuun oli pakko valita runo Joulukirkkoon – ja pahoittelen loppupäivän korvamatoa:

Kello löi jo viisi,
lapset, herätkää,
Juhani ja Liisi –
muuten matka jää!

Tässä vesimalja,
silmät huuhtokaa!
Lämmin karhuntalja
reessä odottaa.

Joutuin turkit niskaan,
kintaat käsihin!
Sanna vielä viskaa
villahuivinkin.

Kokonaisuudessaan yhdeksänsäkeistöinen runo on vuodelta 1898. Sen sävelsi lauluksi R. Raala reilu kymmenen vuotta myöhemmin, ja edelleen yli sadan vuoden jälkeen sitä lauletaan ja se tunnetaan.

Runon kuvaamat tapahtumat ja sanasto saattavat herättää nykylukijassa ja -kuulijassa hämmennystä. Kyllä lähdettiin kirkkoon varhain! Ajankuvaa luovat myös reki, talja ja se, ketkä lähtevät kirkkomatkalle, ketkä jäävät. Kahdeksannen säkeistön ”Ruuna virsta vielä / tepsuttele pois!” kertoo, että matkaa piti tehdä reilun kilometrin verran.

Tulipa taas laajennettua tietämystä runouden historiasta, kiitos Nysalor-kustannuksen julkaisusarjan, joka esittelee varhaisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoituksia.

Immi Hellén: Oravan pesä ja muita runoja. Nysalor 2025. 46 s. Kirjastolaina. Kansi: Matti Järvinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Katariina Vuorinen: Kesän oraakkeli

Pyydystin runokirjajoulukalenteriin auringon! ☀️ Katariina Vuorisen aistillinen ja värikylläinen Kesän oraakkeli on tervetullut piristys aina vain pimenevään aikaan.

Vuorisen runoissa matkataan Euroopassa ja Aasiassa. Puhuja avautuu toisille ihmisille, iloille, aistikokemuksille, maailmalle. Hän tutkii ja kokee, kokeilee, käy temppeleissä ja ashrameissa. Säkeet kuplivat rakastamisen riemua, himoa, elämisen janoa.

Runo nimeltä Spekulaatio III on osiosta Lazio:

Jos vaihdamme aurinkokellon illan lamppuihin ja kuljemme ilman kysymyksiä.
Ohra pudottaa säkeitä hiuksiisi, tunnistan talven otteet.

Sinä tunnet kallioiden kielen käsissä
kuin joka aamu syntyvän kohtalon, minä tunnen kalojen hopeiset vuodet
jotka hohtavat ihossa, taivas putoaa taivaan kuvaan
näin ovat vakavat asiat yhtä kuin silmänräpäykset ja kaamoksen riemu,
seuraava vuosi on kettujen ja kaiken punaisen.

Kokoelma on tarinallinen, joten edeltävien runojen pohjalta luen päivän runon kahden maailman kohtaamisena. On rakastaja vuorilta ja puhuja, jolle vesi on tutumpi elementti, samoin hän tuntee talven. Heillä on omat kielensä, mutta paljon yhteistä: taivas on molemmille sama.

Jos runon ajatusleikki toteutuisi, tulisi rakastaja talven maahan, jossa ei niin paljoa kysellä. Ja kukapa ei haluaisi kokea kaamoksen riemua!


Katariina Vuorinen: Kesän oraakkeli. Aviador 2025. 88 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – Tuula Hämäläinen: Kiven muisti

Elämän kiertokulkua ei kukaan pääse karkuun, muistuttaa Tuula Hämäläisen kokoelma Kiven muisti runokirjajoulukalenterin viidennessä luukussa.

Runoissa puhuja muistelee vaiheitaan aina syntymähuudosta lähtien. Hän hyvästelee lähimpiään ja valmistautuu myös omaan kuolemaansa. Yksilön historian rinnalle saadaan laajempi perspektiivi, kun matkustetaan Euroopan historiallisten tapahtumien näyttämöille.

Miljööt vaihtelevat, mutta päivän runo-otteessa ollaan täällä pimeässä Pohjolassa:

joulukuun pieni aurinko
pitkä varjo
autot ajavat ylitse
talvinen iltapäivä suojelee
                pimeys laskeutuu varhain


joskus tähdet romahtavat
alas
ja kimaltavat kadulla
joskus enkeli tanssii keltaisen viivan vierellä

Ei ihme, että mieli halajaa pienen auringon ja pitkien varjojen keskeltä vaikkapa Venetsiaan tai ikuiseen kaupunkiin Roomaan!

Kun mustana myttynä kävelee kaupungilla, tuntuu ettei mikään määrä heijastimia auta erottumaan tarpeeksi. Saa todella katsoa, että autot ajavat vain varjojen ylitse. Yhtä auttaa suojelus ja toista tuuri.


Tuula Hämäläinen: Kiven muisti. Kulttuurivihkot 2025. 77 s. Kirjastolaina. Kansi: Markus Hirvelä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 4 – Annamari Niskanen: Kaikesta minkä olen unohtanut

Mikä on tuo joulunpunainen hehku runokirjajoulukalenterin neljännessä luukussa? Se on Annamari Niskasen esikoiskokoelma Kaikesta minkä olen unohtanut, joka sisältää runoja esimerkiksi rakkaudesta ja kuolemasta muistamisen näkökulmasta katsottuna.

Niskasen runoista voi kotirunoilija ja harrastekirjoittaja löytää inspiraatiota. Päivän runon poimin osiosta, jonka nimi on ”Mitä olen unohtanut valosta” – siinä mainio vuodenaikaan sopivan kirjoitusharjoituksen otsikko. Kokoelma päättyy osioon ”Tämän kuitenkin muistan”. Tekee jo mieli teroittaa kynä!

Päivän runovalinnan omistan Etelä-Suomen talvelle:

Asumuksiin ei toivota lämpöä vaan valoa.
Kun talvi on musta surma, selviytymiseen tarvitaan vain 

valo.

Kun pimeys hellittää naruistaan ja ikkunat raottavat
luomensa, kaikille valehdellaan aurinko.

Runo tiivistää kesäihmisen tuskan pimeyden keskellä. Kun on se aika vuodesta, että töihin lähtiessä ja sieltä palatessa on säkkipimeää, on otettava kaikki käyttöön, tai musta surma korjaa. Kirkasvalot, kausivalot, jouluvalot. Lamput työhön ja lukemiseen. Tähdet, kyntteliköt ja köynnökset.

Keinovalot saavat valehdella auringon, melkein uskon ja haukottelen. Kesä on jokin utopia, josta olen joskus kuullut juttua. Säädän työpisteen valoja niin, etteivät häikäise.

Annamari Niskanen: Kaikesta minkä olen unohtanut. Aviador 2025. 67 s. Kansi: Wilma Hälikkä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Harri Hertell: Samaa tulta

Kolmannessa runokirjajoulukalenterin luukussa loimuaa Harri Hertellin Samaa tulta.

Kokoelmassa runot vyöryvät paikoin eteenpäin vimmaisesti, melkein kuin rynnien, toisinaan taas sivulla on muutama harkiten valittu säe kuin aforismi. Aiheiden puolesta ollaan perusasioiden äärellä: elämän, kuoleman, elävän tulen, arjen.

Päivän runonpalanen on alku runosta nimeltä Edelleen:

Edelleen on äitejä
istumassa lasten kanssa
katoksen alla
lumisateessa syömässä jäätelöä

Siellä ne puikot ja tuutit ovat kaupan pakastealtaassa talvellakin. Viimeksi eilen tarkistin. Tai siis ohimennen näin. Minusta jäätelöt tuntuivat toimettomilta ja tarpeettomilta. Eihän nyt talvella. Aivan toisin allasta silmäsi lasten ostoskärryjä työntävä tyttö. En tiedä, miten äiti vastasi toiveikkaaseen katseeseen, koska tylsänä aikuisena kiirehdin kassalle ja bussiin.

Hertellin kolmisivuinen runo vangitsee hetkiä, joista syntyy tavallinen arki. Yhteisistä kokemuksista ja yhteisistä turhautumisen kohteista. Kun työnnetään keinulle vauhtia ja löhötään sohvalla, kun puidaan ja purnataan. Siihen mahtuu myös kaavoista poikkeaminen, yllätyksellisyys. Joku ottaa äkkilähdön, toinen avaa altaan kannen. Valitsen puffetin, kiitos, sen mintunvihreän.


Harri Hertell: Samaa tulta. Enostone 2025. 96 s. Kirjastolaina. Kansi: Anna-Mari Tenhunen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 2 – Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä

Toisessa runokirjajoulukalenterin luukussa pyrähdetään pihalle.

Silja Järventaustan Vuorosana pihapiirissä sisältää puhuttelevia, tunnistettavia luontorunoja, joiden runokuviin on helppo tarttua. Arkiset havainnot kohottuvat kuvaamaan ihmisen luontosuhdetta.

Asioita käsitellään esimerkiksi vastinparien kautta: on kaupunki ja metsä, on hiljaisuus ja melu, villi ja hoidettu. Vastakkainasettelusta ei kuitenkaan ole kyse, vaan runoissa on dialogia, erityisesti ihmisen ja luonnon välillä. Luonto ruokkii ajattelua ja kieltä.

Päivän ote kuuluu näin:

Ohuet hiutaleet laskeutuivat varpaat
edellä neulasille, kiehnäsivät neulastupsujen
päällä, etsivät oikeaa asentoa ja luvalla
sanoen laskeutuivat lopulta
oksatuppaan vatsalle.

Runon puhuja on tarkkailija, joka inhimillistää luontohavaintoaan. Kun hiutaleilla on varpaat ja ne kiehnäävät, niille alkaa muodostua oma tahto. Sattumanvaraisesta tulee tarkoituksellista toimintaa, imperfekti tuo runoon tarinallisuuden tuntua. Runoon on talletettu hetken taika.

Runo kehottaa pysähtymään yksityiskohtien äärelle. Mitä on tavanomaisen reittisi varrella, kun seisahdut ja oikein tarkennat katsettasi? Minkälainen on pihapuun vatsakumpu, näetkö puiden halausta kaipaavat sylit?


Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä. Teos 2025. 115 s. Kirjastolaina. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Katri Korhonen: Puhun sohvalle ja pienille esineille

Runokirjajoulukalenteri on jälleen täällä ja ilahduttaa joulukuisia aamujasi aina aattoon asti!

Joka päivä luukusta paljastuu runokokoelma, josta nostan yhden runon tai runonpalasen lähempään tarkasteluun. Nostoista pyrin löytämään jonkinlaisen yhteyden talveen tai jouluun.

Ensimmäisestä luukusta pilkottaa Katri Korhosen esikoiskokoelma Puhun sohvalle ja pienille esineille. Se vie muuttamisen ja tavaroiden maailmaan. Ihmiset kantavat tavaroita kuin muurahaiset ketjussa. Muutto on aina muutos, miten asettuvat tavarat, miten ihmiset? Kuinka ne sopivat yhteen?

Tavarat ovat painolastia, ne ovat muistoja. Erot ja kuolema saavat näkemään ne toisin.

Sivuilla kaikuvat esikuvat F. Scott Fitzgeraldista Sylvia Plathiin. Teemojen puolesta mieleen tulee myös Satu Erran järjestämisestä inspiroitunut kokoelma Tämä kaikki on liikaa, joka oli mukana viime vuoden kalenterissani.

Tässä päivän runo, jonka typografia valitettavasti kärsii kopioimisesta:

yöllä tulee lumiaura
sen huomio!valo

majakka

pyyhkii huoneen seinät

kumarrun sen alle

jää

piiloon
oikutteleva alus

Runossa valo kertoo työkoneen liikkeistä, mutta valokeila tuo myös huomiota osuessaan. Runon puhuja piileskelee majakan lailla loistavan valon alla, hän on alus, jota huomiovalo ohjaa. Vai onko se sittenkin aura, joka jää puhujan katseelta piiloon?

Plaseerasin Korhosen kalenterin avausluukkuun jo kesällä, jolloin en osannut aavistaa, ettei tänä vuonna ole joulukuun alkuun mennessä juuri nähty tai kuultu lumiauroja ainakaan täällä etelässä. Enpä osannut arvata myöskään sitä, että tänään luukun avautuessa herään ensimmäisen kerran uudesta (kakkos)kodista, johon työn vuoksi muutin. Takana on muutto ja tavaroiden kitkuttamista hissiin, asettelua, uudelleen katsomista.

Juuri tästä syntyy runojen taika: ne ovat sanojen ja merkitysten leikkiä, joita jokainen voi lukea omalla tavallaan. Eri hetkissä niitä voi lukea eri asennoista. Niistä voi löytää samastuttavaa, lohtua, iloa, oivalluksia.

Katri Korhonen: Puhun sohvalle ja pienille esineille. Aviador 2025. 84 s. Kirjastolaina. Kansi: Iiris Kallunki.

Kirjailija Kallaksen pelon vuodet – Suvi Ratinen: Pakolainen

Kansi: Piia Aho.

Aino Kallas on monelle tuttu: Sudenmorsiamen kirjoittanut suomalainen kirjailija, joka oli naimisissa virolaisen diplomaatin, Oskar Kallaksen kanssa. Tyttönimeltään Krohn.

Kirjailijan Ruotsin-vuodet eivät ole niinkään tuttuja. Noihin surun, menetysten ja yksinäisyyden vuosiin sukeltaa Suvi Ratinen biofiktiossaan Pakolainen.

Teos alkaa vuodesta 1944. Kallas matkaa laivalla Ruotsiin, mistä avioliiton myötä Suomen kansalaisuuden menettänyt kirjailija saa 66-vuotiaana turvapaikan.

Täällä ei ole vielä pimeää,
aurinko alkaa vasta vähitellen laskea ja merelle valuu
räikeää läikehtivää oranssia, ja näyttää siltä että jos joku noista
onnettomista tupakanpolttajista heittäisi mereen palavan tulitikun tai kytevän tupakantumpin,
voisi koko maisema leimahtaa liekkeihin.

Pelko istuu sitkeästi olkapäällä. Ensin piti jättää Viro, nyt synnyinmaakaan ei ole enää turvallinen. Kuluu pitkiä vuosia, ettei Kallas uskalla käydä Suomessa edes vierailulla. Ja sitten Ruotsikin luovuttaa balttisotilaita Neuvostoliittoon. Voitaisiinko hänetkin luovuttaa?

Kallas on menettänyt sotavuosina läheisiään, eikä menetysten vyöry tunnun laantuvan sodan jälkeenkään. Muistot kuitenkin elävät, ja niissä hän elää.

Ruotsissa Kallas työstää päiväkirjojaan julkaistaviksi. Kustantamo Otava tukee pakolaisena elävää kirjailijaansa, vaikka on siinäkin suhteessa särönsä.

Ratinen luo romaaniinsa runollisen kielen ja rytmin, joiden myötä lukija elää kuin kirjailijan pulssilla nuo pelon vuodet. Nautin kirjan kielestä ja ihailin kerrontaratkaisua: miten onkin niin intiimi tunnelma, vaikka käytössä ei ole minäkertoja, vaan kolmannen persoonan hän.

Luin kirjaa vuoroin e-kirjana ja vuoroin painettuna. E-kirjassa lähteet ovat leipätekstin joukossa, mikä häiritsi lukemista, joten suosittelen painettua kirjaa, jossa lähteet on koottu loppuun.

Kirjan luettuani jäin ikävöimään Pakolaista ja sen maailmaa, tunnelmaa.


Suvi Ratinen: Pakolainen. Otava 2025. 332 s. Kirjastolaina. Kansi: Piia Aho.

Elävää rautatiehistoriaa – Jari Järvelä: Raiteet

Kansi: Markko Taina.

Lukijana minulla on meneillään vähemmän on enemmän -kausi, ja tiiliskivet ovat viime aikoina jääneet avaamatta. Jari Järvelän lähes 500-sivuinen Raiteet on poikkeus sääntöön. Samalla se muistuttaa, että upottava ja vetävä historiallinen romaani on kiireettömän lukijan ilo. Kaiken ei tarvitse olla nopeasti kulutettavissa.

Raiteet kertoo luuradasta. Sellaisen kutsumanimen on saanut rautatie Riihimäen ja Pietarin välillä, koska kiskojen alla makaa muutakin kuin moreenia. Rataan liittyy paljon symboliikkaa. Sen synty vaatii uhrinsa, se on elämänlanka, mutta raiteilla liikkuu myös kuolema.

Järvelän romaani jakautuu kolmeen näytökseen. Ensimmäisessä tutustumme Amandaan, sitkaaseen ja rohkeaan tyttöön, joka veljensä kanssa rakentaa rataa henkensä pitimiksi 1860-luvun nälkävuosina tuhansien muiden tavoin. Amandan luut eivät päädy ratapohjaan. Toisessa osassa pääsemme seuraamaan Amandan lapsenlapsen vaiheita punaisten panssarijunan ampujana sisällissodassa. Kolmas jakso sijoittuu jatkosodan aikaan, ja se liittää sukupolvien ketjuun jälleen uuden lenkin.

Pidin siitä, että jokaisesta osiosta rakentuu oma maailmansa, johon lukija pääsee syventymään. Miljööt, ajankuva, henkilöhahmot, kaikki on elävää. Samalla osiot muodostavat kokonaisuuden, joka vetää niin, että sivut vain kääntyvät. Ehkä kakkososan rakkaustarinaa olisi uskaltanut vähän syventää?

Jälkisanoista selviää, että kirjailija Järvelä on varttunut Kouvolan tienoilla ja että tarinat luuradasta tulivat tutuiksi jo lapsuudessa. Tavallaan kirja on hautunut hänellä vuosikymmeniä.

Raiteet jää muistiini kirjana, jonka vinkkasin työhaastattelussa – ja sain työn. Paluu kirjaston tiskin taakse tekee hyvää luku- ja kirjasomeharrastukselle, arvelen.


Jari Järvelä: Raiteet. WSOY 2025. 479 s. Kirjastolaina.