Historiallinen katsaus oman maun mukaan – Hannu Mäkelä: Runouden ylistys

Kansi: Ville Laihonen.

Runouden ylistys on katsaus suomenkieliseen runouteen aina Agricolasta nykyaikaan. 500-sivuinen teos on asiantunteva ja samalla subjektiivinen. Hannu Mäkelä on tehnyt pitkän uran kirjallisuuden kentällä, niin kustantamossa kuin kirjailijana ja runoilijanakin, joten hänellä on runous hyppysissään.

Pidän Mäkelän luonnehdinnasta ”Runoutta on lopulta kaikki se, minkä runollinen mieli tavoillaan tuo julki.”

Mukana on vain edesmenneitä tekijöitä; eläviä ja yhä kirjoittavia ei ole mielekästä käsitellä. Ainoan poikkeuksen tekee Eeva Kilpi, joka on edelleen elossa mutta ei enää 96-vuotiaana julkaise. Mäkelä on valinnut esiteltäväksi runoilijoita oman makunsa mukaan, ja tuo tämän rajauksen selkeästi ilmi. Jos hän ei ole lukijana ”saanut otetta”, runoilija on korkeintaan mainittu. Eino Leino -asiantuntijana Mäkelä antaa paljon tilaa Leinolle.

Mäkelä on tuntenut monet esittelemistään runoilijoista, mitä hän ei peittele: ”Sirkka Seljan (Taman lauluja, 1945) jopa muistan ihmisenä, hyvänä sellaisena, ketäpä en. Ja silti luovuin ja luovutan.” Tämä on kutsu tutustua Seljaan. Tallennan kirjastovarauksen.

Henkilökohtainen ote tekee tekstistä mielenkiintoista ja samalla pölyistä. Ennen kaikki oli paremmin, some pilaa runouden(kin). Runoutta ei arvosteta, saati lueta ja osteta. Asento on tuttu nuoret eivät lue -keskustelusta: päätä pyöritellään ja huokaillaan. Pitääkö siitä suvivirrestä nyt pahastua, ennen sentään luettiin Leinoa, tunnettiin historia ja hiihdettiin kouluun kesät talvet.

Runous on siirtynyt keskiöstä marginaaliin, onhan tämä totta, mutta edistääkö nykyajan ja -ihmisen piikittely runouden asiaa? Runo katsoo tulevaan, miksei siis sen lukija?

Hannu Mäkelä: Runouden ylistys. WSOY 2025. 503 s. Kirjastolaina. Kansi: Ville Laihonen.

Helmet-lukuhaaste 2025: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2025.

Vaikean ja väistämättömän äärellä – Kati-Annika Ansas: Päätöstili

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Kuolema ei ole helppo aihe. Sitä eivät useimmat halua ajatella ennen kuin on pakko. En minä ainakaan halunnut.

Kun iskäni kuoli syksyllä, olin ehtinyt valmistautua kuolemaan muutaman kuukauden ajan. Silti menetys sai minut tolaltani ja kaipasin surun tueksi myös kirjoja. Eiväthän järjestelyt voi olla näin vaikeita, käyvätkö muutkin surutyönsä keskellä samaa paperisotaa? Kuolema nimittäin tutustuttaa aivan uuteen sanastoon, ja byrokratiaan.

Kati-Annika Ansaksen Päätöstili oli minulle tukikirja, itkukirja, lohtukirja. Joku muukin on käynyt läpi samoja vaiheita, tunteita ja järjettömyyksiä oman surunsa keskellä. Ja vielä sanoittanut kaiken koskettavaksi teokseksi.

Ansas oli isoäitinsä edunvalvoja tämän eläessä, ja kuoleman jälkeen hän toimi pesänhoitajana. Järjestelyjen ja asioiden hoitamisen rinnalla Ansas pohtii kuolemaa kirjoissa ja taiteessa. Hän myös muistelee yhteisiä hetkiä isoäidin kanssa ja kertaa suvun vaiheita.

Samastun loputtomiin selvittelyihin ja ristiriitaisten ohjeiden mukaan toimimiseen, vaikka meillä suurimman taakan on kantanut toinen isosiskoni. Kuolemaan liittyviä papereita on kassillinen, ja aina jotakin puuttuu.

Ansas kysyy ”Onko tässä mitään järkeä?”, ja usein ei tunnu olevan.

Kun tunteet ovat pinnassa, ei kärhämiltä vältytä. Ansas puhuu sukupuun oksasta, joka kyseenalaistaa hänen toimintansa. Missä ovat kuitit, et kai vaadi palkkiota työstäsi? Syytökset tuntuvat kohtuuttomilta, kun on toiminut vaikeassa tilanteessa parhaaksi katsomallaan tavalla.

Asioiden päätökseen saattamiseen menee aikaa, ja otan lohduttavana tietona, että se hetki koittaa.

Päätöstili ja viimeaikaiset kokemukseni ovat opettaneet, että vaikka omaa kuolemaansa ei haluaisi ajatella, onhan tässä vielä aikaa, olisi jäljelle jäävien kannalta reilua käydä vaikeaa kohti. Tehdä edunvalvontavaltuutus, hoitotahto, hautaustahto. Laittaa paperille ainakin jonkinlainen viimeinen sana. Puhua omista toiveista. Kaikilla meillä kun kuolema on edessä.

Helmet 2025: 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset.

Kotimaan kirjakierros: Kymenlaakso.

Kati-Annika Ansas: Päätöstili. Avain 2024. 183 s. Kirjastolaina. Kansi: Emmi Kyytsönen.

Listoja ja muinaista hovielämää – Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kansi: Piia Aho.

Kymmenen vuotta lepuutin Mia Kankimäen esikoisteosta lukulistallani, kunnes lukupiirin innoittamana otin sen matkalukemiseksi marraskuiselle reissulleni.

Ihailen Kankimäen rohkeutta sukeltaa kohti intohimoaan, vaikka se on aiheena marginaalinen ja vaikeasti saavutettava. Aiemmin kustannustoimittajana uraa tehnyt Kankimäki nimittäin innostuu muinaisesta japanilaisesta hovinaisesta ja kirjailijasta, Sei Shōnagonista, joka on elänyt noin tuhat vuotta sitten. Kymmenen vuoden lepuuttamiseni ei tässä kontekstissa ole oikeastaan mitään.

Ilman kielitaitoa Kankimäki suuntaa Kiotoon Shōnagonin jäljille. Järjestyy vuorotteluvapaa, asunto solusta. Alkaa sukellus kulttuuriin, historiaan, myös kirjoittajaan itseensä.

Aivan samaa vauhtia en löydä tästä kirjasta kuin Kankimäen toisesta teoksesta Naiset joita ajattelen öisin. Välillä muinaiset hovielämän kuvaukset puuduttavat, samoin toisto.

Mutta: sitten tunnen jälleen imun, ja sivut kääntyvät kuin transsissa. Listojen rakastajassa kirjoittava hovinainen ja hänen teoksensa, Kankimäen ahkerasti siteeraama Tyynynaluskirja, herättävät mielenkiinnon.

[SEI SHŌNAGON KIRJOITTAA]

Asioita joita ei voi verrata

Kesä ja talvi. Yö ja päivä. Sade ja auringonpaiste. Nuoruus ja vanhuus. Henkilön nauru ja suuttumus. Musta ja valkoinen. Rakkaus ja viha. Sade ja usva.

Kun on lakannut rakastamasta jotakuta, tuntuu kuin hänestä olisi tullut toinen ihminen, vaikka hän on edelleen se sama.

Kankimäki lainaa idoliltaan listaavaa kirjoitustyyliä, mikä tuottaa monenmoisia herkullisia kiteytyksiä ja oivalluksia. Kankimäki hyödyntää Tyynynaluskirjan englanninkielistä käännöstä, mutta ilokseni huomasin, ensi huhtikuussa Tyynynaluskirjasta ilmestyy Miika Pölkin suomennos.

Lukupiirimme suosittelee Kankimäen kirjaa Japanista ja matkustamisesta innoittuneille, mangan ystäville ja naisten mielenmaisemista kiinnostuneille. Sanoisin, että tämä on myös oiva matkakirja, sillä Kankimäen kokemuksia Kiotossa on kiva peilata omiin huomioihinsa reissussa, vaikka ei aivan yhtä kaukana matkaisikaan.


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013. 380 s. Ostin käytettynä. Kansi: Piia Aho.

Sattumuksia reissun päällä – Aino Huilaja: Paluumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.

Lapin hangilta Sardinian aurinkoon ja saksalaiselle leirintäalueelle. Lukija pääsee reissaamaan ympäri Eurooppaa Aino Huilajan sujuvan matkakertomuksen sivuilla. 

Matkaseurana Huilajalla ovat hänen puolisonsa Jerry Ylkänen ja pariskunnan koira Arska. Yksi keskeinen hahmo on myös oranssi, asumiskäyttöön rempattu paku nimeltä Ranssi. Kaikki ovat tuttuja Huilajan esikoisteoksesta Pakumatkalla, jossa hän kertoi irtiotostaan Maikkarin uutisankkurin työstä ja van lifen eli pakuelämän alkukilometreistä.

Aino Huilajan elämänseikkailu ja omannäköisen arjen rakentaminen siis jatkuvat. Tulkitsen, että elämä Ranssissa ei ole tulossa päätökseen, vaikka kirjan nimi Paluumatkalla voisi siihen viitata. Huilaja ei palaa maitojunalla takaisin kellokorttiarkeen, vaan puhuu sen puolesta, että pakustakin käsin voi tehdä töitä. Aivan yhtä oikeita kuin konttorissakin. Huilaja ja Ylkänen työllistävät itseään esimerkiksi ideoimalla tv-sarjan elämäntavastaan. Kun Yle ostaa sen, on juhlan paikka.

Pidän Huilajan tavasta rakentaa reissusattumuksista tuokiokuvia. Kaikki ei ole pelkkää hehkutusta, vaan mukaan mahtuu myös epäonnisia sattumuksia, haavereita ja virhearvioita. 

Normeista poikkeava elämäntapa ja Huilajan letkeä kirjoitustyyli esikoisteoksessa jättivät positiivisia muistijälkiä, ja viihdyin mainiosti myös tämän jatko-osan äärellä. Kuuntelin sen äänikirjana, jonka Huilaja lukee itse. Sitten lainasin kirjan vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvat.

Huilajan kirjan jälkimainingeissa olen seikkaillut erinäisillä somen van life -tileillä ja katselulistalla on Huilajan ja Ylkäsen Van Life -sarjan kakkoskausi Yle Areenassa.

En varsinaisesti haaveile pakuelämästä tai -matkailusta ainakaan tässä elämänvaiheessa, mutta siitä on tullut yksi vaihtoehto tulevaan. Näinkin voi elää.

Helmet 2024: 16. Kirjassa on valokuvia.

Aino Huilaja: Paluumatkalla. Otava 2023. 157 s. Kansi: Jerry Ylkänen. Lainasin kirjastosta / Bookbeat.

Suhteen ruumiinavaus – Märta Tikkanen: Kaksi: Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Päällys: Anders Carpelan.

Instagramissa innostuin Janitan (@tyonaisenvaimo) Märta Tikkanen -lukuhaasteesta nimeltä Puolen vuoden rakkaustarina. Kesäkuun loppuun asti on aikaa lukea Märtaa. Haasteen aloittamiseen oli minulla matala kynnys, sillä muun muassa tämä Kaksi löytyi omasta hyllystäni. 

Elämäkerran alaotsikko Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta sai odottamaan kahden kirjailijan liiton ruotimista ja Märtan muutamia kirjoja lukeneena suoraa puhetta. Välillä teksti on jaarittelevaa ja tekojen selostamista, mutta kyllä sinne suoruuteen ja ruotimiseenkin päästään.

Märtan ja Henrikin rakkaustarina alkaa 1960-luvun alussa, kun molemmat ovat vielä tahoillaan naimisissa. He työskentelevät Hbl:llä ja alku on salatapaamisia myös kesken työpäivien. Sydämiä särkyy.

Märtalla on tytär aiemmasta liitosta, ja hän saa Henrikin kanssa kolme yhteistä lasta. Uusperhe asettuu Haukilahteen rivitaloon. 

Henrik on kolumnisti, kirjailija ja myös tuottelias piirtäjä. Märta hoitaa lapset, äidinkielenopettajan työnsä ja sittemmin Arbiksen eli Helsingin ruotsinkielisen rehtorin toimen. Siinä ohella hän kirjoittaa. Öisin punaisella sohvalla tai Arbiksen kellarissa.

Märtan kuvauksen mukaan rakkaus liekehti alussa pitkälti siksi, että he molemmat olivat kirjoittajia. Oli tarkoitus perustaa tasa-arvoinen kirjoittajaliitto. Toisin kävi. Henrik vähättelee, latistaa ja huijaa vaimoaan. Esimerkiksi kun Märta luulee, että lehtihaastattelu tehtäisiin heidän molempien kirjoista, hänen roolikseen jää hymistelevän statistivaimon rooli.

Kirjoittava vaimo tuntuu olevan Henrikille uhka, vaikka juuri kirjoittaminen oli alkuun se yhdistävä tekijä. Mitä pahemmaksi Henrikin alkoholismi äityy, sitä hurjempia ovat myös harhat. Märta haukkoo henkeä miehensä oikkujen, neljän lapsen ja vähättelevien asenteiden puristuksissa. 

Kun Henrik kuolee leukemiaan, päättyy myös kirja. Märta toteaa: 

Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin.

Ajattelin alkavana kirjavuotena lukea Henrikin osoitesarjaa, josta olen aiemmin lukenut aloitusosan, mutta taidankin keskittyä Märtaan. Ainakin Sofian omaan kirjaan ja Punahilkkaan heräsi kiinnostus. Ehkä uusintalukuun pääsevän mainiot Vuosisadan rakkaustarinan ja Miestä ei voi raiskata. Katsotaan, jos jää Tikkas-kiintiötä vielä osoitteisiin.

Kaksi tuo minulle osumat myös Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen ja Helmet 2024 -haasteeseen (42. Kirjan nimessä on alaotsikko).

Märta Tikkanen: Kaksi. Alkuteos: Två – Scener ur ett kontnärsäktenskap. Tammi 2004. 350 s. Ostin käytettynä. 

Tutkimusmatka luontoon ja itseen – Heikki Willamo: Vuosi metsässä

 

Valokuvaaja-kirjailija Heikki Willamon valokuvia ja tekstiä yhdistelevä kirja Vuosi metsässä on kokonaisvaltainen lukukokemus. On kauniita mustavalkovalokuvia ja päiväkirjamaisia tekstiä. On faktaa, pohdintaa ja tunnetta.

Eletään loppuvuotta 2009, kun Willamo päättää viettää mahdollisimman paljon aikaa metsässä. Hän lähtee kohti projektiaan vailla tavoitteita, tai yksi päämäärä hänellä kyllä on: katsella metsää töyhtötiaisen silmin. Joulukuusta joulukuuhun ulottuva metsän vuosi on Willamolle paluu yksinkertaisten perusasioiden äärelle.

Kuvien ja tekstin vuoropuhelu kertoo paitsi yhdestä vuodenkierrosta metsässä myös tallentajastaan Willamosta. Hetket luonnon keskellä saavat hänen ajatuksensa vaeltamaan menneeseen ja tulevaan. Luontohavainnoista liu'utaan omiin tuntemuksiin ja edelleen pohdintoihin ihmisen ja luonnon suhteesta ja elämästä ylipäätään. Metsän vuodesta tulee Willamolle myös surun aikaa, sillä hänen äitinsä kuolee projektin aikana.

Nyt marraskuussa kiinnostaa, miltä kuukausi näyttää Willamon metsässä. Sataa hienonhieno ensilumi. Hämärät päivät ovat tilinteon aikaa: ”Vanha vuosi hiipuu pois, sitten ensilumi puhdistaa pöydän ja aloittaa jotain uutta.” Willamo kokee tämän lohdulliseksi kuukaudeksi, on aika pysähtyä ja rauhoittua. 

Luonto tarjoaa loputtomasti symboleja ja metaforia kirjoittajalle ja kuvaajalle. Tämä tulee esille kirjassa monessa kohtaa. Esimerkiksi kun Willamo nappaa marraskuisessa metsässä kuvan kelosta, hän pohtii: ”Vai otinko kuvan ajasta, joka kulkee vääjäämätöntä kulkuaan.”

Metsä vetää Willamoa puoleensa, mutta sieltä on mahtava palata kotiin ihmisten ja uusien kuvausaiheiden pariin.

Willamon kirjasta muodostui minulle tärkeä lukukokemus. Kirjoitan nykyisin paljon luonnossa ja luonnosta, joten tunnistan monia Willamon kuvaamista tuntemuksista. Miten ajatukset voi saada liikkeelle yhtäältä liike, toisaalta pysähtyminen. Miten oleskelu luonnossa nostaa mieleen muistoja ja assosiaatioita ihan mistä vain. Kun havainnoi luontoa ja kirjoittaa siellä, piirtyy paperille aina myös palasia kirjoittajasta. 

Haluaisitko lukea lisää tiestäni luontokirjoittajaksi? Artikkelin Luonnosta inspiraatiota ja voimaa kirjoittamiseen pääset lukemaan Tekstipaja Valon blogista.

Helmet 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä.

Heikki Willamo: Vuosi metsässä. Maahenki 2012. 189 s. Lainasin kirjastosta.

Vertaistukea kirjoittajalle – Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

 

Luin loppukesästä uudelleen Maria Peuran kirjan Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu.
Tämä lukeutuu niihin harvoihin kirjoihin, jotka haluan lukea aina vain uudelleen. 

Löysin kirjan vihdoin antikvariaatista, joten jatkossa se on aina käden ulottuvilla. Vuosien varrella olen lainannut kirjaa eri kirjastoista ahkerasti, mikä on jännästi luonut illuusiota siitä, että minulla olisi se omassa hyllyssä, joten hämmästys oli suuri, kun ei sitä etsinnöistä huolimatta löytynytkään. Onneksi tilanne on nyt korjattu!

Antaumuksella keskeneräinen pohjautuu Peuran lopputyöhön Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalta. Opinnäytteestä Peura muokkasi tämän kirjoittamista pohdiskelevan kirjan, jossa on päiväkirjamuodon seassa otteita Vedenaliset-romaanin eri versioista.

Peura käy lävitse omaa luovuuselämäkertaansa, eli sitä tietä, mikä teki hänestä kirjoittajan. Hän kertoo, miten toistuvat haut unelmien kouluun lopulta tuottivat tulosta, ja minkälaista on aloittaa vaativassa koulutusohjelmassa pienen lapsen yksinhuoltajana.

Peura kuvaa avoimesti niitä sisäisiä kamppailuja, joita kirjoittaja käy työnsä äärellä. Kirjoittaminen nostaa esiin pelkoja, häpeää, syyllisyyttä. Niin ammatti- kuin harrastajakirjoittajat varmasti tunnistavat ja samastuvat kuvauksiin.

Työhuone vetää puoleensa ja toisaalta sinne menemistä väistelee. Tarpeeksi tekemisen kysymykset liittyvät kirjoittamiseen ja muuhunkin elämään. Kirjoittajana Peura kirjoittaa uudelleen ja uudelleen eri versioita, joogassa hänen kehonsa yrittää kertoa, mikä on sopiva määrä harjoitusta.

Kirjan kanteen on nostettu kirjasta kohta, joka tiivistää osuvasti sen, mitä kirjoittaminen on: Lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä. Tiedän, että kaikki eivät ole samaa mieltä, mutta minä allekirjoitan tämän ajatuksen. On kirjoittajia, jotka eivät lue, koska eivät ehdi tai eivät halua vaikutteita omaan tekstiinsä, mutta minulle kirjoittajana lukeminen antaa ravinteita tuottaa tekstiä. Ja onhan lukuisissa tutkimuksissa todettu, miten lukeminen kehittää kielen tajua, sanavarastoa, mielikuvitusta ja empatiakykyä – kaikki hyödyllisiä ja tarpeellisia taitoja kirjoittajalle. 

Tästä kirjasta oli luontevaa jatkaa Peuran uusimpaan kirjaan Esikoinen, joka on vastikään ilmestynyt. Se kertoo pojan huostaanotosta – sen saman pojan, joka tässä kirjassa varttuu pikkukoululaiseksi. Esikoisesta kirjoitan oman juttunsa lähiaikoina.


Helmet 2023: 32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet.

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu. Teos 2012. 239 s. Ostin käytettynä.

Sopivampaa työelämää etsimässä – Aurora Airaskorpi: Vapauden tavoittelijat: miksi haluamme irti palkkatyöstä

Kansi: Hilla Semeri.

Onko työelämä parempaa palkkatyön ulkopuolella? Tätä kysymystä Aurora Airaskorpi palastelee ja tarkastelee kirjassaan Vapauden tavoittelijat: miksi haluamme irti palkkatyöstä?

Kirjassa on vahva omaelämäkerrallinen taso, sillä Airaskorpi irtisanoutui palkkatyöstään luovana johtajana alkuvuodesta 2021 ja siirtyi itsensätyöllistäjäksi. Kirjassa mukana on myös muiden oravanpyörästä hypänneiden haastatteluja ja tutkimustietoa.

Airaskorven kirja toimi minulle vertaistukena, kun mieleni askarteli elämänmuutoksen parissa. Olen suunnitellut erilaisia yrityskuvioita vuosien varrella, ja opiskelin myös yrittäjän ammattitutkinnon pohdintojeni tueksi. Kirjastotyö kuitenkin veti, ensin pätkästä toiseen ja sitten useamman vuoden ajan vakituisessa työsuhteessa.

Kaiken piti olla hyvin: tähän olin panostanut, tätä olin opiskellut, tätä tuki myös luku- ja kirjasomeharrastukseni. Toisin kuitenkin kävi, ja päätökseen viimeisen sanan sanoi korvani. Olen jokusen vuoden sairastanut Ménièren tautia, joka aiheuttaa muun muassa huimauskohtauksia ja heikentää kuuloa ja jonka keskeinen hoito on säännöllinen ja rauhallinen elämä. Kirjaston vuorotyö ja meteli veivät minut tänä keväänä niin huonoon kuntoon, että oli pakko lähteä. 

Huhtikuuhun päättyi kirjastourani, ja tästedes olen yrittäjä. Tekstipaja Valo tarjoaa tekstinhuolto- ja kirjoituspalveluja ja ottaa nyt ensi askeleitaan myös somessa. Jännittävää, pelottavaa – ja niin siistiä!

Airaskorvelta opin, että kuulun vastedes vähemmistöön, sillä noin seitsemän prosenttia työvoimasta on yksinyrittäjiä. Mutta yrittäjien kokonaisuutta tarkasteltaessa suhde on aivan toinen: kaikista yrityksistä 68 prosenttia on yksinyrittäjiä.

Airaskorpi käy läpi mielikuvia, joita yrittäjyyteen liitetään. Ahkeruus ja riskinottokyky, kyllä, mutta yrittäminen nähdään myös epävarmana ja epämääräisenä. Näin minäkin suunnitelmia rustaillessani ajattelin. Onko minulla rohkeutta ryhtyä johonkin vielä kovin hahmottomaan hommaan? Olin toki joutunut huomaamaan, ettei perinteinen palkkatyökään poista epävarmuuksia, vaan tuo eteen määräaikaisia työsuhteita ja muutosneuvotteluita.

Yhteiskunnassamme arvostetaan perinteisesti vakaata ja vakituista työsuhdetta, sitä pidetään tavoittelemisen arvoisena. Jokin muu kuin kahdeksan tuntia työtä päivässä poikkeaa normista, se on erilaista ja vähän erikoista. Se on jotakin, mitä tarvitsee perustella. Aluksi luonnollisesti myös itselleen.

Kirja oli minulle keskustelukumppani, koska muutoksen kynnyksellä kävin läpi samoja keloja kuin Airaskorpi: Olenko hullu, kun edes mietin lähtemistä? Moni varmasti vaihtaisi kanssani mieluusti paikkaa, miksen osaa nauttia asemastani? Olenko epäonnistuja, jos luovun vakityöstä?

Irtautumisia palkkatyöstä tehdään monesta syystä. Halutaan kenties elää omien arvojen mukaista elämää, halutaan ehkä vapautta ajasta ja paikasta.

Vapauden tavoittelijat ovat kuitenkin jollain tasolla aistineet oman ajan hallitsemisen tarjoamat hyödyt ja päättäneet pyrkiä niitä kohti. Ihminen tietää sisimmässään olevansa parempi työntekijä, puoliso, vanhempi ja ystävä silloin, kun elämässä on aikaa ja rauhaa.

Minun syyni lähteä ja hypätä kumpuavat omasta terveydestäni ja kietoutuvat juuri aikaan. Yrittäjäksi ryhtyminen ei poista sairauttani, tämän kanssa on elettävä loppuelämä, mutta elämisestä tulee huomattavasti helpompaa, kun voin päättää omasta ajankäytöstäni ja tekemisen rytmistä. Jos on huono päivä, voin levätä enemmän. Jos on virtaa illalla tai sunnuntaina, voin työskennellä silloin. 

Airaskorpi kirjoittaa, että usein siirtymä palkkatyöstä yrittäjyyteen tulkitaan yritykseksi downshiftata, mutta työmäärät saattavat olla jopa suuremmat kuin palkollisena. Minäkään en hae yrittäjyydeltä vapautta tehdä vähemmän, vaan vapautta tehdä silloin kun minulla on paras. Bonuksena tulee se, että voin myös valita paikan, jossa työtä teen, koska työt kulkevat läppärillä. 

Kuukausi irtisanomispaperin allekirjoittamisen jälkeen tuntuu päivä päivältä vahvemmin siltä, että lähteminen oli oikea päätös. Kaiken epävarmuuden keskellä olen optimistinen realisti: Tekstipajasta voi kehittyä hyvä juttu, mutta jos tämä ei tuo leipää pöytään, suuntimaa on tarkistettava. Parasta kaikessa on se, että vointini on jo selvästi kohentunut. Ja joka aamu olen innoissani siitä, että saan kehittää yritystäni minua eniten kiinnostavien asioiden, kielen ja kirjoittamisen, ympärille. Airaskorpi toteaa:

Jos on tunnistanut, minkä parissa haluaa viettää aikaansa tai jopa lopun elämäänsä, on onnekas. Niin onnekas, että olisi suorastaan tyhmää olla hakeutumatta sitä kohti.

Alun kysymykseen siitä, onko työelämä parempaa palkkatyön ulkopuolella, vastaisin kirjan kuunneltuani, että se voi olla ja monelle se sitä myös on. Jatkossakin otan lukulistalleni yrittäjyyteen liittyviä kirjoja, koska janoan muiden vapauden tavoittelijoiden kokemuksia.

Vertaistukea olen hakenut myös podcasteista. Laura Nuotion ja Elina Helmikosken Elämäni yrittäjänä -podcastissa pohdittiin yrittäjäksi ryhtymistä ja kysyttiin, mikä on pahinta, mitä voi tapahtua. Joutua takaisin palkkatöihin. Näinhän se on. Säästöt syötyinä toki, mutta sittenkin voin etsiä minulle ja terveydelleni paremmin sopivan pestin. 

Helmet 2023: 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna.


Aurora Airaskorpi: Vapauden tavoittelijat: miksi haluamme irti palkkatyöstä. S&S 2022. 302 s. Kuuntelin äänikirjana BookBeatista.

Henkilökohtaisen äärellä – Tuomas Aitonurmi & Harry Salmenniemi

 

Kevättalven auringossa kylpee säkenöivä uutuuskaksikko. Näitä luin helmikuun puolella yöunien kustannuksella, koska keskenkään en malttanut jättää.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Tuomas Aitonurmen esikoisteos on henkilökohtaisista kokemuksista ponnistava esseekokoelma. Koulukiusaamisen jättämät traumat ja ahtaat miehen roolit nivoutuvat taidekokemuksiin ja arkisiin havaintoihin.

Esseet ovat punnittuja niin ajatusten kuin kielenkin tasolla. Erityisesti pidin äkillistä sairastumista käsittelevästä avausesseestä Pelko veressä. Siinä on jotenkin kaikki kohdallaan: tarkkuus, rytmi, jännite, henkilökohtaisuus – ja kaiken naulaava lopetus:

Tämä ei ole kertomus, eikä mitään ratkennut. En ole kirkastunut, en ole vahvistunut, en ehkä oppinut mitään. Olen vain muuttunut.

Helmet-lukuhaaste2023: 17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni. WSOY 2023. 160 s. Lainasin kirjastosta.

Harry Salmenniemi: Varjotajunta

Kirkasta ja osuvaa on myös Harry Salmenniemen teksti autofiktiota räimivässä Varjotajunnassa. Minäkertoja on Salmenniemeä muistuttava kirjailija, mutta kerronta liukuu kiehtovasti välillä myös minän ulkopuolelle.

Kirjailijalle valokeilassa poseeraus on välttämätön paha, sillä kirjoja pitää myydä. Kertoja havainnoi ympäristöään ja itseään lakonisesti. Minkälainen minä rakentuu haastatteluissa, entä minkälaista tuota hahmoa on tarkata?

Kauppakeskuksen muka-maailma on irrallaan todellisuudesta, vähän kuin kirjailijan mielikuvitusmaailmat. Kotona odottaa se tärkein eli perhe, vaimo ja poika.

Viimeinkin olen päässyt elämästä sen verran kauemmas, ettei minun tarvitse koko ajan ajatella sen lopettamista, poistumista. Elämä ei ole liian intensiivistä. Se on sopivaa. Vietän aikaa olohuoneen lattialla. Kokoan legoja. Se on sopivaa.

Helmet-lukuhaaste2023: 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt.

Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala 2023. 246 s. Lainasin kirjastosta.


* * *


Kiitän kaksikkoa tummien silmänalusten lisäksi kirjoittamisen kipinöistä.

Paneutuvan lukemisen ylistys – Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista

Ville-Juhani Sutisen esseekokoelman Vaivan arvoista alaotsikko on Esseitä poikkeuskirjallisuudesta, ja mukaan mahtuu paljon herkullisia ajatuksia myös lukemisesta. 

Sutisen kokoelman alkusysäys oli korona. Poikkeusaika vapautti aikaa lukea paksuja ja pitkään kiinnostaneita romaaneja. Myös Sutisen käsittelemät kirjat ovat jollakin tapaa poikkeuksia, hieman sivussa perinteisestä kaanonista.

En ole lukenut yhtäkään aiheena olevaa kirjaa, en edes Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, vaikka yrityksiä on ollut. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä Sutinen avaa kirjoja niin, että lukijasta tuntuu kuin olisi lukenut puheena olevat kirjat. Jotakin vastaavaa sanoi myös Hanna Nohynek, kun valitsi Sutisen esseekokoelman viime syksynä tietokirjallisuuden Finlandia-voittajaksi.

Sutinen korostaa, että hankaliksi koetuissa kirjoissa ei tyypillisesti ole mitään ihmeellistä, niiden selättäminen vaatii toki ”päätä ja persettä”. Mytologisointi vain karkottaa lukijoita. Ja molempia tarvitaan: sekä tarinavetoisia kirjoja että taidekirjallisuutta.

Esseiden lukeminen palautti mieleen omia haastavien kirjojen lukukokemuksiani. Kuvassa Sutisen kirjan taustalla kurkistelee Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä todella vaati istumalihaksia ja erityisesti lukupiirin tukea. Oliko sen lukeminen vaivan arvoista? Ehdottomasti.

Sutinen kertoo, miten hän on lukenut puolisolleen ääneen esimerkiksi Dostojevskiä. En usko, että saisin omaa puolisoani taivuteltua moiseen, mutta aloin haaveilla ääneenlukupiiristä, jossa yhdessä luettaisiin vaikka se Karamazovin veljekset. Kirjoista syntyy erilaisia muistoja, jos ne lukee itsekseen kuin jos niitä lukee yhdessä toisen kanssa. Myös lukupaikalla on merkitystä: 

Liikennevälineissä lukemisessa on jotain pyhää. Hyvin harvoin missään muualla tavoittaa sitä nuoruudesta hämärästi mieleen muistuvaa lukemisen flowtilaa, jossa mikään ei häiritse keskittymistä. On vain teksti itse.

Sutisen pohdinnat palauttivat mieleen ihania junakirjamuistoja ja sai odottamaan seuraavaa matkaa kirjan kera.

Helmet-lukuhaaste 2023: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. 320 s. Lainasin kirjastosta.

Kajakeilla halki saariston – Panu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut

Kansi: Tuomo Parikka.

Nemo 2022. 377 s.

Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hyvää Itämeripäivää! Osuvampaa päivää tästä kirjasta kirjoittamiselle saa hakea, sillä Kunttujen melontaseikkailu tuo Itämeren lähelle.

Panu ja Sanna-Mari Kunttu meloivat kesällä 2020 Salosta Poriin – siis yli tuhannen kilometrin matkan halki Saaristomeren ja Ahvenanmaan ympäri. Seitsemän viikon ajan kajakeissa kulki kaikki tarvittava teltoista juomaveteen ja vaatteista muistiinpanovälineisiin.

Tyrskyt huuhtovat kajakkeja ja melojia, karu saaristoluonto piirtyy lukijan silmien eteen. Luonnollisesti myös meremme huono tila tulee selväksi, luontokadosta lukeminen kylmää. On umpeenkasvanutta ruovikkoa, sinileväpuuroa.

Idean matkalleen Kuntut saivat Pentti Linkolalta. Linkola toteutti vastaavan reissun perheensä kanssa soutuveneellä 1970-luvulla. Kuntut ehtivät tavata Linkolan matkansa suunnitteluvaiheessa, mutta keväällä 2020 menehtynyt luonnonsuojelija ja ornitologi ei ehtinyt nähdä matkansa toisintoa.

Melontaretki noudattelee mahdollisimman tarkkaan Linkolan reittiä, ja Kuntut pyrkivät laskemaan linnut samoilta luodoilta kuin Linkola. Matka ei siis ole mikään selviytymisseikkailu, vaikka se sellaisenkin piirteitä saa loukkaantumisten ja hätärantautumisten myötä, vaan linnuston tilaa kartoittava tutkimusmatka. Miksi jokin laji taantuu, miksi jokin menestyy? Selitys löytyy usein ihmisen toimista ja ilmastonmuutoksesta.

Linkolan hengessä tehty matka keskittyy ymmärrettävästi luontoon ja pääosaa näytteleviin lintuihin. Melojien tunnoista olisin lukenut mieluusti enemmänkin.

Luin kirjan kesällä saaressa, ja se herätteli tarkkaamaan saaremme lintuja uusin silmin. Kirja oli mielenkiintoista luettavaa, vaikka saaristomökkeilijänä sainkin korvilleni kirjoittajilta. Heiltä ei ymmärrystä kaltaiselleni moottoriveneellä liikkuvalle löydy.

Helmet 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua.

Omaa elämäänsä perkaamassa – Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

Kansi: Raimo Raatikainen.

WSOY 1995 (1. p. 1978). 239 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

En voi kirjoittaa Eeva Kilven Naisen päiväkirjasta ilman, että kirjoittaisin Ohtakarista ja Progoffista. Kirja matkasi mukanani, kun lähdin elokuun alussa neljäksi päiväksi Progoff-kirjoitusretriitille Ohtakariin, Lohtajalle. Nykyään Kokkolaan kuuluva Ohtakari on kalastajakylä ja pieni saari, jonne pääsee maasiltaa pitkin. Progoff taas on amerikkalaisen psykoterapeutin Ira Progoffin elämäntyönään kehittämä päiväkirjamenetelmä, jossa pyritään syvempään itsetuntemukseen ohjatun, intensiivisen kirjoittamisen kautta. 

Progoff-metodiin ei kuulu jakaminen, vaan jokainen kirjoittaa itselleen. Ajatuksena on pysähtyä oman elämänsä äärelle, tehdä valintansa ja kokemuksensa itselleen näkyviksi strukturoitujen tehtävien avulla. 

Majoituimme Ohtakarin leirikeskuksessa, ja päiväohjelmaamme kuului kokonaisina päivinä jopa kolme kirjoitussessiota. Sään salliessa etsiydyimme ulos kirjoittamaan, rannan muhkeat kivipaadet houkuttelivat monia. Merimaisemassa oli hyvä lepuuttaa silmiään, kun perkasi ajatuksiaan ja elämäänsä.

Vapaalla ajalla tutuksi tulivat luontopolut, hiekkadyynit, rantasaunan pehmeät löylyt. Pookia katselin vain maankamaralta, sen jyrkät portaat eivät huimauksesta kärsivää kiinnostaneet. Saaren kalastusmuseossa kuulin vanhan meren vaaroista, kalastajien ja luotsien kohtaloista, siikavellin saloista ja seilipaattien ominaisuuksista.

Kilven Naisen päiväkirja oli iltakirjani kurssilla, päivisin aikaa lukemiselle ei juuri jäänyt. Päiväkirjassaan Kilpi avaa kirjoittamistaan ja itsenäistä elämäänsä, joka välillä kääntyy yksinäisyydeksi. Hän pohtii suhdetta aikuisiin poikiinsa ja äitinä olemisen vaikeutta. Äitinä olen hirvittävä.

Kilpi kuvaa avoimesti suhteitaan ja seksuaalisuuttaan, mikä on epäilemättä kohahduttanut kirjan ilmestymisaikaan 1970-luvulla. Joidenkin iltojen jälkeen on huuli halki, leuka ruvella ja vaikea kävellä. Illalla poikamiehen lailla käyttäytyneet miehet saattavat aamulla kaivaa perhekuvan lompakostaan.

Päiväkirja kattaa ajanjakson keväästä syksyyn. Työn alla kirjailijalla on uusi teos, jonka äärellä välillä luovuus kukkii, toisinaan takkuaa pahasti. 

Sanat eivät antaudu; eivät kiinnosta eivätkä elä, jos pakotan niitä esiin väkisin. Ne ovat kuin kaloja jotka vain jurnottavat, eivät liiku, eivät poukkoile, syö eivätkä välähtele. Mikä kumma jähmeys minun mieltäni vaivaa? Jospa minun aivoissani on vikaa, vaikka se ei missään tutkimuksissa näy?

Olen harjoittanut viime aikoina käsin kirjoittamisen lihaksiani, joten neljän päivän Progoff-kynäily ei saanut kättä kramppiin, aivot kyllä. Kirjoittaminen luisti, tehtävänannot olivat inspiroivia, mutta mikä väsymys sessioita seurasikaan! Yksi jos toinenkin kurssilainen torkkui tauoilla huoneissaan. Mielenkiintoisesti Kilpikin pohtii kirjoittamisen yhteyksiä kehollisuuteen:

Merkillinen päivä. Tuo kirjoittaminen minua sittenkin eniten ihmetyttää. Ei ole mitään sääntöjä kirjoittamiselle. Ei edes fyysinen hyvinvointi ole sen edellytys.

Kilven suora ja rehellisen tuntuinen teksti tuo kirjailijan lähelle, ja tunnistan viimevuotisista muistikirja-teoksistaan tutun naisen. 

Kilven päiväkirja toimi eräänlaisena keskustelukumppaninani Ohtakarissa, koska omia päiväkirjatekstejä ei jaettu tai sen kummemmin käsitelty. Kilven unet, muistot ja valinnat resonoivat, kun juuri pohdin omiani. Kilpi sattumoisin kiteyttää Progoff-retriitin jälkeisiä tuntojani: 

Muistiinpanojen kirjoittaminen on kuin tekisi suursiivoa pääkopassaan. 

Jos jotakuta vähänkin kiinnostaa oman pääkopan suursiivous kirjoittamalla, suosittelen hakeutumaan Progoff-kurssille. Pidempien retriittien lisäksi tarjolla on ollut ainakin viikonlopputoteutuksia ja etäversioita. Tulevista kursseista voi löytää tietoa esimerkiksi Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen sivuilta. 

Helmet 2022: 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja.

Pikkuveljen elämästä ja kuolemasta – Merete Mazzarella: Violetti hetki

Kansi: Fredrik Bäck.

Tammi 2022. 198 s.
Alkuteos: Den violetta timmen (2022).
Suom. Raija Rintamäki.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Merete Mazzarellan Violetti hetki on päiväkirjamerkinnöistä muokattu omaelämäkerrallinen teos, jossa kirjailija pohtii niin pandemian kaventamaa elämänpiiriä, maailmanpolitiikkaa kuin ympäröivän luonnon ilmiöitä. Paljon tilaa saa Arvid Järnefeltin teos Vanhempieni romaani, jonka perhekuvauksesta Mazzarella löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. 

Kun Mazzarellan Kööpenhaminassa asuva pikkuveli Martin joutuu hengitysvaikeuksien vuoksi sairaalaan, kirjoittaminen painottuu veljeen – ensin tämän sairauteen ja lähestyvään kuolemaan, sitten muistoihin ja suruun. 

Keuhkofibroosia sairastavaa Martinia hoidetaan kööpenhaminalaisen sairaalan keuhko-osastolla keväällä 2021, ja hänen luonaan saa vierailla, koska hänellä ei ole koronaa. Läheisimmät ystävät eli Huoliryhmä päivystää Martinin vuoteen äärellä. Mazzarellaa lohduttaa, että tiivis ystäväpiiri on Martinin tukena voinnin heikentyessä. He ovat myös Mazzarellan linkki veljeen tämän viimeisinä hetkinä. Martin kuolee maaliskuussa 2021 73-vuotiaana. Hautajaisiin Mazzarella osallistuu Youtuben kautta.

Itseä nuoremman veljen kuolemassa on jotakin epätodellista. Mazzarella havahtuu toistuvasti kuin ensi kertaa siihen tietoon, että Martin on kuollut. Kuoleman aiheuttamaa sokkia kirjailija käsittelee itselleen luontevalla tavalla, kirjoittamalla. Vaikka Mazzarella kokee, että hän oli läheinen Martinin kanssa, herää kirjoittaessa silti kysymys: kuinka hyvin oikeastaan tunsinkaan veljeni?

Martin oli homoseksuaali ja aktiivisesti mukana Setan perustamisessa 1970-luvulla. Avoimesti homona eläminen oli tuolloin vaikeaa Suomessa, ja Martin muutti Tanskaan vapaamman asenneilmapiirin perässä. Mazzarella muistelee veljensä kumppaneita vuosikymmenten varrelta ja sitä, miten Martin joutui elämässään kamppailemaan rakkauden vuoksi. 

Kööpenhaminan lisäksi Martinilla oli elämä myös Thaimaassa. Sen kaikkia puolia Mazzarellan on vaikea ymmärtää, erityisesti sitä, että Martinilla oli siellä itseään selvästi nuorempia kumppaneita, joiden elämää (ja päihteiden käyttöä) Martin säännöllisesti rahoitti. Martin myös testamenttaa omaisuutensa Thaimaan-suojateilleen ja näiden perheille. "Rakkaudella on hintansa, ja Martinille se oli korkea." Näin kirjoittaa eräs Huoliryhmän jäsen Mazzarellalle Martinin kuoleman jälkeen. 

Luontohavainnot antavat eräänlaiset raamit kaikelle. Vaikka ympärillä velloisi maailmanlaajuinen pandemia ja pikkuveli tekisi kuolemaa, aurinko nousee ja laskee säntillisesti joka päivä. Luonto heijastelee elämän rajallisuutta. Keväällä elinvoimaiset kasvit kohtaavat loppunsa jo syksyllä. Ihminenkään ei tiedä kevään viheriöinnin keskellä, näkeekö enää seuraavaa vuodenaikaa. 

Mazzarellan kirja muistuttaa siitä, miten olen viime aikoina usein pohtinut viimeisiä kertoja. En muista, mistä ajatuksen ensi kertaa kuulin, mutta se on jäänyt vaivaamaan: ihminen on hyvin tietoinen ensimmäisistä kerroistaan, mutta viimeinen koetaan usein tajuamatta asian lopullisuutta. Ensimmäinen ulkomaanmatka, ensisuudelma, ensimmäinen muutto omaan kotiin – nämä ovat monille selkeitä muistoja ja elämäntarinan käännekohtia. 

Elämä voi päättyä yllättäen, joten harvoin ihminen tietää, että nyt lämmitän saunan viimeistä kertaa tai näen jonkun läheisen viimeistä kertaa. Toki vakava, diagnosoitu sairaus voi tuoda tällaisen tietoisuuden.  Mazzarellakin tietää, milloin puhuu veljensä kanssa viimeisen kerran, koska Martin on jo niin huonossa kunnossa. 

Viimeisiin kertoihin liittyy helposti katumusta. Miksi sanoin ilkeästi, miksi en ollut lempeämpi? Miksi erosimme riidoissa? Mazzarellakin miettii, miksi he eivät juhlistaneet Martinin viimeistä syntymäpäivää paremmin, kun veli asui hänen luonaan Tammisaaressa muutaman kuukauden ajan kesällä 2020.

Han Kangin Valkoinen kirja ja Eeva Kilven Valkoinen muistikirja värittävät surun valkoiseksi, Mazzarellalla keskeinen väri on violetti. Kirja on saanut nimensä kirjallisuudentutkija ja kirjailija Katie Roiphen kirjansa nimestä Violet hour. Mazzarella kirjoittaa:

– – seurattuani nyt tiiviisti auringonnousua ja auringonlaskua minuun vetoaa otsikon viittaus iltahämärään ja siirtymiseen tilasta toiseen, työstä vapaa-aikaan, päivästä yöhön ja – ja tässä tapauksessa – elämästä kuolemaan. 

Violetti hetki kuvaa paitsi Martinin siirtymää elämästä kuolemaan, myös sitä, miten Mazzarella hiljalleen hyväksyy veljensä kuoleman ja maailmanjärjestyksen, jossa pikkuveli elää vain muistoissa. Pikkuveljen kuolema saa Mazzarellan pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan: muita lapsuudenperheestä ei hänen lisäkseen enää ole elossa.

Kirja lukeminen oli ilo, vaikka aihe onkin surumielinen. Mazzarella kirjoittaa veljestään pohdiskelevasti ja kauniisti, yksityiset kokemukset avaavat polkuja laajemmille pohdinnoille ystävyydestä, perheestä, surusta ja kuolemasta. Koko ajan läsnä ovat välittäminen, kaipaus, rakkaus. Ennen kaikkea lämmin katse. 

Helmet 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä.

Äidin vimmainen taistelu – Venla Kuoppamäki: "Sun poika kävi täällä"

Kansi: Dog Design Oy.

Teos 2022. 303 s.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4/5.

Viikon takaisen Hesarin haastattelun perusteella kiinnostuin Venla Kuoppamäen vastikään ilmestyneestä kirjasta "Sun poika kävi täällä". Se on omakohtainen, päiväkirjamuotoinen kuvaus siitä, minkälaista on olla mielenterveyspotilaan lähiomainen ja taistella rakkaan hoidon ja selviytymisen puolesta.

Oskari on kertoja-äidin esikoinen, pian täysi-ikäinen nuori mies. Perheeseen kuuluvat myös uusi puoliso Kaitsu ja Oskarin pikkuveli. Oskarilla on alkanut olla kahnauksia viranomaisten kanssa, ja hän myös liikkuu huonossa seurassa. Oskari lääkitsee usein levotonta oloaan kannabiksella, vaikka sen vaikutus ei ole rauhoittava kuten hän kuvittelee, vaan päinvastoin.

Lopulta tilanne kilpistyy niin, että edessä on sijoitus nuorisokotiin. Kun äiti on Turkissa joogalomalla, Oskarin vointi heikkenee psykoottiseksi ja edessä on ensimmäinen psyykkinen arvio terveyskeskuksessa. Tai olisi, ellei Oskari karkaisi odotustilasta.  

Kun arvio lopulta saadaan tehtyä, asetetaan Oskarille diagnoosiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tästä eteenpäin vuodet noudattavat samaa kaavaa: on alavireisiä kausia, maanisia vaiheita, sairaalajaksoja. Äiti oppii tunnistamaan merkit varhain, sen milloin Oskari liukuu pois, mutta poika itse ei sitä silloin hoksaa.

Ja niin ironista kuin se onkin, juuri sairaudentunnottomuus ja sitoutumattomuus lääkehoitoon ovat molemmat osa sitä sairautta. Yli puolella sairastuneista on niiden kanssa haasteita. Pirullinen perkeleen sairaus. 

Kun mieli kiihtyy, jäävät työt, opiskelut, laskut hoitamatta. Pikavippejä kertyy mutta unta viikossa vain muutama tunti. Alkaa metsästys eli äidin organisoima viranomaisrumba, jotta sairas poika saataisiin hoitoon.

Tavallaan on ymmärrettävää, ettei kukaan voi noin vain lähettää vaikkapa ärsyttävää naapuria tai kettumaista työkaveria suljetulle osastolle. Samalla tuntui, että tosipaikan tullen sairaan ihmisen saaminen sairaalaan on tehty todella vaikeaksi. 

Tarvitaan virka-apupyyntöjä poliisille, jonotuksia päivystyksissä, toistuvia ambulanssikyytejä, oikea-aikaisia lähetteitä. Kaikki pitää osata hoitaa tiettyyn aikaan päivästä tai koreografia särkyy. Eikä mania tai psykoosi katso kelloa. Liian usein, kun ollaan melkein jo maalissa, kyllästyy potilas odotteluun sairaalan aulassa ja lampsii tiehensä. Kaikki alkaa alusta.

Miksi äiti sitten niin hanakasti haluaa poikansa suljetulle osastolle? Se on keino saada Oskarin lääkitys tilanteen tasalle ja oireisto kuriin. Siellä poika on myös turvassa – silloin kun todellisuudentaju rakoilee, voi potilas olla vaarallinen itselleen ja muille. 

Kun osastohoito vihdoin on saatu aloitettua, seurataan voinnin kehittymistä, on hoitoneuvotteluja ja vähitellen enemmän oikeuksia. Ulkoiluluvasta muodostuu Oskarin hoidon käännekohta aina vain uudelleen: se kun myönnetään sairaudentunnottomalle potilaalle äidin kokemuksen mukaan liian nopeasti.

Äidin hätä ja epätoivo koskettavat. Vuosia kestänyt kissa ja hiiri -leikki pojan hoidon järjestämiseksi ja hoidossa pysymiseksi on turhauttavaa luettavaa. Ei kai taas? Eihän tämä näin voi mennä?

Äiti jaksaa olla sinnikäs. Vaikka poika täyttää kahdeksantoista ja luisuu tavallaan huoltajan ulottumattomiin, äiti jatkaa. Kun poika karkaa, äiti etsii. Kun poika tarvitsee asunnon, äiti järjestää. Siivoaa sotkuja omien voimavarojensa ääriin. Käy sairaalassa päivittäin. Ja muistaa joka päivä sanoa, että rakastaa.

Oskarin tarinalla ei ole onnellista loppua. Äidillä on kuitenkin rauha siitä, että hän yritti kaikkensa. 

Kirja oli minulle silmiä avaava lukukokemus. Äidin päiväkirjassaan kuvaama ajanjakso valottaa hyvin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sen oireita, hoitomuotoja ja läheisen kokemuksia. Pidin siitä, että kirjaa ei ole stilisoitu liikaa, päiväkirjamaisuus näkyy. Kirjaa lukiessa ei voi olla miettimättä, minkälaisia ovat niiden tarinat, joilla ei ole leijonaemon lailla taistelevia omaisia.

Olen viime aikoina lukenut useita mielenterveysaiheisia kirjoja, joissa näkyy kriittisyys psykiatrisen hoidon lääkepainotteisuutta kohtaan. Oskarin hoitopolulla äiti ihmettelee ajoittain lääkkeiden määrää, mutta tekee sen itsekseen, koska pelko lääkekriittiseksi leimautumisesta on kova. Ei auta kuin luottaa hoitavaan lääkäriin. 

Maallikkolukijaa hämmentävät hoitojaksojen lyhyydet ja käytäntö, että potilasta ikään kuin rangaistaan karkaamisista ja hoitoon sitoutumattomuudesta. Jos sairaudentunto ei ole hoitojakson aikana ehtinyt herätä, niin miten Oskari voisikaan kokea lääkehoidon tai avohuollon hoitotapaamiset tarpeellisiksi.

Kuoppamäen kirja on varmasti hyvää vertaistukea kaikille mielenterveyspotilaiden läheisille. Se avaa psyykkisten sairauksien hoitoprosesseja, ja ennen kaikkea se poistaa mielenterveyden häiriöihin liitettyjä stigmoja. Kuten Oskarin pikkuveljelle selitetään: samaan tapaan kuin ihmisellä voi mennä jalka poikki tai tulla kova vatsakipu, niin myös ihmisen mieli voi sairastua.  

Helmet 2022: 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti.

Johtajan elämänpolku – Johanna Venho & Anne Brunila: Kuka olisi uskonut

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2020. Äänikirjan kesto 8 t 44 min.
Lukija: Hannamaija Nikander.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Tutustuin äänikirjaa kuunnellen minulle aiemmin vieraaseen johtajanaiseen, Anne Brunilaan. Nimen olin toki kuullut, mutta tarkempaa käsitystä hänen urastaan tai elämänvaiheistaan minulla ei ollut. Kirjan valintaan vaikutti paljon se, että Brunilan kirjoituskumppanina on ollut Johanna Venho, yksi lempikirjailijoistani. 

Venhon vuoksi kirja ilmestyy tänään Johannan nimipäivänä. Suurempi syy, miksi ajoitin tämän tekstin nimenomaan naistenviikolle, on Brunilan edelläkävijyys suomalaisena naisjohtajana, hän on ollut ensimmäinen nainen monessa paikassa.  

Anne Brunila on ekonomisti ja yritysjohtaja, joka on istunut monien pörssiyhtiöiden hallituksissa. Johtajana hän on työskennellyt esimerkiksi Fortumilla ja Metsäteollisuus ry:sä, hallitustyötä hän on tehnyt muun muassa Sammossa ja Koneella. 

Kirjassa käydään läpi, minkälainen on ollut Brunilan tie kankaanpääläisestä työläisperheestä Suomen vaikutusvaltaisimmaksi päättäjänaiseksi. Kirjassa on useita mielenkiintoisia anekdootteja uran varrelta muun muassa siitä, miten naisia kohdeltiin bisnesneuvotteluissa Venäjällä.

Brunilasta piirtyy työteliäs ja peräänantamaton kuva. Hän suhtautuu kaikkeen ja kaikkiin ymmärtäen ja lempeydellä, jota voi vain ihmetellä. Voimansa hän ammentaa buddhalaisuudesta, jonka tekstit ja meditaatio muodostavat hänen maailmankatsomuksensa perustan. Välillä mietiskelylle on ollut enemmän aikaa, toisinaan vähemmän. 

Tyyneys on auttanut Brunilaa luovimaan väkivaltaisessa parisuhteessa, selviämään erityislapsen yksinhuoltajana ja menestymään miehisissä työyhteisöissä.

Välillä ihmettelin, miksi väkivaltaiselle ex-miehelle annettiin niin paljon tilaa, etenkin omaäänisissä kirjeissä. Toisaalta mies on keskeinen osa Annen elämää, heillä on yhteinen lapsi ja monia yhteisiä vuosia. Anteeksianto kuvastaa Brunilan ajatusmaailmaa.

Helmet 2021: 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

Sukellus kipuun – Pasi Virtanen: Mr. Pain: keskusteluja kivun kanssa

Kansi: Kalervo Sammalvehrä.

Toimittanut Petri Tamminen.

Enostone 2021. 97 s.

Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pasi Virtanen on kolmen lapsen isä, joka joutui jättämään päivätyönsä terveyshuolien vuoksi vuonna 1999. Virtaselle tehtiin lyhyen ajan sisällä useita selkäleikkauksia, joiden seurauksena hänen selän hermot vaurioituivat ja jäivät puristuksiin. Elämään tuli kroonistunut kipu.

Kipu on Virtasen elämässä läsnä koko ajan ja kaikkialla, välillä se vie jalat alta. Lääkearsenaali on melkoinen, lisätukena ovat kipuhypnoosi, leikkauksessa asetettu kipustimulaattori ja säännölliset, hermojuureen osoitetut radiofrekvenssihoidot kipuklinikalla.

Virtasen elämänasenne hämmentää. Hän kuvaa saaneensa paljon kivulta.

Ei niin, että olisin onnellinen kivusta huolimatta, vaan niin että olen onnellinen kivun takia. 

Miten jatkuvasta kärsimyksestä voi seurata onnellista elämää, elämäniloa?

Keskeinen selviytymiskeino on se, että Virtanen on luonut kivustaan hahmon, Mr. Painin. Mr. Painilla on pitkä musta takki, lierihattu, kalpeat kasvot. Virtanen ja Mr. Pain käyvät kipakkaa dialogia, koska mitä muuta kivun ilmentymä voisi kuin kuittailla ja sättiä. Välillä taistelut ovat kovia. Virtanen pistää öykkärille kampoihin, ei anna tämän voittaa. 

Mr. Pain on tosiaan sanonut suoraan, että hän ei poistu viereltäni koskaan. Se on minulle helpottava tieto. Vapaus alkaa hyväksymisestä.

Virtaselle voimia tuovat myös omat pojat. Isän pyyteetön rakkaus kolmea poikaansa kohtaan välittyvät sivuilta. Heille kaikille musiikki on voimanlähde, yhteiset kiertuereissut ja keskeiset voimabiisit kantavat. Virtaselle tietyt kappaleet ovat oikeastaan enemmän kuin voimabiisejä, ne lievittävät kipua. Onpa lääkäri määrännyt hänelle tietyn kappaleen kuuntelemista ihan reseptillä.

Kansipaperin alla painettu kansi on kivunpunainen.

Kirjailija Petri Tamminen on toimittanut kirjan lukuisten keskusteluiden pohjalta. Tammisen esipuhe pohjustaa tulevaa, ja muutenkin rakenne toimii. Tekstissä on paikoin jäljellä puhekielimäisyyttä, mikä pisti silmään. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, on Virtasen kipuhahmon nimi, Mr. Pain. Miksei Herra Kipu? Mutta ehkä nimi ei ollut Virtasen tai Tammisen päätettävissä.

Teos on nopealukuinen kurkistus sellaiseen maailmaan, josta odotin löytäväni katkeruutta ja kyynisyyttä. Niitä ei kuitenkaan Virtasen tarina heijastele. Ei kroonistunutta kipua toki kaunistellakaan, se rajoittaa elämää, se pistää ajoittain vihaksi. 

Kirja toimii varmasti vertaistukena muille kroonikoille, ja kaltaisiani kipua vain satunnaisesti tunteneita se auttaa ymmärtämään kipukroonikon kokemusmaailmaa. Krooninen kipu ei ole maailmanloppu, siitä voi löytää myös hyvää. Sitä on mahdollista hallita, se voi olla mahdollisuus. 

Helmet 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia.

Lauantain lyhärit: Claes Anderssoniin tutustumassa

Claes Andersson on minulle lapsuusvuosien kulttuuriministeri ja samalla kadulla asunut herrasmies, joka kävelyillään askelsi mietteliäästi. Anderssonin ministerin pestin vuoksi luulin pitkään, että ministerillä tulee olla jonkinlainen kosketus oman ministeriönsä alaan. Nykypäivänä tuntuu utopialta, että meillä olisi kulttuuriministerinä kirjailija, runoilija ja jazzmuusikko. Todellisuus on jotakin muuta.

Andersson tunnetaan kirjoittajana ehkä parhaiten runoistaan, mutta mahtuu hänen laajaan kirjalliseen tuotantoonsa myös romaaneja ja tietokirjoja. Aloitin tutustumisen kirjoittamisoppaasta, joka johdatti eteenpäin. 

Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus

Kansi: Petri Kovács.
Kirjapaja 2002. 162 s. 
Lainasin kirjastosta. 

Kirjoittamisen opinnot avoimessa yliopistossa ovat vieneet monien kirjoittamisoppaiden äärelle, ja Anderssonin Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus on yksi näistä. Kirja oli ollut minulla lainassa kirjastosta jo luvattoman kauan, kunnes vihdoin päätin kokeilla sen lukemista ennen palautusta. Lukaisin sen yhdeltä istumalta.

Andersson osoittaa kirjansa vertaisilleen. Hän käy läpi hyvän tekstin ominaisuuksia ja kirjoitusvinkkejä paikoin omakohtaisten kokemusten kautta. Andersson kertoo, miten hänestä tuli kirjoittaja. Miten taivalta avittivat tädin lukemat Topeliuksen sadut  ja miten ratkaiseva oli André Giden romaani Ellei vehnänjyvä kuole. Ja monet muut seikat. Kirjoittajaksi ei ole yhtä ja selkeää polkua, mutta ympärillä olevat ihmiset esimerkiksi voivat sysätä kohti kirjoittajuutta. Kaikista keskeisintä on sisäinen motivaatio – pitää olla jotakin sanottavaa ja tarve sanoa se.

Kirjoittamisessa on sisäisen halun lisäksi opittavia asioita, joita Andersson myös perkaa. Esimerkiksi hän kehottaa menemään suoraan asiaan ja välttelemään turhia adjektiiveja ja adverbejä. Kirjoittajan olisi myös hyvä välttää tärkeilyä ja lukea paljon. Turhia sääntöjäkään ei kannata noudattaa! Mielikuvitus ja muistot ovat kirjoittajalle tärkeitä, samoin vaisto. Dialogin kirjoittajaa hän kehottaa muistamaan tauot ja hiljaisuudet sekä esimerkiksi ohipuhumisen tehon.

Kirjoittaja tunnistaa Anderssonin kuvailuista välttelyn ja lykkäämisen sekä tunteiden vuoristoradan, jotka usein liittyvät prosessiin:

Mieliala on korkealla, joskus hyvinkin kaukana arjen hankaluuksista ja vastoinkäymisistä. Sanat tulevat luokseni kuin uteliaat, värikkäät linnut ja lähtevät lentoon juuri niin kuin itse toivon tai käsken. Kokemus on sukua, paitsi rakastumiselle, myös uskonnollisen armon tai valaistuksen kokemukselle. Ehkä myös sille hypomanialle tai kiihkotilalle, joka vie ihmistä niin kauas todellisuudesta, että hän joutuu lennokkuutensa ja vilkkautensa vuoksi tahdonvastaiseen psykiatriseen hoitoon. 

Viehätyin Luovan mielen leikkimielisyydestä ja pilkahtelevasta huumorista. Miten inspiroiva alku kirjalliselle tuttavuudelle! Andersson luonnehtii runon ja lyhytproosan olevan hänelle läheisimmät lajit, mutta minua lukijana vetää puoleensa juuri hänen proosansa, joten sitä kohti siis seuraavaksi.

Helmet 2021: 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä.

* * *

Oton elämä: aikalaisromaani

Alkuteos: Ottos liv. Suom. Liisa Ryömä.

Kansi: Anders Carpelan.
WSOY 2011. 240 s.
Lainasin kirjastosta.

Jatkoin Andersson-matkaani kirjoitusoppaasta omaelämäkerralliseen romaaniin. Miten hän noudattaa omia ohjeitaan kirjoittajana? 

Alku ainakin oli neuvojen mukainen ilman kiertelyitä ja kaarteluita: Miltä tuntuu kun saa luodin päähänsä? Ehtiikö lainkaan tuntea kipua? Ensimmäiset virkkeet hätkähdyttävät, ja lukijan täysi huomio on taattu. Muutenkin ensimmäinen sivu on varsinaista tykitystä, tältä näyttää toinen kappale: 

Otto on maaninen, Otto on yksin, Otto pelkää, Otto juoksee pakoon omaa itseään, Otto olisi mieluummin joku muu, Otto sukeltaa päänsä sisään, Otto on täällä ja jo poissa, Otto antaa periksi, Otto ei anna koskaan periksi, Otto elää ikuisesti, Otto on kuolemaisillaan, Otto on alushousuihin tarttunut takiainen, Otto on päämäärätietoinen ja eksynyt, Otto ei tiedä mitä tahtoo haluta. Mikä Otto on? Kuka? Kenen? Miksi?

Aivan kuin sormiharjoitus, jolla kirjoittaja tekee itsestään romaanihenkilön. Kirja (ja sen kaksi jatko-osaa) ovat vastauksia tässä esitettyihin kysymyksiin. Aivan näin intensiivisenä kerronta ei lukijan onneksi jatku, se voisi olla liian hengästyttävää.

Otolla on puoliso, jota hän kutsuu elämänkumppaniksi, ja paljon lapsia ja lapsenlapsia. On laaja tuttavapiiri ja meheviä muistoja. Meilahdessa on työhuone, jonka ikkunasta näkyy suuri koivu. Samassa kerroksessa pitää vastaanottoa terapeuttinainen, jonka kanssa Otto lähentyy helteisen kesän aikana.

Arkiseen kirjoitustyöhön sekoittuu muistelua ja assosiaatioita. Takana on niin runsas elämä, ettei uskoisi yhden miehen ehtineen kaikkea. Otto on nimittäin lääkäri, entinen poliitikko ja kansanedustaja, jazzpianisti ja runoilija. Yli 70-vuotiaalla Otolla on sydänvaivoja, diabetes ja muita terveyshuolia, joten ajatukset omasta kuolevaisuudesta ja vähenevästä ajasta eivät jätä rauhaan.

En päässyt kirjassa kovinkaan pitkälle, kun sen jatko-osat oli laitettava kirjastossa varaukseen.

Helmet 2021: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.

* * *

Jokainen sydämeni lyönti: Merkintöjä elämästäni

Alkuteos: Varje slag mitt hjärta slår. Suom. Liisa Ryömä.

Kansi: Maria Appelberg.
WSOY 2009. 175 s.
Lainasin kirjastosta.

Oton elämää lukiessani mietin, paljonko mukana on materiaalia kirjailijan omasta elämästä, mikä on mielikuvituksen osuus. Kolmas Andersson-matkani kirja on muistelma Jokainen sydämeni lyönti ja se paljastaa, että Otto on todella paljon Claesin kaltainen.

Oikeastaan tätä kirjaa lukiessani tuntui kuin olisin jo lukenut sen, mutta vain eri version. Alkujaan Jokainen sydämeni lyönti on ilmestynyt pari vuotta ennen Oton elämää. Ehkä tämä on ollut kimmoke romaanitrilogialle? Ehkä asioista on ollut helpompi kirjoittaa, kun ne on verhonnut fiktion kaapuun?

Se mikä muistan  s a a t t a a  ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella että se on tapahtunut. Mutta muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella.

Jokainen sydämeni lyönti on tiivistelmä ja pintaraapaisu verrattuna Oton elämään. Samoja asioita ja muistoja käydään läpi, Oton elämässä ote on runollisempi ja pohdiskelevampi – kaunokirjallisempi. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten Oton elämäntarina fiktion muodossa jatkuu. Tästä näyttää tulevan Andersson-kesä, sillä luettavien pinossa odottelevat jo Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari.

Helmet 2021: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.

Katsauksia menneeseen ja maailmaan – Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Kansi: Marjaana Virta.

Teos 2021. 234 s.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Leena Krohnin tuotanto on herättänyt minussa kahtalaisia mietteitä: välillä olen ihastunut, välillä on mennyt yli ymmärryksen. Kirjailijaelämäkerrat aina kiinnostavat, joten alkukesän lukemistoon päätyi Krohnin omaelämäkerrallinen esseekokoelma Mitä en koskaan oppinut. 

Uusimmassa kirjassaan Krohn muun muassa muistelee lapsuuttaan, käy läpi tuotantonsa piirteitä ja kommentoi nykyajan ilmiöitä. Kirjailijan lapsuuteen mahtui kyltymätöntä intohimoa kirjallisuuteen, huonoa koulumenestystä ja menetyksiä perhepiirissä. Kirjoittamisessa Krohnia ovat aina kiehtoneet parvet, hyönteiset ja matematiikka. Myös ihmisen luontosuhde on toistuva teema hänen kirjoituksissaan.

Vuonna 1947 syntynyt Krohn on nähnyt yhteiskunnan ja oman elinympäristön muuttumisen. Hän on kokenut Helsingin kaupungin muutokset, mikä konkretisoituu esimerkiksi siinä, miten maisema hänen vanhalla koulumatkallaan keskustassa on nyt toinen. 

Minne tahansa tässä kaupungissa kuljen, muistikuvat seuraavat askeleitani. Kuvat kerrostuvat toistensa päälle. Yksi kuva on monesta tehty. Yhtäkään en voi peruuttaa enkä pyyhkiä pois. Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste. 

Kirjailija on myös havainnoinut tietokoneiden nousua ihmiselämän keskiöön. Mielenkiintoisia pohdintoja kirjassa on niin ikään vaikuttamisesta. Sekin on nykyään toista kuin ennen – ennen piti vaikuttaa, se oli tiedostavan ja ajattelen ihmisen merkki, kun taas nykyään vaikuttaminen saa usein negatiivisen sävyn. Krohn ottaa tiukasti kantaa nykyiseen aateilmapiiriin. Hän esimerkiksi toivoo, että kulttuurisen omimisen käsite haudattaisiin, se kun tietää hänen mielestään fiktion kirjoittamisen loppua. 

Krohn kirjoittaa punnittuja ajatuksiaan auki varmalla otteella, ja mukana on jälleen paikoin se outous, josta kirjailija tunnetaan. Kirjan alkupuolen vahva imu ja tenho hieman vaimenevat loppua kohden, mutta läpi teoksen minua viehättivät kirjoittamisen ja lukemisen pohdiskelut:

Kirjoittaminen tekee ajatukset näkyviksi. Mikä puhutaan, se unohdetaan. Mikä luetaan, se säilyy.

 

Siksi luinkin kirjaa ensisijaisesti kirjailijaelämäkertana, vaikka kustantaja on määritellyt sen esseeteokseksi. 

Helmet 21: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa.

Vapauden tuntua etsimässä – Aino Huilaja: Pakumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.

Otava 2021. 191 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat/lainasin kirjastosta.

Maikkarin uutisankkurin irtisanoutuminen ja muutto pakettiautoon nousivat otsikoihin toissa vuonna, joten olen ollut tietoinen Aino Huilajan ja hänen puolisonsa pakumatkasta jo hyvän aikaa ennen tätä kirjaa. Irtautuminen tavallisesta kellokorttiarjesta on aiheena mielenkiintoinen, niinpä otin Huilajan matkakirjan kuunteluun. Kirjassa on paljon Huilajan puolison Jerry Ylkäsen valokuvia, joten lainasin kirjan vielä painettuna kirjastosta nähdäkseni kuvat.

Kun arki tympäännyttää, eikä edes unelmaduuni tunnu enää miltään, päätös hahmottuu pikkuhiljaa. Oravanpyörästä on hypättävä pois. Aino ja hänen miehensä Jerry hankkivat pakettiauton, josta he alkavat kunnostaa reissukotia. Sen nimeksi tulee Ranssi. Samalla käynnistyvät matkakassan kerrytys ja Jerryn autokoulu. 

Huilajan, puolison ja Arska-koiran matka alkaa syksyllä 2019. He kääntävät Ranssin keulan kohti eteläistä Eurooppaa, sillä talveksi on tarkoitus päästä lämpimään. He eivät tee tarkkoja suunnitelmia, vaan etenevät fiiliksen mukaan. Tie vie Fuengirolaan, josta matka jatkuu lautalla Kanarialle. Määränpäänä siellä on La Gomera eli sama saari, jolla ajatus pakumatkasta alunperin syntyi. Kanarialta he suuntaavat takaisin Manner-Eurooppaan. Vapaus on muisto vain, kun seurue jumiutuu Ranskan maaseudulle ulkonaliikkumiskiellon vuoksi.

Mediat kiinnostuvat uutisankkurin irtisanoutumisesta, ja Huilaja myös raportoi matkasta Instagramissa. Hesarin juttu otsikoidaan Huilaaja, mikä pöyristyttää Huilajaa. Hänestä tulee valtakunnan huilaaja, vaikka hän ei missään vaiheessa jättänyt työntekoa kokonaan. Huilaja oikeastaan korostaa työntekoa, se on osa reissun oikeutusta: takana on tiukka työputki ja reilu kymmenen vuotta MTV:ssä. Myös Ranssista käsin hän tekee toimittajan ja kirjoittajan hommia. 

Huilaja kuvaa elävästi elämää Ranssissa. Arki ilman vessaa ja suihkua edellyttää kekseliäisyyttä ja tuo mukanaan kommelluksia. Pakettiautolla matkaaminen on mielenkiintoisia kohtaamisia ja huikeita luontoelämyksiä, mutta myös riitoja, vaarallisia tilanteita rotkon reunalla ja autohuolia. 

Huilajan ja hänen puolisonsa reissu osuu taitekohtaan, jonka jälkeen matkailu on muuttunut ainakin tilapäisesti, jos ei pysyvästi. He eivät ehdi viettää Ranssi-elämää maailmalla kuin joitakin kuukausia, kun korona pakottaa seurueen palaamaan Suomeen, kiireellä.

Kirjan kuvateksti: Tenojoen suisto.
Pakumatka jatkui Suomessa ja Norjassa kesällä 2020.

Reissukokemuksista ja ihmisten suhtautumisesta elämänmuutokseen oli mielenkiintoista lukea, Huilajan tekstissä oli mukana sopiva annos kepeyttä ja huumoria. Esikoiskirjailija lukee äänikirjan itse, mikä tuo kirjaan viehättävän lisäsävyn: aivan kuin hän kertoisi kokemuksistaan juuri minulle.

Kuunnellessani mieleeni pulpahteli muistoja omalta pienimuotoisemmalta irtiotoltani reilun vuoden takaa. Junamatka Euroopan halki ja kuukausi Espanjassa ovat kuin kaukainen unikuva tai utopia, niin paljon maailma on lyhyessä ajassa muuttunut. Nyt kun matkustaminen on tauolla, voi reissuun päästä onneksi haaveissaan, muistoissaan – ja näin kirjan sivuilla.

Helmet 2021: 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa.

Kohteensa näköinen elämäkerta – Jonni Roos: Rosa Liksom: Niinku taidetta

Kansi: Tuomo Parikka.

Like 2020. 207 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Rosa Liksom kuvailee olevansa puoliksi kirjailija ja puoliksi kuvataiteilija – aikansa hän jakaa tasan molempien ammattien kesken. Taidehistorioitsija ja kulttuuritoimittaja Jonni Roosin kirjoittama elämäkerta Rosa Liksom: Niinku taidetta on kohteensa tapaan värikäs ja leikkisä. Kirja valottaa monipuolisen taiteilijan elämää ja urakehitystä painottaen kuvataiteilijuutta. 

Kirjan alussa on lyhyehkö biografia, johon on tiivistetty Liksomin elämänvaiheet syntymästä tähän päivään. Vuonna 1958 Ylitorniolla syntyneen Anni Ylävaaran nuoruuteen liittyvät kiinnostus kulttuuriin, matkustamiseen ja Neuvostoliittoon, ympäristöliike, erilaiset opinnot ja hanttihommat. Vuonna 1979 hän ottaa käyttöön taiteilijanimen Rosa Liksom. 1980-luvulla Liksom julkaisee esikoisteoksensa Yhden yön pysäkki ja osallistuu ensimmäisiin taidenäyttelyihin.

Biografian jälkeen kronologia heitetään syrjään, ja kirjan luvut etenevät välähdyksenomaisesti aiheesta ja jutusta toiseen. 

Kirjan alaotsikko Niinku taidetta leikittelee Liksom-taiteilijanimen kanssa  – niinku on ruotsiksi liksom. Niinku taidetta viittaa myös Liksomin omaan vaatimattomaan luonnehdintaan taiteestaan. Liksomin taidetta voisi kuvata myös ITE-taiteeksi (itse tehty elämä), joka on kouluttamattomien tekijöiden tuottamaa nykykansantaidetta.

Kirja konkretisoi Liksomin tuotannon laajuuden ja taiteellisen muuntautumiskyvyn. Tämän on mahdollistanut taiteellinen vapaus, hän ei ole suostunut lokeroitavaksi ja on suhtautunut kaikkeen uuteen uteliaasti.

 – Voin tehdä mitä vaan. Se on täydellistä vapautta. 

Ja hän todella on tehnyt vaikka ja mitä! Vuosikymmenten aikana on syntynyt tuhansia töitä: piirustuksia, maalauksia, elokuvia, dokumentteja, performansseja, ristipistotöitä. Liksom on käyttänyt materiaaleja villisti ja tekniikatkin hän on usein opetellut tekemällä. Aina taidepiireissä ei ole katsottu hyvällä sitä, miten taidekouluja käymätön luonnonlapsi on noussut merkittäväksi taiteilijaksi.

Suuri käänne Liksomin uralla oli kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Kun Hytti nro 6 voitti, alkoi Liksom esiintyä ja kiertää yleisötilaisuuksissa. Sitä ennen hänet oli saattanut nähdä lähinnä poseerausvalokuvissa ja rooliasuihin puettuna.

Moniäänisessä taide-elämäkerrassa on jutusteleva sävy, ja kirja onkin syntynyt pitkälti Roosin tekemien haastattelujen pohjalta. Sivuilla raikuu Liksomin nauru, joka on monille tuttu televisiosta tai elävästä elämästä. Myös ystävien ja kollegoiden äänet ovat läsnä tekstissä. Lisäväriä tuovat vielä Roosin poimimat otteet taidekritiikeistä. 

Liksomin kekseliäisyys ja leikkisyys sekä monet performanssitempaukset saavat hetkittäin epäilemään, mikä kirjassa on totta ja mikä performanssia. Toisaalta Roos ankkuroi tarinat lähdeviittein ja sitaatein, mikä lisää uskottavuutta. Pieni pilke silmäkulmassa säilyy silti. 

Liksomin kirjailijuutta melko hyvin tuntevalle kirja oli mielenkiintoinen sukellus taiteilijan toiseen puoleen. Mikä virkistävä värikylpy! 

Helmet 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu.