Lukuvuoden 2023 summaus

Lukuvuoden paketointi on hauskaa ja hämmentävää puuhaa. 👩🏻‍💻📚

Vuoden varrella listaan lukemiseni vähän leväperäisesti Goodreadsiin ja tietokoneen muistiinpanoihin. Sitten loppuvuodesta ynnäilen ja tarkistelen listauksiani. Yleensä luvut yllättävät, niin tänäkin vuonna.

🎉 Ensimmäinen yllätys on, että luin yhtä monta romaania ja runokokoelmaa, molempia 47. Olen nyt koonnut runokirjajoulukalenterin kahdesti, mikä on pitänyt runokiinnostusta yllä läpi vuoden. Runot ovat avanneet tänäkin vuonna monta lukujumia.

🎉 Toinen yllätys on luettujen kirjojen määrä. Tiesin, että lukutavoitteeni 100 kirjaa täyttyy, mutta en arvannut ihan tällaista ylitystä. Luin 120 kirjaa, mikä on enemmän kuin koskaan yhden vuoden aikana. Luku selittyy runoinnostuksellani: ohuita runokokoelmia tulee luettua määrällisesti enemmän kuin paksuja romaaneja.

🎉 Kolmas yllätys on, että luin 33 eri kustantamon kirjoja. Jälleen selitys löytyy runoista, joiden lukeminen on tutustuttanut lukuisiin pienkustantamoihin.

Jotakin tuttua luvuissa sentään on: kokonaissivumäärä on samansuuntainen viime vuosien kanssa. Luin jälleen enemmän naisten (70 %) kirjoittamia kirjoja kuin miesten ja hitusen enemmän kotimaista (61 %) kuin käännettyä.

Tuttua on myös se, että en taaskaan ehtinyt tai jaksanut postata kaikista hyvistä lukemistani kirjoista. Esimerkiksi tästä kotimaisesta kymmeniköstä jäi kirjoittamatta, joten tässä listamuodossa kollektiivinen lukusuositus:

• Satu Vasantola: Kun isä osti merenkurkun
• Kjell Westö: Molly & Henry
• Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa
• Pirkko Soininen: Kipulintu
• Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia
• Philip Teir: J&B: Kohtauksia eräänlaisesta avioliitosta
• Maria Peura: Esikoinen
• Hannu Paloniemi: Lumiluolapoika
• Kati Tervo: Tyttö joka olin
• Riikka Sandberg: Ørja

Tänä vuonna viiden vuoden Kirjoja ulapalta -putkeen tuli tauko, mutta toivon, että tulevana kesänä saan taas haasteen järjestettyä. 🌊

Helmet-haasteesta jäi muutama kohta täyttämättä. Voi olla, että pienellä jumpalla ja siirtelyllä saisin kaikki kohdat täyteen, mutta se ei ole tärkeää. Huomio on jo ensi vuoden haasteessa ja sen houkutuksissa!

Inspiroivaa kirjavuotta 2024! 💥

Paneutuvan lukemisen ylistys – Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista

Ville-Juhani Sutisen esseekokoelman Vaivan arvoista alaotsikko on Esseitä poikkeuskirjallisuudesta, ja mukaan mahtuu paljon herkullisia ajatuksia myös lukemisesta. 

Sutisen kokoelman alkusysäys oli korona. Poikkeusaika vapautti aikaa lukea paksuja ja pitkään kiinnostaneita romaaneja. Myös Sutisen käsittelemät kirjat ovat jollakin tapaa poikkeuksia, hieman sivussa perinteisestä kaanonista.

En ole lukenut yhtäkään aiheena olevaa kirjaa, en edes Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, vaikka yrityksiä on ollut. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä Sutinen avaa kirjoja niin, että lukijasta tuntuu kuin olisi lukenut puheena olevat kirjat. Jotakin vastaavaa sanoi myös Hanna Nohynek, kun valitsi Sutisen esseekokoelman viime syksynä tietokirjallisuuden Finlandia-voittajaksi.

Sutinen korostaa, että hankaliksi koetuissa kirjoissa ei tyypillisesti ole mitään ihmeellistä, niiden selättäminen vaatii toki ”päätä ja persettä”. Mytologisointi vain karkottaa lukijoita. Ja molempia tarvitaan: sekä tarinavetoisia kirjoja että taidekirjallisuutta.

Esseiden lukeminen palautti mieleen omia haastavien kirjojen lukukokemuksiani. Kuvassa Sutisen kirjan taustalla kurkistelee Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä todella vaati istumalihaksia ja erityisesti lukupiirin tukea. Oliko sen lukeminen vaivan arvoista? Ehdottomasti.

Sutinen kertoo, miten hän on lukenut puolisolleen ääneen esimerkiksi Dostojevskiä. En usko, että saisin omaa puolisoani taivuteltua moiseen, mutta aloin haaveilla ääneenlukupiiristä, jossa yhdessä luettaisiin vaikka se Karamazovin veljekset. Kirjoista syntyy erilaisia muistoja, jos ne lukee itsekseen kuin jos niitä lukee yhdessä toisen kanssa. Myös lukupaikalla on merkitystä: 

Liikennevälineissä lukemisessa on jotain pyhää. Hyvin harvoin missään muualla tavoittaa sitä nuoruudesta hämärästi mieleen muistuvaa lukemisen flowtilaa, jossa mikään ei häiritse keskittymistä. On vain teksti itse.

Sutisen pohdinnat palauttivat mieleen ihania junakirjamuistoja ja sai odottamaan seuraavaa matkaa kirjan kera.

Helmet-lukuhaaste 2023: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. 320 s. Lainasin kirjastosta.

Kirjat toivon herättäjinä – Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja

 

Kansi: ?

Like 2021. 446 s.
Suom. Einari Aaltonen.

Alkuteos: La bibliotecaria de Auschwitz (2019).
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Auschwitz on aiheena niin raskas, ettei siihen kovin usein tule tartuttua. Edellinen holokaustikirja, jonka luin lähes pari vuotta sitten, oli Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija. Nyt kirjan nimi kuitenkin pakotti lukemaan – miten ihmeessä keskitysleirillä saattoi toimia oman ammattini edustaja, eihän siellä ollut kirjastoja?

Iturbe tutustuttaa minut 14-vuotiaaseen kollegaan, Ditaan. Dita on tullut Auschwitzin perheleirille vanhempiensa kanssa Terezínistä eli Theresienstadtin ghetosta. Perheleiri on natsien hämäysprojekti, jota ylläpidetään mahdollisten ulkomaisten tarkastajien varalta. Perheleirillä on lapsia, joita muuten ei tuhoamisleireillä näy. 

Leirin epäinhimillisten olojen kuvaukset ovat monista kirjoista tuttuja. Palava liha löyhkää. Krematorion piipuista lentävä tuhkaa leijailee mutaiseen maahan. Ruoka on laihaa lientä, ruumiita kannetaan joukkohautoihin. 

Iturben kirjan erottaa muista holokaustikirjoista salainen kirjasto, joka toimii perheleirin parakissa numero 31. Samassa parakissa on koulu, jonka toimintaa kirjasto luontevasti tukee. Vartijoiden silmissä koulu on laulua ja leikkiä, mutta kun vahtien silmät välttävät, otetaan kirjat esille.

Ditasta tulee kirjastonhoitaja, kun hän saa parakin johtajalta Alfred Hirschiltä luottotehtävän huolehtia parakin kirjastosta. Kirjasto tarkoittaa kahdeksaa repaleista nidettä. Auschwitzin oloissa tämä on ruhtinaallinen kirjasto, sillä kirjat on ankarasti kielletty. Jos tupatarkastuksessa löytyisi yksikin kirja, tietäisi se kuolemantuomiota. 

Historian saatossa kaikki diktaattorit, tyrannit ja sortajat – – heitä kaikkia on yhdistänyt yksi asia: he ovat etsineet vimmaisesti kätkettyjä kirjoja. Kirjat ovat vaarallisia, ne kun saavat ajattelemaan.

Muutaman kallisarvoisen painetun kirjan lisäksi kirjastoon kuuluu eläviä kirjoja. Parakin opettajat osaavat monia lapsia kiinnostavia kirjoja ulkoa, kuten Peukaloisen retket, joten Dita lisää heidät kirjakokoelmaan. Sopivan tilaisuuden tullen elävät kirjat kertovat tarinoita lapsijoukon kuunnellessa tarkkaavaisina.

Kirjat tuovat toivoa kurjuuden keskelle:

[Kirjat] ovat myös muistutus elämästä ilman piikkilanka-aitoja ja pelkoa. Nekin oppilaat, jotka olivat aikaisemmin avanneet kirjan vain hampaat irvessä, näkevät nyt tuossa paperisessa esineessä liittolaisen. Kirjat ovat heidän puolellaan, koska natsit ovat kieltäneet ne.

Kirjat ovat tarinassa läsnä koko ajan. Dita esimerkiksi lukee leirin käymälässä salaa yhtä kirjastonsa kirjaa, Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja, ja muistelee ennen leiriä lukemaansa Thomas Mannin Taikavuorta.

Mielikuvitus on ainoa pakokeino tarkoin vartioidulta leiriltä– vai onko muitakin? Lisäjännitettä Ditan tarinaan tuovat parakinjohtaja Hirschin salaisuudet. Kuka on petturi, kuka kuuluu vastarintajoukkoihin? Entä miten käy Ditan perheen? Iturben kirja perustuu leiriltä hengissä selvinneen Ditan tarinaan, joten selvää on, että ainakin päähenkilö kestää kärsimykset. 

Todellisiin tapahtumiin perustuva tarina on kiinnostava ja koskettava. Täysin en kuitenkaan kirjasta lumoutunut, sillä jonkin tyylissä hieman tökki. Selittämistä ja faktoja taisi olla makuuni liikaa. Mukana on myös opettavaista sävyä, mikä vieraannutti lisää. Kunpa kirjailija olisi luottanut Ditan näkökulmaan enemmän. 

Helmet 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja (2015)

Kustantaja: Avain.

Sivumäärä: 214.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Suvi Ahola on Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja, joka on väitellyt tohtoriksi lukupiirejä käsittelevällä väitöskirjalla. Ystäviä ja kirjoja on Aholan toinen yleistajuinen tietokirja lukupiireistä, ensimmäinen Lukupiirien aika perustui enemmän väitöskirjaan.

Kirjassa esitellään oikeita, Suomessa toimivia lukupiirejä ja heidän käytäntöjään. Maamme on lukupiirejä täynnä, joten kirjojen ympärille kokoontuvia ryhmiä on monenlaisia: ne voivat olla esimerkiksi kirjaston tai jonkin yhdistyksen järjestämiä tai kaveruksista muodostuvia ryhmiä. Lukupiireissä on usein tapana syödä jotakin tai ainakin juoda kuppi kuumaa keskustelun lomassa. Lukuvinkkien lisäksi kirjassa esitelläänkin useita reseptejä, joiden avulla voi loihtia kesustelijoille aterioita.

Vedän töissä kahta eri lukupiiriä, mikä olikin suurin syy tarttua Aholan kirjaan. Toiveissa oli löytää uusia kirjavinkkejä ja ideoita käsitellä kirjoja. Kirjavinkkejä kirja tarjosi mukavasti, mutta ideoita kirjojen käsittelyyn ja keskusteluun olisin kaivannut enemmän. Aina välillä kun on kiva kokeilla tutun ryhmän kanssa jotakin aiemmasta poikkeavaa kirjan käsittelytapaa.

Kirja myös muistutti siitä, kuinka ihana ja antoisa harrastus lukupiiri voi osallistujilleen olla. Opiskeluaikoina pidimme muutaman kaverin kanssa lukupiiriä, mutta kokoontumiset kuivuivat kasaan, kun lukupiiriläiset valmistuivat, saivat perhettä tai muuttivat ulkomaille. Aloin kaivata lukupiirimme kokoontumisia, hauskoja iltoja hyvien ruokien äärellä. Nykyään kuulun kahteen lukupiiriin vetäjän roolissa, mutta olisi hienoa vielä joskus kuulua vähemmän muodolliseen lukupiiriin.

Aino-Maria Savolainen & Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle: 50 parasta kirjaa (2014)

Kustantaja: Avain.

Sivumäärä: 260.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Linnasta humisevalle harjulle: 50 parasta kirjaa -kirjan taustalla on Kirjakantti-kirjallisuustapahtumaa varten syksyllä 2013 järjestetty äänestys, jossa kirjabloggaajat äänestivät mielestään kaikkien aikojen parasta kirjaa. Ensin lukijat ehdottivat kirjoja äänestykseen, ja sitten näistä yli 500 kirjasta äänestettiin voittajaa. Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen ovat koonneet äänestyksessä parhaiten pärjänneet kirjaksi. Kirjoittajat ovat kirjabloggaajia: Savolainen kirjoittaa Amman lukuhetki -blogia, Jalkanen on Lumiomena-blogin pitäjä.

Teos sisältää 50 lukuvinkkiä tai muistinvirkistyksenä toimivaa tekstiä riippuen siitä, paljon on ehtinyt näitä suosikkikirjoja lukea. Napakat kirja-artikkelit koostuvat ilmestymistiedoista, lainauksesta ja sisällön kuvailusta. Teksteissä esitellään myös tietoja kirjailijasta ja teoksen vastaanotosta. Jokaisessa artikkelissa on lisäksi annettu ehdotus, kenelle kirja voisi sopia. Esimerkiksi klassikko Pikku Prinssiä suositellaan "lapsille, aikuisille, lapsenmielisille aikuisille, aikuisenmielisille lapsille".

50 parhaan kirjan joukkoon on päässyt niin klassikoita kuin nykykirjallisuuttakin. Noin kolmannes esitellyistä kirjoista on kotimaisia, loput ovat käännöskirjallisuutta. Mukana on myös lastenkirjallisuutta, kuten Tove Janssonin ja Astrid Lindgrenin tuotantoa.

Listahullulle kirja on mannaa. Rakastan erilaisia kirjalistauksia, joten laitan pikapuoliin tämänkin listan blogini sivulle "Palkitut". Tähän mennessä olen lukenut kirjassa esitellyistä kirjoista noin puolet. Kirjan innoittamana olen lähiaikoina lukenut Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin ja Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (vielä bloggaamatta). Lisäksi olen lainannut kirjastosta Astrid Lindgrenin kirjoja, jotka odottelevat lukuvuoroaan. Nuo kirjat ovat toki olleet lukulistallani jo aiemmin, mutta kirja antoi viimeisen sysäyksen tarttua niihin.

Luin kirjaa yhteensä parisen kuukautta; yhden kirjaesittelyn silloin, toisen tällöin. Usein luin varsinaisen iltalukemisen jälkeen vielä yhden lyhykäisen esittelytekstin ja nukahdinkin lukuisia kertoja ajatellen, miten monta hyvää kirjaa sitä onkaan vielä lukematta! Kirjan tarkoituksellisen hidas lukeminen toi mieleeni lapsuuden 365 iltasatua -nimisen kirjan, jossa oli lyhyehkö satu vuoden jokaiselle illalle. Yksi ei kyllä yleensä riittänyt, vaan halusin kuulla useamman.

Kirjaan oli jäänyt harmillisen monta oikolukuvirhettä, jotka pistivät silmään. Ehkä harras lukutapa teki minusta tässä suhteessa kriittisen. Mielestäni esiteltyjen kirjojen nimet olisi voitu aina kirjoittaa kursiivilla, se olisi selkeyttänyt tekstiä monissa kohdissa. Nyt teosten nimet on kirjoitettu kursiivilla vain ensimaininnoissa.

Lukemani kirja oli lainassa kirjastosta, mutta voisin hyvin hankkia tämän myös omaan hyllyyn. Näihin kirjaesittelyihin tulisi varmasti palattua myöhemmin.

Markus Zusak: Kirjavaras (2005)

Alkuteos: The Book Thief.

Suomentaja: Pirkko Biström (2008).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 558.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Jeff Cottenden.

Kirjavaras on keikkunut kiinnostavien kirjojen listallani jo vuosia, ja nyt se valikoitui luettavaksi kirjailijan kotimaan, Australian, vuoksi. Olen pyörinyt kirjallisella maailmanmatkallani paljon kotimantereella, joten kaipasin kauemmaksi, eikä Australiaa kovin paljon kauemmaksi pääse. Vasta lukiessani kirjaa huomasin, kuinka ajankohtaiseen teokseen olinkaan tarttunut: Kirjavaras-elokuvan ensi-ilta oli Suomessa kuun alussa, mikä on myös saanut monet bloggaajat kirjoittamaan kirjasta.

Onnistuin aloittamaan kirjan lukemisen ilman ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Niinpä yllätyin, kun huomasin lukevani nuortenkirjaa. Ja australialaisen kirjailijan teosta, joka sijoittuu Natsi-Saksaan.

Päähenkilö on nuori tyttö Liesel, joka on tarinan alussa 9-vuotias. Kansallissosialismin nousua elävässä Saksassa kommunisti-äiti on etsinyt lapsilleen turvallisemman paikan asua, joten Liesel joutuu veljensä kanssa kasvattiperheeseen. Matkalla uusien vanhempien luokse veli kuolee, ja Liesel asettuu mama ja papa Hubermannin luokse Himmelstrasselle yksin.

Lieselille lohtua uudessa ympäristössä tuovat kirjat. Liesel tuntee kirjojen vetovoiman jo ennen kuin osaa kunnolla lukea. Papa opettaa Lieseliä, mikä lähentää heitä. Toinen voimavara ovat ystävät. Ikätovereiden lisäksi Liesel ystävystyy juutalaisen Maxin kanssa, joka piilottelee Hubermannien kellarissa.

Saksaa hallitsee Führer, joka vainoaa juutalaisia ja janoaa yhä suurempia alueita hallinnoitavaksi. Syttyy toinen maailmansota, ja papakin joutuu rintamalle. Lieselin on vaikea käsittää, miksi jotkut ihmiset ovat toisia arvokkaampia. Ristiriitaisessa maailmassa samaan elinpiiriin mahtuvat juutalainen ystävä, Hitlerjugend ja heil-tervehdykset.

Tarinan kertoja on itse kuolema. Kertoja kuvailee, kuinka hän poimii kuolleiden sieluja mukaansa; joidenkin pommitusten jäljiltä kerättäviä voi olla kymmeniätuhansia. Kertoja tuo itsensä esiin ja tekee myös selväksi, että hän määrää tahdin.

Tietenkin olen epäkohtelias. Pilaan lopun, en ainoastaan koko kirjalta vaan myös tältä nimenomaiselta jaksolta. Olen paljastanut sinulle kaksi tapahtumaa etukäteen, koska en erityisesti välitä pitää jännitystä yllä salamyhkäisyydellä. Salamyhkäisyys on minusta ikävää. Väsyttävää. Tiedän mitä aikanaan tapahtuu, ja niin tiedät sinäkin. Mutta juonen käänteet jotka vievät meidät sinne, nehän ne minua ärsyttävät, hämmentävät, kiinnostavat ja ihmetyttävät. 

Enimmäkseen pidän omalaatuisista kertojista ja siitä, että rikotaan tarinan kaavamaista rakennetta. Mutta samalla kertoja oli minusta rasittava: jos kertojaa niin kovin ärsyttää tämän tarinan juonenkäänteet, niin jättäköön kertomatta! Tai muuttakoon niitä! Kertojahan voi valita! Grr! Kertojan näkyvyys meni minun makuuni välillä myös liikaa holhouksen ja viisastelun puolelle. Näkyvä kertoja on hankala laji.

Kirja on episodimainen, joten minun oli helppo lukiessani kuvitella, miten tarina muuntuisi elokuvaksi. Zusak kirjoittaa tarkasti kuvaillen, joten esimerkiksi kirjavarkaudet ja juutalaisten marssitus piirtyivät mieleeni tapahtumasarjoina.

Tarinan jouhevuus, omalaatuinen kertoja ja kiinnostava rakenne tekivät lukukokemuksesta miellyttävän. Kirja on raskaista aiheistaan huolimatta paikoin kepeä ja nokkela, sen parissa viihtyy. Lukukokemus ei kuitenkaan noussut tavanomaista paremmaksi; olisin kaivannut tarinaan enemmän rosoa. Nyt jälkimaku on varsin siloiteltu ja selitelty.

Neula Zusakin kotikaupungin kohdalla.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (2013)

Kustantaja: Avain.

Sivumäärä: 168.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansikuva: Kira Leskinen.

Rivien välissä: kirjablogikirja kurkistaa kirjablogien rivien väleihin ja tekee tilannekatsauksen kotimaisiin kirjallisuuteen keskittyviin blogeihin. Kirjan kirjoittajat Katja Jalkanen ja Hanna Pudas ovat bloggaajakollegoja, joiden blogeja (Lumiomena ja Kirjainten virrassa) olen seurannut vuosikausia. Oikeastaan Hannan blogi oli yksi niistä blogeista, jotka innostivat minua niin, että päädyin perustamaan Kirjakimaran. Vaikken kirjailijoita henkilökohtaisesti tunnekaan, tuntuvat he silti jollakin tapaa tutuilta. Näistä syistä johtuen kirjan pisteyttäminen on vaikeaa ja tuntuu oudolta, mutta päädyin nyt antamaan sille nelosen. Seuraavaksi perusteluni.

Kirja on asiallinen, kompakti ja havainnollistava esitys kirjabloggaamisesta. Kirjassa käydään läpi kirjabloggaamisen historiaa, ominaispiirteitä, yhteisöllisyyttä ja hieman tulevaisuuttakin. Se on ehdottomasti jokaisen omasta blogista haaveilevan tai muuten vain blogeista kiinnostuneen perusteos.

Typografialtaan ja kieleltään teos on minusta helposti lähestyttävä. Kirja on taiten kirjoitettu, joskin kiinnitin huomiota toistoon. Tämä on makuasia: olen tietokirjan lukijana herkkä toistolle, kun taas joidenkin mielestä tietokirjassa sitä pitää olla jonkin verran. Yhtä lukijaa se helpottaa, toista se ärsyttää. Pienikin toisteisuus pistää silmään, jos kirjan lukee yhdeltä istumalta, kuten tein.

Pidempään bloganneille kirja tuskin tuo hirmuisesti uutta tietoa. Sen sijaan selkeästi jäsennetty kirja voi auttaa kokeneitakin bloggaajia selkiyttämään ajatuksiaan niinkin laveasta asiasta kuin bloggaaminen. Kirjan äärellä voi hyvin myös pohtia itseään bloggaajana, miettiä omia ratkaisujaan ja kenties vaikka bloginsa linjauksia. Näin huomasin ainakin itse tekeväni.

Kirjaa lukiessani päätin kirjoittaa bloggaajaesittelyni jälleen uusiksi. Olen vastikään saanut lukijahistoriani ensimmäiset arvostelukappaleet, joten ainakin arvostelukappalelinjausta tulee korjata. Samoin heräsi taas into tehdä jotakin blogin ulkoasulle. Katsotaan, milloin on aikaa toteuttaa nämä suunnitelmat...

Oma bloggaajahistoriani yltää vain vajaan kahden vuoden taakse, mutta siinä ajassa olen käytännössä oppinut monia Blogistanian kirjoittamattomia sääntöjä, joihin kirja tutustuttaa. Tiedän esimerkiksi, että minun pitäisi olla aktiivisempi kommentoija muissa blogeissa, jotta omia tekstejäni kommentoitaisiin enemmän. Olen myös tietoinen siitä, että tasainen bloggaustahti nostattaa seuraajalukuja. Kaikesta huolimatta tunnustan olevani laiska kommentoija ja että blogitauot saattavat vaihtelevista syistä johtuen venyä viikkojen mittaisiksi.

Valtaosa kirjabloggaajista pitää blogia harrastuksenaan, samoin minä. Blogi on "vain" harrastus, ja sellaisena haluan siihen suhtautua. Tietoisesti yritän välttää sitä, että ottaisin paineita Kirjakimaran pitämisestä. Se elää ja kehittyy omalla painollaan. Olen kokopäivätöissä ja haluan harrastaa muutakin, joten aina ei ole aikaa blogille. Ja aina ei yksinkertaisesti vain huvita. Koska käytän töissä paljon konetta, ei työpäivän jälkeen välttämättä tee enää mieli notkua ruudun ääressä.

Nannan kirjakimaran kävijämäärät ovat varsin pieniä moniin muihin kirjablogeihin verrattuna, mutta olen tyytyväinen jokaisesta lukijasta ja kommentoijasta, joka sivuillani käväisee. Otin kuluvan kuukauden alussa käyttööni Google Analyticsin, joten pääsen jonkin ajan kuluttua tarkastelemaan blogini (piskuisia) tilastoja tarkemmin. Mielenkiintoista!

Rivien välissä nostaa esille bloggaamisen yhteisöllisyyden, mitä ei voi ohittaa blogeista puhuttaessa. Vaikka en ole erityisen aktiivinen bloggaaja, saati bloggaaja-aktiivi, niin silti tunnen kuuluvani bloggaajien joukkoon. On ollut hienoa olla mukana esimerkiksi viimeaikaisissa kampanjoissa. Kirjabloggaajat keräsivät lukemalla rahaa Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjalle huimat 1415 euroa! Pakolaisavun tiedote tarkentaa kerätyn summan vaikutuksia seuraavasti:

Pakolaisavun hankkeita tukee ulkoministeriö, jonka tuessa on 15 prosentin omavastuuosuus. Kirjabloggarikampanjan tuotolla katetaan tätä omavastuuosuutta, joten tämän kerätyn summaan lisätään vielä 85 prosenttia ministeriön hanketukea. Näin ollen kampanja tarkoittaa 9433 euroa kohdemaihimme lukutaitotyöhön. Tällä saadaan jo hirmuisen paljon aikaiseksi. Jo pelkästään 1415 euolla voimme tarjota yhdeksän kuukauden lukutaitokoulutuksen 27 pakolaiselle ja paluumuuttajalle. Keräyksen ja ulkoministeriön yhteissummalla tuo koulutettavien määrä kasvaa jo 181 ihmiseen. Lukutaidon vaikutukset ovat myös hyvin laajat. Koska opetamme nuoria ja aikuisia, on opetuksen aiheet valittu opiskelijoiden arjesta. Näin he saavat luku- ja laskutaidon ohella myös paljon tietoa, joka helpottaa heidän jokapäiväistä elämäänsä. Lukutaitokoulutuksen käyneet kertovat opiskelun vaikuttaneen itsetuntoon, sadon ja hygienian paranemiseen, yhteisön toimivuuteen ja yhtenäisyyteen sekä perheriitojen vähenemiseen ja lasten koulunkäynnin lisääntymiseen. Kaikki tämä muutos saa alkunsa niinkin pienestä kuin lukutaidosta.

Hieno kampanja, jonka tulokset yllättivät ainakin minut! Mahtavaa!

Toinen kirjabloggaajien voimannäyte oli Helsingin Sanomien sadan suosikkikirjan lukeminen syyskuun aikana. Nämä sata tuoretta blogiarviota suomalaisten suosikkikirjoista on listattu Hannan blogissa täällä. Tempauksesta uutisoi ainakin Nyt.fi.

Rivien välissä on luettu ja arvioitu kymmenissä kirjablogeissa; muiden arviot löytyvät helposti Googlesta.