Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – Riina Katajavuori: Vasemman käden runot

Kun runoilija kaatuu ja murtaa värttinäluunsa iljanteisella kadulla, alkaa syntyä runoja sillä toisella kädellä. Runokirjajoulukalenterin viidennestä luukusta kurkistaa Riina Katajavuoren kokoelma Vasemman käden runot.

Yksi hetki murtaa työrytmin, elämä muuttuu kuukausien ajaksi. Utelias katse maailmaan säilyy.

Katajavuoren runoissa on oivaltavia arkisia huomioita, pohdintoja ajasta ja tehokkuudesta. Runoja syntyy pienistä huomioista, liikkeelle paneva voima voi olla vaikka hautakivet tai ulkojoogan sattumukset.

Runoissa vilahteleva violetti väri toistuu kannessa. Kannen pallurajonot vihjaavat, että kokoelmassa on neljä osiota.

Audiot-niminen runo avaa neljännen osion ja alkaa näin:

Tuuli ja jää ovat puhtaita ääniä.
Ne ovat melko valkoisia ja tuoksuvat kylmältä,
kostealta kirsulta.

Ensimmäisen säkeistön jälkeen runo etenee kylään Jäämeren rannalla, mielenosoitukseen, kaksikieliseen kohtaamiseen Paraisilla, kirkkolauluun. Säkeellä tai muutamalla hahmottuu äänimaisemia, audiotuokioita.

Minua runossa vetävät puoleensa tuulen ja jään äänet. Toissa päivänä Celan sai miettimään lumen ääniä, ja nyt tekisi mieli jo palata sen luukun tekstiin. Olisiko siellä mainitsemani lumen viuhuna kuitenkin tuulen ääni, ei lumen?

Runossa tuulen ja jään äänet ovat puhtaita eli luonnollisia, paljaita, virheettömiä. Ihminen ei voi niihin vaikuttaa, toisin kuin lauluun tai puheeseen. Niitä ei voi säätää eikä liata.

Tuulen ääniä voi kuulla ympäri vuoden, toisin on jään laita. Pakkasella lähijärven jää paukkuu ja natisee. Keväisin järvi mouruaa, kun se yrittää päästä jääpeitteestään eroon. Joskus jää päästää matalan kumahduksen.

Runossa äänet tuoksuvat koiran kirsulta, kylmältä ja kostealta. Luonnehdinta piirtää talvista äänimaisemaa, sillä kesäisellä merellä tuuli tuoksuu toisinaan myös lämpimältä levähenkäykseltä. Kirsun tuntu tosin on jäisen viileä kesät talvet.

Riina Katajavuori: Vasemman käden runot. Tammi 2023. 94 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Markko Taina.

Runon tarpeessa – Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama

Tuulensuojainen terassin nurkkaus on oiva paikka tarkata lintuja, kohmeista leppäkerttua, Katajavuoren runoja.

Luin Riina Katajavuoren kokoelman Maailma tuulenkaatama ensimmäisen kerran alkuvuodesta. Mutta kuten niin usein runojen kohdalla, en saanut kirjoitetuksi heti mitään ja sitten olikin jo liian myöhäistä. Ote oli irronnut.

Nyt otin kokoelman kaveriksi huhtikuiselle terassille ja toivoin siitä lääkettä sitkeään lukujumiin, joka on vaivannut minua viime viikkoina. Normaalisti lukeminen on iso osa arkeani, joten lukemattomuus on ollut outo kokemus. Tulee ontto olo, kun tarinat eivät maistu, juonet eivät kiinnosta.

Lukemisen tökkimiselle on selvä syy. Edessä on alan vaihto, ja mieli pureksii asiaa. On minulle suuri suru, että unelmien työ kirjastossa ei enää terveyden vuoksi ole mahdollista. Kirjaston meteli ja vuorotyön rasitteet ruokkivat Ménièren tautiani, ja elämästä tuli huimauskohtauksesta toiseen horjumista. Oli keksittävä muuta. Tuosta muusta kirjoittelen enemmän seuraavassa blogijutussa, sillä työn alla on postaus elämänmuutokseen liittyvästä kirjasta. 

Runosta taitaa olla lääkkeeksi, huomaan Katajavuoren matkassa. Iloitsen kielestä, nasevista huomioista, rytmistä. Siitä, miten pienet hetket ja havainnot on vangittu vain muutaman sanan avulla.

Tässä hetkessä vähemmän on enemmän, saan kiinni tekstin mahdollisuuksista säe kerrallaan.

Merkitsen muistiin säkeistön:

Sitaatteja tarvitaan. Tilanjakajia tarvitaan.
Korvatulppia tarvitaan.
Lennot, välttämättömiä.
Pakastemustikat, kyllä.

Pilkut ja pisteet jakavat runossa tilaa ja luovat merkityksiä. Korvatulpat ovat tällä hetkellä minulle eräänlaisia tilanjakajia: ne ovat turvani metelöivässä maailmassa, auttavat kestämään yhteisiä tiloja ja samalla rajaavat minulle oman tilani. Puhelimeni täyttyy kirjoista kuvatuista sitaateista ja kieltämättä mietin, mihin niitä tarvitaan, ainakaan sellaisia määriä. Oman ajattelun tueksi, muistoksi lukukokemuksesta?  

Runon lennot vievät ajatukseni muuttolintuihin, miten niillä on kaksi kotia ja välttämätöntä liikkua yhdestä toiseen olosuhteiden vuoksi. Tutut kurjet tuovat kevään kodin viereisille pelloille, mökkisaaressa taas haahkojen pulputus ja isokoskeloiden pesänrakennus ovat kevään merkkejä. Joku varmasti ajattelisi tässä kohtaa lentokoneita ja omaa pakoa kauas.

Viime vuonna löysin Anja Erämajan, näissä runoissa on vähän samaa fiilistä. Oivaltavia kielileikkejä, ajankohtaisia aiheita, jotakin samastuttavaa. Ja mustikoita, vaikka näin keväällä pakastimen kautta.

Valitettavasti en kirjoittanut lainatun runon nimeä muistiin, ja nyt kokoelma on jo palautunut kirjastoon muiden löydettäväksi.

Runo siis toimii! Runot ja kevätaurinko elvyttivät minut takaisin lukijoiden kirjoihin. Katajavuoren kokoelman jälkimainingeissa olen jo saanut kokonaisen romaanin luettua, eikä se ollut aivan lyhyt. Huhtikuussa blogiin ei tullut yhtäkään merkintää, mutta onneksi lukujumi ei tarkoittanut lopullista kuoliniskua Kirjakimaralle. Välikuolema tai kevätloma, näkökulmakysymys sekin.

Helmet 2023: 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas.

Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama. Tammi 2018. 109 s.