Dekkariviikon vinkki – Patricia Cornwell: Post mortem

Kansi: Marjatta Saastamoinen.

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Niin vain minäkin tartuin Patricia Cornwellin dekkariin – ja viihdyin sen parissa.

Post mortem aloittaa Kay Scarpettan tutkimuksia -sarjan. Se ilmestyi alkujaan vuonna 1990, ja suomennos saatiin 1994 Erkki Jukaraisen työnä. Tänä vuonna ilmestyi jo sarjan 27. kirja.

Post mortem esittelee poliisiylilääkäri Kay Scarpettan, joka asuu Richmondin kaupungissa ja toimii siellä johtavana oikeuspatologina. Hän on opiskellut sekä lääketieteellisessä että oikeustieteellisessä, mutta joutuu silti jatkuvasti todistelemaan pätevyyttään miehisessä maailmassa.

Minäkertoja Scarpetalla ei ole omia lapsia, mutta hänellä on läheiset välit sisarentyttäreensä Lucyyn. Lucy on noheva kymmenvuotias, joka tuntee tietokoneet paljon tätiään paremmin. Sarjaa pidemmälle lukenut mieheni kertoi, että Lucy pysyy mukana tulevissa osissa ja saa aina vain suuremman roolin. 

Tässä avausosassa Scarpetta hälytetään rikospaikalle yöaikaan, kun kaupunkia piinaava julkea murhaaja on taas iskenyt. Uhreikseen tämä valitsee naisia, jotka löytyvät kuolleina omista sängyistään, sidottuina ja raiskattuina.

Cornwell kuvaa patologien ja poliisien yhteistyötä, ja tapauksen selvittämisessä ruumiinavaukset ja rikospaikalta löytyneet todisteet ovat avainasemassa. Jotta mukaan saataisiin jännitystä ja jännitettä, päähenkilö tietenkin sekaantuu tapauksiin vähän liikaan ja joutuu henkilökohtaisesti vaaraan. Se on lajityypille ominaista, ja niin käy myös Scarpetalle.

Rikosetsivä Pete Marino on Scarpetan vastinpari: öykkäri, joka käyttäytyy sovinistisesti ja ennakkoluuloisesti. Marino on viskisieppo, jonka kasvoja ”eletty elämä oli järsinyt”. Scarpetalla ja Marinolla on kuitenkin yhteinen vihollinen, murhaaja, ja Marino pääsee todistamaan luotettavuutensa täpärässä paikassa.

Kirjat ovat aina aikansa tuotteita, ja se näkyy Post mortemissa. Tietokoneet, tietoliikenneyhteydet ja dna-tutkimukset näyttivät kolmekymmentä vuotta sitten aivan erilaisilta. Mietin, kuvailisiko kirjailija nykyään niin antaumuksella Scarpetan tupakointia tai sitä, miten 10-vuotiaalle Lucylle tarjotaan viiniä, eikä vain yhden kerran.

Post mortem on vetävä sarjan avaus, jonka jälkeen käsi hakeutuu kirjahyllyssä odottelevaa kakkososaa kohti. Jos maistuu, niin luettavaa tässä sarjassa tosiaan riittää. Meilläkin on mökin kirjahyllyssä parikymmentä osaa – siinäpä lukuprojektia tälle ja tuleville kesille!

Tällä postauksella osallistun kirjabloggaajien Dekkariviikoille. Bloggaajien juttuja voi seurata somessa tunnisteella #dekkariviikko. Kaikkien osallistuneiden juttuihin löydät linkit Tuulevin lukublogista 19.6.

Logo: Niina Tolonen.

Patricia Cornwell: Post mortem. Otava 1997 (1. painos 1994). 352 s. Suom. Erkki Jukarainen. Lainasin mieheltäni. Alkuteos Post mortem (1990). 

Helmet 2023: 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan.

Maailmaa avartava koulutus – Tara Westover: Opintiellä

Tammi 2018. 435 s.

Alkuteos: Educated (2018).
Suom. Tero Valkonen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin naapurilta.

Yhdysvaltalaisen Tara Westoverin Opintiellä on muistelmateos, jossa kirjoittaja käy läpi lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheita Idahon vuoristoseudulla. Kun lukee Westoverin tarinaa, ei aina uskoisi, että tässä kerrotaan vuonna 1986 syntyneen nuoren naisen elämästä, siis nykyajasta.

Taran perhe elää yhteiskunnan ulkokehällä. Perheessä on seitsemän lasta, joista neljällä ei ole syntymätodistusta. Tara saa omansa 9-vuotiaana – sitä ennen häntä ei virallisesti ole olemassa, eikä hän ikinä saa tietää tarkkaa syntymäpäiväänsä. 

Perheen lapset eivät käy koulua, sitä ei sallita. Syynä on isä, perheen pää, joka pelkää monia asioita: aivopesua, liittovaltion miehiä, sosialismia, illuminatia. Laittomana kätilönä toimiva äiti myötäilee.

Taran perhe uskoo mormonismiin, joka on alueella suosittu uskonto, mutta Taran perheen suhde uskontoon on erilainen kuin muilla. Heidän uskonsa on totisempaa, kirjaimellisempaa. Muut esimerkiksi uskovat jumalalliseen parantumiseen, kun taas Taran kotona oppia toteutetaan konkreettisesti. Äiti luonnonrohtoineen yrittää parantaa kaikki vaivat ja sairaalaa vältellään. 

Kaikki hoidetaan itse, koska tavoitteena on omavaraisuus, riippumattomuus muista. Lopun ajan voivat olla käsillä koska tahansa, joten vuorillepakenemisreput pidetään pakattuina. 

Olin varttunut valmistautumalla lopun aikoihin, odottanut milloin aurinko tummuisi ja kuu näyttäisi verenkarvaalta. Kesäisin minä säilöin persikoita ja talvisin pidin ruokavarastoa kunnossa. Kun ihmisten maailma romahtaisi, minun perheeni jatkaisi ongelmitta.

Yhteiskunta kuitenkin jatkaa pyörimistään, ja perheen elämä on kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Se on rankkaa työtä perheen romuttamolla ja isän mielenterveyden ehdoilla taiteilua. Sattuu onnettomuuksia, ja ilmassa leijuu jatkuva väkivallan uhka. Isän mielialaa ja mielipiteitä pitää haistella koko ajan, milloin vain voi räjähtää. Myöhemmin Tara joutuu myös veljensä silmätikuksi, ja raakuudet alkavat. 

Kirja on nimensä mukaisesti kertomus Taran opintiestä ja miten hän sille päätyy. Tuo tie on puutteineen kovin kuoppainen ja mutkikas, ja se meinaa katketa monta kertaa. Äiti kyllä opettaa perheen lapsia jonkin verran kotikoulussa, mutta sittemmin opetus jää, kun perheen elatus ajaa opin ohi. Pitkät päivät romuttamolla ovat tärkeämpiä kuin opiskelu.

Tara kuitenkin päättää opiskella omatoimisesti tasokokeisiin ja pääsee yliopistoon. Siellä hän kohtaa maailman, josta ei tiennyt mitään. Kukaan luentosalissa ei voi uskoa, ettei Tara tunnista sanaa holokausti saati ymmärrä sen merkitystä. Kestää aikansa, että Tara oppii, ettei Eurooppa ole valtio vaan manner. 

Tiedonjano ja sinnikkyys ajavat Taran lopulta väittelemään tohtoriksi historian alalta. Koulutus avartaa Taran maailmaa, ja tapahtuu väistämätön: Tara etääntyy perheestään ja sen epäilevästä, eristäytyneestä ilmapiiristä. 

Tara on kirjassa minäkertoja ja tekee usein selväksi, että hän on kirjoittanut kirjan muistikuviensa pohjalta. Vaikka kaikki yksityiskohdat eivät vastaisikaan todellisia tapahtumia tai vaikka tapahtumien järjestys olisi ollut toinen, se ei vähennä Westoverin tarinan arvoa. Hänen kotiolonsa ovat olleet niin uskomattomat, että on ihme, että hän on selvinnyt ylipäätään hengissä. 

Helmet 2021 -lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 38. Kirja on käännetty hyvin. Kiitos Tero Valkoselle sujuvasta suomennoksesta!

Emma Donoghue: Huone (2010)

Alkuteos: Room.

Suomentaja: Sari Karhulahti (2012).

Sivumäärä: 325.

Kustantaja: Tammi.

Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kaverilta.

Kuva: tammi.fi
Kansi: Laura Lyytinen

Huone on paljon kohkattu kirja, jonka lukemista emmin pitkään. En ollut varma, haluanko altistaa itseni tälle ilmeisen ahdistavalle tarinalle. Vielä ensimmäisten parinkymmenen sivun jälkeenkin olin jättää kirjan ahdistavuus- ja uskottavuusseikkojen vuoksi kesken. Näin jälkikäteen voin todeta, että sinnikkyys palkittiin, sillä Huone oli mielestäni kaikesta huolimatta lukemisen arvoinen. Ja myös ehdottomasti suosittelemisen arvoinen.

Jack ja Äiti asuvat Huoneessa, johon Vanha Kehno on siepannut Äidin seitsemän vuotta sitten tämän ollessa 19-vuotias. Vanha Kehno toimittaa vangeilleen vain välttämättömimmät elintarvikkeet ja käy Huoneessa aina iltaisin. Tarinan kertoja on 5-vuotias Jack, mikä on teoksen kiehtovin ja samalla myös kyseenalaisin piirre.

Kirjaa aloitellessani tarkastelin lauserakenteita ja kohtia, joissa Jackin kieli on kertojana erilaista kuin dialogissa. Kirjan tarinaan uppoutuminen  edellytti sitä, että tietoisesti sivuutin uskottavuusongelmat, joita 5-vuotias kertoja (ainakin minussa) herättää. Loput kolmesataa sivua sitten menivätkin hurauksessa.

Pikku-Jack on syntynyt Huoneessa, ja hänen koko maailmankuvansa perustuu äidin kertomiin ja Televisiosta nähtyihin asioihin. Jack jaottelee asiat todellisiin ja ei-todellisiin: on Televisiossa näkyvä maailma ja Huoneessa oleva todellisuus.

Metsät on Televisiossa ja niin myös viidakot ja aavikot ja kadut ja autot ja pilvenpiirtäjät. Eläimet on Televisiossa paitsi muurahaiset ja Hämähäkki ja Hiiri mutta Hiiri on nyt muuttanut pois. Bakteerit on todellisia ja veri. Pojat on Televisiossa mutta ne näyttää jotenkin samanlaisilta kuin minä, se minä, joka on Peilissä ja joka ei myöskään ole todellinen vaan pelkkä kuva.

Tärkeät asiat on kirjoitettu isolla alkukirjaimella: Huone, Oviseinä, Hylly ja Sulalusikka. Tämä typografinen ratkaisu korostaa pientenkin esineiden ja asioiden keskeistä roolia Jackin elämässä. Hänen todellisuudessaan ovi on Ovi; niitä on vain yksi ja siihen Oveen liittyy monia tarinoita ja merkityksiä.

Kiinnitin huomiota lukiessani Jackin rikkaaseen sanavarastoon. Sitä selittää se, että Jack on elänyt koko elämänsä vain äitinsä ja Television seurassa. Hänen elinympäristössään ei ole koskaan ollut mitään, mikä olisi häirinnyt keskittymistä. Äiti selittää kaikki asiat perustellen, ja Jack imee tietoa itseensä kyllästymättä. Kaikesta huolimatta Jack on vain pieni lapsi. Hän kiukuttelee, itkee ja kaipaa syliä. Hän ei esimerkiksi ymmärrä sanojen ja lauseiden kuvaannollisia merkityksiä:

"Samat vanhat ideat vain kiertää kehää lakkaamatta kuin kilpa-ajajat", Äiti sanoo hampaat irvessä.
Mitä ne kilpa-ajajat ei lakkaa? Kynsiäänkö?

Äiti yrittää kasvattaa pojastaan niin tavallista kuin kyseisissä oloissa on mahdollista, sillä hänelle on selvää, että Huoneesta on pakko jossakin vaiheessa päästä pois. Ennen pakoyritystä Äiti alkaa valmistella Jackia todellisen maailman lainalaisuuksiin. Koska Jack ei tiedä muusta kuin Huoneen todellisuudesta, kaikkea uutta on vaikea sulattaa.

Eli sairaalatkin on todellisia, ja moottoripyörät. Minun pääni halkeaa koska minun pitää uskoa niin paljon uutta.
---
Huoneessa me osattiin sanoa, mikä oli mitäkin, mutta maailmassa on niin paljon monenlaista ettei ihmiset tiedä edes nimeä kaikelle.

Huone tuntuu luissa ja ytimissä. Ihmisen pahuus ja julmuus saavat lopulta rinnalleen myös lohdutusta ja hyvyyttä. Lukukokemustani voisinkin luonnehtia riipaisevaksi, mutta samalla toiveikkaan lohdulliseksi.

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (2011)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 607.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kaverilta.

Kuva: otava.fi

Tämä Hirvisaaren kirja kuului menneen kirjasyksyn näkyvimpiin teoksiin, joten sitä koskevilta kritiikeiltä ja puheilta ei oikein voinut välttyä. Päällimmäisenä niistä jäivät minulle mieleen kriittiset pohdinnat, kuten Tervon Laylan kohdalla, uskottavuudesta. Miten nykynainen ja -kirjailija voi asettua 1700-luvun keisarinnan asemaan ja ajatusmaailmaan? Onko Katariinan päähän istutettu liian moderneja ajatuksia? Mielenkiintoiset lähtökohdat ja halu muodostaa oma mielipide ja käsitys teoksesta saivat minut vihdoin aloittamaan ensimmäisen Hirvisaareni, eikä päätöstä todellakaan tarvinnut katua.

Taustastani voin kertoa tähän väliin sen verran, että kouluaikoina historia ei kuulunut lempiaineisiini. Perustietoni monista suurista maailmanhistorian käänteistä ovat hävettävän vähäiset, sillä olen kiinnostunut menneistä ajoista vasta yliopistovuosina. Mielenkiinto heräsi nimenomaan kirjallisuuden opiskelun myötä ja kohdistuu erityisesti Suomen historiaan. Silmiä avaavia lukukokemuksia ovat tarjonneet ainakin Kiven, Canthin, Ahon, Jotunin ja Linnan monet teokset. Näihin palaan sopivan paikan tullen blogissa myöhemmin. Halu tietää ja ymmärtää sitä, miten maailma ja maamme ovat päätyneet tähän pisteeseen ja mitä kaikkea on taustalla, on kasvanut pikkuhiljaa. Jossain vaiheessa olisi hyvä löytää aikaa lukea historiankirjoitusta ajatuksella, mutta toistaiseksi kartutan ”tietovarantoja” fiktion muodossa.

Minä, Katariinassa keisarinna Katariina II Suuri joutuu vuodepotilaaksi kaaduttuaan portaikossa ja alkaa sanella elämänvaiheitaan luottoystävälleen Leonille, joka kirjaa kaiken tunnollisesti ylös. Leon patistaa keisarinnaa muistelemaan myös tekemiään virheitä, jotka Katariina mielellään sivuuttaisi liian kipeinä. Muistelu-urakka on mittava – muistelmien edetessä ehditään vaihtaa residenssiä useamman kerran, ja jalkakin alkaa parantua. Tämän fiktiivisen elämäkerran reilut kuusisataa sivua käsittävät keisarinna Katariinan elämästä noin puolet eli nuorena tulon Venäjälle, avioliiton Pietari III:n kanssa, lasten syntymät ja valtaannousun. Katariina kertoo tarinaansa hallittuaan 33 vuotta, joten elämässä riittäisi aineksia ainakin toiseen tiiliskiveen. Loppu mahdollistaa jatko-osan, jota Hirvisaari on ilmeisesti jo suunnitellutkin.

Katariinan muistelut ovat ennen kaikkea uskomaton selviytymistarina. Saksassa lapsuutensa prinsessa Sophiena viettänyt keisarinna osoitti vahvatahtoisuutensa jo lapsena, ja tämä tahto joutuu monesti koetukselle hänen saavuttuaan Venäjälle. Suuriruhtinas Katariina elää hovissa kuin vanki yrittäen selviytyä parhaansa mukaan arjessa, jota ohjailevat tyrannimaisen keisarinna Elisabetin ailahtelevat käskyt. Puoliso on saastaisen likainen ja lapsellinen, joten lapsentekoon ja huvitteluun tarvitaan muita miehiä. Paljon elämässään menettänyt, kärsinyt ja pelännyt Katariina oppii hovin kylmät pelisäännöt ja pystyy lopulta nousemaan valtaan eli syrjäyttämään Elisabetin.

Katariina palaa muistelmissaan useasti uskonnon vaihtamisen problematiikkaan, mutta hämmästyksekseni nimen muuttamista ei kommentoida juurikaan. Luulisi, että se koskettaisi Katariinaa eli Sophieta enemmän, onhan nimi olennainen osa henkilökohtaista identiteettiä.

Teoksen ansioihin ei totisesti kuulu tiivis ilmaisu. Löyhää kerrontaa olisi ollut varaa tiivistää monin paikoin, samoin toistoa olisi voinut karsia. Kirjan nimi Minä, Katariina toistuu keisarinnan muistelmissa rasittavuuteen asti ja jatkuva minä, minä, minä -puhe alkaa ärsyttää myös Leonia.

Ketterät ilmaukset alkavat vain ärsyttää, kun ne tulevat vastaan toistuvasti. Tuli kyllä selväksi, että hovissa naitettavan naisen asema oli kuin kaupattavan hevosen: naisen tarkastamista verrattiin tamman hännän nostamiseen muistaakseni kolmesti. Vastaavaa tyhjäkäyntiä oli muuten niin ansiokkaassa teoksessa harmillisen paljon. Välillä alleviivaava kerronta tuntuu jopa aliarvioivan lukijaa.

Siitä modernista naiskäsityksestä vielä. Minua eivät häirinneet Katariinan ajatukset, olihan hän kirjeenvaihdossa muun muassa Voltairen kanssa, mikä selittää hänen ajatusmaailmaansa. Ja jälleen: kyseessähän on fiktiivinen romaani. Enemmänkin ihmettelin, miten niin kovia kokeneesta voi kasvaa niin vahva.

Minä, Katariina oli myös lainakirja R:ltä.

Jari Tervo: Layla (2011)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 361.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kaverilta.

Kuva: wsoy.fi

Myönnettäköön heti alkuun, että tartuin Laylaan täysin mediapyörityksen herättämän uteliaisuuden vuoksi. Mitä ihmettä: Tervon kirjoittama kirja käsittelee ihmiskauppaa, islamia, prostituutiota, naisen asemaa – ja vielä naisnäkökulmasta. Eihän tällaisesta yhdistelmästä voi saada mitään uskottavaa aikaan!

Tunnustettakoon myös, että omat ennakkoluuloni ja -käsitykseni lokeroivat Tervon hassunhauskaksi vitsiniskijäksi, johonkin sellaiseen ei kiitos minulle -kategoriaan. Mutta sieltä täältä kuullut kommentit Laylasta saivat kiinnostukseni viriämään.

Ennakkoluulojen hylkääminen todella kannatti, sillä Layla yllätti ainakin tämän epäilijän positiivisesti. Tervon nokkelan kekseliäs kieli ja koukuttava juoni veivät mukanaan; jopa niin, että jouduin asettamaan itselleni iltaisin aikarajan, jolloin lopetan lukemisen siltä päivältä, jotta jaksaisin töihin aamulla. Bussi- tai työkirjaksi en Laylaa halunnut ottaa, vaan keskityin siihen rauhassa kotona sohvan nurkassa.

Kirjan nimihenkilö Layla on vasta 15-vuotias kurdityttö, joka on koko elämänsä tiennyt tulevan aviomiehensä. Hääyönä Layla ei vuodakaan neitseellistä verta aviovuoteeseen, mikä on rangaistavaa. Ainoastaan Laylan kuolema voi poistaa painavan häpeän koko suvun yltä. Syylliseksi epäillään Laylan kanssa muutaman sanan vaihtanutta rakennustyöläistä, ja perheen miehet teloittavat tämän. Laylalle ei jää muita vaihtoehtoja kuin paeta, jos ei halua kokea samaa kohtaloa.

Veljen avustuksella alkaa Laylan pakomatka läpi Euroopan kohti Suomea, Finlandiyaa. Traagisen matkan päätepiste on Helsinki, jossa paperiton Layla päätyy prostituoiduksi Kruununhakaan. Paritusrinki keskellä kantakaupunkia osoittaa, että ihmiskaupan ja parituksen lonkerot yltävät mitä tavallisimpienkin ihmisten arkeen. Laylan tarinan rinnalla kulkee muitakin juonilinjoja, jotka kaikki kietoutuvat Laylan kohtaloon.

Tervo kuvaa mielestäni ansiokkaasti Laylan ja muiden kurdinaisten mielenmaisemaa eli sitä, mikä kirjassa oli ainakin minulle se vaikein pala. Mielenkiintoista ja jotenkin hämmentävää kirjassa on myös Laylan tulevaisuudenusko: vaikka Finlandiya, tuo kuvitelmissa siintänyt valkoisten liljojen maa, ei ollutkaan puhtoinen paratiisi, ei Layla missään vaiheessa menetä toivoaan, vaan selviytyy.

Minua eivät häirinneet kirjan paljon puhutut virheet. Layla on fiktiota, ja mielestäni mahdollisista kömmähdyksistä huutelu on jotenkin epäolennaista. Sen sijaan kirjan aiheista virinnyt keskustelu on erittäin positiivista ja toivottavaa. Varmasti virheet häiritsevät asiantuntevaa lukijaa, sen ymmärrän kyllä, mutta mihin unohtui kirjailijan vapaus? Ja miksi fiktiota edes pitäisi arvottaa faktan kriteerein? 

En siis voi kuin suositella. Itselleni aiemmat Tervot eivät ole avautuneet eli suomeksi en ole saanut luettua niitä loppuun. Nyt nautiskelin jouhevasta kielestä, uskottavasta kuvauksesta ja monisyisestä juonesta. Raskaat teemat vaativat toki sulattelua, ja kirjan aiheet pyörivät mielessä pitkään, mutta en silti kuvailisi lukukokemusta ahdistavaksi vaan pikemminkin silmiä avaavaksi.

Ehkäpä Laylan innoittamana voisin jossain vaiheessa antaa Tervon historialliselle trilogialle uuden mahdollisuuden. Ehkä.

Tämä kirja oli lainassa R:ltä.