Ene Mihkelson: Ruttohauta (2007)

Päällys: Anna Makkonen.

Alkuteos: Katkuhaud.

Suomentaja: Kaisu Lahikainen (2011).

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 363.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Ene Mihkelson on vuonna 1944 syntynyt virolainen kirjailija, jonka romaani Ruttohauta on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Kotimaassaan arvostettu kirjailija on jäänyt Suomessa melko tuntemattomaksi. Hänen tuotantonsa kattaa yli kymmenen runokokoelmaa ja seitsemän romaania: tuotannosta on Ruttohaudan lisäksi suomennettu yksi runokokoelma, Torni.

Ruttohauta kertoo erään Viron maaseudulla asuvan perheen elämästä ensin Neuvosto-Virossa ja sitten itsenäisessä Virossa aina vuoteen 2007 saakka. Kertojana toimii perheen tyttö, joka on aikajanan loppuvaiheilla jo keski-ikäinen nainen. Nimettömäksi jäävä nainen haluaa selvittää perheensä vaiheet ja täyttää kuulemiensa tarinoiden aukot. Salaisuuksia tässä perheessä riittää.

Tyttö on kasvanut tätinsä Kaatan hoivissa, sillä hänen äitinsä ja isänsä olivat metsäveljiä eli pakoilivat Neuvostohallintoa metsissä. Perheen historiaan mahtuu muitakin arkoja aiheita ja salaisuuksia, jotka pikkuhiljaa valkenevat selvitystyötä tekevälle naiselle. Tarinan sävyt ovat synkkiä, sillä mukaan mahtuu valheita, petoksia, hylkäämisiä, insestiäkin. Kertoja rakentaa historiaansa tiedonmuruista, apunaan muun muassa arkistonhoitaja rouva Binta. Paljon on kuitenkin kasvattiäiti Kaatan kertoman varassa, mikä ei ole aivan ongelmatonta. Muistamiseen liittyy epävarmuutta, ja yksityiskohdat vaihtelevat päivästä riippuen.

Romaanin rakenne ja tyyli vaativat lukijan kaiken huomion. Tätä kirjaa ei voi lukea puolihuolimattomasti tai väsyneenä. Runoilijanakin tunnetun Mihkelsonin lyyrinen kieli on paikoin abstraktia ja lauseet polveilevia. Dialogia ei ole merkitty, vaan se uppoaa muun kerronnan joukkoon, joten lukijaa saa välillä pinnistellä hahmottaakseen, kuka puhuu ja kenelle. Milloin ollaan kertojan muistoissa, milloin unimaailmassa, ja kaiken tämän lisäksi mukana on muun muassa kirjekatkelmia ja otteita arkistodokumenteista ja lehdistä.

Tarina kiinnittyy vahvasti Viron historiaan, ja sen kulkua on varmasti helpompi seurata, jos tuntee Viron historiaa 1900-luvulta. Lukiessani huomasin, kuinka suuria aukkoja minulla on tiedoissani. Käsittelimme kirjaa lukupiirissä, ja eräs lukupiiriläinen kommentoi, että kirjaa ei ollut helppo lukea, vaikka hän tunteekin historiaa paremmin. Ja Viron historia on kuulemma aikamoinen syherö, jonka hahmottaminen ei tuosta vain käykään.

Vaikka tarina ankkuroituu vahvasti lähimenneisyyden vaiheisiin, ei tarinasta välity juurikaan ajankuvaa. Toisin on esimerkiksi Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät -romaanissa, jonka luimme samaisessa lukupiirissä tammikuussa. Luik kuvaa saman aikakauden elämään niin ikään Viron maaseudulla mutta hyvin tarkasti ja ympäristöä havainnoiden. Ruttohauta puolestaan keskittyy tunnelmiin, tuntemuksiin ja muistikuviin, ei niinkään arjen kuvaukseen. Mihkelsonin ja Luikin kirjojen avulla olen päässyt tutustumaan itselleni yllättävän vieraan maan historiaan.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (2010)

Alkuteos: Før jeg brenner ned.

Suomentaja: Päivi Kivelä (2012).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 306.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Anna Makkonen.

Etten palaisi tuhkaksi sijoittuu norjalaiseen pikkukylään, jonka historiaa varjostavat synkät tapahtumat. Vuonna 1978 alueella liikkuu pyromaani, ja lukuisia taloja palaa maan tasalle. Samana vuonna kylässä syntyy poika nimeltä Gaute Heivoll. Kun paloista on kulunut kolmisenkymmentä vuotta, Gaute alkaa kirjoittaa tuhotöistä kertovaa kirjaa. Kirjailija nivoo omat lapsuusmuistonsa ja elämänvaiheensa kotikylänsä historiaan.

Autofiktiivinen kirja saa myös jännityskirjan piirteitä, kun pyromaanin teot vain tihentyvät ja syyllisen etsinnät käynnistävät poliisioperaation. Pienen kylä palokalusto joutuu koville, eivätkä kyläläiset uskalla enää nukkua öisin. Lukijalle syyllinen selviää jo alkuvaiheessa, ja hän pääsee seuraamaan pyromaanin sairauden kehittymistä. Palojen takana on kylän vapaapalokunnan palopäällikön ainoa poika Dag, joka toimii palomiehenä itsekin.

Kirjassa kerrotut elämäntarinat saavat pohtimaan, miten sattumanvaraista kaikki on. Kirjan suurin ansio onkin minusta Gauten ja Dagin kohtaloiden rinnastaminen. Molemmat syntyvät samassa kylässä, ja toisesta tulee tuhopolttaja, toisesta kirjailija. Käsittelimme kirjaa lukupiirissä, missä keskustelimme paljon ihmistä muovaavista tekijöistä. Osansa on niin luonteella, ympäristöllä kuin kokemuksillakin. Dag kasvaa palomies-isän rinnalla ja näkee jo pienenä hurjia paloja. Gaute taas otetaan pikkupoikana mukaan hirvimetsälle, missä hän näkee isänsä kaatavan hirven. Kokemus on suolistuksineen  hyvin väkivaltainen, mutta siitä ei jää pojalle kuin elävä muisto.

Gaute on jo pienestä pitäen kiinnostunut tarinoista ja kirjoista. Intohimoinen lukeminen erottaa Gauten ikätovereistaan:

Puhuin niin kuin toisetkin ja tein niin kuin toisetkin. Mutta minä en ollut niin kuin toiset. Minä luin kirjoja. Tulin jotenkin riippuvaiseksi niistä. Kun oli kahdentoista, Karin päästi minut lainaamaan kirjoja aikuisten osastolta. Tuntui kuin olisin ylittänyt näkymättömän rajan. 

Kirjastonhoitajalle tällaiset kirjastokuvaukset ovat kiehtovaa luettavaa.

Etten palaisi tuhkaksi pääsi siis lukupiirimme käsittelyyn kuluneella viikolla. Heivollin monitasoinen kirja sai osakseen paljon kehuja, joku jopa totesi sen olevan täydellinen kirja. Kaunis kieli ja luontokuvaukset tekivät lukupiiriläisiin suuren vaikutuksen. Hieman epäuskottavaksi tosin koettiin se, miten pienessä kylässä syyllisen löytäminen vei niin kauan.

Kirja oli kirjabloggaajien mielestä vuoden paras käännöskirja vuonna 2012, ja kirjailijan kotimaassa teos sai arvostetun Brage-palkinnon vuonna 2010. Lisäksi kirjan käännösoikeudet on myyty yli kymmeneen maahan. Kirjan meriitit ovat siis melkoiset, mutta se päätyi lukupiirimme luettavaksi ulkokirjallisista syistä: sen kansikuvan vuoksi. Työkaverini ja minä olimme molemmat kiinnittäneet huomiota kirjan kanteen, jossa pellavatukkainen pikkulapsi katsoo hieman ohi kameran tulitikkujen keskellä.

Onneksi kansikuva houkutteli valitsemaan kirjan marraskuiseen lukupiiriin, sillä se tarjosi huikean lukukokemuksen. Päivi Kivelä on suomentanut teoksen luontokuvaukset taidolla, ja romaanin kieli on muutenkin taidokasta. Voin yhtyä erään lukupiiriläisen huokaisten esittämään toiveeseen: kunpa Heivollia suomennettaisiin lisää!