Dekkarimaisesti rakennettu sukutarina – Aslak Nore: Meren hautausmaa

Jos kaipaat loppukesääsi vetävää dekkarihenkistä kirjaa, joka on samalla sukutarina, jännityskertomus ja historiaa valottava, on Aslak Noren Meren hautausmaa hyvä valinta.

Norjalaisen Noren myyntimenestykseksi noussut kirja kertoo Hurtigruten-rannikkolaivan uppoamisesta vuonna 1940. Onnettomuus kietoutuu Falckin laivanvarustajaperheen historiaan – vai oliko kyseessä sittenkään onnettomuus?

Aikanaan haaksirikosta selvisi nuori äiti Vera ja tämän vastasyntynyt poika. Nykyajassa Vera on isoäiti ja tekee itsemurhan. Käynnistyy kiivas testamentin etsintä. Vera oli kirjailija, joten jälkeenjäänyt käsikirjoitus nousee tarinan keskiöön.

Salaisuuksia pompsahtelee pintaan, ja tarina kaartaa Norjan natsihistoriaan, Beirutiin, Afganistaniin ja minne vielä. Nore viskelee koukkuja lukijan eteen hurjaa tahtia.

Kirjailija Noren tausta journalistina Lähi-Idässä ja armeijan eliittijoukoissa Bosniassa selittävät monisäikeisen juonen. Tekisi mieli kysyä, missä rajaus, mutta Nore on selvästi enemmän on enemmän -koulukuntaa.

Etälukupiirimme piti tarinan jännitteistä ja siitä, miten faktaa ja fiktiota on yhdistelty. Kaipasimme henkilöhahmoihin syvyyttä ja kärsimme aiheähkystä. Lopulta olimme yksimielisiä siitä, että emme jatka tarinan maailmassa kakkososaan, vaan siirrymme toisenlaisiin maisemiin. (Tokarczuk kutsuu!)

Meri on kirjassa keskeisessä roolissa, joten vielä syyskuun loppuun asti voit napata tällä osuman Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. 🌊

Helmet 2025: 15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon.

Aslak Nore: Meren hautausmaa. Gummerus 2023. 480 s. Alkuteos: Havets kirkegård. Suom. Aki Räsänen. Kirjastolaina.

Ylistys saaristolle, ystävyydelle ja mielikuvitukselle – Tove Jansson: Kesäkirja

Kannessa on Tove Janssonin maalaus. 

Jotain hyvää oli toissaöisessä Ulla-myrskyssä: tyynnyttelin mieltäni lukemalla pikkutunneilla Kesäkirjaa ja sain vihdoin luettua tämän klassikon.

Vuosia ajattelin, että olen lukenut Kesäkirjan, tietenkin olen. Mutta eipä sitä löytynyt luettujen listoiltani. Omassa hyllyssäni kolmen vuoden takainen juhlapainos kuitenkin loikoili. Ryhdyin lukemaan, ja ensimmäiset luvut tuntuivat etäisesti tutuilta. Olen kai vain lukenut niin monta juttua kirjasta, ehkä pätkänkin joskus, että mielikuva lukemisesta on päässyt syntymään.

Kesäkirja vie Suomenlahden ulkosaaristoon, missä pikkutyttö Sophia ja isoäiti viettävät kesäpäiviä. Sophian isäkin on paikalla, mutta hän on etäinen hahmo ja tekee useimmiten vain töitä.

Sophian ja isoäidin ystävyys on yhteisiä leikkejä ja seikkailuja saaressa. On hyviä ja huonoja päiviä, yhteisiä salaisuuksia ja omia. Sophia kyselee ja vasta muodostaa käsitystään maailmasta, isoäidin muistot valottavat vahvan ja suorasukaisen naisen historiaa. Sophia kiipeilee, huimaus pakottaa isoäidin liikkumaan välillä nelinkontin.

Toisinaan mietin, että suomennos voisi kaivata päivitystä, mutta muuten Kesäkirja on juuri niin täydellinen kuin odotin! Se on ylistys saaristolle, ystävyydelle, mielikuvitukselle ja kesälle.

Helmet 2025: 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin.

Tove Jansson: Kesäkirja. Alkuteos: Sommarboken (1972). Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 2022. 176 s. Ostin uutena.

Vahva saaristosarjan avaus – Roy Jacobsen: Näkymättömät

Olen suunnitellut aloittavani Roy Jacobsenin Barrøy-sarjan lukemisen jo monena kesänä. Vihdoin kesäkuun alussa käynnistämäni Kirjoja ulapalta -haaste antoi sysäyksen, jota tarvitsin.

Norjan rannikolla yksi kymmenistätuhansista saarista on pieni Barrøy. Sillä asuu vain yksi perhe, Barrøyt. Eletään 1900-luvun alkua. Elämä on niukkaa, luonnonvoimat arvaamattomia.

Horisontti on luultavasti tärkeintä, mitä heillä täällä ulkosaaristossa on, unessa väräjävä näköhermo, vaikkeivat he yleensä juuri pane sitä merkille eivätkä edes yritä ilmaista sitä sanoin.

Keskiössä on pieni Ingrid, jonka varttumista kirja seuraa. Hän oppii vanhempiensa johdolla keskeiset askareet ja aloittaa kiertokoulun. Hän kerää haahkan untuvia ja myrskyn rantaan huuhtomaa rojua ja hyötytavaraa. Isä lähtee talvisin Lofooteille kalaan kerryttämään lisäansioita ja palaa keväisin samaan aikaan kuin meriharakka. Ingrid odottaa suuren laivan paluuta kotisaarella muun perheen kanssa.

Näkymättömät on kompakti kasvutarina, vivahteikas saaristokuvaus ja ajankuva. Jacobsenin pelkistetty ja toteava kerronta sopii karujen saaristo-olosuhteiden välittäjäksi. Suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen on tehnyt dialogiin murreratkaisun, joka osuu mielestäni nappiin.

Seuraava Barrøy-sarjan osa Valkoinen meri jatkaa Ingridin tarinaa.

Viime aikoina olen kipuillut lukemisen kanssa. Olen antanut enemmän aikaa kirjoitusharrastukselle, minkä myötä lukemiseen on tullut jarruja. Editointivaihde on jäänyt päälle. Kaikessa tuntuu olevan kaikkea liikaa, mutta Näkymättömiä lukiessani en hamuillut punakynääni.


Roy Jacobsen: Näkymättömät. Barrøy 1. Alkuteos: De usynlige (2013). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Sitruuna 2022. 214 s.

Helmet 2025: 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo.

Kirjoja ulapalta – merellinen lukuhaaste 2025

Merellinen lukuhaaste käynnistyy tänään seitsemättä kertaa – tervetuloa mukaan!

Haasteella haluan innostaa lukijoita tarttumaan meriaiheisiin kirjoihin seuraavan neljän kuukauden ajan. Kaikki genret, lajit ja tyylit mahtuvat mukaan, kunhan meri on kirjassa keskeisessä roolissa. Voit osallistua jo yhdellä luetulla kirjalla, eikä ylärajaa ole.

Jos kaipaat meriaiheisia kirjavinkkejä, löydät niitä runsaasti tämän postauksen lopusta. Listalla on kaikki aiempien vuosien osallistujien haasteeseen lukemat kirjat ja joukko muita merikirjoja. Täydennän listaa jatkuvasti, myös haasteen aikana. Jos huomaat listassa puutteita, huikkaa kommenttikentässä!

Haaste alkaa tänään 1.6. ja päättyy 30.9.2025. Tässä postauksessa olevaa haastekuvaa saa käyttää vapaasti. 

Kun haaste päättyy, arvon kaikkien osallistujien kesken yllätyspalkinnon seuraavasti: yhdestä luetusta ja blogatusta tai Instagramissa postatusta kirjasta saa yhden arvan, kahdesta kaksi ja niin edelleen. Jo yhdellä kirjalla olet siis mukana arvonnassa. 

Haasteen loputtua 2.10. julkaisen yhteenvetopostauksen, jossa listaan kaikki osallistujat ja haasteeseen luetut kirjat. Instagramissa @kirjakimara-tilillä jaan osallistujien postauksia tarinoiksi pitkin matkaa.

Ilmoittautuminen ei ole pakollista, mutta voit toki huikata kommenttikentässä, jos kiinnostuit! 

Tässä ohjeet yksinkertaisuudessaan:

1. Lue meriaiheinen kirja. Valitse vaikka alla olevalta listalta, pyydä kirjastosta vinkkiä tai kysy suosituksia kaverilta. Kunhan kirjassa on meri, se käy! 

 

2. Kerro kirjasta ja lukukokemuksestasi muille blogissasi tai Instagramissa 30.9.2025 mennessä. Instagramissa käytä tunnistetta #kirjojaulapalta ja lisäksi merkitse minut (@kirjakimara), niin kirjaan suorituksesi muistiin. Jos vain bloggaat, niin linkitä merikirjajuttusi koontipostaukseen, jonka julkaisen täällä blogissa 30.9.

 

3. Jännitä, miten pärjäsit arvonnassa. Lokakuun alussa lasken osallistumiset ja luetut kirjat. 2.10. julkaisen yhteenvedon haasteesta ja arvonnan voittajan. 

* * *

Meriaiheisia kirjoja

Dekkareita ja kauhua

Hope Adams: Vaaralliset naiset

Tove Alsterdal: Vajoama

Lina Areklew: Lumimyrsky

Heine Bakkeid: Haudattu salaisuus

Burrow Maria: Rosholmin murhat

Burrow Maria: Friimannin kirous

Mary Higgins Clark: Kuolema loistoristeilijällä

Ann Cleeves: Mykkä vesi
Clive Cussler: Merenpinta nousee

Sebastian Fitzek: Matkustaja 23
Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Eva Frantz: Suvisaari

Elly Griffiths: Lyhdynkantajat
Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla
Elly Griffiths: Risteyskohdat
Jane Harper: Selviytyjät

Anne Holt: Hyytävä kosto
Otto Hyyrynen: Murtumispiste
Arnaldur Indriðason: Petsamo

Samuel Karlsson: Kuolemanpeli
M. J. McGrath: Jään muisti

Meriläinen, Iiro: Yön demoni
Håkan Nesser: Koston jumalatar

Kristina Ohlsson: Myrskynvartija

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta

Ulrika Rolfsdotter: Saaliin sydän
Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Ann Rosman: Sukellus Syvyyksiin
Satu Rämö: Hildur
Satu Rämö: Jakob
Satu Rämö: Rosa & Björk
Frank Schätzing: Pedot
Max Seeck: Loukko

Mats Strandberg: Risteily
Pauliina Susi: Seireeni
Lone Theils: Kohtalokas merimatka

S.K. Tremayne: Vuoroveden vanki

Christina Wahlden: Syklonivaroitus

Christina Wahlden: Älä puhu kuolleista

Romaaneja, novellikokoelmia

Elizabeth Adler: Huvipurrella Caprille

Niklas Ahnberg: Isän jäävät merelle

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Stefania Auci: Leijonien talvi

Jane Austen: Viisasteleva sydän
Johan Bargum: Syyspurjehdus
Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (sis. 5 kirjaa)
John Boyne: Kapina laivalla
Lucy Diamond: Rantakahvila

Anna Englund: Lautapalttoo
Karin Erlandsson: Koti
Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

Frode Grytten: Päivä jona Nils Vik kuoli

Abdulrazak Gurnah: Hylkääminen

Joel Haahtela: Hengittämisen taito
Jenny Han: Kesä, jolloin minusta tuli kaunis

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla

Joanne Harris: Suolaista hiekkaa

Ernest Hemingway: Kirjava satama
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Victoria Hislop: Eräänä elokuun iltana
Johanna Holmström: Sielujen saari

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Khaled Hosseini: Meren rukous

Victor Hugo: Meren ahertajat

Veera Ikonen: Pimeässä syttyy majakka

Roy Jacobsen: Näkymättömät (Barrøy-sarja 1)

Roy Jacobsen: Valkoinen meri (Barrøy-sarja 2)

Roy Jacobsen: Rigelin silmät (Barrøy-sarja 3)

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Olli Jalonen: Merenpeitto
Olli Jalonen: Taivaanpallo

Tove Jansson: Kesäkirja
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Milla Keränen: Kapteeni
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Tapio Koivukari: Luodetuulen maa (Saaristolaistrilogia #1)
Tapio Koivukari: Missä aallot murtuvat (Saaristolaistrilogia #2)
Tapio Koivukari: Sumun lokikirja (Saaristolaistrilogia #3)
Jenna Kostet: Linnunluisia

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari

Taru Kumara-Moisio: Taniwha
Marianna Kurtto: Tristania
Leena Lander: Tummien perhosten koti
Sarah Lark: Kiivilinnun kutsu

Ellen Laurikkala: Siirtolainen
Nam Le: Merimatka

Christy Lefteri: Laululinnut
Ursula Le Guin: Maameren tarinat 1–3

Marja-Leena Lempinen: Kaivosten kaupunki
Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Ulla-Lena Lundberg: Kökarin Anna
Ulla-Lena Lundberg: Leo
Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa
Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan
Maja Lunde: Sininen

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

Audrey Magee: The Colony
Laura Malmivaara: Vaiti

Henning Mankell: Italialaiset kengät
Henning Mankell: Syvyys
Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula
Yann Martel: Piin elämä

Harry Martinson: Hyvästi, meri

Carole Matthews: Päivänpaistetta ja merituulia
Pirjo Mellanen: Hemskäriin, verkot on laskettava
Herman Melville: Billy Budd
Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas
Hanna Meretoja: Elotulet

Raili Mikkanen: Meren ja ikävän kiertolaiset
Kassandra Montag: Tulvan jälkeen
Helen Moster: Hylky
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Iris Murdoch: Meri, meri
Maisku Myllymäki: Holly

Paula Nivukoski: Mainigin varjo
Inka Nousiainen: Mustarastas

Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri
Delia Owens: Suon villi laulu
Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa
Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Lizzie Pook: Helmenkalastajan tytär
Annie Proulx: Laivauutisia
Emma Puikkonen: Musta peili

Timo Pusa: Taivas heiluu
Eira Pättikangas: Meri sininen kuin taivas
Katriina Ranne: Maa kuin veri
Petra Rautiainen: Meren muisti

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat

Nora Roberts: Menneisyyden uhka

Nora Roberts: Veden äärellä
Pirkko Saisio: Lokikirja
Sally Salminen: Katrina
Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä

Anita Shreve: Vyöryvät vedet
Sjón: Argon lastu
Joni Skiftesvik: Perämies Jokelan kotiinpaluu

Frida Skybäck: Lukupiiri maailman laidalla
Nicholas Sparks: Viesti mereltä

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Pete Suhonen: Myrskyn ratsastaja. Romaani seikkailja Seppo Murajasta
Pete Suhonen: Poikani ja meri
Lars Sund: Onnellinen pieni saari

Karen Swan: Kesytön saari

Sanna Tahvanainen: Mitä perhoset tekevät sateella?
Petri Tamminen: Meriromaani

Jari & Kati Tervo: Ukko

Iida Turpeinen: Elolliset
Katja Törmänen: Karhun morsian

Johanna Valkama: Kuningatarlaiva

Fiona Valpy: Casablancan tarinankertoja

Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset
Johanna Venho: Syyskirja
Ina Westman: Henkien saari
Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa
Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille : novelleja merestä ja rakkaudesta

Virginia Woolf: Majakka
Virginia Woolf: Menomatka
Janina Örtendahl: Under glittrande yta

Runoja

Claes Andersson: Aamu meren rannalla

João Luís Barreto Guimarães: Välimeri

Jenni Haukio: Sinä kuulet sen soiton
Viljo Kajava: Hyvä on meri
Helena Kallio: Kalarakastaja
Anna-Mari Kaskinen: Meren laulua kuuntelen
Anna-Mari Kaskinen: Runomeri: runoja suuresta merestä ja maailman rannoilta
Jaan Kaplinski: Sama meri kaikissa meissä
Hannu Mäkelä: Musta on meri
Pablo Neruda: Maremoto
Amos Oz: Meri on sama

Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

Minna Sadeniemi: Saaristo
Kirsti Simonsuuri: Meri, ei mikään maa
Göran Sonnevi: Valtameri
Elina Vaara: Lokikirja: laivan ja meren poljennoin

Sarjakuvia

Jean-Michel Charlier & Viktor Hubinon: Punaparta: Kapteeni vailla nimeä
Hergé: Rakham Punaisen aarre
Hergé: Seikkailu punaisella merellä
Hergé: Yksisarvisen salaisuus
Hugo Pratt: Corto Maltese: Suolaisen meren balladi
Janne Toriseva: Valas

Tietokirjoja

Daniel Besace: Valtameri

Nellie Bly: Maailman ympäri 72 päivässä

Hans Colliander: Kesäpoika: Anni Blomqvistin luona Simskälassa
Eskil Engdal & Kjetil Sæter: Salakalastajien jäljillä
Pamela Eriksson & Ulla-Lena Lundberg: Herttuatar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina
Monika Fagerholm: Meri: neljä lyyristä esseetä
Peter Freuchen: Vaeltava viikinki
Hans Hass: Kameramiehiä meren syvyyksissä
Thor Heyerdahl: Kon-Tiki: lautalla yli Tyynenmeren
Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari
Liisa Kallio: Liisan meri: purjevene kesäasuntona

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä
Panu & Sanna-Mari Kunttu: Kaikki luodon linnut

Otto Latva & Maarit Leskelä-Kärki: Meri ja Tove
Merete Mazzarella: Varovainen matkailija
Satu Rämö: Talo maailman reunalla

Anne Saarenoja: Matka Saaristomerellä
Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas
Göran Schildt: Daphnen lokikirja: läntisellä Välimerellä 1949
Anya Seton: Jumalan oma maa
Morten A. Strøksnes: Merikirja
Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Patrik Svensson: Meren kutsu

J. K. Tamminen: Estonian salaisuudet
Taina Tervonen & Anna Autio: Hukkuneet

Voldemar Veedam & Carl B. Wall: Purjehdus vapauteen
Kyllikki Villa: Myrskyssä: kolmas lokikirja
Kyllikki Villa: Pakomatkalla: toinen lokikirja
Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja
Kyllikki Villa & Saara Villa: Äidin lokikirja

Katariina Vuori: Merireittejä menneisyyteen: kun rakastuin kuolleeseen merikapteeniin
Ingrid & Joachim Wall: Kun sanat loppuvat

Selkokirjoja

Silja Vuorikuru: Titanic

Lastenkirjoja, nuortenkirjoja

Henry Aho: Paluu Uppelukseen
Henry Aho: Tutkimattomilla vesillä
Christopher Beck: Meripartiolaisia
Enid Blyton: The Adventurous Four
Enid Blyton: Seikkailujen meri
Enid Blyton: Seikkailujen saari

Helen Dunmore: Ingo: Meren kansa

Sarah Beth Durst: Salatut saaret
Jenni Erkintalo: Mato ja meri
Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kat Falls: Vastavirta
Kat Falls: Veden alla
Filippi - Gamboni: Mikki ja hukkunut meri
Lena Frölander-Ulf: Isä, minä ja meri

Antti Halme: Mafiakesä
Satu Heinola: Mirkka ja meri
Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta: runoja vesiltä
Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Kerttu Juva: Kurki-vartio kunnostautuu

Kirsti Kuronen: Seelanti
Nina LaCour: Välimatkoja
Astrid Lindgren: Saariston lapset

Sami Malila: Muumit merellä
J. S. Meresmaa: Mifongin perintö
Margaret MacKay: Poika delfiinin selässä

Camilla Mickwitz: Saariston prinsessa
Charlotte Milner: Ihmeellinen meri
Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän

Leena Paasio: Bengtskär itä kahdeksan
Rick Riordan: Salamavaras
Laura Ruohonen: Merimonsterit: kun maailma oli litteä ja meri kuhisi hirviöitä
Annika Thor: Näckrosdammen
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
Jules Verne: Kahden vuoden loma-aika

Asiya Yousfi: Mystinen lipas

Saariston erakon salaisuudet – Henning Mankell: Italialaiset kengät

Kannen kuva: Terje Rakke.

Kirjoja ulapalta -lukuhaastetta on vielä noin kuukauden päivät jäljellä! Syyskuun loppuun asti ehdit osallistua merikirjahaasteeseen, jossa pääset loppuarvontaan mukaan jo yhdellä luetulla kirjalla. Tarkemmat ohjeet ja lukuvinkkejä löydät haastepostauksestani. 

* * *

Henning Mankellin saaristoromaani Italialaiset kengät on odottanut lukemistaan hyllyssäni kauan. Hintalapun mukaan olen sen jostakin napannut mukaani kahdella eurolla.

Päähenkilö Fredrik elää erakkona Ruotsin ulkosaaristossa:

Saarilla asuvat ihmiset ovat harvoin kovaäänisiä tai puheliaita. Horisontti on siihen ihan liian suuri.

Keskeisin ihmiskontakti on äreä postimies, joka tulee useamman kerran viikossa veneellä tai hydrokopterilla miehen laituriin. Postia ei ole, mutta miehellä riittää luulosairauksia ja oireita esiteltäviksi. Frederik on nimittäin entinen lääkäri.

Talvella jäälle saaren eteen saapuu hahmo, erakon entinen rakastettu Harriet. Rollaattorin kanssa. Nainen vaatii erakkoa lunastamaan lupauksensa eli viemään hänet eräälle metsälammelle.

Kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä kaikki, mitä olin pitänyt varmana ja ratkaistuna, alkoi yhtäkkiä muuttua.

Ja niinhän siinä käy, että Norlannin metsistä löytyy paljon muutakin kuin jäinen lampi.

Italialaiset kengät on koukuttava ja inhimillinen romaani vanhenemisesta, rakkaudesta ja ystävyydestä. Jännitteitä ja vastattavia kysymyksiä riittää. Mikä oli se käänne, joka sai menestyvän kirurgin erakoitumaan? Miksi nuoruudenrakkaus ilmestyy jäälle?

Kaapeissa on luurankoja eli vierashuoneessa suuri muurahaiskeko. Se vain kasvaa vuosi vuodelta.

Nainen tuo erakolle kuoleman mutta myös elämän. Mitä tämä kryptinen lause tarkoittaa, selviää lukemalla!


Helmet 2024: 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa.


Henning Mankell: Italialaiset kengät. Otava 2007. 411 s. Alkuteos: Italienska skor 2006. Suom. Laura Jänisniemi.

Runoa suven päivään – Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

Kansi: Mikko Branders.

Hyvää runon ja suven päivää! Eino Leinon päivänäkin tunnetun teemapäivän kunniaksi kirjabloggaajat kirjoittavat tänään runokirjoista. Ankin kirjablogi organisoi haasteen, koska runot saavat nykyisellään harmillisen vähän huomiota blogeissa. Tänään tilanne on toinen!

Kesä ja meriaiheiset kirjat kuuluvat monen mielestä yhteen, ja aiempina kesinä järjestinkin Kirjoja ulapalta -lukuhaastetta. Tänä vuonna siihen eivät rahkeet riitä, mutta voihan merikirjoja ilman haastettakin lukea. 

Kaija Rantakarin Koko meren laajuus on huokoinen runokokoelma, jonka runoja ei ole nimetty. Teksti velloo säkeestä ja säkeistöstä toiseen kuin meren avaa, josta ei voi erottaa alkuja ja loppuja. Kokoelmassa meren mahti vertautuu ihmisten välisiin suhteisiin. Luin runoista intohimoa, etsimistä ja löytämistä, jonkin kartoittamattoman herättämää uteliaisuutta. 

Mitä kaikkea on meren pinnan alla? Samaa kysytään, kun tutustutaan toiseen ihmiseen. Entä mitä tarkoittaa se, kun tuntee toisen läpikohtaisin, joka sopukan? Onko se edes mahdollista? Kuin meressä, toisessa ihmisessä taitaa aina olla ne pimeät syvänteet, joihin ei ole pääsyä.

Kahden ihmisen välinen vetovoima on luonnonlain kaltainen ilmiö, vaikka sitä ei voikaan kaavoiksi purkaa. Siihen liittyy aina mystinen ja selittämätön puoli: /halu ei ole koskaan yksinkertaista/. Runoissa toistuvat yhteen painetut, levittyvät ja värisevät reidet. 

Kokoelma tulvii puhuttelevia ja ajattelemaan herätteleviä säkeistöjä, tässä niistä yksi:

vuorovedettömän maan käsitys vuorovesistä
on romanttinen
tasapaino on väärinkäsitys, kulutus kuluttaa

Vuorovesi-ilmiö on minun silmissäni kiehtova, koska sitä ei voi Suomessa juuri havaita. Kuivalla maalla nököttävät veneet ovat täällä tuttuja vain kuvista tai ulkomaanmatkoilta. Jos sen kanssa joutuisi elämään, ei siinä välttämättä olisi mitään kutkuttavaa, herättelevää, vaan se olisi elämää ohjaava tekijä siinä missä suomalaisille lumiset talvet. Vaikkapa australialaiselle ne taas ovat eksoottisia, romanttisiakin ehkä, mutta lumen kolaaminen hiki päässä aamuvarhaisella ennen töihin lähtöä ei aina ole yhtä juhlaa.

Viimeinen säe väittää, että tasapaino on väärinkäsitys. Jos ajatellaan vuorovettä, sen nousu- ja laskuvesi eli kaksi ääripäätä ei siis tarkoita harmoniaa. Onko jatkuva liike kuluttavaa? Säkeen voisi ajatella viittaavan myös ihmisen mielen sopusointuun, sillä kuluttamiseen perustuva elämäntapa voi rasittaa pankkitilin lisäksi mieltä.  

Koko meren laajuus on jaettu viiteen osaan, joista toisella ja neljännellä ei ole edes numeraalista nimeä. On siis ensimmäinen, kolmas ja viimeinen osa, ja kaksi nimetöntä jaksoa niiden välissä. Merillä ei ole rajoja, ei loppuja, mutta silti runokokoelmalla voi olla viimeinen osa.

Helmet 2023: 12. Kirjan nimi liittyy veteen.

Kaija Rantakari: Koko meren laajuus. Poesia 2018. 71 s. Lainasin kirjastosta.

Lyhyesti kahdesta merikirjasta: Koti ja Meren muisti

Karin Erlandssonin ja Petra Rautiaisen uutuuskirjoissa meri on kiinteä osa yksittäisen ihmisen ja yhteisön elämää, se ottaa ja antaa. Meri on koti, se mahdollistaa asumisen rakkaassa ympäristössä. Meri kantaa historiaa, se muistaa ja sillä on ihmistä syvempää viisautta. Koti ja Meren muisti sopivat mainiosti Kirjoja ulapalta -haasteeseen.

Karin Erlandsson: Koti

S&S 2022. 287 s. Lainasin kirjastosta.

Alkuteos: Hem. Suom. Katariina Kallio.  

Karin Erlandssonin Koti yllätti minut muodollaan. Ahvenanmaalaisten historiaa 800-luvulta nykyaikaan valottava romaani ei ollutkaan paksu ja tiivis järkäle, vaan alle 300-sivuinen ja ilmavasti taitettu. Kymmenestä tarinasta koostuva teos on mosaiikkimainen ja helppolukuinen.

Maailmanmeno on muuttunut vuosisatojen varrella, mutta moni seikka on säilynyt: ahvenanmaalaiset saavat elinkeinonsa pitkälti merestä ja merenkulusta, ja kotiin odottamaan jäävän osa on raskas. Kaikki eivät palaa, jotkut palaavat muuttuneina. Ikiaikaisen kalastuksen rinnalle ovat tulleet työt auto- ja matkustajalautoilla.

Uteliasta lukijaa lämmittää kirjan lopun lähdeluettelo ja listaus siitä, mihin historiallisiin faktoihin mikäkin novellimainen tarina pohjaa.

Helmet 2022: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja.

* * *

Petra Rautiainen: Meren muisti

Otava 2022. 207 s. Lainasin kirjastosta.

Petra Rautiaisen Meren muisti on vetävä toisinkoinen ihmisen ja luonnon suhteesta, perhesalaisuuksista ja ilmastonmuutoksesta.

Eletään 1980-lukua, ja kotiseudulleen Norjan Ruijaan palaava amerikkalaistunut Aapa on mukana luomassa öljynporauksen menestystarinaa dokumentin käsikirjoittajana. Onnettomuudet ja ilmastoseuraukset häivytetään.

Todellisuus ei koostu faktoista – se koostuu tarinoista.

Kotiinpaluu pakottaa Aapan kohtaamaan oman menneisyytensä, johon kuuluu hänet kasvattanut, nyt kuolemaa tekevä ämmi eli isoäiti. Aapan perhe on kveenejä eli Ruijaan muuttaneita suomalaisia.

Kotikylässä maisemaa hallitsee suuri valaan luuranko, joka liittyy Aapan vuosikymmeniä sitten kuolleeseen äitiin ja salaperäiseen onnettomuuteen. Tarinan jännite rakentuu pitkälti menneisyyden selvittämisen ympärille. Aapalla on arpensa syystä, jota oluen kittaaminenkaan ei saa unohtamaan.


Helmet 2022: 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön.

Luonnonvoimia ja mystiikkaa – Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä

 

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2022. 183 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pertti Saloheimon Meren ja tulivuoren välissä on avaukseni tämänvuotiseen Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Kirja päätyi lukupinooni täysin nimen perusteella, joten luvassa oli yllättymistä pienoisromaanin verran.

Päähenkilö on biologi, joka matkustaa syrjäiseen kaupunkiin tekemään tutkimusta. Kaupunki on hankalasti vain lentoveneellä saavutettavissa, koska se sijaitsee kirjan nimen mukaisesti rakentunut meren ja tulivuoren välimaastoon. 

Mies tekee tutkimusmatkoja läheiseen viidakkoon ja kiinnostuu myös salaperäisistä luostarin raunioista. Hän kerää laboratorioonsa lajitelman eläimiä koekäyttöön ja tarkkailtaviksi ja raportoi työstään Akatemialle. Paikallinen opaspoika auttaa miestä, ja talon miehelle vuokrannut Martha pitää talon siistinä. Varhain vanhempansa menettänyt Maria alkaa viihtyä miehen seurassa.

Mies keskittyy maaeläimiin, sillä meri ei kuulu hänen toimeksiantoonsa, mutta meri pilkahtelee tekstissä siellä täällä. Ultramariininsinisenä ja toisinaan levästä punaisena välkkyvä meri houkuttelee, eritoten sen rannalla makaava rahtilaivan hylky:

Joskus öisellä rannalla kulkiessani kimaltava meri vetää minua vastustamattomasti puoleensa, ja vasta polvieni kastuessa huomaan kahlanneeni mereen. Silloin olen ollut näkevinäni laivanhylyn komentosillalta valoa, mutta se lienee vain kuun heijastusta – –

Realistinen, päiväkirjamuotoon puettu kerronta ottaa maagisia loikkia, kun mukaan saadaan mekaanisia kuoriaisia ja puhuva paviaani sekä viinin voimalla vieraalla kielellä puheliaaksi heittäytyvä munkki. Kun tapahtuu onnettomuuksia, miehen sivullisuus yhteisössä korostuu. Naakkojen parvi on epäilyttävän kiinnostunut miehen liikkeistä. 

Kaupungin sijainti avaa väyliä tulkinnoille. Kahden luonnonmahdin puristuksissa maaginen ja realistinen kohtaavat, samoin luonnontiede ja yliluonnollinen miehen elämässä. Luonnontieteilijämiehen mieleen hiipii epäilys: onko kaikki sittenkään tieteellä selitettävissä? Lukijan mielessä myllertää niin ikään: mikä on kuumehourailua, mikä unta, entä minkälainen olisi vain olemiseen keskittyvä iankaikkisuus? 

Enpä tosiaan arvannut, mitä Saloheimon pienoisromaanin kansien välistä löytyykään: aivan kuin Murakami kohtaisi Haahtelan! Mystistä, vähän vinksahtanutta, kiehtovaa –  ja runollisen napakassa muodossa.

Helmet 2022: 34. Kirjailijan nimessä on luontosana.

Lauantain lyhärit: Merikirjojen kolmikko

Tämän vuoden Kirjoja ulapalta -haaste lähenee loppuaan. Lokakuun loppuun asti on aikaa lukea ja blogata tai muuten esitellä somessa meriaiheisia kirjoja. 

Haaste-emäntänä olen ollut luvattoman laiska postailemaan lukemistani merikirjoista, joten nyt on korkea aika ottaa loppukiri! Tässä siis lyhyehkösti ajatuksiani kolmesta tämän vuoden haasteaikana lukemastani kirjasta. 

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri: neljä lyyristä esseetä

Alkuteos: Havet. Suom. Asko Sahlberg.

Teos 2012. 170 s.

Kansi: Maria Appelberg.
Luin ensin kirjaston kirjan,
sitten ostin oman kappaleen.

Heinäkuun alussa osallistuin Kustavissa Volter Kilpi -kirjallisuusviikolle, ja yksi eniten odottamistani esityksistä oli Monika Fagerholmin puheenvuoro otsikolla "Merestä". Tuo esitelmä sai minut ymmärtämään tämän Meri-kirjan luonnetta paremmin, lyyrinen essee kun oli minulle ennestään vieras lajityyppi.

Meren lyyriset esseet ovat eräänlaisia genrehybridejä: teksteissä on mukana faktaa ja fiktiota esimerkiksi kirjailijahaastattelujen, tarinoiden ja muistojen muodossa. Jokaisessa neljässä tekstissä on nämä osa-alueet mukana, eikä tekstistä voi erottaa, kumpi kirjailija on sanat tuottanut.

Esseissä merta tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, ja niissä kietoutuvat yhteen pohdinnat ihmisen ja meren suhteesta. Meri antaa esimerkiksi taiteilijalle paljon, mutta hetkessä se voi myös ottaa. Kirja on mitaltaan maltillinen, mutta se sisältää laajalle kurottelevia pohdintoja. Esseet kestävät monia lukukertoja, oikeastaan vaativat niitä. Lopun lähdeluettelo antaa mahdollisuuden jatkaa löytöretkiä.

Lyyriset esseet Peterzensin vierassatamassa.

Helmet-lukuhaaste: 26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan. Ostin kirjan Kustavista, ja niin teki moni muukin, niinpä näin kirjan lukijoitakin.

* * *

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Otava 2018. 461 s.

Kansi: Anna Lehtonen.

Eletään 1600-luvun viimeisiä vuosikymmeniä. Nuori Angus varttuu Saint Helenan saarella ja päätyy saarella piipahtaneen Edmond Halleyn oppipojaksi. Tähtitieteilijän neuvojen ohjaamana Angus merkitsee muistiin tähtiä öisin ja laskee lintuja päivisin. Angus suhtautuu tehtäviinsä vakavasti.

Saaren pastori on pojan mentori ja käy yhä läheisemmäksi muunkin perheen kanssa. Angus on tiedonjanoinen, utelias ja rohkea. Hän haluaa innolla oppia lukemista, kirjoittamista, filosofiaa, tähtitiedettä. Kun tilanne Saint Helenalla kiristyy ja aukeaa mahdollisuus lähteä vaaralliselle merimatkalle viemään sanaa tapahtumista Englantiin, Angus on valmis. Seuraa vellova merimatka salamatkustajana, jonka jälkeen vielä pitäisi löytää herra Halley Lontoosta.

Lukija saa tietää tapahtumista minäkertoja-Anguksen kokemusmaailman kautta. Ajallisesti lähestytään valistuksen aikaa, ja mukana on paljon uskon, tiedon ja tietämisen pohdintoja:

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukana. Niitten kautta tulee tietäminen jota on kahdenlaista. Ympärillä on näkyvää ja mitattavaa mutta ajatuksissa on näkymätöntä jota ei voi vielä mitata. Uuden keksiminen on sellaista minkä voi mitata sitten kun löytää mittaamiseen tavan. Sillä lailla tietäminen kasvaa pelkistä ajatuksista kokeitten tekemiseen ja laskemiseen numeroilla ja laskumerkeillä paperille. 

Nuori ja naiivi poika kokee kolauksia matkallaan, mutta koko ajan hän imee tietoa itseensä. Onnekaskin hän on, monissa käänteissä hän melkein pääsee hengestään, mutta vain melkein. Tänä syksynä Anguksen tarina sai jo jatkoa Merenpeitto-romaanilla, jonka aion lukea sopivan hetken tullen. Jatko-osan lisäksi Taivaanpallo houkuttelee tutustumaan Saint Helenan historiaan tarkemmin. Lukiessani mieleeni palasi Marjaana Kurton Tristania, joka sijoittuu Tristan da Cunhalle, niin ikään Britannian merentakaiselle hallintoalueelle.

Helmet-lukuhaaste: 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.

* * *

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Alkuteos: Seglats i september. Suom. Marja Kyrö.

Tammi 2011. 120 s.

Kirja oli yksi matkakirjoistani
syksyisellä Itämeren ylittävällä laivamatkalla.

Syksy on jo pitkällä, kun Olof ja Harald lähtevät purjehtimaan Olofin Alkyone-purjeveneellä. Miehillä on kipeä, yhteinen menneisyys, johon liittyy purjeveneitä, nainen nimeltä Elin ja selvittämättömiä asioita. On siis outoa, että Harald soittaa juuri Olofille ja pyytää päästä purjehtimaan vielä yhden kerran. Purjehdukselta palaa kotisatamaan vain toinen miehistä. 

Ensin versionsa tapahtumista kertoo Olof, sitten ääneen pääsee Harald kirjeen muodossa. Arvoituksellinen pienoisromaani herättää lukijan mielessä jatkuvasti uusia kysymyksiä, kun tiedonmurusten perusteella tapahtumien kulku hahmottuu ja hämärtyy vuorotellen. Oliko se sittenkin Harald, joka ehdotti matkaa? Miten asiat oikeastaan menivät Elinin kanssa, mitä hän todella halusi? Myös veneessä mukana ollut ase ja lääkkeet herättävät kysymyksiä. Joihinkin kysymyksiin Bargum tarjoaa vastauksen, mutta ei kaikkiin. 

Bargum kuvaa vähäeleisen kauniisti merta, luontoa ja ihmisten välisiä suhteita. Minimalistinen mysteeri pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti. Kirja jättää jälkeensä syksyisen haikeuden.

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua.

Inka Nousiainen: Mustarastas

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2019. 73 s. e-kirjana.
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 4½/5.


Eletään vuotta 1989, kun 17-vuotias Juha lähtee kahden kaverinsa kanssa risteilylle Vaasasta Ruotsiin. Tunnelmaa on kohotettu koko edellinen viikko, vaatteet valittu huolella. Reissulta palaa kotiin vain kaksi poikaa ja Juhan keltainen reppu. Juha on kadonnut.

Alkaa läheisten vuosia kestävä piina. Mitä on tapahtunut? Onko Juha pudonnut laivalta mereen vahingossa, entä jos hän onkin hypännyt tahallaan? Onko joku tehnyt Juhalle jotakin pahaa? Erilaisia skenaarioita on loputtomasti.

Ajan jäsennys muuttuu, on aika ennen katoamista ja aika sen jälkeen. Tapahtumia kertoo Eeva, nyt jo aikuinen pikkusisko. Hän osoittaa sanansa kadonneelle Juhalle:

Kun meren kohtaa ensimmäisen kerran, sen kyllä muistaa. Mä kohtasin meren ensimmäisen kerran kun sun katoamisesta oli kulunut yli vuosi. Mietin sitä nyt kun katson merta ikkunassa. Tuo meri tuossa yhdistyy siihen mereen, jonka mä kohtasin, ja se yhdistyy siihen mereen, johon sä katosit.

Nousiainen kuvaa koskettavasti perheenjäsenten reaktioita. On hetkiä, jolloin sisällä tuntuu kuolleelta, on hetkiä, jolloin itketään kuorossa. Eeva pohtii paljon, miksei mennyt Juhan lähtöaamuna hyvästelemään, vaan vain loikoi sängyllään, kun veli lähti kohtalokkaalle reissulle. Tällaisia kysymyksiä voi kelata läpi tuhansia kertoja, eikä oikeaa vastausta löydy.

Juha katosi risteilyllä, joten merellä on suuri merkitys tarinassa. Onhan meri mitä ilmeisimmin Juhan hauta.

Meren kanssa ei leikitä, se oli selvää. Meri tekee niin kuin tahtoo ja pitää itsellään sen, minkä haluaa. Tuntui huimalta ajatella, millainen voima sillä oli. Ja miten vanha se oli ja miten kauas se jatkui ja mitä kaikkea se syliinsä kätki, sinutkin jossain.

– – –

Onkohan olemassa ketään, joka ei merta katsoessaan ajattelisi vakavia? Ketään, koka ei tuntisi kaipuuta tai jonka ajatukset eivät jotenkin eksyisi äärettömyyteen? 

Kun vuosien kuluttua rannalta löytyy ihmisen leukaluu, toiveet heräävät. Saadaanko vihdoin tietää, mitä Juhalle kävi?

Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on nopealukuinen. Silmäkulmat kostuvat, mutta kurkkua ei kurista. Ehkä tekstin puhekielisyys osaltaan hieman keventää lukukokemusta. Ja onhan tapahtuneesta aikaa kolmisenkymmentä vuotta. Kertoja ei ole enää vereslihalla, vaikka muistot ovatkin tärkeitä. Aika loiventaa surua, tekee siitä kaipausta.

Kirja pohjautuu Eeva Soivion perhetragediaan. Näyttelijänä työskentelevä Soivio esitti veljen katoamisesta kertovaa monologia pari vuotta sitten näyttämöllä, ja nyt kirjailija Inka Nousiainen on muokannut tarinasta tämän romaanin. Tämä kuvio selvisi minulle vasta lukemisen jälkeen. Lukiessani mietin, kirjoittaako Nousiainen omista kokemuksistaan, koska tarina tuntui alusta asti niin aidolta. Samalla muistelin, että olisin kuullut veljen katoamisesta laivalla ennenkin – varmaankin pari vuotta sitten luin lehdestä Soivion monologista.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi, sillä tarinassa seurataan Eevan varttumista suuren surun kanssa. Meren keskeisen roolin vuoksi kirja sopii myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. 

Keskiviikkoklassikko: Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Elli-koiran kanssa olemme tuulta paossa huvimajassa,
joka on juuri oikea paikka kirjoittaa tästä kirjasta.

WSOY 1965. 5 t 46 min. 182 s.
Alkuteos: Pappan och havet (1965).
Suom. Laila Järvinen.
Lukija: Ahti Jokinen
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena / lainasin kirjastosta.

Pian on jo kulunut neljä vuotta Tove Jansson -lukumaratonistani, jolloin urakoin vuorokauden aikana neljä muumi-romaania ja muita Janssonin kirjoja. Muumi-romaaneista luin tuolloin kolme ensimmäistä (Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu) ja viidennen (Vaarallinen juhannus). Muumipappa ja meri on romaaneista seitsemäs.

Muutaman vuoden takainen Jansson-maraton syvensi ymmärtämystäni muumeista, joka oli aiemmin perustunut lähinnä japanilaiseen Muumilaakson tarinoita -animaatioon. Muumipappa ja meri pääsi silti yllättämään syvällisyydellään. Siinä käsitellään muun muassa pelkoja, erilaisuutta, yksinäisyyttä ja vanhempien ja lasten suhteita pehmeästi tassuttelevan muumiperheen vaiheiden kautta. Kirja on mainiota luettavaa siis myös aikuisille, vaikka se lastenkirja onkin.

Tarina lähtee liikkeelle Muumipapan tarpeettomuuden tunteista. Perhe tuntuu selviytyvän erilaisista tilanteista ilman Pappaa, häntä ei tarvita edes uhkaavan metsäpalon sammuttamiseen. Myös kesän päättyminen harmittaa. Muumipappa päättää, että perhe muuttaa majakkasaareen, kauas ulkosaaristoon. Seikkailu-nimiseen veneeseen pakkautuvat Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy.

Pitkän merimatkan jälkeen perhe saapuu majakkasaarelle ja asettuu asumaan majakkaan.
Majakanvartija näyttää kadonneen, ja saarella asustaa vain yrmy kalastaja, jolta ei juuri vastauksia tervehdyksiin ja kysymyksiin heru. Pappa keksii itselleen erilaisia projekteja ja yrittää saada majakkaa toimimaan. Muumimamma ikävöi kotilaaksoaan ja maalaa majakan seinille puutarhaa tarvikkeilla, jotka löytää majakan ullakolta: verkkoväreillä, venemönjällä ja kimröökillä*. Saaren maasto on haasteellista innokkaalle puutarhurille, eikä Mamma saa villiruusuja viihtymään penkeissään.

Pikku Myy on tutussa televisiosarjassakin ilkikurinen, mutta tässä kirjassa hän on todella ilkeä muurahaisia polttoöljyllä tuhoava ja pahanilkisiä kommentteja suoltava riiviö. Kaikki hahmot ovat ajoittain yksinäisiä tavallaan, mutta surullisinta kirjassa on Muumipeikko. Mammakin keskittyy lähinnä puutarhan perustamiseen eikä tahdo huomata poikansa kipuilua. Merihevosia ihasteleva ja Mörköä rannassa salaa tapaava Muumipeikko muuttaa lopulta pois majakasta salaiseen paikkaansa.

Perhe elää saarella, jota ympäröi meri. Perhe tekee havaintoja erityisesti vedenkorkeudesta ja tuulista.

Eräänä yönä juuri ennen aamunsarastusta äiti heräsi majakan ympärillä vallitsevaan hiljaisuuteen. Tuuli oli yhtäkkiä tyyntynyt, niin kuin joskus käy sen kääntyessä.
     Äiti makasi kauan kuunnellen.
     Kaukaa meren pimeydestä alkoi hiljalleen nousta uusi tuuli. Äiti kuuli sen lähestyvän, se tuli vedenpintaa pitkin kuin kävellen, ei kuulunut aaltojen ääntä vaan ainoastaan tuulen. Se vahvistui tasaisesti, nyt se ylti jo saareen asti. Avoin ikkuna lonksutti saranoillaan.

Muumit tuntevat meren voiman ja kunnioittavat sitä. Samaan aikaan meressä on jotakin selittämätöntä. Pappa toteaa:

On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. En voi rakastaa tätä saarta ellen pidä merestä.

Sadusta kun on kyse, niin tietenkin majakanvartijan mysteeri selviää ja yhteisen ponnistelun jälkeen perheen välit paranevat.

Leppoisalta vaikuttava muumikirja herätti myös kriittisiä ajatuksia. Kun muumit saapuvat saarelle, Pappa nimeää sen hyvin nopeasti omakseen. Seurue käyttäytyy kuin valtaajien joukko. Kiukuttelevan Papan käytös on myös välillä rasittavaa. Hän ei esimerkiksi anna Muumimamman tehdä juuri mitään, vaan sysää tämän jatkuvasti syrjään. Tähän Mamma aina toteaa jotakin "Tietenkin, kultaseni" -tyyppistä.

Äänikirjan lukija eläytyy kirjan hahmoihin ja lukee näiden repliikit erilaisilla äänillä. Tämä elävöittää toki kuuntelukokemusta, mutta välillä myös hankaloittaa sitä, kun hiljaisimmat puheenvuorot tahtovat jäädä kuulematta. Luin kirjan loppuun painettuna, koska en enää jaksanut temppuilla vaihtelevan äänenvoimakkuuden kanssa. 

Huomasin pitäväni kirjasta paljon enemmän, kun luin sitä itse, ja puhelimen muistiin alkoi kertyä kiehtovia lainauksia. Vakavamielisen tarinan lomassa on myös huumoria:

Nyt isä ja Muumipeikko seisoivat majakan juurella ja käänsivät kuononsa ylöspäin, täältä katsoen he näyttivät isoilta päärynöiltä.

Tällaiset mehevät kuvailut menevät helposti ohi, kun kuuntelee äänikirjaa. Kirja on täynnä mietelauseiksi soveltuvia lausahduksia, ja usein ne kuullaan Muumimamman suusta:

Vaihtelu on välttämätöntä. Muuten sitä tottuu liikaa toisiinsa ja kaikki on samanlaista, eikö niin, kultaseni? 

Kirjan lukemista painettuna puoltaa myös se, että silloin lukija saa nauttia Janssonin mainiosta kuvituksesta!

Muumimamma lääkitsee koti-ikäväänsä
maalaamalla majakan seinille puutarhaa.
Kirjan kuvitusta.

Muumipappa ja meri valikoitui luettavakseni juuri nyt meneillään olevan Kirjoja ulapalta -haasteen ansiosta. Kuuntelin ja luin kirjaa mökkisaaressamme, joten pystyin samastumaan muumien mietteisiin kiinnostavasta ja mystisestä merestä ‒ ja erityisesti Mamman haasteisiin saaristopuutarhansa kanssa! En osaa sanoa Muumipapan varmuudella, kuinka monen boforin voimalla tänään puhaltaa, mutta niin navakasti kuitenkin, että kultaisennoutajan korvat lepattavat ja minäkin pidän vapaaillan puutarhahommistani.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

*Kimrööki eli noki-, lamppu- tai hiilimusta on hienojakoista puhdasta hiiltä, jota valmistetaan kuivatislaamalla tai asetyleeniä käyttäen hiilipitoisista aineista. Kimröökiä käytetään vahvistavana seosaineena renkaissa ja muissa kumituotteissa sekä mustana väriaineenamaaleissa, painoväreissä ja elintarvikkeissa. (Wikipedia)

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Kansi: Sanna Mander.

Gummerus 2018. 312 s.
Alkuteos: Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom 
fire årstider (2015).
Suom. Katriina Huttunen.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Norjalaisen Morten A. Strøksnesin vastikään suomennettu Merikirja on veikeä ja vetävästi kirjoitettu tietokirja, joka yhdistelee luontevasti omakohtaisia kokemuksia ja faktoja. Merikirja on Strøksnesin kahdeksas kirja, ja sille on myönnetty Brage-palkinto vuonna 2015 ja norjalaisten kirjabloggaajien palkinto 2016. Merikirja on ensimmäinen Strøksnesilta suomennettu teos, ja yhteensä se on käännetty yli 20 kielelle.

Kirjan omalaatuinen alaotsikko, Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana, kertoo ytimekkäästi, mistä Merikirjassa on kyse. Merellä siis ollaan, tarkemmin sanottuna Lofoottien ja Bodøn välisellä merialueella Länsivuonossa Pohjois-Norjassa. Siellä sijaitsee pieni majakkasaari Skrova, kalasatama ulkosaaristossa.

Oslossa asuva kirjailija Morten vierailee usein Skrovassa ystävänsä Hugon luona. Hugo on taiteilija, joka asuttaa vanhaa kalatehdasta ja kalaöljynkeittämöä vaimonsa Metten kanssa. Hugo on saanut Mortenin mukaan hurjaan haasteeseen: miehet yrittävät pyydystää jäähain, joka voi kasvaa isommaksi kuin valkohai ja elää satavuotiaaksi, parhaimmillaan kenties jopa viisisataavuotiaaksi. Aluksena heillä on Hugon RIB-vene, kumivene kyllä, mutta ei ehkä sellainen kumivene, jota ensimmäiseksi tulisi kumiveneestä puhuttaessa ajatelleeksi, vaan ihan merikelpoinen paatti.

Helppo ei miesten haihaaste ole, sillä niin monen asian tulee osua kohdalleen: sään, syötin, syönnin, ajoituksen. Kirjassa Morten matkaa Hugon luo neljä kertaa eri vuodenaikoina, joten miehet ovat liikkeellä monenlaisissa sääolosuhteissa. Kalastusreissuillaan miehet kertovat tarinoita toisilleen ja kohtaavat sykähdyttäviä luontokappaleita, kuten valtavan kaskelotin.

Hain pyydystys on koko teoksen läpäisevä pääjuoni, joten kirjaa voi lukea jännittävänä eräseikkailuna ‒ saadaanko hai kiinni? Tämä on kuitenkin vain yksi taso. Strøksnes uppoutuu kirjassa myös alueen historiaan, kalastustraditioihin, meribiologiaan, ekologiaan, mytologiaan ja aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen. Kaikkea tätä yhdistää yksi ja sama päähenkilö: meri.

Strøksnes havainnollistaa asioiden mittasuhteita. Maapallosta yli 70 % on meren peitossa, ja pari miljardia vuotta sitten se oli kokonaan veden peittämä. Meri kätkee syvyyksiinsä mielettömän eläväisen maailman, josta tiedämme melko vähän. Mitä kaikkea satojen ja tuhansien metrien syvyydessä onkaan! Suurin osa maapallon eliöistä elää vedessä, ja aina vain löydetään uusia lajeja.

Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä.

Ihminen on meren mittakaavassa pieni tekijä, jonka teoilla on valitettavan suuret vaikutukset. Massiiviset jätepyörteet, pohjatroolaus ja lähes sukupuuttoon pyydetyt valaslajit ovat pysäyttäviä esimerkkejä ihmisen merta vahingoittavista teoista. Näiden ja monien muiden surullisten faktojen vastapainoksi Strøksnes ilahduttaa lukijaa onneksi myös hauskalla tiedolla. Esimerkiksi meren syvyyksissä ei ole niin pimeää kuin ensin voisi luulla. Monet syvänmeren kalat kommunikoivat ja saalistavat biologisten valojen avulla ‒ välkehtivät kalat kuulostavat varsin satumaisilta.

Rimbaudin runoista vaikuttunut kirjailija yltyy itsekin runolliseksi kuvatessaan sukelluskokemustaan:

‒ ‒ kylven meren runossa ja ajaudun ohi purjealusten, joiden purjaat ovat revenneet, sinne missä kaskelotit uivat hymyillen pohjaa pitkin etsiessään jättiläiskalmareita, joilla on lautasen kokoiset silmät ja vilkkuvat lonkerot, läpi maksoittuneen violetin väristen säkenöivien korallimetsien, joissa pääkalloista pujahtelee niljakkaita ankeriaita päässään levävyyhtiä. Virta kuljettaa minut pitkin syvännettä, jossa sillivalaat laulavat moniäänisesti syvän valittavaa merilaulua. Ylhäältä kuuluu turskantoukkien hillittyä hyräilyä merihevosten trumpetintöräysten välillä, hummerit tanssivat piirissä keskellään ruijanpallas ja kampeloita, jotka taputtelevat tahtia pyrstöllään. Möhkäkalat pysyttelevät vedessä hievahtamatta valaisten jättiläishaiden ammottavia kitoja. Rauskut lentävät ohi muodostelmassa kuin häivelentokoneet hyökätessään.

Strøksnesin kirja on juuri sellainen tietokirja, jonka seurassa viihdyn parhaiten: saan oppia, eläytyä ja vähän jännittääkin tarinan edetessä. Siinä yhdistyvät tieto, tunne ja kokemus. Merikirjassa on erilaisia vaiheita: välillä on tyventä, välillä tunnelma tihenee kuin myrsky. Koko ajan tarina kuitenkin virtaa vaivatta.

Mikä olisikaan osuvampi teos avaamaan omalta osaltani Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen kuin kirja nimeltä Merikirja? Ihan puhdas sattuma tämä ajoitus ei ole, sillä päätin korkata haasteen tällä kirjalla, kun ensimmäistä kertaa kuulin teoksesta. Meriaiheisen lukuhaasteen idea oli hautunut ajatuksissani jo vuoden, ja tieto näin kiehtovan oloisesta kirjasta antoi loppusysäyksen toteuttaa haastesuunnitelmat. Tästä on hyvä jatkaa muihin merikirjoihin! 

Mukaan Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen voit liittyä täällä. Mukaan ovat tervetulleita aivan kaikki merellisistä tarinoista kiinnostuneet: osallistua voi omassa blogissa tai sitten muussa somekanavassa. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan luonnollisesti kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri.

Marianna Kurtto: Tristania (2017)

Kansi: Anna Makkonen.

Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 331.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Marianna Kurton ensimmäisen romaanin miljöö kutkuttaa mielikuvitusta: keskellä Atlantin valtamerta sijaitsee tuliperäinen Tristan da Cunhan saari, jolta on tuhansia kilometrejä matkaa lähimmälle asutulle saarelle. 264 asukkaan saarella eletään kalastuksesta ja odotetaan aina laivaa näkyväksi horisonttiin. Elämä karulla saarella on puutetta ja taistelua. Vuonna 1961 saaren tulivuori purkautuu ja asukkaat evakuoidaan Britanniaan.

Omalaatuinen miljöö ja historialliset faktat ovat perustana tarinalle, joka rakentuu usean näkökulman kautta. Keskeiseksi nousee Lars, hänen perheensä ja hänen valintansa. Lars kärsii saarella kaukokaipuusta: vaimo Lise ja pikkupoika Jon saarella jäävät, kun hän rakastuu matkallaan Englannissa kukkakaupan myyjään, Yvonneen. Perhe luulee Larsin kuolleen, koska yhteyksiä mantereelle ei juuri ole. Huoli ensimmäisestä perheestä nousee pintaan, kun Lars lukee lehdestä kotisaaren tulivuoren purkautuneen.

Saari on aina Larsin koti, vaikka hän on kilometreissä mitaten kaukana sieltä. Saaren muistot ja tuntu eivät lähde miehestä:

Tulen saarelta, jossa hiekka on mustaa. Täällä hiekka on vaalea ja kylmää, se tuntuu karhealta kädessä. Ihmiset täällä ovat äänekkäitä ja painavia, linnut pieniä kuin lapsen nyrkki. Ne rakentavat hauraita pesiään ja suojelevat luitaan auringolta, tuulelta jota tuskin tuuleksi voi nimittää. Täällä vesi tulee putkista joissa kylmä on eroteltu kuumasta, liha tulee kauppiaalta joka käärii sen paksuun paperiin. Maito kolahtaa kuistille pullossa eikä kukaan kuivata härännahkaa auringossa, jotta siitä saataisiin talveksi perheelle kengät - perheellä on jo kengät, monta paksupohjaista paria. Ja kun talvi tulee, taivas roiskii päällemme veden olomuotoja, joista vedestä elävä saareni ei uneksi.
          Minun saarellani vesi on vettä ja sumu sumua, ja pöydissä on suomustuksen jäljet.

Larsin perheen vaiheisiin kietoutuu useita henkilöitä, ja tarina maustuu kostolla ja salaisuuksilla. Eri näkökulmat ja vähitellen jaetut tiedonmuruset pitävät lukijan valppaana. Jätän juonen kuvauksen tarkoituksella tässä vähiin ja kryptiseksi, koska jokainen voi lukea ja nauttia koukuttavasta tarinasta itse.

Pidän Kurton tekstin rytmistä, tarina etenee hyvin. Ennen Tristaniaa Kurtto on julkaissut viisi runokokoelmaa, ja runoilijan tausta näkyy romaanin kielessä elävinä ja tarkkoina kielikuvina. Romaanin taustalla on vuosien taustatyö, mikä ei näy lopputuloksessa asetelmallisuutena tai rönsyinä. Kokonaisuus on hiottu ja hengittävä.

Tristaniassa on sellaista oivaltavuutta, kielellistä taituruutta ja tarinan kuljetuksen magiaa, että sain sen äärellä kylmiä väreitä. Kurton kirja on mielestäni tämän vuoden parhaimmistoa, joten olin hieman harmissani, ettei se edennyt Finlandia-mittelöissä finaaliin. No, oma makuni ei useinkaan ole yhtäläinen raatien kanssa, joten tein oman varjolistani, jolle nostin Kurton uutuuden. Aion hankkia kirjan omaan hyllyyn, sillä tämä on saatava lukea uudelleen!

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (2017)

Kansi: Anna Makkonen.

Kustantaja: Atena.
Sivumäärä: 284.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Ben Kallandin esikoisromaani Vien sinut kotiin kertoo perhesuhteista, sisarusten välisistä siteistä, musiikista, elämästä uskonnollisessa yhteisössä ja valtapeleistä liikkeen johtopaikoilla. Kalland kirjoittaa itselleen tutusta uskonyhteisöstä, Jehovan todistajista. Vuonna 1959 syntynyt Kalland eli liikkeen parissa lapsuutensa ja nuoruutensa. Vaikka romaani ei olekaan omaelämäkerrallinen, on siinä siis jonkinlaista omakohtaisuutta. Tämä yhdistettynä vähemmän esillä olleen uskonnollisen yhteisön kuvaukseen sai minut kiinnostumaan, ja vielä kun romaanin esittelytekstissä mainittiin kesät Porkkalanniemessä, tiesin, että tämän haluan lukea.

Kertojana toimii Markus, joka varttuu uskonnollisessa perheessä kolmen siskonsa, Ellenin, Carolan ja Sofian, kanssa. Markus poimii muistoistaan palasia ja rakentaa niistä perheensä tarinan. Fragmenteissa lomittuvat uskonnon värittämä lapsuus Helsingissä, muistot perheen mökiltä Porkkalanniemestä ja Markuksen aikuiselämän vaiheet Yhdysvalloissa, Jehovan todistajien Brooklynin-toimiston työllistämänä.

Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnan voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon. 

Sisaruksista erityisesti Ellen ja hänen kohtalonsa ovat Markuksen kertoman keskiössä, Markus kertoo Ellenin tarinan. Ellen oli huippulahjakas viulisti, joka soitti jo lapsena sinfoniaorkestereiden solistina. Jotakin on kuitenkin tapahtunut, sillä Ellenin viulu ei enää soi ja Markuskin on viettänyt viimeiset vuosikymmenet ulkomailla.  Markus on juuri tekemäisillään läpimurtoa organisaation huipulla, kun hän kuulee Sofia-siskon kuolleen Suomessa. Edessä on Suomen-matka, jonka alla hän vielä saa viestin naiselta, joka väittää olevansa Markuksen tytär. Tulee aika kohdata menneisyyden haamut.

Kirjan jännite rakentuu monien avointen kysymysten varaan: Miksi perhe hajosi? Mitä Ellenille on tapahtunut? Miten Sofia kuoli? Miksi Carola erkaantui liikkeestä ja sitä myötä perheestä? Kuka on nainen, joka väittää olevansa Markuksen tytär? Tarina ei etene kronologisesti, vaan takaumat ja nykyhetken kuvaukset vuorottelevat.

Markuksen Brooklynin-vuosien kuvaus on mielenkiintoinen selonteko uskonnollisen organisaation toiminnasta. Toimintaa ei aina ohjaa uskonnollinen johdatus, vaan yksilön pyrkimys saada paremmat asemat valtapelissä. Patriarkaalisessa yhteisössä miehet ovat johtajia niin seurakunnassa kuin kotona. Näin ollen naisen asema on heikko, minkä kuvaus on paikoin hyytävää luettavaa. Esimerkiksi raiskauksen uhri erotetaan yhteisöstä, koska seksuaalirikosta pidetään naisen vikana.

Todistajien elämää ohjailee hurja joukko sääntöjä, joita jokainen seuraa ja tulkitsee omalla, parhaaksi katsomallaan tavalla:

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.

Kulissien ylläpito on tärkeää. Kodin ongelmia ei levitellä ulkopuolelle, likapyykki pestään aina kotona.

Myönnän, että aivan aluksi kirja tuntui sirpaleiselta enkä oikein tahtonut saada kiinni Kallandin lauseista. En kuitenkaan luovuttanut, ja hyvä niin, sillä alkuvaikeuksien jälkeen huomasin, että kirja on todellinen taidonnäyte. Muutaman kymmenen sivun takeltelun jälkeen olin jo niin syvällä Douglasin perheen elämässä, että en malttanut jättää kirjaa sivuun hetkeksikään.

Tarinan palaset loksahtelevat pikkuhiljaa paikalleen. Kalland jättää lukijalle sopivasti pääteltävää ja oivallettavaa. Vien sinut kotiin voisi toimia hyvin lukupiirikirjana, koska ratkaisuista ja henkilöistä tekisi lukemisen jälkeen mieli puhua jonkun kanssa.

Kalland ottaa tällä romaanillaan tyylikkäästi paikkansa omakohtaisista kokemuksista ponnistavien ja uskonyhteisöistä kertovien kotimaisten kirjojen joukossa Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret kaikuisivat -romaanin rinnalla. Nämä kaikki kolme teosta ovat tehneet minuun vaikutuksen, kukin omalla tavallaan, ja auttaneet ymmärtämään tiukan uskonnollisen yhteisön keskellä elämistä.

Vien sinut kotiin julkaistiin pari viikkoa sitten, ja se on jo saanut roimasti blogihuomiota osakseen. Kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa: Kirsin Kirjanurkka, Leena Lumi, Kirja vieköön!, Lukujonossa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena ja Kirjakirppu.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012)

Alkuteos: Is.

Suomentaja: Leena Vallisaari (2012).

Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 366.

Oma arvio: 4½.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kansi: Helena Kajander.

Jää on ainoa viimevuotisista Finlandia-palkintoehdokkaista, jonka ostin omaan hyllyyn. Ja vieläpä ennen voittajan julkistusta, joten vainuni toimi edes kerran! Ensilukemalla en kirjasta kuitenkaan innostunut, vaan se jäi kesken melkein vuodeksi. Nyt syksyllä viimeisellä mökkireissulla aika ja paikka olivat Jäälle otollisia: talvikauteen hiljalleen valmistautuva saaristo, pimeät illat ja myrskytuuli. Aloitin kirjan uudelleen alusta ja olin myyty.

Tarina sijoittuu 1940-luvulle, sotien jälkeiseen Suomeen. Vastavihitty pappi Petter Kummel muuttaa perheineen Ahvenanmaalle, Luodoille, joka on karu ja tuulinen ulkosaariston paikkakunta. Laulavainen seurakunta ottaa sydämestään messuavan papin lämpimästi vastaan.

Petterin arki koostuu pilkälti seurakunnan asioiden hoidosta, ja kodista vastaa kipakka ja tarmokas vaimo Mona, jolle kasvimaa ja navetta ovat henkireikiä. Äiti kasvattaa Sanna-tytärtä tiukalla otteella, ja pappilan vieraanvaraisuudesta nauttivia sukulaisia ja ystäviä riittää.

Hän [Mona] siivoaa vimmatusti ennen vieraiden tuloa koska on varma, että Täti arvostelee ja päivittelee kaikkea, mikä ei ole ehdottoman täydellistä. Varmasti hän arvioi, tutkii ja tarkastaa. – – Ennen heidän tuloaan Mona on vihainen vihainen vihainen, puristaa Sannaa lujasti käsivarresta: ei inahdustakaan! äyskii Petterille kun tämä tulee sisään vesisangot loiskuen, makaa öisin valveilla vaahdoten ja höyryten.

Jäätä on kuvattu monessa yhteydessä perinteiseksi romaaniksi, mitä se toki enimmässä määrin minustakin on. Perinteisyyden vastakohtana Lundberg (tai kääntäjä) käyttelee paikoitellen kieltä omien sääntöjensä mukaan ja modernisti. Kun Monan tunteet kuohuvat, tekstikin ryöppyää.

Elämä saaristossa jakautuu sykleihin vuodenaikojen mukaan. Mielenkiintoinen seikka minusta on se, että jäätynyttä merta ja jäätä ei koetakaan negatiivisena. Niin olin kuvitellut. Talveksi pitäjä rauhoittuu, remuavat turistit ja passattavat sukulaiset ovat poissa, ja kantava jää helpottaa kulkemista saarelta toiselle, kun esiin kaivetaan kelkat ja reet.

Matkustaminen on hidasta, samoin tiedonkulku. Puhelut välittää keskusneiti, jonka kautta myös juorut leviävät nopeasti. Kirjeet ovat tärkeä yhteydenpitoväline mantereella asuviin sukulaisiin päin, mutta posti ja sitä kuljettava posti-Anton ovat säiden armoilla. Kelirikon aikaan painavien postisäkkien raahaaminen jäällä on hengellä leikkimistä.

Lundbergin teksti tempaisi minut nopeasti mukaansa, ja samalla mieleeni nousi kysymys: miten seurakuntaelämää ja kirkollisia menoja kuvaava kirja voi kiinnostaa ja koskettaa uskonnotonta lukijaa? Syitä löytyy kiehtovista luontomaisemista, yhteisön dynamiikan kuvauksesta, mielenkiintoisesta ajankuvasta ja tunteita herättävistä henkilöhahmoista.

Ideaalimaailmassa en olisi kuullut kirjan keskeisestä käännekohdasta etukäteen. Lukukokemustani laimensi se, että nyt odotin koko ajan, milloin se tapahtuu. Huomasin oman hölmöyteni lukijana: aloin toivoa, että olinkin ymmärtänyt väärin, muistan väärin, ei niin käykään, entäs jos... Mutta en jatka tästä sen enempää, sillä en halua spoilata kirjaa niiltä, jotka eivät ole sitä vielä lukeneet ja jotka ovat onnekkaasti säästyneet paljastuksilta.

Olen iloinen, että en luovuttanut kirjan kanssa, vaikka se ei heti kolahtanutkaan. Jää osoittautui lukemisen arvoiseksi kirjaksi, jossa pidin maalauksellisesta kielestä ja rakenteesta eri kertojineen. Elin mukana luotolaisten iloissa ja suruissa enkä ihan kuivin silmin selvinnyt minäkään.

Pirkko Saisio: Lokikirja (2010)

Äänikirja.

Kustantaja: Siltala.

Kesto: 4 tuntia.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Yksityiskohta äänikirjakotelon kannesta.

Lyhykäisesti kuvattuna Lokikirja on hyvän mielen kirja. (Näemmä K-blogin Jenni on kuvannut teosta aivan samoin sanoin, täällä hänen arvionsa.)

Kuuntelin kirjastosta lainattua äänikirjaa työmatkoilla autossa. Vaikka räntää satoi vaakasuorassa tuulilasiin ja pyyhkijät jäätyivät paikoilleen, Lokikirjan kuunteleminen toi mieleen kesäiset veneretket, meren tuoksun ja taivaalla kaartelevat lokit. Mitä parhainta lääkettä kesän kaipuuseen siis. (Tai sitten veitsen kääntämistä talven aiheuttamissa haavoissa, jos pessimisti olisi.)

Saisio on tallettanut Lokikirjaan 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun kesien tapahtumia mahonkiristeilijä Dianalla. Keskeisiä henkilöitä Lokikirjan tapahtumissa ovat Saikki eli Saisio itse, Honksu eli hänen puolisonsa Pirjo Honkasalo ja Saision tytär Elsa. Ääneen pääsevät myös naisiston toilailuja seuraavat kalat, norppa ja lokki sekä sanavalmis pehmo-Kengu. Lisäksi Dianan kyydissä piipahtaa erilaisia kulttuurialalla työskenteleviä, joista osan tunnistin, osaa en.

Naisiston värikkäitä vaiheita seurataan Saaristomerellä, Selkämerellä ja järvi-Suomessa. Kommellukset seuraavat toisiaan. Välillä ne johtuvat naisiston osaamattomuudesta, välillä Dianan tekniikka pettää. Merihätään joutuminen ei ole mitenkään poikkeuksellista. Saikki kirjaa tapahtumat Lokikirjaan itseironisesti ja huumorin sävyttäminä.

Osasyy siihen, että tykästyin tähän niin kovin, on varmasti samastumisessa. En ole varsinaisesti veneilijä, mutta mökkimme sijaitsee Saaristomerellä saaressa, joten veneiltyä tulee. Myös jotkin kirjan tapahtumapaikat ovat minulle tuttuja, kuten Taalintehdas ja Högsåra.

Kioski Högsåran Farmors Cafén pihalla.

Kirjaa kuunnellessani huomasin, että veneilijä elää samanlaisessa vuodenkierrossa kuin saaristomökkeilijä. Sesonki alkaa noin vapun tienoilla ja jatkuu syysmyrskyihin saakka. Alkukesää leimaa innostus, puoli vuotta kestäneen odotuksen päättyminen. Keskikesällä lökötellään helteessä, nautitaan lomalla läheisten seurasta ja löysätään. Syksy saapuu aina liian aikaisin, ja kesän päättymisen haikeus tuo kyynelet silmäkulmiin.

Kesäilta Saaristomerellä.

Selailin painettua Lokikirjaa kirjastossa äänikirjan kuunneltuani ja huomasin sen olevan runsaasti kuvitettu Saision piirroksin. (Esimerkiksi Hanna on tuonut arvioonsa runsaasti kirjan kuvitusta, kannattaa katsoa!) Äänikirjassa välillä selostetaan, mitä Lokikirjan kuvissa on, mikä oli minusta hauska ratkaisu. Epäilemättä yksi taso tällaisesta kirjasta jää puuttumaan, kun sitä ei näe.

Siinä missä yksi taso häviää kuvituksen puuttuessa, äänikirja tuo teokseen lisätason, nimittäin lukijan. Ihastuin Elsa Saisioon lukijana Anja Snellmanin Parvekejumalat-kirjaa kuunnellessani ja jälleen on pakko kehaista: hän on eläytyvänä lukijana mainio. Lokikirjan kuuntelemiseen tulee hauska puoli tietysti siitä, että Elsa on yksi tarinan henkilöistä. Välillä hän kommentoi lapsi-Elsan tekemisiä tai vain muistuttaa kuulijaa siitä, että hän on mukana tarinassa Elsa, siis minä -lisäyksin.

Me ajoimme takaa aurinkoa ja ukkonen meitä.*

Muutama kesä sitten veneretkemme päättyi ukkosen pakoiluun.

*Kirjasin lainauksen ulkomuistista, joten se ei välttämättä ole sanasta sanaan oikein. Tässäpä onkin yksi äänikirjan heikkouksista: siihen ei voi yhtä helposti palata kuin painettuun kirjaan.

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus (2008)

Alkuteos: Schweigeminute

Suomentaja: Markku Mannila (2012).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 176.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: gummerus.fi
Kansi: Kathleen DiGrado

Lenzin teosta voisi kutsua pienoisromaaniksi väljän taiton ja sivumäärän vuoksi. Sen lukaisee kokonsa puolesta nopeasti. Kirjan perusvire on haikea ja utuinen, vaikka välillä paistaakin keskikesän aurinko.

Tarina lähtee liikkeelle koulun salissa pidettävästä muistotilaisuudesta. Kertojana toimiva Christian on 18-vuotias nuori mies, joka on juuri menettänyt paitsi englanninopettajansa myös suuren rakkautensa. Nuori opettaja Stella menehtyi veneonnettomuudessa, ja nyt Christianin ajatukset täyttyvät muistoista ja suuresta surusta.

Kaiken edellä mainitun voi lukea takakannesta, eli kirja ei lepää juonikuvioiden varassa. Hetken hiljaisuuden vahvuus on mielestäni sen rakenteessa. Tapahtuma-ajan ja näkökulman muutokset rytmittävät lukuihin jakamatonta tekstiä. Esimerkiksi alussa eletään muistotilaisuuden vaivaannuttavia hetkiä, joista Christianin ajatukset pakenevat takaumiin eli hänen Stellan yhteisiin hetkiin. Tarina alkaa sitten edetä molemmilla aikatasoilla. Kertoja-Christian osoittaa sanansa välillä menehtyneelle rakkaalleen, välillä hän puhuu tästä kolmannessa persoonassa.

Minä join kaksi olutta, ja yllättävää kyllä, myös Stella joi olutta. Toisinaan minusta tuntui, että sinä olit yksi meistä, meidän luokkatoverimme, sinä iloitsit siitä mistä mekin ja myös sinusta oli hauskaa katsella, kun joku meistä asetteli hattuja, taidokkaasti taittelemiaan paperihattuja joka puolella kököttävien täytettyjen merilintujen päähän.

Christian häilyy lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Yhtäältä hän on lapsellisen oloinen penätessään Stellalta etukäteen esseensä arvosanaa ja siinä, kuinka tärkeä tuo numero hänelle on. Myös Stellan antama palaute Christianin kirjoituksesta osoittaa, että hän ei ole kypsästi nähnyt asioiden kaikkia puolia. Naiiveja ovat myös Christianin haavee autiotupaan muuttamisesta rakastettunsa kanssa. 

Toisaalta Christian taas suhtautuu Stellan kuolemaan varsin kypsästi, jopa liian tyynesti. Voisi kuvitella, että ensirakkauden menettäminen – ja vielä kuoleman näkeminen – saisivat raivostumaan, purkamaan tunteita epäoikeudenmukaisuutta kohtaan rajustikin. Ehkä tunnemyrskyjen aika on sitten myöhemmin?

Lukiessani ihmettelin, miksi tekstiin on pitänyt jättää saksan tuntu. Pullover on käännetty pulloveriksi, ei villapaidaksi. Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksissä sama kääntäjä on kääntänyt pianon (Klavier) klaveeriksi. Ihan mielenkiintoisia ratkaisuja, jotka kyllä hieman kummastuttavat, kun ei tiedä niiden perusteluja.

Toinen ihmetyksen aiheeni on se, että alkuteoksen nimeä ei mainita kirjassa muiden julkaisutietojen yhteydessä nimiösivun kääntöpuolella. Onkohan se jäänyt pois vahingossa? Vai onko tämä joku käytäntö? Tieto löytyy toki kustantajan sivuilta ja vaikkapa kirjastojen tietokannoista, mutta minusta ainaki sen "kuuluisi"  lukea myös itse kirjassa.

Lenziä on luettu jonkin verran blogeissa, esimerkiksi Lumiomenan Katja, Amma,  Ilselän Minna ja Lukutuulian Tuulia ovat tästä kirjoittaneet.