Perhe- ja sotasalaisuuksien jäljillä – Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Kansi: Ville Laihonen.

Juni matkustaa saaristoon ottamaan etäisyyttä omaan elämäntilanteeseensa. Siellä hän asettuu taloon, jossa hän asui nuorena pitkiä aikoja mummin ja vaarin luona. Etäinen äiti Lilla on kuollut, joten talo on nyt Junin.

Talosta Juni löytää valokuvan, joka sysää tapahtumat liikkeelle:

Sotilas hymyili ja katsoi vähän sivuun kamerasta. Mummi katsoi sotilasta ja hymyili myös. Miehellä oli päässään suikka, ja pystyin nipin napin erottamaan hänen takissaan kotkan. – – Molemmista huokui rakastumisen hurma.

Juni alkaa tutkia isoäitinsä menneisyyttä samalla kun hän yrittää ratkoa oman elämänsä ongelmia. Väkivalta ja isättömyys tuntuvat toistuvan suvun naisten kohtaloissa.

Tapahtumat etenevät kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja sotavuosissa, kun isoäiti oli nuori. Isoäidin tarina näyttää, minkälaista oli olla saksalaisen sotilaan morsian ja miten sota rikkoo sekä paikkakunnat että ihmiset.

Jännite saa sivut kääntymään, ja Teigen teksti etenee soljuen. Perhesalaisuuksien vyyhti oikenee hiljalleen. Kirjassa kuvataan sota-ajan julmuuksia, joten herkimmille lukijoille en tätä uskaltaisi suositella.

Helmet 2025: 33. Kirjassa ratsastetaan.

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa. Alkuteos: Mormor danset i regnet. Suom. Saara Kurkela. WSOY 2025. 309 s. Kirjastolaina.

Hermann Hesse: Maailmankirjallisuuden kirjasto (1952)

Alkuteos: Eine Bibliothek der Weltliteratur.

Suomentaja: Teppo Kulmala (2000).

Kustantaja: Imprimatur.

Sivumäärä: 94.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö houkutteli paikalle jättiyleisön esiintyessään tämän vuoden Helsingin kirjamessuilla viikko sitten lauantaina. Olin messuilla perjantaina, joten en päässyt kuuntelemaan Niinistön ja Jörn Donnerin mielenkiintoista keskustelua. Luin otsikoista jälkikäteen, että tuossa keskustelussa Niinistö sanoi luopuvansa ennemmin kuulostaan kuin lukutaidostaan.  Kirjakansa oli mielissään.

Tilaisuudesta kirjoitetuista jutuista pisti raflaavien otsikoiden lisäksi silmääni se, että Niinistö suosittelee lukemaan Hermann Hessen teoksen Maailmankirjallisuuden kirjasto. En ollut kuullutkaan kyseisestä teoksesta, joten lainasin sen oitis seuraavana työpäivänäni.

Hesse esittää teoksessaan 50-lukulaisen käsityksensä ideaalista tavasta koota maailmankirjallisuuden kattava kirjasto. Kirja alkaa mielenkiintoisilla pohdinnoilla sivistyksestä, kirjallisuudesta ja lukemisesta. Oivallista sitaattiainesta! Seuraaavassa Hesse kiteyttää mielestäni jotakin oleellista lukemisesta:

Tärkeää lukijan ja maailmankirjallisuuden elävälle suhteelle on ennen kaikkea, että hän seuraamatta mitään mallia tai sivistysohjelmaa oppii tuntemaan itseään ja sen myötä häneen erityisesti vaikuttavia teoksia! Hänen täytyy kulkea rakkauden, ei velvollisuuden tietä. Olisi sangen nurinkurista pakottautua lukemaan jokin mestariteos vain sen kuuluisuuden tähden ja siitä häpeästä ettei sitä vielä tunne. Sen sijaan on jokaisen aloitettava lukeminen, tunteminen ja rakastaminen hänelle itselleen luonteenomaiselta suunnalta.

Juuri näin! Pakolla ei kenestäkään tehdä lukijaa, mutta vinkkaamalla ja houkuttelemalla voidaan toki johdatella kirjallisuuden pariin. Velvollisuudesta luetut kirjat maistuvat usein puulta, vaikka voisivat jossakin toisessa tilanteessa olla kuinka nautittavia. Tilanne on monelle tuttu koulusta, mutta törmään tähän omassa arjessani edelleen: vaikka itse valitsen työn puolesta lukupiireissä luettavat kirjat, niiden lukeminen on välillä yhtä pakkopullaa.

Alun filosofoinnin jälkeen teos on kuivahko ja luettelomainen. Hesse painottaa ymmärrettävästi saksankielistä kirjallisuutta, jonka monet Hessen mainitsemat edustajat ovat nykylukijalle täysin vieraita ja arvioni mukaan jo unholaan painuneita. Merkittävän kirjallisuuden kirjasto olisi epäilemättä toisennäköinen, jos se laadittaisiin tänään. Suomalaista kirjallisuutta listalle ei mahdu, Skandinaviasta sille on poimittu muun muassa Strindbergin ja Ibsenin teoksia. 

Kirjan lukeminen oli paikoin puuduttavaa, mutta se oli minulle hyvä muistutus tutustua kirjallisuuteen laajemmin kuin vain nykykirjallisuuden kautta. Monet kiehtovilta kuulostavat klassikot, kuten Boccaccion Decamerone, Danten Jumalainen näytelmä ja lukuisat Dickensin teokset, muistuttivat jälleen olemassaolostaan. Halu lukea ne löytyy, mutta aika tuntuu olevan kortilla.

Audrey Magee: Sopimus (2013)

Alkuteos: The Undertaking.

Suomentaja: Heli Naski (2015).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 332.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Irlantilaisen Audrey Mageen esikoisteos Sopimus on saanut lukuisia kehuvia arvosteluja ja kerännyt merkittäviä palkintoehdokkuuksia. Nappasin kirjan mukaani pääsiäislomalle mielenkiintoisen kannen ja takakansitekstin perusteella. Se sopii myös Lukemalla maailman ympäri -haasteessani Irlantiin. Odotuksia ei juuri ollut, ja tulin kuin vahingossa lukeneeksi alkuvuoden vaikuttavimman kirjan.

Tarina lähtee liikkeelle eriskummallisesta sota-ajan avioliitosta ja vuodesta 1941. Saksalainen Peter Faber sanoo 'tahdon' rintamalla Katharina Spinellin valokuvalle, ja Katharina puolestaan tekee vastaavanlaisen avioliittolupauksen kotirintamalla. Peteriä motivoi rintamalta saatava hääloma, ja Katharina turvaa avioliitolla tulevaisuuttaan: mikäli Peter kaatuu, Katharina alkaa saada leskeneläkettä.

Vastoin kaikkia odotuksia pariskunnan tunteet roihahtavat häälomalla. Peter ei voi olla kauaa poissa rintamalta, mutta muutamat viikot riittävät luomaan syvän kiintymyksen nuorenparin välille. Katharinan isä myös vihkii Peterin perheen tavoille ja ottaa tämän mukaan tyhjentämään juutalaiskoteja. Spinellit ovat nimittäin kansallissosialisteja, natseja.

Kirja on kahden näkökulman vuorottelua. Kotona Berliinissä Spinellit muuttavat pois viedyiltä juutalaisilta jääneeseen asuntoon, viihtyvät natsijohtajien juhlissa ja nauttivat kaikenlaisista etuoikeuksista. Samalla kun Katharina murehtii, voiko käyttää juutalaisten vanhoja vaatteita, Peter ja hänen taistelutoverinsa uhmaavat Venäjällä nälkää, kylmyyttä ja kuolemaa. Vastakkainasettelu on jyrkkä.

Rintamakokemukset eivät ole helppoa luettavaa. Karvoitukset kuhisevat täitä ja kuolio vie varpaita. Olen toki lukenut sotakuvauksia aiemminkin, mutta Magee kuvaa toverien kuolemat, tursuavat ulosteet ja vatsan kuopalle vetävän nälän niin aidosti, että paha olo velloo lukijan vatsassa. Sotilaat tuovat rintaman hajut ja traumat mukanaan tullessaan lomalle tai palatessaan taisteluista haavoittuneina.

Paitsi yksittäisen ihmisen kokemuksia, Magee kuvaa sotaa myös yleisesti. Kaikki voivat olla sodassa pahoja, sodassa tuhotaan, tapetaan ja raiskataan, oli päällä minkälainen univormu hyvänsä. Kaikki rakentuu sen varaan, että me olemme oikeassa ja hyviä, vastapuolella ei edes ihmisiä. Vaikka usko omien joukkojen vahvuuteen on kova, silti sodan mielettömyys nousee aika ajoin pintaan.

"Mitä helvettiä me ylipäätään teemme täällä?"
"Minä noudatan ylempieni käskyjä."
"Missä he ovat?" sanoi Weiss. "Mikseivät he ole täällä?"
"Koska me olemme", sanoi Faustmann. "Heidän puolestaan."
"Lopulta me kuolemme tai tulemme hulluiksi", sanoi Weiss.
"Tai molempia", sanoi Kraft.

Lukiessani en voinut välttyä ajattelemasta ihmisen sitkeyttä. Mitä kaikkea ihminen voikaan kestää. Hänet voidaan näännyttää lähes kuoliaaksi ja nöyryyttää täydellisesti, mutta silti jotkut selviävät hengissä ja tulematta hulluiksi.

On lohdutonta, kuinka pienen pieni yksilö on valtakoneiston rinnalla. Ystävyys tai yhden ihmisen henki painavat vain vähän vaakakupissa, kun toisella puolella on puolueen etu. Myös kirjassa kuvattu odottaminen on raastavaa. Rintamalla ja kotipuolessa uskotaan, että kohta tämä mielettömyys lakkaa, mutta sehän jatkuu vuosia, kuten me jälkipolvet tiedämme. 

Kirja imaisi minut maailmaansa niin täysin, että lukukokemus oli vavisuttava. Tästä vuodesta on kulunut vasta reilu neljännes, mutta tiedän jo nyt, että Sopimus kipuaa listoillani vuoden parhaimpien kirjojen joukkoon. Aihe, sen käsittely, henkilöhahmot ja juoni muodostavat niin hiotun kokonaisuuden, etten löydä moitteen sijaa mistään.

Kirjan on lukenut alkukielellä Omppu, joka kuvaa kirjaa naturalistisen inhorealistiseksi ja joka koki kirjan visuaalisesti.

Magee on kotoisin Irlannista.

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (2011)

Alkuteos: In Zeiten des abnehmendes Lichts.

Suomentaja: Liisa Ryömä ja Robert Ryömä (2012).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 429.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Timo Mänttäri

Vähenevän valon aikaan on saksalaisen Eugen Rugen esikoisromaani, jolla hän voitti Saksan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Deutscher Buchpreisin vuonna 2011. Ennen 57-vuotiaana tekemäänsä romaanidebyyttiä Ruge työskenteli muun muassa matemaatikkona, ohjaajana ja kääntäjänä. Ruge on kirjoittanut samasta aiheesta 1990-luvulla näytelmän, jonka pohjalta hän työsti tämän romaanin. 

Kirja on sukuromaani, jonka henkilögalleriaan kuuluu neljän sukupolven edustajia. Isovanhemmat Wilhelm ja Charlotte ovat joutuneet lähtemään toisen maailmansodan alta maanpakoon Meksikoon. Kommunistisen puolueen aktiiviset jäsenet palaavat lopulta DDR:ään, missä heillä on hyvä asema. Charlotten pojat Kurt ja Werner ovat joutuneet samaisen sodan seurauksena pakkotyöleirille Neuvostoliittoon.

Kurt tapaa Uralilla tulevan vaimonsa Irinan ja he saavat pojan, Alexanderin. Alexander on parivuotias, kun perhe pääsee palaamaan Itä-Saksaan. Keski-ikäisenä Alexanderilla herää halu selvittää perheensä historiaa ja hän alkaa selvittää isovanhempiensa vaiheita. Sukupolvien ketjuun liittyy vielä Alexanderin poika Markus, jonka kapina ja murheet poikkeavat aiempien sukupolvien harmeista: saahan hän elää rauhan ajan vapaassa Saksassa.

Monisäikeiseksi teoksen tekevät kirjavan henkilökaartin lisäksi lukuisat tapahtumapaikat ja -ajat. Romaanissa liikutaan Saksan lisäksi Neuvostoliitossa ja Meksikossa, ja aikajänne yltää 1950-luvulta aina 2000-luvun puolelle.

Romaanin lukujen nimet ovat päivämääriä. Suvun vanhin, Wilhelm, täyttää 90 vuotta 1. lokakuussa 1989, ja tämä syntymäpäivä juhlineen käydään romaanissa läpi kaikkiaan kuudesti, aina eri näkökulmasta.  Syntymäpäiväkuvaukset vuorottelevat muiden suvun keskeisten hetkien kuvauksien kanssa. Väliin jää pitkiäkin ajanjaksoja, joiden tapahtumia ei valoteta, vaan lukija saa täyttää aukot itse.

Rugen käyttämä näkökulmatekniikka näyttää avartavasti, kuinka asioilla on yhtä monta tulkintaa kuin kokijaakin. Keskeiseksi nousevat muistot ja muistaminen. Jokainen näkee ja kokee tilanteet omasta näkökulmastaan, joten jokainen myös muistaa nuo tapahtumat omasta vinkkelistään käsin.

Suuret historialliset tapahtumat ja käännekohdat limittyvät yhden perheen historiaan. Alexanderin Meksikon-reissu ajoittuu vuoteen 2001, jolloin kaksoistornit ovat juuri tuhoutuneet terrori-iskussa, ja Wilhelmin syntymäpäiviä vietetään juuri muurin murtumisen kynnyksellä. Kutkuttavaa on, että lukija tietää muurin murtumisen koittavan muutaman kuukauden kuluttua, mitä tarinan henkilöt eivät osaa aavistaa, vaikka merkkejä siitä on toki ollut jo ilmassa.

Sukupolvien välinen kuilu on väistämättä olemassa, ja aatteet ja ideologiat näyttävät erilaisilta eri aikoina, kun maailma ympärillä on toisenlainen. Seuraava sukupolvi katselee muuttunutta maailmaa erilaisessa kontekstissa kuin edeltäjänsä. Muutos on väistämätöntä. Umnitzerin suvussa sosialistinen ideologia rapistuu ajan kuluessa.
 

Romaanin suomennosta maustavat vieraskieliset sanat: joukossa on ainakin espanjaa ja venäjää. Murteellinen saksa on myös käännetty murteena. Mielestäni  mainio oivallus suomentajilta (heitä tosiaan on kaksi).

Vähenevän valon aikaan pohjautuu  Rugen omiin kokemuksiin: tarina seuraa väljästi ja väritettynä hänen sukunsa tarinaa. Kirjailijan isä oli itäsaksalainen historioitsija, joka joutui vankileirille Neuvostoliittoon. Ruge syntyi Alexanderin tavoin  Uralilla ja pakeni vähän ennen muurin murtumista länteen.

Pidin kirjan mosaiikkimaisesta rakenteesta ja olisin viihtynyt romaanihenkilöiden seurassa pidempäänkin. Fiktiivinen kuvaus arkisesta elämästä DDR:ssä antaa lukijalle paljon enemmän kuin pelkkä faktojen lukeminen. Lihaa luiden ympärille saa esimerkiksi vaihtotalouden käsite: DDR:ssä juhlavamman aterian valmistelu  oli aloitettava hyvissä ajoin, jotta ehti hankkia kaiken tarpeellisen: kaviaari vaihtui ensin kattoikkunoihin ja edelleen ankeriaisiin ja sitten hedelmiin ja niin edelleen. Kuinka erilaista juhla-aterian kokkaaminen onkaan yhdistyneessä Saksassa, jossa kaikkea haluamaansa löytää läheisestä marketista!

Sukuromaanit eivät yleensä ole minun juttuni, sillä en pysy perässä kuka kukin on. Nytkin olin romaanin alkuvaiheilla hieman hukassa henkilöiden nimien ja keskinäisten suhteiden kanssa, joten piirsin sukupuun. Se auttoi, eikä lukemisessa tökkinyt mikään, kun olin tehnyt suhteet selviksi. Harvoin kehotan kurkistamaan viimeiselle sivulle, mutta nyt sinne todella kannattaa vilkaista: siellä on lueteltu romaanin keskeiset henkilöt ja heidän suhteensa. Ei siis tarvitse itse piirrellä...

Rugen esikoisesta ovat aiemmin bloganneet ainakin Kirsi ja Suketus.

Saksa kartalla

Roman Schatz: Berliini: oppaana Roman Schatz (2012)

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 255.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Maria Mitrunen.
Kartta ei kuulu kirjaan.

Lainasin Roman Schatzin kirjoittaman Berliini-oppaan toistamiseen, sillä reilun viikon päässä siintää miniloma lempikaupungissani Berliinissä. Lukaisin opuksen ensimmäisen kerran noin vuosi sitten ennen edellistä Saksan-reissua. Kirja jäi mieleen omalaatuisena, erilaisena matkaoppaana. Aina ennen matkaa on kiva orientoitua matkakohteeseen ja nostattaa matkakuumetta lukemalla jotakin paikkaan liittyvää.

Kirja sopii mainiosti sekä Berliinin tuntijoille että sellaisille matkailijoille, joille Saksan pääkaupunki on vieraampi. Berliini-fani voi makustella kirjan kanssa sitä, mitä tällä kertaa haluaisi nähdä tai kokea kaupungissa. Vinkkejä nimittäin riittää. Berliiniin vasta tutustuva saa kirjasta kattavan yleiskuvan perusnähtävyyksistä, käymisen arvoisista paikoista, tapakulttuurista ja ostosmahdollisuuksista. Pidän erityisesti kirjan kompaktista historiaosuudesta, jonka avulla voi kerrata värikkään kaupungin vaiheita.

Schatz kirjoittaa viihdyttävästi, mutta silti asiallisesti. Samalla kun hän esittelee kaupunkia, hän tulee kertoneeksi itsestään. Faktan joukossa on anekdootteja, ja kielitaituri-Schatzin sarkasmi ja rento ote välittyvät tekstistä. Hupi ja hyöty yhdistyvät mielenkiintoiseksi paketiksi, ja kirja todella on kirjoittajansa näköinen. Omalaatuinen ote puri minuun, ja siksi tämä opas päätyi blogiin asti, vaikka yleensä en tule oppaista ja vastaavista kirjoittaneeksi.

Berliini-intoiluni sai minut lainaamaan kirjastosta myös pinon Berliini-elokuvia, Berliiniin sijoittuvan dekkarin ja pari muuta matkaopasta. Matkan odottaminen on aina yhtä kutkuttavaa!

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus (2008)

Alkuteos: Schweigeminute

Suomentaja: Markku Mannila (2012).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 176.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: gummerus.fi
Kansi: Kathleen DiGrado

Lenzin teosta voisi kutsua pienoisromaaniksi väljän taiton ja sivumäärän vuoksi. Sen lukaisee kokonsa puolesta nopeasti. Kirjan perusvire on haikea ja utuinen, vaikka välillä paistaakin keskikesän aurinko.

Tarina lähtee liikkeelle koulun salissa pidettävästä muistotilaisuudesta. Kertojana toimiva Christian on 18-vuotias nuori mies, joka on juuri menettänyt paitsi englanninopettajansa myös suuren rakkautensa. Nuori opettaja Stella menehtyi veneonnettomuudessa, ja nyt Christianin ajatukset täyttyvät muistoista ja suuresta surusta.

Kaiken edellä mainitun voi lukea takakannesta, eli kirja ei lepää juonikuvioiden varassa. Hetken hiljaisuuden vahvuus on mielestäni sen rakenteessa. Tapahtuma-ajan ja näkökulman muutokset rytmittävät lukuihin jakamatonta tekstiä. Esimerkiksi alussa eletään muistotilaisuuden vaivaannuttavia hetkiä, joista Christianin ajatukset pakenevat takaumiin eli hänen Stellan yhteisiin hetkiin. Tarina alkaa sitten edetä molemmilla aikatasoilla. Kertoja-Christian osoittaa sanansa välillä menehtyneelle rakkaalleen, välillä hän puhuu tästä kolmannessa persoonassa.

Minä join kaksi olutta, ja yllättävää kyllä, myös Stella joi olutta. Toisinaan minusta tuntui, että sinä olit yksi meistä, meidän luokkatoverimme, sinä iloitsit siitä mistä mekin ja myös sinusta oli hauskaa katsella, kun joku meistä asetteli hattuja, taidokkaasti taittelemiaan paperihattuja joka puolella kököttävien täytettyjen merilintujen päähän.

Christian häilyy lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Yhtäältä hän on lapsellisen oloinen penätessään Stellalta etukäteen esseensä arvosanaa ja siinä, kuinka tärkeä tuo numero hänelle on. Myös Stellan antama palaute Christianin kirjoituksesta osoittaa, että hän ei ole kypsästi nähnyt asioiden kaikkia puolia. Naiiveja ovat myös Christianin haavee autiotupaan muuttamisesta rakastettunsa kanssa. 

Toisaalta Christian taas suhtautuu Stellan kuolemaan varsin kypsästi, jopa liian tyynesti. Voisi kuvitella, että ensirakkauden menettäminen – ja vielä kuoleman näkeminen – saisivat raivostumaan, purkamaan tunteita epäoikeudenmukaisuutta kohtaan rajustikin. Ehkä tunnemyrskyjen aika on sitten myöhemmin?

Lukiessani ihmettelin, miksi tekstiin on pitänyt jättää saksan tuntu. Pullover on käännetty pulloveriksi, ei villapaidaksi. Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksissä sama kääntäjä on kääntänyt pianon (Klavier) klaveeriksi. Ihan mielenkiintoisia ratkaisuja, jotka kyllä hieman kummastuttavat, kun ei tiedä niiden perusteluja.

Toinen ihmetyksen aiheeni on se, että alkuteoksen nimeä ei mainita kirjassa muiden julkaisutietojen yhteydessä nimiösivun kääntöpuolella. Onkohan se jäänyt pois vahingossa? Vai onko tämä joku käytäntö? Tieto löytyy toki kustantajan sivuilta ja vaikkapa kirjastojen tietokannoista, mutta minusta ainaki sen "kuuluisi"  lukea myös itse kirjassa.

Lenziä on luettu jonkin verran blogeissa, esimerkiksi Lumiomenan Katja, Amma,  Ilselän Minna ja Lukutuulian Tuulia ovat tästä kirjoittaneet.

J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (1774)

Alkuteos: Die Leiden des jungen Werthers.

Suomentaja: Markku Mannila (1992).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 205.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ? 

Aloitan Teemamaana Saksa -haasteeseen sopivien kirjojen lukemisen saksankielisen kirjallisuuden kiistatta keskeisestä klassikosta. Nuoren Wertherin kärsimykset on Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) läpimurtoteos ja Faustin kanssa varmasti nykyään tunnetuin.

Kyseessä on nuoren Wertherin epäonnisesta rakkaudesta kertova kirjeromaani, jonka kirjeet ajoittuvat toukokuulta 1771 aina joulukuulle 1772. Kirjeiden kirjoittaja Werther on selkeästi hyväosainen taiteilijanuorukainen: hänellä on esimerkiksi palvelija, eikä toimeentulosta tarvitse huolehtia. Werther lueskelee Homerosta, kuljeskelee luonnossa havaintoja tehden ja maailman menoa pohdiskellen. Aina välillä hän pysähtyy jonnekin maalaamaan tai kirjoittamaan.

Kaikissa kirjeissä ei ole selkeää tervehdystä eikä allekirjoitusta, mutta kirjoittaja puhuttelee vastaanottajaa usein nimeltä kirjeissään. Useimmat kirjeet voi tulkita osoitetuiksi Wertherin veljelle Wilhelmille.

Wertherin ajatukset täyttää yhä vain tiiviimmin Lotte, johon hän on palavasti rakastunut mutta jolla kuitenkin on jo sulhanen, Albert. Rakkaus ja tukahdutettu intohimo raastavat Wertheriä, ja juuri tunteidensa palosta hän tilittää veljelleen kirjeissä.

Wilhelm, mitä olisikaan maailma ilman rakkautta! Kuin taikalyhty ilman valoa! Tuskin ehdit tuoda lampun sisälle taloon, kun valkoisella seinällä jo hohtelevat värikkäät valot! Ja vaikka tuo kaikki ei olisikaan mitään, ei muuta kuin ohitse vilahtelevia harhakuvia, niin on kuitenkin onnellista seistä turmeltumattomana nuorukaisena niitä katselemassa, noita ihmenäkyjä ihastelemassa.

Rakastuneen maailma täytyy kauneudesta, hyvyydestä ja ilosta. Werther kieriskelee tunteissaan ja ruokkii hekumaansa vierailemalla Lotten luona lähes päivittäin. Auvo vaihtuu pikkuhiljaa tuskaan, sillä Lotte ei vastaa hänen tunteisiinsa.

Pitääkö tosiaan olla niin, että siitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi, tulee sittemmin myös hänen kärsimystensä lähde?

Yllätyin siitä, kuinka modernilta tämä 1700-luvulla kirjoitettu klassikko lopulta tuntui. Olin odottanut runomuotoista, korkealentoista ajatuksenjuoksua, joka menisi pahasti yli ymmärrykseni. Nyt hankalilta tuntuivat vain jotkin yli sivun mittaiset virkkeet, ja kieltämättä lukuisat huutomerkit, ajatusviivat ja voivottelut rasittivat lukemista.

Kenties (tämänkin) klassikon salaisuus on juuri siinä, että vaikka se on oman aikansa kuva ja tuotos, niin siinä on silti jotakin vahvasti ajatonta; nuoren ihmisen räiskyvä rakkaus, ehdottomuus, luonteenpiirteet, ihmissuhteet. Ja ehkä 1990-luvulta peräisin oleva suomennos on tuonut Goethen lähemmäs nykyihmistä – en sitten tiedä, miten aiemman suomennoksen eli Volter Kilven version vuodelta 1904 kanssa olisi käynyt.

Tästä klassikosta ovat bloganneet ainakin Morre ja ketjukolaaja.

Heidi Köngäs: Dora, Dora (2012)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 333.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen.

Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speerin matkasta Suomen Lappiin. Ministeri haluaa tarkastaa nikkelituotannon tilanteen, ja matkan aikana hänelle paljastuu myös monen muun asian tola. Matkaa tehdään joulunalusaikaan, kun kaamos on pimeimmillään ja pakkanen paukkuu.

Kirja antaa äänen Speerin lisäksi matkalla mukana oleville sihteerille, tulkille ja taikurille. Luvut on nimetty henkilöiden mukaan, ja jokainen toimii vuorollaan minäkertojana. Hierarkia on kaikkien tiedossa, jokaisella on oma tarkka paikkansa. Varsinkin jos tietää kuuluvansa heihin, joiden tuhoamiseen kaikki tähtää.

Minun vereni ei ole täysin puhdasta ja ne joiden veri on vääränväristä, eivät ole mitään muuta kuin saastaa, vihan jatkuvaa kohdetta. Heidän päälleen sopii virtsata.

Sota-aikana jokainen elää varpaillaan. Mitähän tuo kommentti mahtoi tarkoittaa? Olenko joutunut epäsuosioon? Saksan tilanne sodassa on käymässä tukalaksi, ja samalla Speer on alkanut pelätä oman asemansa puolesta, sillä hän aistii suosionsa laskeneen Führerin silmissä.

Kaikki henkilöt elävät samassa tilanteessa, sodan keskellä hyytävässä talvikelissä. Jokainen kuitenkin kaipaa omia asioitaan, omia läheisiään ja rakkaitaan. Samalla rakkautta haetaan sieltä, mistä sitä vain on saatavilla. Henkilöitä taustoitetaan takaumilla, ja he saavat tarinan edetessä yhä enemmän sävyjä. Samalla kasvavat jännitteet henkilöiden välillä. Henkilökuvat ovatkin minusta Dora, Doran parasta antia. 

Tuskin olisin tullut lukeneeksi tätä, jos kirjaa ei olisi valittu vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Albert Speer ja Hitler ei kuulosta järin houkuttelevalta aihealueelta, mutta olinpas väärässä! Ainoastaan Köngäksen paikoin liian selittelevä kerronta ja toisto saivat turhautumaan. Kyllä minä muistan! Kyllä minä ymmärrän!

Dora, Dora on lukuromaani, jonka seurassa viihdyin. Välillä se imaisi pidemmäksi aikaa maailmaansa, ja varsinkin loppua kohden tarinan ota tiukentui, kun jännitteet kasvoivat. Henkilökuvaus on niin voimakasta ja vivahteikasta, että lukeminen oli nautinto. Köngäs on luonut jokaiselle kertojalle taidokkaasti omanlaisensa äänen.

Arvaan, että lukemista voi joillakin häiritä se, että tarinan henkilöillä on ilmeiset esikuvansa todellisessa maailmassa. Onko Hitler todella sanonut noin? Menikö ministerivalinta oikeasti tällä tavalla? Minusta totuudenmukaisuutta ei ole mielekästä jäädä pohtimaan sen syvemmin. Se ei kannata. Voi vain heittäytyä oikoisenaan sohvalle ja nauttia hyvin kirjoitetusta fiktiosta ja sen tunnelmista.

”Koulukirjoissa ne sodat aina alkoivat ja päättyivät yhtä täsmällisesti.”

”Nyt me tiedämme mitä siinä viivan välissä oli.”

 Dora, Dora antaa yhden mahdollisen version viivojen välin täytteeksi.

Joel Haahtela: Traumbach (2012)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 112.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Päivi Puustinen.

Näin jälkikäteen sen huomaan: olin kasannut epärealistisen suuria odotuksia Joel Haahtelan kirjoille. Syksyn mittaan selailin ja katselin niitä sillä silmällä töissä hyllyttäessäni. Odotas vaan, kun ehdin tämänkin lukea... Sitten kun pääsen lukemaan Haahtelaa, niin... Vihdoin koitti tuo odotettu Haahtelan aika ja nappasin uutuushyllystä Traumbachin intoa pursuten. Jo muutaman sivun jälkeen hämmennyin. Mitä ihmettä: eihän teksti sykähdytä minua ollenkaan!

Traumbach on pienoisromaani, jonka päähenkilö Jochen saapuu nimeltä mainitsemattomaan saksalaiseen kaupunkiin tekemään haastattelua herra Traumbachista. Kaupunkia vaivaa asukkaiden joukkopako länteen, ja itse Traumbachin tavoittaminen tuntuu mahdottomalta. Miehestä tiedetään kovin vähän, ja lopulta selviää, että muustakaan tarinassa ei juuri mitään tiedetä, edes Jochenista. Loppuratkaisu on melkein yhtä kekseliäs kuin ala-asteen hittilopetus ”Sit mä heräsin.” (Ainekirjoitukset olivat tulleet myös Valkoisen Kirahvin mieleen.)

Traumbachin ydin on etsimisessä ja erityisesti hukassa olemisessa. Epävarmuus väikkyy taustalla jatkuvasti. Jochenilla on vain etunimi, kaupungin nimeä ei mainita, itse Traumbachia ei tunnuta saavutettavan lainkaan. Rasittavaa. Ärsyttävä, kommentoiva ja epäluotettava kertoja sen sijaan oli mielenkiintoisinta koko kirjassa.

Nyt huomaamme juuttuneemme jälleen tyhjänpäiväisiin pohdintoihin, jotka estävät tarinan etenemisen, sillä tarina todella etenee.

Haahtelaa olen kuullut kehuttavan erityisesti kuvallisesta kielestään, mutta monesti teksti maistuu yliyrittämiseltä:

Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee – –.

Useasti lukiessani huomasin ajattelevani, että omaperäisyyden ja kikkailun välinen raja on hienoinen.

Pistemääräni kohoaa kahteen, koska joistakin kielikuvista ja ilmaisuista pidin todella. Ne vain tuppasivat hukkumaan haahuiluun. Löyhyys kun ei ole minusta järin hyvä piirre pienoisromaanille. Toinen syy kahteen pisteeseen on juuri teoksen lyhyys. Pidempi olisi jäänyt kesken.

Taidan pistää tämän tökkimisen kaamoksen piikkiin ja palaan Haahtelan pariin vaikka joskus keväämmällä tai kesällä. Joskus sen haluan kuitenkin tehdä, sillä luulen edelleen voivani tykätä Haahtelasta. Kieroa.

Mainion ärhäkästi Haahtelan kimppuun on käynyt Helmi-Maaria, kun taas Aletheiaa, Karoliinaa ja Maria A:ta Haahtela on ihastuttanut unohtumattomasti.