Lauantain lyhärit: Helmet-haasteen 2018 loppukiri

Huh, tiukoille meni sitten kuitenkin tämän Helmet-lukuhaasteen kanssa! Vaikka olen lukenut tänä vuonna noin 80 kirjaa, ei 50 haastekohdan täyttäminen käynytkään niin helposti kuin luulin. Varsinkin kun lisäsin haastekerrointa siten, että halusin myös blogata jokaisesta haastekirjasta, niin kiirehän tässä tuli. Uusi inspiroiva ja houkutteleva Helmet-haaste ensi vuodelle on jo julkaistu, mutta tässä vielä pikainen kooste puuttuvista haastekohdistani ennen kuin hyppään uuden haasteen pariin.

Kotimainen runokirja

Tomi Kontio: Delta

Teos 2008. 45 s.

Graafinen suunnittelu: dog design.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Muutaman kotimaisen runokirjan olen vuoden aikana lukenut, mutta ne olen ajatuksissani palauttanut kirjastoon ilman bloggaamista. Jälkikäteen ilman muistiinpanoja minun on vaikea kirjoittaa runoista, koska se on muutenkin haastava tehtävä. Niinpä tein löytöretken omaan kirjahyllyyni ja nappasin luettavaksi ensimmäisen runokirjan, jota en ole aiemmin lukenut. Se sattui olemaan joskus kirpparilta hankittu Tomi Kontion Delta.

Tulkitsin monien runojen kertovan muutoksesta. Ihmiset muuttuvat, kasvavat ja niin tekee myös luonto. Muutoksessa on usein jotakin surullista. Kun kesä kääntyy syksyksi, lehdet lakastuvat, jotakin kuolee. Myös rakkaus voi kuolla. Jäähyväiset, suru ja kuolema ovat runoissa rinnan kohtaamisten, rakkauden ja syntymän kanssa.

Kokoelman runot jäivät minulle melko etäisiksi. Kirjan nimi Delta esiintyy useissa runoissa, ja se on mukana myös tässä mielestäni kirjan kiehtovimmassa säkeistössä: minne virtaavat oksien joet, / minne muisto, suisto, delta / i sorgen. Tämä kaksikielinen säkeistö on nostettu myös kirjan takakanteen, joten tuon noston perusteella odotin löytäväni kirjasta enemmänkin tällaista leikittelyä.

* * *

Sarjakuvaromaani

 Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

Alkuteos: Adulthood is a myth. 

Suom. Aura Nurmi. 

Sammakko 2017. 109 s.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tässä kohtaa ehkä hieman venytän haasteen rajoja, sillä Andersenin teokset ovat sarjakuvakokoelmia, eivät ehkä puhdasverisiä sarjakuvaromaaneja. Toisaalta Andersen on voittanut teoksillaan Goodreadsin vuoden parhaimpien teosten äänestyksessä Graphic Novels & Comics -sarjan jo kolmena vuonna peräkkäin: Aikuisuus on myytti palkittiin vuonna 2016 ja Elämänhallinta on illuusio 2017. Tuoreimpana voittoon ylsi Herding Cats, jonka toivottavasti saamme suomeksi lähiaikoina!

Miten nautinkaan Andersenin sarjakuvien lukemisesta! Ne olivat paikoitellen niin samastuttavia, hauskoja ja oivaltavia, että nauroin ääneen. Sarjakuvien päähenkilö törmää monenlaisiin tilanteisiin, joissa odotetaan "aikuismaista" käytöstä tai ratkaisuja ‒ lyhyiden tarinoiden komiikka syntyy usein siitä, että päähenkilö ei piittaa normeista, vaan tekee kuten haluaa. Luin tämän Aikuisuus-kokoelman jälkeen Elämänhallinta on illuusio -kokoelman, joka on vähintään yhtä nautittavaa luettavaa.

* * *

Kirjassa on vain 1 tai 2 hahmoa

Thomas Mann: Herra ja koira

Alkuteos: Herr und Hund (1919).

Suom. Markku Mannila

Weilin + Göös 1984. 127 s.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Vinkin tähän haastekohtaan sopivasta kirjasta poimin Helmet-haasteen Facebook-ryhmästä, sillä en millään keksinyt sopivaa luettavaa itse. Ryhmä on kyllä mahtava lukuvinkkien lähde! Tähänkin kohtaan tarjolla oli kymmeniä lukusuosituksia, joista sitten valitsin Mannin, koska olen viettänyt eräänlaista Mann-syksyä muutenkin: ennen tätä pienoisromaania luin Mannilta Buddenbrookit ja Taikavuoren. Bloggaukset noista kahdesta järkäleestä taitavat jäädä tekemättä, ellei sitten uusi vuosi tuo uutta intoa palata niiden maailmaan.

Kahden tuhdin klassikoksikin nousseen tiiliskiven jälkeen oli kiehtovaa tutustua nobelistin kevyempään puoleen. Herra ja koira syventyy Mannin ja hänen sekarotuisen kanakoiransa Bauschanin suhteeseen. Vaikka teksti heijastelee välillä sadan vuoden takaista asenneilmapiiriä esimerkiksi tasa-arvon suhteen, on se silti pääosin kiintoisaa luettavaa. Mann kuvailee Bauschanin luonnetta ja toimia hellyydellä, vaikka on isännällä ja koiralla erimielisyyksiäkin. Yhteiset metsästysretket tuntuvat olevan molemmille tärkeitä. Herra ja koira on mainio välipalakirja koiraihmisille ja tietenkin myös niille, jotka haluavat tutustua nobelistiin hieman kevyemmän teoksen kautta.

Tässä vielä pieni tekstinäyte, jonka kuvaama tapahtuma on varmasti jokaiselle koiran omistajalle tuttu:

Hän venyttelee ja ojentelee itseään, ikään kuin aikoisi repiä itsensä kappaleiksi, jakaen toimituksen huolella ja harkitusti kahteen osaan: Hän venyttelee ensin eturaajojaan nostaen takapään korkeuksiin ja ojentaa sitten takaraajansa kauas taakse; ja kummallakin kerralla hän avaa kitansa eläimelliseen haukotukseen. Sitten on sekin ohi ‒ tapahtumaa ei voi venyttää sen pitemmäksi, ja jos kerran on juuri ojennellut itseään kaikkien sääntöjen mukaan, niin sitä ei voi toistaa vähään aikaan. 

* * *

Kirjassa on lohikäärme

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Into 2018. 9 t 24 min.

Lukija: Aku Laitinen

Kansi: Jussi Karjalainen.
Mistä minulle: BookBeat.

Risto Isomäen Viiden meren kansa on sukellus muinaisen Suomen historiaan ja tarinoihin. Fakta ja fiktio lomittuvat, mutta kirjailija itsekin painottaa loppusanoissaan kirjan olevan nimenomaan kaunokirjallisuutta. Taustalla ovat toki historialliset faktat, mutta monista asioista ei ole varmaa tietoa edes olemassa ‒ tällöin Isomäki esittää oman tulkintansa asioiden kulusta.

Kirja toimi hyvin äänikirjana, sen vaiheissa oli helppo pysytellä mukana. Myös lukija oli miellyttävän selkeä. Hieman kyllä hämmennyin aluksi, kun olin luullut kirjan olevan tietokirja. Hämmennys väistyi, kun sain uppoutua yhteensä seitsemään pienoistarinaan, joista jokainen tarinallistaa jotakin historiamme vaihetta. Jotkin tarinat tuntuivat hieman naiiveilta, mutta pääosin Isomäen sepittämät historian vaiheet olivat antoisaa kuunneltavaa.

* * *

Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Otava 2010. 383 s.

Seitsemäntoista lähdössä Oodista kotilainaan.

Oodin avajaisissa pysähdyin kuuntelemaan Juha Itkosen haastattelua kolmannen kerroksen kirjataivaan lavalla. Pidän Itkosesta valtavasti esiintyjänä sekä kolumnistina, mutta suhteeni hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa on ollut rosoinen. Amerikka-kirjasta pidin, mutta moni Itkosen teos löytyy keskeneräisenä omasta hyllystä. Haastattelun inspiroimana lainasin Oodista tämän Itkosen neljännen romaanin, koska kirjailija mainitsi sen olevan ainakin osin omakohtainen. Kaikenlainen autofiktio kiinnostaa minua kovasti, joten kirjailijan mainospuhe toimi ja lähdin kirja kainalossa kotiin avajaisista.

Tarina sijoittuu 90-luvun alkuun, jolloin eräässä pikkukaupungissa eletään laman varjostamaa arkea. Ajankuvaa Itkonen luo muun muassa viittauksilla populaarikulttuuriin. Lukiolaispoika Henrik on kesätöissä tavaratalossa, jossa hän tutustuu itseään vanhempaan Veskuun. Tulee yhteinen ulkomaanmatka, ero tyttöystävästä, kokeiluja ja konflikteja. Näistä ja muista nuoruutensa aineksista kirjailija Julius Ilonen kokoaa myöhemmin esikoisromaaninsa, jonka todenperäisyys herättää närää monissa.

Odotukset olivat jälleen korkealla ja todella yritin oivaltaa Seitsemäntoista hienouden, mutta koko ajan jokin harasi vastaan. Luin kirjaa epäluuloisena, ja ärsytys kasvoi loppua kohden. Lopulta kirjan rakenne ja juoni tuntuivat niin "nokkelilta", että olin vähällä jättää lopun lukematta. Mukana on sinänsä kiinnostavaa pohdintaa autofiktiosta ja faktan ja fiktion suhteesta, mutta kokonaisuutta ne eivät pelasta.

* * *

Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

Taina Latvala: Venetsialaiset

Otava 2018. 123 sivua e-kirjana.

Mistä minulle: BookBeat.

Venetsialaiset kertoo kolmesta sisaruksesta, jotka kokoontuvat perheen mökille, jonka jo edesmennyt isä on perheelle rakentanut. On elokuun viimeinen viikonloppu, ja illalla koko Pohjanmaa viettää venetsialaisia, kesä- ja mökkikauden päätösjuhlaa. Illan ja yön aikana vuosia haudotut salaisuudet ja tukahdetut tunteet nousevat pintaan, ja pohditaan tehtyjä valintoja ja niiden seurauksia. 

Syysillan kuvaus sijoittuu nykyhetkeen, ja sen rinnalla luodaan taustaa kertomalla sisarusten lapsuuden- ja nuoruudenvaiheista 1970-luvulta lähtien. Menneen ajan kuvaa Latvala luo viittauksilla historiallisiin tapahtumiin ja populaarikulttuuriin, joten olisin voinut sijoittaa Venetsialaiset myös populaarikulttuuriviittauksia-haastekohtaan. Teinidiskossa soi Scorpions ja treffeillä mennään katsomaan Cliffhangeria elokuvateatteriin. Sijoittamalla kirjan syntymävuosikymmeneni-kohtaan kenties jälleen hieman venytän lukuhaasteen sääntöjä itselleni sopivaksi, sillä vain osa kirjasta sijoittuu 80-luvulle.

Viehätyin kirjan tunnelmasta, joka on alusta lähtien jollakin tapaa pahaenteinen. Kertoja tietää, miten päivä tulee päättymään ja vihjailee lukijalle kutkuttavasti. Latvala kirjoittaa konstailemattomasti, tarina etenee vaivatta.

* * *

Näin on vuoden 2018 Helmet-lukuhaaste osaltani valmis! Osallistuin Helmet-haasteeseen nyt ensimmäistä kertaa ja odotan jo innolla toisen haastevuoden käynnistymistä, niin houkuttelevia haastekohtia listalle on taas keksitty. Lisään uuden haasteen kirjalistan tuonne yläpalkkiin heti vuodenvaihteen jälkeen.

Lauantain lyhärit: yllättäviä elämäkertoja

Syksyn aikana olen lukenut tai kuunnellut kolme kiehtovaa elämäkertaa, joista jokainen jollakin tapaa yllätti minut. Nämä elämäkerrat ovat keskenään melko erilaisia, ja niiden keskeiset henkilöt ovat niin ikään hyvin erilaisten asioiden vuoksi julkisuudessa. Kaikissa kirjoissa kuvataan myös julkisuuden tuomaa painolastia. Median huomio rajoittaa elämää, ja sen kanssa pitää jotenkin oppia elämään. 

Vaikka en juuri seuraa julkkisten tekemisiä, niin silti olen muodostanut sieltä täältä tippuvista tiedonmurusista oman mielikuvani tästäkin kolmikosta. Jokaisen elämäkerran lukeminen tai kuunteleminen muutti suhtautumistani sen päähenkilöön. 

Michelle Obama: Minun tarinani

Alkuteos: Becoming (2018).

Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2018. 

Lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto 19 t 36 min.

Mistä minulle: BookBeat.

Aloin kuunnella Michelle Obaman elämäkertaa heti, kun se ilmestyi suomenkielisenä äänikirjana. Myöhemmin olen muiden arvioista lukenut, että olisi kenties kannattanut kuunnella se Obaman itsensä lukemana äänikirjana alkukielellä, mutta en tätä suuremmin harmittele, sillä suomenkielisen äänikirjan lukee yksi suosikkilukijoistani Krista Putkonen-Örn. Selkeä luenta sopii tähän perinteisesti lapsuudesta nykyhetkeen etenevään elämäkertaan.

Michelle Robinson syntyi Chicagossa koulutusta arvostavaan perheeseen, jonka vanhemmat panostivat lastensa koulunkäyntiin, vaikka perheen taloudellinen tilanne ei ollut erityisen hyvä. Michelle oppi pienestä pitäen tekemään kovasti töitä päästäkseen hyviin tuloksiin. Michelle tekee selväksi, etteivät tulokset tulleet hänelle aina helpolla. Uurastus vie hänet lopulta Harvardiin ja maineikkaaseen asianajotoimistoon. Työssään hän muun muassa ohjaa harjoittelijoita, joista yksi sattuu olemaan ensimmäisenä päivänä töistä myöhästyvä Barack Obama. Michelle kuvaa arkisen oloisesti suhteen alkuvaiheita, sillä kyseessä ei ollut salamarakastuminen.

Obaman elämäkerran yllätyksellisyys ei liity teoksen rakenteeseen tai siihen, miten siinä kuvataan työteliään nuoren naisen luokkanousua opiskelun avulla. Sellaisia olen lukenut aiemminkin, mutta en kuvauksia elämästä Yhdysvaltojen ensimmäisenä naisena. Kirja tarjoaa mielenkiintoisia pilkahduksia tuosta roolista, josta Michelle rakensi omannäköisensä. Presidentin vaimolla on paljon valtaa, ja Michelle pyrki kanavoimaan sen edistääkseen asioita, jotka ovat hänelle tärkeitä. Barack Obaman kahden presidenttikauden aikana Michelle oli mukana käynnistämässä tai tukemassa erilaisia hankkeita ja kampanjoita, joiden päämääränä oli edistää muun muassa tyttöjen asemaa, tasa-arvoa ja terveellisiä elämäntapoja.

Kiehtovia ovat toki myös kuvaukset ensimmäisen naisen arjen haasteita, joissa mittakaava on todellakin amerikkalainen. Minuuttiaikataulu ei salli improvisaatiota, turvamiehiä on jokaisella perheenjäsenellä ja presidenttiparin treffit pysäyttävät laajalti New Yorkin liikenteen. Kirjan myötä saa jonkinlaisen käsityksen siitä, minkälainen koneisto esimerkiksi Amerikan presidentin tai hänen vaimonsa taustalla on ‒ ja koko ajan pyritään luomaan illuusiota, että vain valokeilassa näkyvä henkilö on kaiken takana. Michelle Obama antaa laajalti kiitosta taustatiimeilleen, myös kirjan syntymisessä avustaneille.

Helmet-lukuhaaste: 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa.

* * *

Mikael Persbrandt & Carl-Johan Vallgren: Muistini mukaan

Alkuteos: Mikael Persbrandt - Så som jag minns det (2018)

Suom. Heikki Eskelinen. Tammi 2018.

Lukija: Jaakko Ohtonen. Kesto 15 t 11 min.

Mistä minulle: BookBeat.

Minulle Mikael Persbrandtista tuli ennen tämän äänikirjan kuuntelemista mieleen lähinnä Beck-elokuvien yrmeä Gunvald. Tuskin olen voinut välttyä lööpeiltä tai otsikoilta, joissa on ruodittu näyttelijän vuosikausia jatkunutta huumeiden käyttöä tai naisseikkailuja, mutta ainakaan mieleeni ne eivät ole painuneet.

Persbrandt on läpi kirjan suorasukainen. Vanhempiaan hän luonnehtii vastuuttomiksi, isäsuhdetta kompleksiseksi. Hän oli nuoresta asti kiinnostunut eri taidemuodoista kuten kuvataiteista ja tanssista. Hyvän sysäyksen näyttelijänuralle hän sai toimiessaan statistina Bergmanin produktiossa Dramatenissa, jonka suurta näyttämöä hän kuvaa isoksi mustaksi vaginaksi. Taidepiirien huumehöyryiset illanvietot kiehtovat nuorta näyttelijänalkua vähän liikaakin, ja samalla hän pyrkii tekemään laskelmoituja valintoja edetäkseen urallaan.

Kirjan nimi Muistini mukaan on osuva, sillä Persbrandt elää paikoitellen niin päihteiden sumentamaa elämää, ettei sellaisesta voikaan olla täysin tarkkoja muistikuvia. Hän myös toteaa välillä suoraan, ettei aina voi tietää, onko esimerkiksi lööppeihin asti päätynyt sekoilu todella tapahtunut vai onko joku keksinyt raflaavan jutun vain palkkion toivossa.

Kuuntelin kirjaa paikoin tyrmistyneenä: miten ihmeessä Persbrandt on pystynyt hoitamaan työnsä Beck-tuotannoissa ja Dramatenissa niinkin hyvin kuin hoiti? Mieleeni nousi myös ikuisuuskysymys: mikä pahoissa pojissa oikein jaksaa naisia kiinnostaa? Maria Bonnevie katseli puolisonsa sikailua ja sekoilua varsin pitkään. Kirjassa kuvataan Persbrandtin ja hänen nykyisen puolisonsa Sanna Lundellin suhteen alkuvaiheita, eikä Sannakaan ole miehensä rinnalla helpolla päässyt.

Kirja on paikoin raadollinen, koska sellaista vuosikymmeniä huumeita käyttäneen ihmisen elämä on. Kirjassa Persbrandt kertoo tarinaansa minä-muodossa, ja kirjoittamisessa hänellä on ollut apunaan Carl-Johan Vallgren, August-palkittu kirjailija. Vallgrenin sujuvaan kynään viehätyin Varjopoika-dekkaria lukiessani muutama vuosi sitten.

Helmet-lukuhaaste: 20. Taiteilijaelämäkerta.

* * *

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Siltala 2018. 260 s.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Myyntitilastojen kärkisijoilla keikkuva Räikkös-kirja poikkeaa tyyliltään kahdesta edeltävästä. Sitä ei ole pyritty naamioimaan päähenkilönsä kirjoittamaksi, vaan se on rehellisesti kirjailija Kari Hotakaisen kirjoittama henkilökuva Räikkösestä. Hotakainen kuvasi lokakuisten Helsingin kirjamessujen lukupiirissä kirjaa termillä ihmiskirja, ja sellainen se todella on. Hotakainen saa kaikkien tietämän jäämiehen luottamuksen, ja lukija pääsee tutustumaan vähäpuheiseen formulakuljettajaan, ainakin jollain tapaa.

Kun vuosien yrittämisen jälkeen Hotakainen pääsee kontaktiin Räikkösen kanssa tämän asiainhoitajan kautta, on kirjailijalla edessään melkoinen haaste: hän ei tiedä formuloista mitään, hän ei ole koskaan seurannut yhtä kilpailua alusta loppuun. Lisäksi kirjan kirjoittamisella on kiire, sillä se pitäisi saada julkaistua syksyllä 2018, jos tuo kausi vaikka jäisikin Räikkösen viimeiseksi. Silloin ei vielä tiedetty, että se jäisi viimeiseksi vain Ferrarilla, mutta ura jatkuu.

Hotakainen sukeltaa Räikkösen elämään ja aloittaa työnsä. Hän asuu Räikkösten Sveitsin kodissa useaan otteeseen ja lisäksi hän haastattelee laajasti lähipiiriä. Vaikka kieltämättä ärsyynnyin siitä, että lapsuudenkodin sisävessattomuutta korostettiin useaan otteeseen, niin lumouduin kirjasta. Hotakainen tekee tarkkoja ja elämänmakuisia havaintoja kirjansa päähenkilöstä. Kirjan luettua tulee tunne, ettei jäämies enää olekaan niin tuntematon kuin alussa. Yllättäen hän vaikuttaa perhettään suojelevalta, lämpimältä ja huumorintajuiselta mieheltä.

Stefan Zweig: Shakkitarina

Kansi: Matti Jalava.

Germania 2017. 78 s.
Alkuteos: Die Schachnovelle (1942).
Suom. Marja Wich.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: kirjastosta lainattu.


Itävaltalaisen Stefan Zweigin pienoisromaani Shakkitarina on kertomus Tohtori B:stä. Hän on joutunut olemaan pitkään eristysvankina toisen maailmansodan aikana; hän on kokenut tiukan eristämisen ja kuulustelut. Saadakseen ajan kulumaan sellissään hän opetteli kuuluisimpien shakkipelien kulkua ja pelasi kuukausitolkulla shakkia itse itseään vastaan. Nyt kun maaniseksi yltynyt shakinpeluu on vain muisto, sattuu Tohtori B laivalle shakin maailmanmestarin kanssa. Mies on jälleen vaarassa ajautua pelimanian valtaan.

Zweigin kirja on nopealukuinen suupala, jonka tihenevä tunnelma imaisee lukijan shakin maailmaan. Tapa, jolla Tohtori B on shakkitaitonsa oppinut ja miten sitä kuvataan, on eriskummallisuudessaan kiehtovaa luettavaa. Lukijan ei tarvitse olla aiheesta erityisen kiinnostunut tai oikeastaan tietää koko pelistä mitään, sillä kuumeinen pelaaminen vertautuu oikeastaan mihin tahansa pakkomielteiseen tekemiseen. Minäkään en shakista tiedä juuri mitään. Joskus lapsena olen kokeillut sitä pelata, mutta en koskaan innostunut opettelemaan lajin saloja kunnolla. Muistan myös aikoinaan ihmetelleeni kryptisen näköistä shakkipalstaa Hesarissa. Nyt kirjan lukemisen jälkeen ymmärrän paremmin, että nämä pelikuviot todella kertovat peliä osaavalle paljonkin. Shakkitarinassa pelin salat opetellaan juuri tällaisten kuvioiden avulla.

Zweig herättelee pohtimaan, onko shakki vain peli vai onko loukkaus kutsua sitä "vain peliksi"? Zweig juoksutta ajatustaan pelin olemuksesta:

Eikö se ole myös ‒ ‒ kaikkien vastaparien ainutkertainen side; ikivanha ja ikuisesti nuori, mekaaninen laitteistonsa puolesta, tehokas vain mielikuvituksen avulla, rajoitettu geometrisen jäykässä tilassaan ja samalla kombinaatioissaan rajaton, jatkuvasti kehitettävissä ja kuitenkin steriili ajattelussaan, joka ei johda mihinkään, matematiikka, joka ei laske mitään, taidetta ilman luomista, arkkitehtuuria ilman substanssia, eikä todistettavasti sen vähemmin kestävä olemisessaan ja olemassaolossaan kuin kaikki kirjat ja teokset, ainoa peli, joka kuuluu kaikille kansoille ja kaikkiin aikoihin ‒ ‒.

Missä on sen alku ja loppu; jokainen lapsi oppii pelin ensimmäiset säännöt, jokainen poropeukalo voi yrittää taitojaan sen parissa ja voi luoda siitä huolimatta vertaansa vailla olevan, erityisen mestarien lajin muuttumattoman tiukan neliön sisällä...

Melko demokraattinen peli tuo shakki, kun sitä näin ajattelee!

Vuonna 1942 ilmestynyt pienoisromaani julkaistiin postuumisti kirjailija Stefan Zweigin (1881‒1942) kuoleman jälkeen. Viime vuonna ilmestynyt suomennos on teoksen toinen suomennos. Tämä tuoreempi suomennos on Marja Wichin käsialaa, ja aiemmasta vuoden 1952 suomennoksesta vastasi Aina Oksala. Hienoa, että kääntäjä on kerrankin saanut nimensä kirjan kanteen ‒ surullista vain on se, että nimi on kannessa väärin kirjoitettu.

Tutustuin tähän kiehtovaan pienoisromaaniin Helmet-lukuhaasteen innoittamana. Kuittaankin kirjalla haastekohdan 44. Kirja liittyy johonkin peliin.

Michael Chabon: Kuunkajo

Alkuperäiskansi: Adalis Martinez.

Tammi 2018. 492 s.
Alkuteos: Moonglow (2016).
Suom. Aleksi Milonoff.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Michael Chabonin Kuunkajo on kirjallinen sukellus Yhdysvaltojen lähihistoriaan ja kirjailijan suvun vaiheisiin. Romaanissaan Chabon sekoittaa omaelämäkerrallisia elementtejä historiallisiin faktoihin. Teoksen alkusivuilla on kirjailijan kommentti, joissa Chabon tekee selväksi, että hän on näitä muistelmiaan kirjoittaessaan ottanut vapauksia asiaankuuluvan vallattomasti. Lopputulos on eräänlainen monitahoinen autofiktio, jonka äärellä merkityksellistä ei lopulta ole se, mikä on totta ja mikä ei. Lukijalle tärkeää on, että käsissä on taidokkaasti rakennettu ja toimiva tarina.

Päähenkilö on kirjailijaa kovin muistuttava Mike Chabon. Miken isoisä alkaa kerrata vaiheitaan sairaalavuoteella, ja Kuunkajo on kirjailijan keino täyttää yksi kuolevan isoisänsä viimeisistä toiveista.

Kirjoita kaikki ylös kun olen kuollut. Selitä kaikki. Tee kaikesta merkityksellistä. Käytä paljon niitä hienoja kielikuviasi. Kerro kaikki täsmällisessä kronologisessa järjestyksessä, ei tällaisena sillisalaattina kuin minä. Aloita siitä yöstä kun synnyin. Toinen maaliskuuta 1915. Silloin oli kuunpimennys, tiedätkö mikä se on?

Kirjailijan vapaus jyrää toiveen kronologisuudesta. Isoisän vaiheikkaan elämän muistelot muodostavat tarinoiden sikermän yhdessä Miken omien muistojen kanssa. Eri vuosikymmenille sijoittuvat tarinat lomittuvat. Lukija pääsee vuoroin seuraamaan isoisän vaiheita toisessa maailmansodassa, minkälainen totuus on rakettiteollisuuden takana, isoisän ja isoäidin ensitapaamista vuonna 1947, isoäidin mielen järkkymisen seurauksia ja isoisän kypsällä iällä kokemaa rakkaussuhdetta. Ja monia muita elämänvaiheita.

Vaikka tarinoiden pääasiallinen lähde on isoisä, oli isoäiti merkittävä henkilö Miken elämässä. Isoäiti opasti Miken tarinoiden kiehtovaan maailmaan sepittämällä ennustuskorttien inspiroimana mielikuvitusta ruokkivia tarinoita. Isoäidiltä Mike myös oppi, mitä tarkoittaa eloonjääneen syyllisyys. Ranskanjuutalainen isoäiti nimittäin selviytyi Auschwitzistä, mutta keskitysleirikokemus jätti syvät arvet naisen mieleen. Eikä isoisäkään sotatraumoistaan vähällä selvinnyt; ne purkautuivat aggressioina, joiden seurauksena oli vankilareissu.

Suvun vaiheisiin nivoutuu ihmiskunnan "tähtihetkiä" ja mustimpia kausia kuulennosta holokaustiin ja maailmansotaan. Tarinaan tuo tarttumapintaa inhimilliset keskeishenkilöt rosoineen ja virheineen. Aika on toki muokannut isoisän muisteloita ja niitä on edelleen muokannut ne muistiin kirjoittanut lapsenlapsi. Romaanissa ja usein vaikkapa omasta perheestä kertovissa anekdooteissa tiukka faktoissa pitäytyminen ei ole aina keskeistä, vaan tähdellisempää on mehevä ja muistettava tarina.

Välillä ihmettelin, miten kaukaa Chabon oikein tarinassaan ponnistaa ‒ ehkä odotin tarinan sijoittuvan enemmän nykyaikaan. Kun vain pääsin yli tästä itse kehittelemästäni oletuksesta, aloin nauttia isoisän vaiheista niin toisessa maailmansodassa kuin käärmettä metsästävänä seniorina. Otin paremman asennon ja annoin Chabonin viedä. Sillä viekkaana tarinankertojana Chabon todella vie lukijaa.

Chabon oli minulle miellyttävä uusi tuttavuus, jonka muu tuotanto alkoi tämä uutuuden myötä kiinnostaa. Kuunkajo on Chabonin neljäs suomennettu romaani, aiemmin suomeksi ovat ilmestyneet Pittsburghin mysteerit, Kesämaa ja Telegraph Avenue. Useita kirjailijan teoksia on suomentamatta, kuten vuonna 2001 Pulitzer-palkittu The Amazing Adventures of Kavalier & Clay.

Kuunkajo heinäkuisessa aurinkokylvyssä.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena. Kirjankansibingossa ruksaan kohdan mökkeily kansikuvan tulitikkujen vuoksi.

Kuunkajosta ovat bloganneet ainakin Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Keskiviikkoklassikko: Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Vähän vinksahtanut kuva vinksahtaneesta kirjasta.

Tammi 1969. 159 s.
Alkuteos: Le cosmicomiche (1965).
Suom. Liisa Ryömä.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Italialaisen Italo Calvinon Kosmokomiikkaa on maailmankaikkeutta veitikkamaisesti tutkaileva novellikokoelma. Kahdestatoista tarinasta koostuva novellikokoelma edustaa tieteiskirjallisuutta ‒ kirjaston poistomyynnistä mukaani tarttunut Calvino veikin minut lukijana todella kauas mukavuusalueeltani.

Kaikkia novelleja yhdistävä kertoja on nimeltään Qfwfq, joka on ollut mukana evoluution eri vaiheissa. Minä-kertoja on olento, joka on päässyt tarkkailemaan kosmoksen kehitystä ja joka on siinä matkan varrella saanut ainutkertaisia ystäviä. Lelutkaan eivät olleen hänen lapsuudessaan aivan niitä tavallisimpia.

Vetyatomit tunsin jokaisen, ja kun uusi ilmaantui, olin heti siitä selvillä. Minun lapsuudessani meillä ei koko universumissamme ollut muita leikkikaluja kuin vetyatomit, eikä meillä ollut muuta tekemistä kuin leikkiä niillä, minulla ja toisella samanikäisellä pojalla, Pfwfplla.

Nyt jo vanha Qfwfq muistelee vaiheitaan kaihomielisesti ja pilkettä silmäkulmassaan. Hän muun muassa kertoilee, miltä tuntui, kun planeetat alkoivat muodostua kaasusumusta: vuosisadat vierivät ohi kuin minuutit, mikä aiheutti inhottavaa kutinaa. Ja miten itsepäinen isosetä oli suvun ainoa jäsen, joka vastusti merestä maalle siirtymistä. Pysyäkseen kertojan matkassa lukijan on hypättävä mukaan Calvinon luomaan ajatusleikkiin, jossa mittasuhteet todella ovat vertaansa vailla.

Tarkastin laskelmiani satatuhatta vuotta ja päädyin lopputulokseen, ettei meidän ratamme sivunnut tuota pistettä kerran galaktisessa vuodessa vaan kerran kolmessa, eli siis joka kuudessadasmiljoonas aurinkovuosi. Jos on odottanut kaksisataa miljoonaa vuotta, voi yhtä hyvin odottaa kuusisataa miljoonaa; ja minä odotin; matka oli pitkä mutta enhän joutunut kulkemaan sitä jalan; ratsastin Linnunradalla halki valovuosien, hypittelin planeettojen ja tähtien ratoja kuin hevonen satulassa kaviot tulta suihkien: innostuin yhä enemmän ‒ ‒.

Sinnikkäästi luin kirjan loppuun, vaikka välillä olisi tehnyt mieli tuikata se saunan pesään. Vanha sanonta piti jälleen paikkansa, sillä lopussa seisoi kiitos ‒ tunnelma oli voitonriemuinen, kun olin saanut luettua viimeisen sivun. Vaikka lukeminen oli paikoitellen tervanjuontia, oli Calvinon lukemisessa hauskakin puolensa. Absurdit tarinat naurattivat, ja avaruuden ja maailmankaikkeuden kokoisten asioiden pohtiminen saa aina ajatuksissa jotakin nyrjähtämään.

Vaikka kirja ei olisi aivan omalla mukavuusalueella, voi kiinnostunut (ja lannistumaton) lukija saada sen lukemisesta jotakin. Tällainen määritelmä sopii useisiin klassikoihin, niin myös kohdallani Calvinoon.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 25. Novellikokoelma. Kirjankansibingossa ruksin kohdan keltainen ja oranssi. 

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Kansi: Anna Lehtonen.

Otava 2016. 358 s.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hyvää naistenviikkoa ja onnea kaikki Riikat! Tänään alkaa naistenviikko ja sen myötä Tuijata-blogin Tuijan vuosittainen Naistenviikko-haaste. Haaste kannustaa kirjabloggareita lukemaan ja kirjoittamaan naisnäkökulmasta, ja yksi tapa osallistua on blogata nimipäiväänsä viettävän kirjailijan teoksesta.

Haaste antoi minulle kimmokkeen tarttua Riikka Pulkkisen pari vuotta sitten julkaistuun romaaniin Paras mahdollinen maailma. Kirjailijan kaksi ensimmäistä romaania Raja ja Totta luin ennen blogiaikaa, ja ne saivat minut fanittamaan Pulkkista. Vuonna 2012 Pulkkisen Vieras oli mielestäni vuoden paras kotimainen romaani ja kepeämpi Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän viihdytti äänikirjana pari vuotta myöhemmin. Jokin tässä uusimmassa romaanissa kuitenkin harasi vastaan heti kirjan alkusivuilla, kun aloitin sen ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä. Uusi yritys oli hieman onnekkaampi.

Päähenkilö Aurelia on Teatterikorkeakoulun kasvatti, joka saa kiinnityksen uutuusnäytelmän keskeiseen rooliin. Kuuluisan ohjaajan näytelmän on tarkoitus käsitellä elämää jo hajonneessa DDR:ssä ja Berliinin historian käännekohtaa, muurin murtumista. Näytelmä ei tahdo valmistua, ja Aurora joutuu harjoituksissa koville toteuttaessaan ohjaajan kokeiluja. Aurelia ei halua vastata äitinsä puheluihin, vaan keskittyy täysillä näytelmän työstämiseen. Isä on juuri saanut sairaskohtauksen, jota ennen hän yritti kertoa jotakin tärkeää tyttärelleen.

Aurora on sattumoisin syntynyt samana päivänä, kun muuri murtui, ja Berliinillä on keskeinen osa nuoren naisen henkilökohtaisessa historiassa muutenkin. Samaan tahtiin näytelmän mahdottomuuden kanssa alkavat paljastua Auroran menneisyyden salat. Mitä tapahtui Berliinissä parikymmentä vuotta sitten? Mitä Aurora ei muista?

Pulkkinen on ladannut kirjaan niin paljon kaikkea, että se tuntuu ylipursuavalta. Vielä kun kieli on kirjailijalle ominaiseen tapaan tarkkaan hiottua, niin happi loppuu kesken lukiessa. Auroran perheen tarina on mielenkiintoinen ja vetävä, varsinkin historiallisen Berliinin kuvaukset luin uppoutuen. Mutta mutta. Tarinan uskottavuus kärsii sattumista ja sattumuksista. Vielä jaksoin sulattaa Auroran symbolisen syntymäpäivän, mutta minulle oli hieman liikaa esimerkiksi se, miten perhettä varjostavaan salaisuuteen on suhtauduttu.

Pulkkisen seuraava romaani Lasten planeetta ilmestyy syyskuussa. Se kertoo kustantajan mukaan perheen hajoamisesta, rakkaudesta ja maailmasta ‒ eivät pieniä ja yhdentekeviä seuraavankaan romaanin teemat. Toivottavasti siinä on muistettu antaa lukijalle enemmän tilaa hengittää.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.

Lauantain lyhärit: uutuuskaunoa ja tähtitiedettä

Tervetuloa lukemaan ensimmäistä Lauantain lyhärit -postausta! Päätin aloittaa luonnosteksteihin makaamaan jääneille tynkäjutuille oman juttusarjan, jotta saisin ne jatkossa säännöllisesti järkevässä ajassa julkaistua. Tässä juttusarjassa esiin pääsevät sellaiset kirjat, joista ei syystä tai toisesta ole syntynyt omaa blogitekstiä, mutta joista haluan jättää edes jonkinlaisen jäljen blogiin.

Usein bloggamatta tahtovat jäädä varsinkin äänikirjat, koska kuuntelemisen jälkeen ei enää ole tekstiä, johon palata. Joskus taas odotukset tiettyä kirjaa kohtaan ovat niin korkealla, että jos kirja ei odotuksia aivan lunasta, on ajatuksia haasteellista purkaa tekstiksi. Aina mitään tiettyä syytä ei edes ole.

Tällä kertaa esittelen lyhyehkösti neljä tämän vuoden puolella ilmestynyttä kaunokirjaa ja sokerina pohjalla yhden yleistajuisen tietokirjan.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Alkuteos: Dept. of Speculation (2014).

Suom. Marianna Kurtto. 

Gummerus 2018. 64 sivua e-kirjana.

Kansi: ?
Mistä minulle: BookBeat.

Joidenkin kirjojen käsiinsä saaminen mahdollisimman ripeästi muodostuu erityisen tärkeäksi. Joko kirja on ilmestynyt? Miksei se vieläkään näy kirjaston järjestelmässä? Nyt on jo toukokuu, senhän piti ilmestyä toukokuussa. Haluan sen nyt, heti!

Näin kävi minulle Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston kanssa. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran entisen työpaikkani kollegalta, joka oli lukenut sen ruotsiksi. Harkitsin lukemista englanniksi tai ruotsiksi, mutta aie hautautui muihin lukukiireisiin. Seuraavaksi teos mainittiin joskus viime vuonna Sivumennen-podcastissa ‒ Offillin teos oltaisiin kenties saamassa suomeksi jossakin vaiheessa! Jes! Sitten vihdoin bongasin kirjan Gummeruksen syyskatalogissa: ilmestymisajankohdaksi ilmoitettiin toukokuu. Siitä alkoi maaninen kirjaston sivujen kyttäys, jotta saisin kirjan varattua kärkijoukoissa. Toukokuu eteni, ja haku näytti aina vain nollaa. Lopulta päädyin lukemaan kirjan e-kirjana BookBeatista mieheni tabletilla.

Puolipakolla siis luin ensimmäisen e-kirjani ja pakko minun on myöntää: olihan se kätevää. Offillin omintakeinen kerronta sai minusta otteen ja naputellen kääntelin kirjan sivuja hurjaa vauhtia.

Offillin kirjasta on haasteellista kirjoittaa, mikä johtuu varmasti ahmimista muistuttaneesta lukutavastani ja myös kirjasta itsestään. Se on fragmentaarinen tarina eräästä parisuhteesta, siitä miltä sen kaari näyttää, kun elämä vie ja ihmiset muuttuvat. Miten rakkaus muuttuu siinä samalla. Kertoja vaihtaa asentoaan, kirjallisuusviittauksia vilisee. Offill kirjoittaa napakoita lauseita, joihin hän tiivistää niin paljon ja niin hienosti, että kirja ansaitsee ehdottomasti tulla luetuksi uudelleen vähän maltillisemmalla tahdilla. Kirjassa on jotakin nerokasta, eikä vähiten Marianna Kurton taidokkaan suomennoksen ansiosta.

Helmet-lukuhaaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.
Yhdysvallat-lukuhaaste: 6. New Yorkiin sijoittuva kirja.

* * *

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Gummerus 2018. 368 s.

Kansi: Jenni Noponen.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu teki minuun viitisen vuotta sitten niin suuren vaikutuksen kielellään, aiheen käsittelyllään ja tunnelmallaan, että valitsin sen tuolloin vuoden parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Rauhala jatkaa toisella romaanillaan saman aiheen parissa kuvaten vahvasti uskonnollisen vanhoillislestadiolaisen yhteisön elämää. Tällä kertaa tarina ei sijoitu nykyaikaan, vaan eletään 1970-luvun viimeisiä vuosia Pohjois-Pohjanmaalla.

Tapahtumia tarkastellaan neljän ihmisen kautta: seurojen saarnaajan Taiston, kirkkokuorolaisen Aliisan, paheksuttavaan rakkaussuhteeseen ryhtyneen Auroora-tädin ja pienen Aaron-pojan. Viides näkökulma on kirjailijan, joka kursii tarinan aineksia kokoon.

Taisto on Aaronin isoisä, ja häneltä poika oppii vahvan uskonnollisen maailmankatsomuksen samalla kun he yhteisillä kalastus- ja luontoretkillään tarkkailevat luontoa. On lohdutonta, miten totinen pieni poika onkaan ja miten pieni lapsi näkee maailman niin synkkänä paikkana. Aaronin maailmassa esimerkiksi spitaali ja maailmanloppu ovat ihan normaaleja ajatuksia. Yhdenkään lapsen ei kuuluisi kantaa harteillaan sellaisia asioita, joita Aaron kantaa.

Synninkantajat oli minulle paljon raskaampi lukukokemus kuin Taivaslaulu aikanaan. Välillä lukeminen ahdisti. Synninpelossa ja hoitokokousten kurimuksessa elävien ihmisten vaiheista on surullista lukea, ja erityisesti Aaronin näkökulma kouraisi. Rauhala käyttää kieltä tuttuun tapaansa kekseliäästi erityisesti luontoa kuvatessaan.

Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa luetaan kirjaa.
Kirjankansibingo: perhe.

* * *

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta (2013).
WSOY 2018. Suom. Helinä Kangas.
Lukija: Erja Manto. Kesto 16 t 36 min.

Kansi: Martti Ruokonen.
Mistä minulle: BookBeat.

Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa kuului eniten tämän vuoden keväältä odottamieni uutuuksien joukkoon. Vilkuilin varovaisesti ensimmäisiä bloggareiden arvioita ja odotin kuumeisesti omaa kirjastovaraustani. Sen tila oli tuskaisen pitkään 'matkalla', joten päädyin aloittamaan kirjan äänikirjana, kun Huovisen Havukka-ahon ajattelija loppui sopivasti ja huomasin kirjan löytyvän Bookbeatista.

Tässä sarjan kolmannessa osassa Ferrante kuvaa Lenún ja Lilan aikuisvuosia. Lenún esikoiskirja on maailmalla, ja hän taistelee toisen kirjan ongelman kanssa. Hän tekee koko ajan pesäeroa lapsuutensa ja nuoruutensa Napoliin, niin naimalla professorin kuin muuttamalla Firenzeen. Itsenäinen ja pärjäävä nainen ajautuu kriisiin, kun huomaa olevansa kotiäitinä ja onnettomassa avioliitossa. Onko omiin päätöksiinsä vain tyydyttävä? Miten välttää katkeruus? Lila puolestaan on päässyt pois väkivaltaisesta avioliitosta ja on töissä makkaratehtaalla.

Napoli-sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa eli Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina -romaaneissa minuun on tehnyt vaikutuksen erityisesti ajankuva ja mutkikkaan ystävyyssuhteen kuvaus. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä osassa kertojan jaarittelu hieman rasitti, niin tällä kertaa se ei häirinnyt ollenkaan. Ehkä tämä selittyy äänikirjaformaatilla, en tiedä, mutta nyt en millään olisi halunnut kirjan loppuvan. Erja Mannon luentaa olisin kuunnellut vielä vaikka kuinka! Ferrante todella taitaa lukujen loppujen cliffhangerit, mikä lisää tarinan koukuttavuutta.

Helmet-lukuhaaste: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja.
Kirjankansibingo: ilo.

* * *

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Alkuteos: I See You (2016).

Gummerus 2018. Suom. Päivi Pouttu-Delière.

Lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto: 13 t 25 min.

Mistä minulle: BookBeat. 

Kerrankin voin sanoa, että tartuin kirjaan mainoksen perusteella. Houkuttimena eivät siis toimineet muiden bloggaajien arviot, lehtikritiikki tai kustantajan katalogi, kuten yleisimmin tilanne on, vaan näin Mackintoshin kirjan mainoksen metrossa ja kiinnostuin jännäristä sen perusteella.

Metro olikin oiva mainospaikka tälle kirjalle, sillä julkinen liikenne on keskeisessä roolissa tarinassa. Päähenkilö Zoe Walker matkustaa päivittäin töihin junalla, ja eräänä päivänä hämmästys on suuri, kun hän huomaa junassa lehteä lukiessaan oman kuvansa seuralaisilmoituksessa. Zoe alkaa todella huolestua, kun lehden toisessa numerossa on erään naisen kuva ja tämä joutuu rikoksen uhriksi. Ja ilmoituksia ilmestyy vain lisää. Seuraa kuumottava kilpajuoksu murhaajan kanssa, enkä voi kieltää, ettenkö olisi kirjaa kuunnellessani miettinyt omia rutiinejani ja kulkemisiani. Kirjan mainoslause piti kutinsa, sillä tämän kirjan lukemisen jälkeen todella katsoin kanssamatkustajiani toisin!

Tässäpä on jännäri minun makuuni! Mackintosh ei mässäile verellä ja suolenpätkillä, vaan rakentaa jännitystä painostavalla tunnelmalla ja juonenkäänteillä. Mackintoshin edellinen suomennos Annoin sinun mennä menee lukulistalle, samoin Gummeruksen syksyn kirjoihin lukeutuva kolmas suomennos Anna minun olla.

Helmet-lukuhaaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Kirjankansibingo: sininen ja vihreä.

* * *

  Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille

Alkuteos: Astrophysics for People in a Hurry (2017).

Aula & Co. 2018. 176 s.

Suom. J. Pekka Mäkelä.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Neil deGrasse Tyson on amerikkalainen astrofyysikko, joka on tunnettu tieteen yleistajuistamisesta. Tässä kirjassaan hän esittelee tähtitieteen perusteita tavalliselle lukijalle, näin luvataan kirjan mainosteksteissä. Odotukseni olivat korkeat, ehkä jopa epärealistiset. Koulussa fysiikka, kemia eikä matematiikka kuuluneet vahvuusalueisiini, enkä oikeastaan tiedä tähtitieteestä juuri mitään. Tässäpä siis kirja juuri minulle, tämän luettuani varmasti ymmärrän tähtitiedettä paremmin.

Toisin kuin kirjan nimi opastaa, en suosittele tätä kirjaa kiireiselle lukijalle, jolla ei ole taustatietoja aiheesta. Luvut ovat toki tiiviitä ja nopealukuisia, mutta mitenkään helppotajuista teksti ei aina ole. Välillä tuntui kuin olisin lukenut kirjaa kielellä, jonka seuraamiseen kielitajuni ei aivan riitä: sanat seuraavat toisiaan ja ymmärrän jotakin sieltä täältä, mutta tavallaan paljon menee ohi. Keskittyminen herpaantuu ja lukemisesta tulee tankkaamista.

Esko Valtaojan esipuheen aikana olin vielä vastaanottavainen lukija ja jopa harkitsen lukevani seuraavaksi aiheen tiimoilta jotakin Valtaojalta. 

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

Yhdysvallat-lukuhaaste: 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos.

Kuukauden nobelisti: Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille

Kansi: Markko Taina.

Tammi 1946. 379 s.
Alkuteos: A Farewell to Arms (1929).
Suom. Veikko Polameri.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.


Pari kuukautta sitten kirjoitin Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanista, jonka luin uudelleen Kirjoja ulapalta -haasteen innoittamana. Mielikuvani Hemingwaystä muuttui tuon lukukokemuksen myötä kuivakasta kiinnostavaksi, joten aloin heti miettiä, mitä lukisin kirjailijalta seuraavaksi. Päädyin täydentämään Keltaista kirjastoani Jäähyväiset aseille -romaanilla. Ja koska bloggasin Vanhus ja meri -kirjasta Keskiviikkoklassikko-otsikon alla, saa tämä vuoron olla Kuukauden nobelistin teos.

Tässä Hemingwayn klassikossa näyttämönä on sota-aika, ensimmäisen maailmansodan taistelut Italiassa. Päähenkilö on amerikkalainen nuorimies Frederic Henry, joka on sodassa vapaaehtoisena lääkintämiehenä. Rintamalla hän tutustuu englantilaiseen hoitajattareen Catherineen, ja he rakastuvat. Kun Frederic haavoittuu, pestautuu Catherine samaan sairaalaan, jossa mies on toipumassa. He kokevat yhteisiä onnenhetkiä muun muassa Catherinen yövuorojen aikaan ja ikimuistoisen kesän:

Se kesä oli meistä ihanaa aikaa. Kun pystyin lähtemään ulos, ajoimme vaunuilla puistossa. Muistan vaunut, hevosen joka kulki hitaasti, ylhäällä edessä istuvan ajurin selän ja hänen korkean lakatun hattunsa ja Catherine Barkleyn istumassa vierelläni. Jos annoimme kätemme koskettaa toisiaan, vain käteni syrjänkin koskiessa häneen, me kiihotuimme. Myöhemmin kun saatoin kulkea kainalosauvoilla, menimme päivälliselle Biffiin tai Gran Italiaan ja istuimme pöydässä ulkona Gallerian pylväskäytävässä. ‒ ‒ Joimme kuivaa valkoista capria jääastiassa viilennettynä; kokeilimme tosin monia muitakin viinejä, fresaa, barberaa ja makeita valkoviinejä. 

Auvo ei kestä kauaa, sillä Frederic joutuu takaisin rintamalle. Frederic tuntee syvää velvollisuudentuntoa sotimiseen, mutta nyt kun Catherine odottaa häntä toisaalla, on Italian joukkojen perääntyminen hänelle tilaisuus päästä pois. Catherine on Henryn syy jättää jäähyväiset aseille. Seuraa pelokasta pakoilua ja uhkarohkea souturetki Sveitsin puolelle, puolueettomalle alueelle. Kaikki on jälleen hyvin, kunnes...

Hemingway on henkilöilleen säälimätön. Luulin jo paatuneeni lukijana, koska en ole aikoihin vetistellyt lukiessani, mutta nyt en välttynyt kyyneliltä. Loppu murskaa sydämiä, myös lukijan.

Tempauduin täysillä mukaan sota-ajan rakkaustarinan vaiheisiin ja nautin Hemingwayn dialogivetoisesta kerronnasta. Hemingwayn Vanhus ja meri -romaaniin verrattuna kerronta on laveampaa, mutta samaa kiireettömyyden tuntua on molemmissa. Tarina etenee omalla painollaan, mitään vyörytystä Hemingway ei harrasta. Sotakuvaus on realistisen oloista, paikoin aika sekavaakin. Yhtä paljon kuin sotaromaani on tämä kyllä rakkaustarina.

Kirjan äärellä sain itseni jälleen kerran kiinni vääristyneestä mielikuvasta: vielä kirjaa aloittaessani kuvittelin tarinan sijoittuvan Espanjan sisällissotaan. Hämmästelin hieman, kun kansien välissä sodittiinkin aivan toista sotaa. Lieveteksti olisi toki kertonut, mistä sodasta kirjassa on kyse, mutta jätän ne nykyisin usein lukematta, sillä monesti ne kertovat kirjasta liikaa.

Googlailu sitten paljasti, että Espanjan sisällissotaan Hemingwayn teoksista sijoittuukin Kenelle kellot soivat ‒ eli vielä riittää kiinnostavaa Hemingwaytä (ja vielä omasta kirjahyllystä). Molemmissa sodissa Hemingway oli mukana, ja Henryn kokemukset mukailevat ilmeisesti jotakuinkin kirjailijan omia vaiheita. Hän oli mukana räjähdysonnettomuudessa ja rakastui sairaalassa häntä hoitaneeseen sairaanhoitajaan. Mielenkiintoiselta alkoi vaikuttaa David Sandisonin kirjoittama kirjailijaelämäkerta Ernest Hemingway (Gummerus 1998), joka meni jo varaukseen kirjastosta.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 5. Aiheena sota, jossa Yhdysvallat ollut osallisena.

Helmet-lukuhaasteessakin kirjalle on sopiva rivi, nimittäin 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Kirjankansibingossa kansikuva sopii kohtaan valokuva.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Otava 2001. 366 s.
Alkuteos: Amy and Isabelle (1998).
Suom. Marja Haapio.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Viime kuussa luin Elizabeth Stroutin Tammen Keltaisessa kirjastossa tänä keväänä ilmestyneen Nimeni on Lucy Barton -romaanin, jonka tunnelma, arvoituksellisuus ja ytimekkyys tekivät minuun vaikutuksen. Koska minun oli heti pakko saada lukea lisää Stroutia, varasin Pikkukaupungin tytön kirjastosta ‒ se on toistaiseksi ainoa suomennettu teos Stroutilta uutuuskirjan lisäksi. Pikkukaupungin tyttö on Stroutin alkujaan vuonna 1998 ilmestynyt esikoisteos, joka on ilmestynyt Otavalta suomeksi 2001.

Pikkukaupungin tyttö kertoo eräästä helteisestä kesästä 1970-luvulla. Shirley Fallsin pikkukaupunkia halkoo haiseva joki, ja joen paremmalla puolella asuvat teinityttö Amy ja hänen äitinsä Isabelle. 16-vuotias Amy elää melko eristäytynyttä elämää äitinsä kanssa. Äiti on töissä tehtaan konttorissa, ja siellä myös Amyn on määrä työskennellä kesäapulaisena. Toimiston naiset muodostavat tiiviin yhteisön, johon yksinhuoltaja-Isabellen on vaikea tuntea kuuluvansa. Ulkopuolisuus johtuu hänen varautuneisuudestaan ja siitä, että hän on pomon yksityissihteeri. Myös äidin ja tyttären suhde vaikuttaa erityisen jännitteiseltä, ja syy tähän selviää lukijalle tarinan edetessä.

Äidin taustassa on jotakin hämärää ja ristiriitaista, ja hän valvoo Amyn menemisiä tarkkaan. Amy tykkää piiloutua koulussa valtavan hiuspehkonsa suojiin ja on otollista maaperää karismaattisen matematiikanopettajan huomiolle. Seuraa salaisia kohtaamisia luokkahuoneessa tuntien jälkeen ja autoretkiä sivuteille.

Suomennoksen nimi vie huomion Amyyn, kun taas alkuteoksen nimi Amy and Isabelle kuvaavasti äitiin ja tyttäreen, heidän suhteeseensa. Kyseessä on heidän tarinansa. Kertoja tarkentaa tosin heidän lisäkseen moniin pikkukaupungin henkilöihin ja tekee heistä deodoranttikokkareineen ja hengityksen hajuineen tarkkasilmäisiä huomioita. Tunnelma on painostava, ja sitä tukee historiallisen painostava helle. Kesän aikana muurit murtuvat niin äidin ja tyttären kuin Isabellen ja konttorin muiden naisten väliltä.

Nimeni on Lucy Barton on minulla vielä melko tuoreessa muistissa, joten näin paljon yhtäläisyyksiä näiden teosten välillä. Ainakin vihjaileva kirjoitustyyli sekä äidin ja tyttären monimutkainen suhde ovat keskeisiä molemmissa. Pikkukaupungin tyttö on Lucy Bartoniin verrattuna varsinainen runsaudensarvi. Kielletyn suhteen, naisten välisen ystävyyden kuvauksen ja lukuisien salaisuuksien lisäksi tarinaan mahtuvat kaverin teiniraskaus, lapsen kidnappaus ja kuohuttavat ufohavainnot. Viihdyin tämän Stroutin varhaisemmankin teoksen parissa mainiosti, mutta siitä huolimatta on pakko todeta, että Lucy Barton on monella tapaa hiotumpi versio tästä.

Elizabeth Strout on näiden kahden kirjan perusteella rynnistänyt seurattavien kirjailijoiden joukkoon. Miten mahtavaa olikaan saada Twitterissä vihiä siitä, että Stroutin suomentaminen jatkuu! Jään odottelemaan!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Yhdysvallat-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 1. Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja.

Kirjankansibingossa ruksitan kirjalla kohdan nostalgia, koska suomenkielisen painoksen kannessa on henkilöauton oven lukitustappi, joka vie ajatukset vanhempiin autoihin.

Keskiviikkoklassikko: Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Elli-koiran kanssa olemme tuulta paossa huvimajassa,
joka on juuri oikea paikka kirjoittaa tästä kirjasta.

WSOY 1965. 5 t 46 min. 182 s.
Alkuteos: Pappan och havet (1965).
Suom. Laila Järvinen.
Lukija: Ahti Jokinen
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena / lainasin kirjastosta.

Pian on jo kulunut neljä vuotta Tove Jansson -lukumaratonistani, jolloin urakoin vuorokauden aikana neljä muumi-romaania ja muita Janssonin kirjoja. Muumi-romaaneista luin tuolloin kolme ensimmäistä (Muumit ja suuri tuhotulva, Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu) ja viidennen (Vaarallinen juhannus). Muumipappa ja meri on romaaneista seitsemäs.

Muutaman vuoden takainen Jansson-maraton syvensi ymmärtämystäni muumeista, joka oli aiemmin perustunut lähinnä japanilaiseen Muumilaakson tarinoita -animaatioon. Muumipappa ja meri pääsi silti yllättämään syvällisyydellään. Siinä käsitellään muun muassa pelkoja, erilaisuutta, yksinäisyyttä ja vanhempien ja lasten suhteita pehmeästi tassuttelevan muumiperheen vaiheiden kautta. Kirja on mainiota luettavaa siis myös aikuisille, vaikka se lastenkirja onkin.

Tarina lähtee liikkeelle Muumipapan tarpeettomuuden tunteista. Perhe tuntuu selviytyvän erilaisista tilanteista ilman Pappaa, häntä ei tarvita edes uhkaavan metsäpalon sammuttamiseen. Myös kesän päättyminen harmittaa. Muumipappa päättää, että perhe muuttaa majakkasaareen, kauas ulkosaaristoon. Seikkailu-nimiseen veneeseen pakkautuvat Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy.

Pitkän merimatkan jälkeen perhe saapuu majakkasaarelle ja asettuu asumaan majakkaan.
Majakanvartija näyttää kadonneen, ja saarella asustaa vain yrmy kalastaja, jolta ei juuri vastauksia tervehdyksiin ja kysymyksiin heru. Pappa keksii itselleen erilaisia projekteja ja yrittää saada majakkaa toimimaan. Muumimamma ikävöi kotilaaksoaan ja maalaa majakan seinille puutarhaa tarvikkeilla, jotka löytää majakan ullakolta: verkkoväreillä, venemönjällä ja kimröökillä*. Saaren maasto on haasteellista innokkaalle puutarhurille, eikä Mamma saa villiruusuja viihtymään penkeissään.

Pikku Myy on tutussa televisiosarjassakin ilkikurinen, mutta tässä kirjassa hän on todella ilkeä muurahaisia polttoöljyllä tuhoava ja pahanilkisiä kommentteja suoltava riiviö. Kaikki hahmot ovat ajoittain yksinäisiä tavallaan, mutta surullisinta kirjassa on Muumipeikko. Mammakin keskittyy lähinnä puutarhan perustamiseen eikä tahdo huomata poikansa kipuilua. Merihevosia ihasteleva ja Mörköä rannassa salaa tapaava Muumipeikko muuttaa lopulta pois majakasta salaiseen paikkaansa.

Perhe elää saarella, jota ympäröi meri. Perhe tekee havaintoja erityisesti vedenkorkeudesta ja tuulista.

Eräänä yönä juuri ennen aamunsarastusta äiti heräsi majakan ympärillä vallitsevaan hiljaisuuteen. Tuuli oli yhtäkkiä tyyntynyt, niin kuin joskus käy sen kääntyessä.
     Äiti makasi kauan kuunnellen.
     Kaukaa meren pimeydestä alkoi hiljalleen nousta uusi tuuli. Äiti kuuli sen lähestyvän, se tuli vedenpintaa pitkin kuin kävellen, ei kuulunut aaltojen ääntä vaan ainoastaan tuulen. Se vahvistui tasaisesti, nyt se ylti jo saareen asti. Avoin ikkuna lonksutti saranoillaan.

Muumit tuntevat meren voiman ja kunnioittavat sitä. Samaan aikaan meressä on jotakin selittämätöntä. Pappa toteaa:

On saatava selville meren salaiset lait, se on kaiken perusta. Minun täytyy ymmärtää merta, jotta voisin pitää siitä. En voi rakastaa tätä saarta ellen pidä merestä.

Sadusta kun on kyse, niin tietenkin majakanvartijan mysteeri selviää ja yhteisen ponnistelun jälkeen perheen välit paranevat.

Leppoisalta vaikuttava muumikirja herätti myös kriittisiä ajatuksia. Kun muumit saapuvat saarelle, Pappa nimeää sen hyvin nopeasti omakseen. Seurue käyttäytyy kuin valtaajien joukko. Kiukuttelevan Papan käytös on myös välillä rasittavaa. Hän ei esimerkiksi anna Muumimamman tehdä juuri mitään, vaan sysää tämän jatkuvasti syrjään. Tähän Mamma aina toteaa jotakin "Tietenkin, kultaseni" -tyyppistä.

Äänikirjan lukija eläytyy kirjan hahmoihin ja lukee näiden repliikit erilaisilla äänillä. Tämä elävöittää toki kuuntelukokemusta, mutta välillä myös hankaloittaa sitä, kun hiljaisimmat puheenvuorot tahtovat jäädä kuulematta. Luin kirjan loppuun painettuna, koska en enää jaksanut temppuilla vaihtelevan äänenvoimakkuuden kanssa. 

Huomasin pitäväni kirjasta paljon enemmän, kun luin sitä itse, ja puhelimen muistiin alkoi kertyä kiehtovia lainauksia. Vakavamielisen tarinan lomassa on myös huumoria:

Nyt isä ja Muumipeikko seisoivat majakan juurella ja käänsivät kuononsa ylöspäin, täältä katsoen he näyttivät isoilta päärynöiltä.

Tällaiset mehevät kuvailut menevät helposti ohi, kun kuuntelee äänikirjaa. Kirja on täynnä mietelauseiksi soveltuvia lausahduksia, ja usein ne kuullaan Muumimamman suusta:

Vaihtelu on välttämätöntä. Muuten sitä tottuu liikaa toisiinsa ja kaikki on samanlaista, eikö niin, kultaseni? 

Kirjan lukemista painettuna puoltaa myös se, että silloin lukija saa nauttia Janssonin mainiosta kuvituksesta!

Muumimamma lääkitsee koti-ikäväänsä
maalaamalla majakan seinille puutarhaa.
Kirjan kuvitusta.

Muumipappa ja meri valikoitui luettavakseni juuri nyt meneillään olevan Kirjoja ulapalta -haasteen ansiosta. Kuuntelin ja luin kirjaa mökkisaaressamme, joten pystyin samastumaan muumien mietteisiin kiinnostavasta ja mystisestä merestä ‒ ja erityisesti Mamman haasteisiin saaristopuutarhansa kanssa! En osaa sanoa Muumipapan varmuudella, kuinka monen boforin voimalla tänään puhaltaa, mutta niin navakasti kuitenkin, että kultaisennoutajan korvat lepattavat ja minäkin pidän vapaaillan puutarhahommistani.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

*Kimrööki eli noki-, lamppu- tai hiilimusta on hienojakoista puhdasta hiiltä, jota valmistetaan kuivatislaamalla tai asetyleeniä käyttäen hiilipitoisista aineista. Kimröökiä käytetään vahvistavana seosaineena renkaissa ja muissa kumituotteissa sekä mustana väriaineenamaaleissa, painoväreissä ja elintarvikkeissa. (Wikipedia)

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Atena 2018. 300 s.
Alkuteos: Stay with me (2017).
Suom. Heli Naski
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Yejide ja Akin ovat olleet naimisissa jo niin kauan, että lapsia pitäisi olla. Akin on perheensä vanhin poika, joten suvun jatkaminen on hänelle kunnia-asia. Hänen pikkuveljelläänkin on jo neljä poikaa. Se, että jälkeläistä ei kuulu, on kova pala etenkin Akinin perheelle. Lopulta Akinille hankitaan toinen vaimo nigerialaisia perinteitä noudattaen. Ehkä hänen hedelmällisyytensä saa myös Yejiden tulemaan raskaaksi.

Yejide ja Akin ovat menneet naimisiin rakkaudesta, mutta neljän lapsettoman vuoden painoa heidänkään rakkautensa ei tahdo kestää.

Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta.

Adébáyò törmäyttää modernin vanhaan. Toinen vaimo on Yejidelle isku vasten kasvoja. Hän on yliopiston käynyt nainen ja kampaamoyrittäjä. Yejiden äiti kuoli aikoinaan synnyttäessään häntä, ja hän on seurannut läheltä isänsä elämää useiden vaimojen kanssa. Hän luuli, että heidän elämäänsä eivät vanhat uskomukset vaikuttaisi. Ja lopulta hän on niin epätoivoinen, että turvautuu itsekin uskomushoitoihin.

Nigeriaan sijoittuvan tarinan aikajänne ulottuu 1980-luvulta tähän päivään. Avioliittoon, rakkauteen ja lapsettomuuteen liittyvät teemat ovat yleismaailmallisia, mutta paikallinen kulttuuri tapoineen tuo tarinaan lisää sävyjä. Jamssisurvosta valmistetaan ja syödään niin ilon kuin surunkin hetkellä. Naiset pukeutuvat usein kietaisuhameisiin ja letittävät hiuksensa Yejiden salongin kaltaisissa paikoissa. Vanhempia tai muuten ylempiarvoisia tervehditään maahan heittäytyen, ja naisia yritetään "tervehdyttää" synnytyksen jälkeen alunaliemellä.

Moniavioisuuden ja lapsettomuuden lisäksi romaani käsittelee muun muassa lapsen menettämisen suurta surua. Adébáyò on kehitellyt vaiheikkaan ja yllättävän juonen, joka kantaa aivan loppuun saakka. Akin ja Yejide vuorottelevat kertojina, ja on lukijana palkitsevaa seurata, miten salaisuudet paljastuvat tarinan henkilöille ‒ ja lopulta lukijalle.

Älä mene pois on Adébáyòn esikoisromaani, joka oli viime vuonna Baileys-kirjallisuuspalkinnon kärkikuusikossa. Kirjailija saapuu Helsinki Litiin tulevana viikonloppuna ja astuu Savoyn lavalle lauantaina Laura Lindstedtin kanssa. Odotan tätä(kin) keskustelua kovin! On tietenkin mielenkiintoista päästä kuulemaan Adébáyòa ja hänen ajatuksiaan tästä kirjasta, mutta myös Lindstedt kiinnostaa. Oneiron oli muutama vuosi sitten kiehtova lukukokemus, enkä ole koskaan tainnut nähdä häntä esiintymässä missään. Festarin odotus jatkuu Kirjakimarassa jälleen huomenna!

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Kansi: Martti Ruokonen.
Kirjaston kirja vain kuvitusapuna; kuuntelin
teoksen äänikirjana suoratoistopalvelusta.

WSOY 2018. 8 t 47 min.
Alkuteos: Pobeda 1946 (2016).
Suom. Jouko Vanhanen.
Lukija: Jukka Pitkänen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Pojat ja autot. Siinä on yhdistelmä, johon usein liittyy jotakin maagista. Monille pikkupojille, ja miksei tytöillekin, moottoroiduissa ajoneuvoissa on niin suurta vetovoimaa, että leikeistä kuuluu jatkuvasti pientä pärinää. Tätä ajoneuvojen lumoa hyödyntää mainiosti virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946. Romaanissa pikkupojan kiinnostus autoihin on kohtalokasta.

Eletään sodanjälkeisessä Neuvosto-Virossa. Poika näkee ystävällisen oloisen sedän ajamassa kotikadullaan kermanvärisellä Pobeda-autolla. Poika rakastaa autoja ja leikkii usein linja-autonkuljettajaa. Sen vuoksi hän ei malta noudattaa äidin kieltoa olla puhumatta vieraiden kanssa. Setä esittelee autoa pojalle, jonka silmät kiiluvat innostuksesta. Poika tulee lipsauttaneeksi vähän liikaa perheensä asioista, erityisesti isästä. Ei mene kauaa, kun isä viedään pois. Pobeda-setä on hyvä lohduttaja niin pojalle kuin äidillekin, tosin paikalla vähän liiankin sopivasti.

Totuus Pobeda-sedästä valkenee äidille lopulta. Äiti ja poika lähtevät pakoon Johanna-tädin luo, mutta kilpajuoksu koneiston kanssa ei pääty siihen. Se on oikeastaan vasta kaiken alku. Pojan ja äidin vaiheisiin kietoutuu myös Johanna-tädin ja englantilaisen BBC:n uutistenlukijan Alanin rakkaustarina. Jännitteitä luovat toistuvat katoaminen, karkaaminen ja etsiminen.

Taska onnistuu vangitsemaan pelon ja epävarmuuden ilmapiirin kirjan sivuille. Lukija voi tuntea värvättyjen ilmiantajien uhan. Heillä on valtaa muuttaa elämiä. Kuka on kansanvihollinen? Entä kenessä on piirteitä maanpetturuudesta? Rautaesirippu halkoo Eurooppaa ja eristää neuvostomaat. Reikiä esirippuun tekevät radioaaltojen lisäksi lentokentät, joilta matkaan tosin voivat lähteä vain tarkkaan valitut henkilöt.

Taska kertoo elävästi ja koskettavasti yhden perheen tarinan. Kurkkua kuristaa erityisesti pojan kohtalo. Toistuvat hylkäämisen kokemukset raastavat myös lukijaa. Pojan lapsenuskon ja naiiviuden rinnalla väkivaltaisen neuvostokoneiston kylmyys on hyytävää. Tarinassa on vahvasti mukana myös tulevaisuudenusko, ja niin minäkin lukijana (tai siis kuuntelijana) jaksoin pitkään uskoa ja toivoa, että tässä kävisi hyvin.

Pobeda 1946 vaihtui minulla painetusta kirjasta lopulta äänikirjaksi, koska näin saatoin jatkaa tarinan parissa myös puutarhahommissa. Jukka Pitkäsen tasainen ja selkeä ääni mahdollistivat kuuntelemisen työn touhussa. Loppuratkaisun häämöttäessä oli kyllä pakko vain istua ja kuunnella.

Tämä Ilmar Taskan esikoisromaani päätyi lukulistalleni tämän viikon perjantaina alkavan Helsinki Lit -kirjallisuusfestarin ansiosta. Taska keskustelee festareilla perjantaina Sofi Oksasen kanssa. Edellisten vuosien tapaan olen yrittänyt ehtiä lukea mahdollisimman monen tilaisuudessa esiintyvän kirjailijan kirjoja etukäteen, koska näin keskusteluista saa enemmän irti. Festarin lähestyessä lukuvauhtini on kiihtynyt, mutta bloggaustahti puolestaan hiipunut. Otankin nyt pienen loppukirin, jotta saisin useamman festarikirjailijan teoksen tuotua blogiin näin tapahtumaviikolla. Seuraava bloggaus on tulossa heti huomenna!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Taskan romaanin kohtaan 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Kansi: Laura Lyytinen.

Tammi 2018. 164 s.
Alkuteos: My Name Is Lucy Barton (2016).
Suom. Kristiina Rikman.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin vastikään suomennettu romaani Nimeni on Lucy Barton on samalla tapaa muodoltaan pieni, mutta tarinaltaan suuri ja syvä kuin pari viikkoa sitten bloggaamani Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Julkaisuajankohdissa näillä Keltaisen kirjaston helmillä on reilun kuudenkymmenen vuoden ero. Julkaisusarjassa on Hemingwayn ja Stroutin välissä ehtinyt ilmestyä huikeat yli 400 käännösromaania ‒ Vanhus ja meri on sarjan 14. kirja, Nimeni on Lucy Barton 490:s.

Käsillä oleva kirja on kertomus siitä, miten Lucy Bartonista tuli Lucy Barton. Tämä on hänen tarinansa, jonka hän myös kertoo omalla tavallaan. Oman muistinsa varassa, ehkä jostakin vaieten. Suuri merkitys onkin lopulta sillä, mitä ei sanota. Stroutin romaani on taidokas kuvaus monimutkaisesta äiti-tytärsuhteesta, perhesalaisuuksista, taustan merkityksestä, köyhyydestä, oman elämän valinnoista. Kerronta on punnittua, hiottua, rehellistä ja lukijaa puhuttelevaa.

Kertomuksen keskiössä on aika, jolloin Lucy viettää useita viikkoja sairaalassa vuodepotilaana umpilisäkkeen poistosta johtuneiden komplikaatioiden vuoksi. Eletään 1980-lukua, ja Lucy ikävöi kotona odottavaa miestään ja pieniä lapsiaan. Yllättäen hänen äitinsä saapuu sairaalaan ja istuu tyttärensä luona viisi päivää. Lucylla ja äidillä on viileät välit, eivätkä he ole olleet tekemisissä vuosiin. Ulkona on kesä, ja Chrysler Building siintää sairaalan ikkunassa, kun äiti kertoo tyttärelleen tarinoita kotipaikkakunnalta, Illinoisin Amgashista.

Tarinoiden ohella saamme tietää paljon myös Lucyn omasta elämästä. Siitä, minkälaista oli varttua maissipeltojen huminassa, köyhässä perheessä, jonka kotina oli vuosien ajan kylmä autotalli. Myös tunnepuolella oli kalseaa, eikä itkeä saanut. Sittemmin Lucy on etääntynyt lapsuudenkodistaan omasta tahdostaan. Nyt Lucyn mieleen nousee muistikuvia, osa katkonaisia, jotkin täynnä ahdistusta. Ei kai mitään tuollaista todella tapahtunut? Äidille hän ei tohdi kaikesta sanoa tai kysyä, miten tämä asiat muistaa. Nyt Lucy haluaisi huutaa rakkautensa äidilleen, mutta lääkärikin tuntuu vastaanottavaisemmalta.

Miten paljon Strout saakaan mahtumaan reiluun 160 sivuun! Äidin ja tyttären suhteen lisäksi Lucyn tarina kuvaa kiehtovasti sitä, miten pikkukaupungissa eristäytynyttä elämää viettänyt nuori nainen törmää suurkaupungin vilskeeseen. Miten jokaisella kirjailijalla on vain yksi, oma tarina kerrottavanaan. Ja minkälaisia valintoja on tehtävä, jotta oman tarinansa voi kertoa ja muokata haluamansa kaltaiseksi.

Stroutin tarkka, vihjaileva ja niukka kirjoitustyyli oli niin nautinnollista luettavaa, että aloin harkita myös Pulitzer-palkitun Olive Kitteridge -novellikokoelman lukemista. Myös hänen tuorein teoksensa Anything is possible alkoi kiinnostaa. Stroutilta on suomennettu aiemmin vain romaani Pikkukaupungin tyttö, muuten hänen tuotantoonsa täytyy tutustua alkukielellä. Toivottavasti saamme Stroutia lisää suomeksi jatkossa!

Kirjasta on kirjoitettu ainakin Lumiomenassa, Kirjasähkökäyrässä ja Leena Lumissa.

Helmet-lukuhaasteessa Stroutin teos sopii kohtaan 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta ja Yhdysvallat-lukuhaasteessa kohtaan 6. New Yorkiin sijoittuva kirja.