Lempikirjailijoideni kynästä: Andersson, Auster & Venho

Loppuvuoden pöydän putsaus on käynnissä eli käyn läpi huojuvaa kirjapinoa, jossa monet luetut kirjat ovat odottaneet bloggaamista liian pitkään. 

Kuluneen vuoden aikana olen julkaissut joistakin kirjoista jutut vain Instagramissa, mutta nyt huomaan, että haluan saada ne myös blogin puolelle. Sellaisia ovat esimerkiksi alla esitellyt Austerin ja Venhon kirjat. 

Yhdistävien tekijöiden keksiminen tällaisiin yhteispostauksiin on aina hauskaa: tänään näitä kirjoja yhdistävät niiden tekijät, jotka lukeutuvat lempikirjailijoihini. Myöhemmin viikolla on luvassa muutamia toisenlaisia teemapostauksia. 

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa & Seuraavaksi Jätkäsaari

Kannet: Anders Carpelan. Lainasin kirjat kirjastosta.

Hiljaiseloa Meilahdessa. WSOY 2016. 223 s. 

Alkuteos: Stilla dagar i Mejlans (2016). Suom. Liisa Ryömä.

Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

Seuraavaksi Jätkäsaari. WSOY 2019. 224 s.

Alkuteos: Busholmen nästa (2019). Suom. Laura Jänisniemi.

Helmet 2021: 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.

Claes Andersson lunasti paikkansa lempikirjailijoideni joukossa viime kesänä. Luin ensin kirjoitusoppaan Luova mieli, sitten omaelämäkerrallisen romaanin Oton elämä ja vielä omaelämäkerran Jokainen sydämeni lyönti. Kirjoitin näistä kolmesta yhteispostauksen ja jatkoin matkaani Anderssonin teosten parissa Oton elämän jatko-osilla Hiljaiseloa Meilahdessa ja Seuraavaksi Jätkäsaari. 

Nyt kun näiden romaanien lukemisesta on vierähtänyt jokunen kuukausi, ne ovat sekoittuneet mielessäni yhdeksi. Aluksi Otolla on vielä työhuoneensa Meilahdessa, ja huoneen ikkunasta näkyvä koivu kertoo vuodenaikojen vaihtelusta. Muistot vievät lapsuuteen, vuosiin psykiatrina ja poliitikkona, varhaisiin rakkauksiin, entisiin ystäviin. 

Ottoa vaivaavat suuret kysymykset elämän tarkoituksesta. Lapset ja lapsenlapset muistuttavat elämästä samalla kun kuolema kurkkii jo kulman takana. Ystäviä kuolee, ja Otto kokee eräänlaisen kuoleman nukutuksessa leikkauspöydällä. Ystävän hylkäämäksi tuleminen on myös kuin kuolema. 

Omakotitalo Espoossa vaihtuu kerrostaloon Jätkäsaaressa. Huolet maailmanpolitiikan käänteistä ja siitä, miten digilaitteet vievät ihmisen ajan ja muuttavat vuorovaikutusta, tuovat mieleen Eeva Kilven ajatukset Valkoisessa muistikirjassa.

Anderssonin kerronta pompahtelee ja assosioi, mutta pysyy kuitenkin kasassa. Pitkään ja monivaiheiseen elämään on mahtunut kaikenlaista, mistä kertoa. Tarinoinnissa on mukana lämpöä, kokemuksen tuomaa viisautta, itseironiaa, leikkisyyttä.

Anderssonin tuotannosta haluan lukea vielä runoja, myös Riitta Kylänpään kirjoittama elämäkerta Utelias mieli pääsee lukuun jossakin vaiheessa – nyt on kuitenkin pidettävä pientä taukoa Anderssonista. Psykiatrian historia alkoi niin ikään kiinnostaa, joten luulen, että esimerkiksi psykiatri Ilkka Taipaleen muistelma Mielisairaalassa voisi olla lukemisen arvoinen.

* * *

Paul Auster: Timbuktu

Kansi: Eero Heikkinen.

Tammi 1999. 184 s.
Alkuteos: Timbuktu (1999). Suom. Arto Virtanen.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Timbuktun päähenkilö on koira nimeltään Mr Bones. Sen isäntä on boheemi runoilija Willy, jonka elämänhallinta on vähän niin ja näin. Kun Willystä aika jättää, Mr Bonesin on pärjättävä omillaan. Se ei jää toimettomaksi, vaan etsii itselleen uuden ihmisen. Ja kun tämäkin joutuu luopumaan koirasta, Mr Bones taivaltaa seuraavaan perheeseen. Bonesin silmin tarkastellaan niin katuelämää kuin puitteiltaan täydellistä ydinperhe-elämää.

Kirja on saanut nimensä paikasta, josta Willy puhuu paljon koiralleen. Se on jonkinlainen kuolemanjälkeinen paikka, jossa vielä kerran kohdataan.

Mr Bonesin näkökulmasta kirjoitettu kirja on eräänlainen aikuisten satu. Koiranomistajan on helppo hypätä ajatusleikkiin mukaan: näinhän koira voisi ajatella. Vaikka Auster kirjoittaa koiralle inhimillisiä ajatuksia ja toimintatapoja, sen koiruutta ei unohdeta. Mr Bones ei aina osaa ajatella tekojensa seurauksia, se ei esimerkiksi ymmärrä, että kun vatsa on huonona, pitäisi syödä ja juoda maltillisesti.

Saduissa on tyypillisesti jokin opetus. Timbuktussa se voisi olla, että ulkoiset seikat eivät ole onnen tae tai että hyväntahtoisuus on tärkeämpää kuin maallinen menestys.

Moni muu Austerin kirja on kolahtanut minuun paremmin, vaikka olihan tämä ihan mainio välipalakirja.

Helmet 2021: 27. Kirjan päähenkilö on eläin.

* * *

Johanna Venho: Syyskirja

Kannen maalaus: Rauha Mäkilä.
Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 280 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Johanna Venhon edellinen elämäkertaromaani – tai biofiktio, kuten täsmällisempi termi kuuluu  –Ensimmäinen nainen hurmasi minut ja oli mielestäni vuoden 2019 paras kotimainen romaani. Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta, tällä kertaa fiktiivisen romaanin päähenkilöksi nostettu todellinen historiallinen henkilö on Tove Jansson. 

Syyskirjassa eletään alkusyksyä 1991. Tove Jansson ja hänen kumppaninsa Tuulikki Pietilä eli Tooti viettävät rakkaalla Klovharun saarellaan viimeisiä hetkiä. On tullut aika luopua saaresta. Kaksi vanhaa naista ei enää oikein pärjää liukkailla kallioilla, karuissa olosuhteissa.

Toven lisäksi kirjassa on toinenkin keskeinen henkilö, Maria. Nuori biologian opiskelija on haastattelujen perusteella kirjailija Venhon alter ego, jonka hahmoon hän on kirjoittanut paljon itsestään. Maria ihailee Tovea, ja kiinnostus lähenee välillä pakkomiellettä.

Marian ja Toven jaksot vuorottelevat: Maria on minäkertoja, Toven ajatuksia selostaa kaikkitietävä kertoja. Ehkä johtuu kertojaratkaisusta, että Tove jäi minulle vähän vieraammaksi kuin Ensimmäisen naisen päähenkilö Sylvi.

Saarimökkeilijänä voin ymmärtää kirjassa kuvattua luopumisen haikeutta. Mökkikauden loppuun liittyy aina surua, vaikka seuraava kevät on minulle ainakin vielä tarkoittanut myös seuraavaa saarikesää. Rakkaaseen paikkaan liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, että viimeinen lähtö on varmasti raastava.

Syyskirja keinuu melankolisissa tahdeissa kuin Janssonin sanoittama Höstvisa. Syksy on symboli luopumiselle, ja Tove käy saaresta luopumisen rinnalla läpi uraansa kuvataiteilijana ja kirjailijana sekä suhdettaan äitiinsä.

Kirja herätti mielenkiinnon lukea Janssonin aikuisille suunnattuja kirjoja. Kesällä 2014 pidin Tove Jansson -lukumaratonin, jonka aikana luin muumiromaanien ja -sarjakuvien lisäksi novellikokoelman Kuvanveistäjän tytär ja Klovharusta kertovan Haru, eräs saari. Ehkä seuraavaksi voisi olla Aurinkokaupungin tai Kunniallisen petkuttajan vuoro.

Helmet 2021: 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan.

Johtajan elämänpolku – Johanna Venho & Anne Brunila: Kuka olisi uskonut

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2020. Äänikirjan kesto 8 t 44 min.
Lukija: Hannamaija Nikander.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Tutustuin äänikirjaa kuunnellen minulle aiemmin vieraaseen johtajanaiseen, Anne Brunilaan. Nimen olin toki kuullut, mutta tarkempaa käsitystä hänen urastaan tai elämänvaiheistaan minulla ei ollut. Kirjan valintaan vaikutti paljon se, että Brunilan kirjoituskumppanina on ollut Johanna Venho, yksi lempikirjailijoistani. 

Venhon vuoksi kirja ilmestyy tänään Johannan nimipäivänä. Suurempi syy, miksi ajoitin tämän tekstin nimenomaan naistenviikolle, on Brunilan edelläkävijyys suomalaisena naisjohtajana, hän on ollut ensimmäinen nainen monessa paikassa.  

Anne Brunila on ekonomisti ja yritysjohtaja, joka on istunut monien pörssiyhtiöiden hallituksissa. Johtajana hän on työskennellyt esimerkiksi Fortumilla ja Metsäteollisuus ry:sä, hallitustyötä hän on tehnyt muun muassa Sammossa ja Koneella. 

Kirjassa käydään läpi, minkälainen on ollut Brunilan tie kankaanpääläisestä työläisperheestä Suomen vaikutusvaltaisimmaksi päättäjänaiseksi. Kirjassa on useita mielenkiintoisia anekdootteja uran varrelta muun muassa siitä, miten naisia kohdeltiin bisnesneuvotteluissa Venäjällä.

Brunilasta piirtyy työteliäs ja peräänantamaton kuva. Hän suhtautuu kaikkeen ja kaikkiin ymmärtäen ja lempeydellä, jota voi vain ihmetellä. Voimansa hän ammentaa buddhalaisuudesta, jonka tekstit ja meditaatio muodostavat hänen maailmankatsomuksensa perustan. Välillä mietiskelylle on ollut enemmän aikaa, toisinaan vähemmän. 

Tyyneys on auttanut Brunilaa luovimaan väkivaltaisessa parisuhteessa, selviämään erityislapsen yksinhuoltajana ja menestymään miehisissä työyhteisöissä.

Välillä ihmettelin, miksi väkivaltaiselle ex-miehelle annettiin niin paljon tilaa, etenkin omaäänisissä kirjeissä. Toisaalta mies on keskeinen osa Annen elämää, heillä on yhteinen lapsi ja monia yhteisiä vuosia. Anteeksianto kuvastaa Brunilan ajatusmaailmaa.

Helmet 2021: 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Kansi: Satu Kontinen.

WSOY 2019. 6 t 29 min.
Lukija: Sari Haapamäki
Mistä minulle: BookBeat.
Oma arvioni: 5/5.

Minä olen ensimmäinen nainen, kaikki minussa nähdään Urhon läpi, ja näkyykö minua hänen takaansa edes?

Ensimmäinen nainen on hienovireinen historiallinen romaani naisesta, joka on yleensä jäänyt sivurooliin. Sylvi Kekkonen oli kirjailija, äiti ja presidentin puoliso, ja näistä määreistä viimeisin ohjasi hänen elämäänsä eniten. Nyt Sylvi Kekkonen nostetaan päähenkilöksi, pois miehensä varjosta.

Kirja alkaa vuodesta 1966, jolloin Urho Kekkonen on ollut presidenttinä kymmenen vuotta. Pesti on kestänyt paljon pidempään kuin Sylvi ikinä osasi kuvitella. Lukija tietää, että vielä ei olla edes puolivälissä.

Omapäinen Sylvi ajaa ajokortin keski-ikäisenä, ja vapauden hänelle tuo kuningatar Margaretalta lahjaksi saatu Morris Mini. Minillään Sylvi lähtee mökille ja nimenomaan yksin, sillä tilanne vaatii yksinoloa: takana on vaikea kesä, johon mahtuivat muun muassa ystävä Marjaliisan hautajaiset. Suomusjärvellä Katerman kylässä sijaitseva mökki on Sylville turvasatama. Siellä hänen ei tarvitse pelätä mitään. Ja onhan hänellä koira turvanaan.

Muistellen Sylvi käy läpi keskeisiä elämänvaiheitaan. Kohtaamisen, rakastumisen, lasten syntymän, sotavuodet, presidentiksi valinnan. Sylvi osoittaa sanansa menehtyneelle ystävälleen Marjaliisalle. Päiväkirjojen selailu tukee muistelutyötä. Mukana on myös muotokuvaa Sylvistä työstävän taiteilija Essi R.:n näkökulma. Miten syntyykään muotokuva naisesta, joka on ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä?

Sylvi Kekkonen on valtakunnan ensimmäinen nainen, mutta miehensä ainoa hän ei ole. Urho Kekkonen tunnetaan lukuisista naissuhteista, joista myös vaimo on tietoinen. Naissuhteiden lisäksi Urho purkaa stressiään viinalla ja urheilemalla. Puoliso on Sylvin onni ja onnettomuus. Sylvi tietää asemansa olevan vankkumaton sivusuhteista huolimatta, onhan mies uskottavampi poliitikkona, jos tällä on vaimo. Perhe pönkittää valtaa.

Myös kirjailijuuteen liittyy jatkuva epävarmuus ja alemmuuden tunteita. Sylvi epäilee, kutsutaanko hänet kirjailijaesiintymisiin vain puolisonsa vuoksi vai pääseekö hän mukaan omien ansioidensa vuoksi.

Ääni on siis ikääntyneen rouvan, joka on nähnyt miehensä rinnalla kaikenlaista, myös lukuisia pettymyksiä. Kaksospojat Taneli ja Matti ovat jo aikuisia. Sylvi kutsuu Tanelia päiväpojaksi, Mattia yöpojaksi. Ensin mainitusta äidin ei ole tarvinnut kantaa huolta, mutta jälkimmäisestä senkin edestä. Äitiyteen liittyy myös synkkiä sävyjä, sillä Sylvi toivoi kovasti kolmatta lasta, mutta lääkärin kehotuksesta yritykset jätettiin. Vai tuliko kehotus sittenkään lääkäriltä?

Ensimmäinen nainen on taidokas faktan ja fiktion kudelma, jonka päähenkilöstä piirtyy yhtä aikaa vahva ja hauras kuva. Sylville on pedattu rooli, joka on kahlitseva, mutta hän ei tyydy vain siihen.

Kirjan päähenkilö on kirjailija Johanna Venhon fiktiivinen näkemys Sylvistä. Mukana on joukko todellisia historiallisia henkilöitä, kuten kirjailija Marja-Liisa Vartio, Kekkosen rakastajattaret Anita Hallama ja Anne-Marie Snellman sekä kuvanveistäjä Essi Renvall. Tai siis fiktiiviset versiot heistä. Venho on rakentanut henkilöhahmonsa taustatyön avulla: kirjailija on perehtynyt muun muassa presidentin vaimon päiväkirjateksteihin, kirjeisiin ja muuhun aikalaismateriaaliin.

Viimeaikaisista lukukokemuksista kirja toi mieleeni Mila Teräksen Jäljet ja Minna Rytisalon Rouva C:n.

Helmet-lukuhaaste: 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Joulukuun luetut

Joulukuussa olen esitellyt Kirjakimarassa poikkeuksellisen paljon kirjoja, sillä halusin putsata pöydän ensi vuotta varten. Moni kirja on myös jäänyt bloggaamatta, mutta nyt olen tullut siihen lopputulokseen, että jos kirja on roikkunut koneen vieressä useamman kuukauden odottamassa kirjoitusinspiraatiota, niin sitä tuskin on tulossa. Niinpä tässä alla on lista viidestä kirjasta, joista en sen enempää kirjoita, ja niiden jälkeen linkkilista kuukauden bloggauksiin:

Bloggaamattomat

Johanna Venho: Tässä on valo (2009) 69 s.

Téa Obreht: Tiikerin vaimo (2010) 362 s.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika (2005) 221 s.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (2005) 363 s.

Janina Hescheles: Janinan päiväkirjat (1946) 126 s.

Venhon runokokoelma ei jättänyt juuri muistijälkiä, vaikka hetkellisesti sen seurassa viihdyinkin. Obrehtin ja Lewyckan kirjat olivat lukupiirikirjoja, jotka kuluivat puhki lukupiirikeskusteluissa: tuntui, että kirjoitettavaa ei enää ollut. Kirjoittaminen niistä takkusi myös siksi, että ne molemmat olivat jonkinlaisia pettymyksiä. Odotukset olivat korkealla, eikä kirja lunastanut niitä.

Pettymykseksi on pakko mainita myös Heschelesin omaelämäkerrallinen päiväkirja Varsovan ghetosta ja keskitysleiriltä. Tuntuu kauhealta sanoa näin jonkun päiväkirjasta, jolla on kuitenkin jo historiallistakin arvoa. Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja ja Zlatan päiväkirja ovat tehneet vaikutuksen, mutta tämä jäi lukukokemuksena etäisemmäksi. Hieman harmillista on myös se, että en saanut kirjoitettua Joan Didionin mainiosta kirjasta, jossa kirjailija pohtii elämän suuria kysymyksiä miehensä kuoltua. Hänen toinen kirjansa Iltojen sinessä kiinnostaa myös, joten varmasti palaan Didioniin blogissakin joskus.

* * *

Blogatut

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue (2006) 245 s.

Paul Auster: Lasikaupunki (1985) 145 s.

Sarah Waters: Vieras kartanossa (2009) 592 s.

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (1987) 230 s.

Markku Pääskynen: Sielut (2015) 254 s.

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita 4 t 3 min

Daniel Defoe: Robinson Crusoe (1719) 12 t.

Laura Lindstedt: Oneiron (2015) 440 s.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous (1997) 398 s.

Wislawa Szymborska: Ihmisiä sillalla (1998) 111 s.

Wislawa Szymborska: Sata Szymborskaa (2003) 175 s.

Wislawa Szymborska: Hetki (2004) 215 s.

Wislawa Szymborska: Täällä (2012) 57 s.

Joulukuussa kirjoja kertyi yhteensä 18 kappaletta. Näissä oli yhteensä 4003 sivua ja äänikirjat kestivät 16 tuntia 3 minuuttia. Joulukuun kirjalista on monipuolinen: luin esseitä, runoja ja romaaneja sekä kuuntelin äänikirjoja. Mukaan mahtui uutta ja vanhaa eli syksyn uutuuskirjoja ja Defoe toisena ääripäänä 1700-luvulta.

Joulukuussa maailmanmatkani eteni pienen tauon jälkeen kahdella maalla. Kävin Valko-Venäjällä Aleksijevitšin mukana ja Puolasa Szymborskan matkassa. Tässä kuussa aloitin Hämärän jälkeen -kauhuhaasteen Edgar Allan Poen kauhunovelleilla ja huomasin, etten saa Luetaan sateenkaari- haastetta suoritettua määräaikaan mennessä.

Nyt viedään jo vuoden viimeistä päivää, mutta silti aion vielä tänään julkaista pienen koosteen vuoden 2015 kirjoista. Eli pikaisiin palaamisiin!

Johanna Venho: Syntysanat (2011)

Sivumäärä: 210.

Kustantaja: WSOY.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Marjaana Virta

Johanna Venhon nimi on ollut jo tovin kiinnostavien kirjoittajien listallani. Syntysanat on Venhon ensimmäinen romaani; aiemmin hän on kirjoittanut runoja ja lastenkirjoja. Takakansitekstin mukaan kyseessä on "Palkitun runoilijan komea romaanidebyytti". Komea se totisesti on!

Syntysanat vie lukijan kahden hyvin erilaisen naisen maailmaan. Hanna Zuleima Frank on itsenäinen ja pippurinen kirjailija, joka muuttaa Kourankorven kylään vanhaan pappilaan voidakseen keskittyä kirjoittamiseen. Läheisessä rintamamiestalossa asuva Mesi puolestaan on kuihtuva kotiäiti, joka elää ruoanlaiton ja muiden kotitöiden täyttämää arkea hoitaen lapsiaan ja vanhuudenhöperöä äitiään. Arki on lastenohjelmia, puuroa ja äidin lääkkeitä. Rutiineja.

Mesin tasaiseen elämään on alkanut tulla säröjä, kun hän on lukenut Hannan kirjoittamaa kirjaa. Nyt kun mullistavan teoksen kirjoittanut kirjailija asuu ihan vieressä, Mesi ei voi hillitä uteliaisuuttaan. Hanna vuorostaan alkaa kiinnostua Mesin historiasta ja ennen kaikkea Aarnista. Aarni oli Mesin suuri rakkaus, sittemmin traagisten tapahtumien jälkeen ulkomaille karannut papin poika. Molemmilla naisilla on kipeitä muistoja, jotka on pakko käsitellä ennen kuin pääsee eteenpäin. Muutos voi pelottaa, mutta se kannattaa.

Luvut on nimetty Hannan ja Mesin mukaan, mukana on myös Hannan päiväkirjamerkintöjä. Luvuissa on käytetty erilaisia kertojia: Mesin luvuissa kaikkitietävä kertoja havainnoi ja selostaa tapahtumia, kun taas Hannan luvuissa Hanna itse on kertoja ja kokija. Pidin tästä erottelusta kovasti, se on selkeä keino erottaa naisten näkökulmia.

Pystyin lukiessani samastumaan molempiin naisiin, niin erilaisia kuin he ovatkin. He ovat molemmat jollakin tapaa etsijöitä, kaipaavat jotakin. He pohtivat menneisyyttään, tekevät tiliä valinnoistaan. Hanna myös eksplisiittisesti pohtii entiselle miesystävälleen Ouralle, mitä hänestä olisi voinut tulla.

Syntysanat teki minuun syvän vaikutuksen erityisesti kielellään. Kieli on kekseliästä, runollista ja soljuvaa, mutta ei kuitenkaan ärsyttävän kikkailevaa. Lyyrisyys ei tee tekstistä vaikeaa, lukeminen on nautinto. Olin lukiessani todella myyty. Ehkä juuri suuren ihastuksen vuoksi kirjasta on nyt kovin vaikea kirjoittaa. Tuntuu, että en löydä sopivia sanoja kuvaamaan teoksen tunnelmia ja viehätystä. Voin vain todeta, että lukekaa ihmeessä, niin voitte kokea kielen itse.

Ainoa piirre, mistä en teoksessa innostu, on lopussa oleva listaus, mitä henkilöt tekevät tarinan päättymisen jälkeen. Se on mielestäni jotenkin turha, lapsellinenkin.

Syntysanat on ihastuttanut lisäkseni ainakin Katjaa, ja siitä on kirjoitettu myös Ilselässä ja Sinisen linnan kirjastossa. Kustantajan esittely löytyy täältä. Matti Mäkelä on arvioinut Syntysanat täällä (HS 10.11.2011).