Dekkarimaisesti rakennettu sukutarina – Aslak Nore: Meren hautausmaa

Jos kaipaat loppukesääsi vetävää dekkarihenkistä kirjaa, joka on samalla sukutarina, jännityskertomus ja historiaa valottava, on Aslak Noren Meren hautausmaa hyvä valinta.

Norjalaisen Noren myyntimenestykseksi noussut kirja kertoo Hurtigruten-rannikkolaivan uppoamisesta vuonna 1940. Onnettomuus kietoutuu Falckin laivanvarustajaperheen historiaan – vai oliko kyseessä sittenkään onnettomuus?

Aikanaan haaksirikosta selvisi nuori äiti Vera ja tämän vastasyntynyt poika. Nykyajassa Vera on isoäiti ja tekee itsemurhan. Käynnistyy kiivas testamentin etsintä. Vera oli kirjailija, joten jälkeenjäänyt käsikirjoitus nousee tarinan keskiöön.

Salaisuuksia pompsahtelee pintaan, ja tarina kaartaa Norjan natsihistoriaan, Beirutiin, Afganistaniin ja minne vielä. Nore viskelee koukkuja lukijan eteen hurjaa tahtia.

Kirjailija Noren tausta journalistina Lähi-Idässä ja armeijan eliittijoukoissa Bosniassa selittävät monisäikeisen juonen. Tekisi mieli kysyä, missä rajaus, mutta Nore on selvästi enemmän on enemmän -koulukuntaa.

Etälukupiirimme piti tarinan jännitteistä ja siitä, miten faktaa ja fiktiota on yhdistelty. Kaipasimme henkilöhahmoihin syvyyttä ja kärsimme aiheähkystä. Lopulta olimme yksimielisiä siitä, että emme jatka tarinan maailmassa kakkososaan, vaan siirrymme toisenlaisiin maisemiin. (Tokarczuk kutsuu!)

Meri on kirjassa keskeisessä roolissa, joten vielä syyskuun loppuun asti voit napata tällä osuman Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. 🌊

Helmet 2025: 15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon.

Aslak Nore: Meren hautausmaa. Gummerus 2023. 480 s. Alkuteos: Havets kirkegård. Suom. Aki Räsänen. Kirjastolaina.

Vahva saaristosarjan avaus – Roy Jacobsen: Näkymättömät

Olen suunnitellut aloittavani Roy Jacobsenin Barrøy-sarjan lukemisen jo monena kesänä. Vihdoin kesäkuun alussa käynnistämäni Kirjoja ulapalta -haaste antoi sysäyksen, jota tarvitsin.

Norjan rannikolla yksi kymmenistätuhansista saarista on pieni Barrøy. Sillä asuu vain yksi perhe, Barrøyt. Eletään 1900-luvun alkua. Elämä on niukkaa, luonnonvoimat arvaamattomia.

Horisontti on luultavasti tärkeintä, mitä heillä täällä ulkosaaristossa on, unessa väräjävä näköhermo, vaikkeivat he yleensä juuri pane sitä merkille eivätkä edes yritä ilmaista sitä sanoin.

Keskiössä on pieni Ingrid, jonka varttumista kirja seuraa. Hän oppii vanhempiensa johdolla keskeiset askareet ja aloittaa kiertokoulun. Hän kerää haahkan untuvia ja myrskyn rantaan huuhtomaa rojua ja hyötytavaraa. Isä lähtee talvisin Lofooteille kalaan kerryttämään lisäansioita ja palaa keväisin samaan aikaan kuin meriharakka. Ingrid odottaa suuren laivan paluuta kotisaarella muun perheen kanssa.

Näkymättömät on kompakti kasvutarina, vivahteikas saaristokuvaus ja ajankuva. Jacobsenin pelkistetty ja toteava kerronta sopii karujen saaristo-olosuhteiden välittäjäksi. Suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen on tehnyt dialogiin murreratkaisun, joka osuu mielestäni nappiin.

Seuraava Barrøy-sarjan osa Valkoinen meri jatkaa Ingridin tarinaa.

Viime aikoina olen kipuillut lukemisen kanssa. Olen antanut enemmän aikaa kirjoitusharrastukselle, minkä myötä lukemiseen on tullut jarruja. Editointivaihde on jäänyt päälle. Kaikessa tuntuu olevan kaikkea liikaa, mutta Näkymättömiä lukiessani en hamuillut punakynääni.


Roy Jacobsen: Näkymättömät. Barrøy 1. Alkuteos: De usynlige (2013). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Sitruuna 2022. 214 s.

Helmet 2025: 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo.

Perhe- ja sotasalaisuuksien jäljillä – Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Kansi: Ville Laihonen.

Juni matkustaa saaristoon ottamaan etäisyyttä omaan elämäntilanteeseensa. Siellä hän asettuu taloon, jossa hän asui nuorena pitkiä aikoja mummin ja vaarin luona. Etäinen äiti Lilla on kuollut, joten talo on nyt Junin.

Talosta Juni löytää valokuvan, joka sysää tapahtumat liikkeelle:

Sotilas hymyili ja katsoi vähän sivuun kamerasta. Mummi katsoi sotilasta ja hymyili myös. Miehellä oli päässään suikka, ja pystyin nipin napin erottamaan hänen takissaan kotkan. – – Molemmista huokui rakastumisen hurma.

Juni alkaa tutkia isoäitinsä menneisyyttä samalla kun hän yrittää ratkoa oman elämänsä ongelmia. Väkivalta ja isättömyys tuntuvat toistuvan suvun naisten kohtaloissa.

Tapahtumat etenevät kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja sotavuosissa, kun isoäiti oli nuori. Isoäidin tarina näyttää, minkälaista oli olla saksalaisen sotilaan morsian ja miten sota rikkoo sekä paikkakunnat että ihmiset.

Jännite saa sivut kääntymään, ja Teigen teksti etenee soljuen. Perhesalaisuuksien vyyhti oikenee hiljalleen. Kirjassa kuvataan sota-ajan julmuuksia, joten herkimmille lukijoille en tätä uskaltaisi suositella.

Helmet 2025: 33. Kirjassa ratsastetaan.

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa. Alkuteos: Mormor danset i regnet. Suom. Saara Kurkela. WSOY 2025. 309 s. Kirjastolaina.

Elämän viimeiset kirjaukset – Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään

Kansi: Sara R. Acedo.

Bo on vanha mies, joka tietää kuolevansa pian. Ruumiinvoimat hiipuvat, muisti pätkii.

Kotona seuraa pitää Sixten-koira, joka hyppää tottuneesti sivustavedettävälle Bon vasenta reittä vasten. Poika Hans lataa jääkaapin ja pakastimen täyteen ruokaa, mutta uhkaa viedä Sixtenin, koska sen lenkittäminen on käynyt Bolle raskaaksi.

Tekee mieli loiskauttaa kuuma tee Hansin naamaan. Huutaa etten minä poikaani tällaiseksi kasvattanut.

Bo ei kuitenkaan huuda, vaan kieppuu ajatuksissaan. Tekstin puhekielisyys korostaa tätä. Muistot alkavat vyöryä. Ne vievät lapsuudenkotiin, mökkireissuille Ture-ystävän kanssa, perheen perustamiseen.

Minäkertoja Bo osoittaa sanansa vaimolleen, joka on joutunut muistisairauden vuoksi hoitokotiin. Siellä on raskasta käydä, kun rakas on niin muuttunut.

Bon päiviä jaksottavat kotihoidon käynnit. Hoitajista Ingrid ei väistä katsetta, hänen kosketuksensa on aina lämmin. Kalle taas on mukavan vähäpuheinen. Mutta jos paikalle sattuu se kylmäkiskoinen syöjätär, päivä on pilalla.

Kurjet lentävät etelään on ruotsalaisen Ridzénin esikoisromaani. Se sai alkunsa, kun Ridzén löysi kotihoidon tekemiä merkintöjä isoisästään. Romaanissakin Bon vaiheita kirjataan ahkerasti.

Lukiessani ihastelin suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomin työtä, erityisesti vivahteikkaita verbivalintoja.

Kirja tuli lähelle. Kuivailin kyyneleitä hihoihin ja tyynyliinaan ja lopulta osasin varata lukuhetkiin nessuja. Lukiessa mieleeni palasi välähdyksiä oman isäni hiipumisesta viime kesänä. Hänkin nukkui pois Bon tapaan silloin kun kurjet lähtivät muuttomatkalleen.

Nyt kurjet ovat jälleen palanneet.


Lisa Ridzén: Kurjet lentävät etelään. Tammi 2025. 326 s. Alkuteos: Tranorna flyger söderut (2024). Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kirjastolaina.

Helmet 2025: 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon (Sjöblom on saanut valtionpalkinnon)

Keväisiä oppitunteja – Rachel Cusk: Kulkue & Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat

Cuskin kansi: Jussi Karjalainen.
Dusapinin kansi: Luke Bird.

Kevätuutuuksien fiilistely jatkuu! 

Elisa Shua Dusapin rakentaa surumielistä tunnelmaa tällä kertaa Tokiossa. Sveitsissä varttunut Claire matkustaa isovanhempiensa luo ja alkaa puuhata yhteistä matkaa Koreaan. Isovanhemmat ovat aikanaan paenneet Korean sotaa Japaniin ja saavat elantonsa pitämällä Pachinko-pelihallia.

Miksi isovanhemmat eivät lämpene matka-ajatukselle? Minkälainen suhde Clairelle ja hänen tokiolaiselle yksityisoppilaalleen muodostuu? 

Pelikoneiden välkkeessä Dusapin törmäyttää sukupolvet, kielet ja kulttuurit sekä kuvaa ulkopuolisuutta vähäeleisesti. Mitä ohipuhumista ja kyteviä tunteita, vau! Kirjoittaja minussa otti opikseen.

Cuskin Kulkue puolestaan sai aivoni niin solmuun, että aloin kyseenalaistaa omaa lukemistani. Siis taitojani lukijana, en käsillä olevaa kirjaa.

Kulkue koostuu neljästä luvusta tai osiosta, joissa jokaisessa keskiössä on taiteilija. Kaikkia heitä kutsutaan nimellä G. Jokaisen taiteilijuuteen kytkeytyy heidän sukupuolensa, perhesuhteensa ja ulkoa hohkaavat odotukset.

Sanotaan, että pitäisi hakeutua itseään viisaampien seuraan, ja sellainen olo minulla tulee Cuskia lukiessa. Paljon menee ohi, ehkä jotakin tarttuu.

Kiitos Cuskin lukemiseen yllyttämisestä kustantajalle, ilman pyytämättä saatua arvostelukappaletta en ehkä olisi tähän osannut tarttua.

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat. Siltala 2025. 175 s. Alkuteos: Les billes du Pachinko (2018). Suom. Anu Partanen. Kirjastolaina.

Helmet 2025 -lukuhaaste: 18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa.

Rachel Cusk: Kulkue. S&S 2025. 206 s. Alkuteos: Parade (2024). Suom. Kaisa Kattelus. Arvostelukappale.

Helmet 2025 -lukuhaaste: 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä.

Äidin elämän äärellä – Peter Handke: Riisuttu epäonni

Kansi: Kim Söderström. Kannen kuva: Rax Rinnekangas.

Handke on hankala. Handkessa on jotakin hämärää.

Näissä mietteissä aloin lukea Riisuttua epäonnea ja valmistautua kirjaston Peter Handke -lukupiirin ensimmäiseen tapaamiseen. 

Menin lukupiiriin entiselle työpaikalleni ensimmäistä kertaa sitten kirjastonhoitajana lopettamisen. Reilu vuosi oli riittävä varoaika, suurin suru on ehtinyt hälvetä. On mieletöntä, että vuosia sitten Joycen Ulysseksen lukemisen ympärille koottu piiri elää edelleen; teema ja osin ihmisetkin vaihtuvat vuosittain, mutta ydin on säilynyt.

Handke kirjoittaa vuonna 1972 ilmestyneessä pienoisromaanissa äitinsä itsemurhasta ja siihen johtaneista vaiheista. Teos on eräänlainen yritys ymmärtää äidin elämää ja ratkaisuja.

On köyhyyttä, kapeat koulutusmahdollisuudet. Tulee sota ja avioliitto saksalaisen sotilaan kanssa, kun hän jo odottaa toisen miehen lasta. Äiti ei kuitenkaan tunne katolisessa ympäristössä tuttua maailmantuskaa, vaan uskoo sattumanvaraiseen, maanpäälliseen onneen – ”hänellä itsellään oli ollut sattumalta vain huono tuuri.”

Olin lukenut kirjan yli puolivälin, kun aloin merkata sitä Goodreadsiin. Siis mitä: olen lukenut tämän aiemmin? Ja löytyipä täältä blogistakin pieni juttu 11 vuoden takaa. Muistikuvia ei ollut sitten minkäänlaisia. Miten tämä on mahdollista?

Handke kirjoittaa raskaasta ja koskettavasta aiheesta raportoivaan tyyliin. Äidin elämässä on monia surullisia käänteitä, mutta tunteissa ei vellota. Jos kirjan vain ”lukaisee”, siitä ei välttämättä jää vuosikymmeniä kestäviä muistijälkiä. Puheliaassa lukupiirissä kirja perattiin niin tiheällä kammalla, että jos en seuraavienkaan kymmenen vuoden päästä muista itse kirjaa, niin lukupiirin kyllä. 

Toinen lukukerta ei hälventänyt Handken hankalaa tuntua, sillä pitkät virkkeet ja mutkikkaat lauserakenteet vaativat lukijalta paljon. Toteava tyyli jättää paljon rivien väliin.

Tällä lukukerralla minulle kiinnostavimpia olivat kirjoittamista koskevat huomiot:

Yleensä kirjoittaessani lähden liikkeelle itsestäni ja omista jutuistani, irtaudun kirjoittamisen edetessä yhä enemmän siitä ja lopulta irtaudun itsestäni ja jutuistani, työntuotteesta ja tavaratarjouksesta, mutta tällä kertaa, koska olen vain kuvailija enkä voi ottaa kuvailtavan roolia, ei minulta onnistu etäisyyden ottaminen. Vain itsestäni voin ottaa etäisyyttä; äidistäni ei tule millään, kuten muulloin itselleni käy, liikuteltavaa ja itse liikkuvaa, yhä lisääntyvässä määrin iloista roolihahmoa. 

Handken hämäriin puoliin pääsemme lukupiirissä käsiksi myöhemmin.

Helmet 2024: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo.

Peter Handke: Riisuttu epäonni. Lurra 2003/2009 (2.p.). Alkuteos: Wunschloses Unglück (1972). Suom. Arja Rinnekangas. Kansi: Kim Söderström.

Saariston erakon salaisuudet – Henning Mankell: Italialaiset kengät

Kannen kuva: Terje Rakke.

Kirjoja ulapalta -lukuhaastetta on vielä noin kuukauden päivät jäljellä! Syyskuun loppuun asti ehdit osallistua merikirjahaasteeseen, jossa pääset loppuarvontaan mukaan jo yhdellä luetulla kirjalla. Tarkemmat ohjeet ja lukuvinkkejä löydät haastepostauksestani. 

* * *

Henning Mankellin saaristoromaani Italialaiset kengät on odottanut lukemistaan hyllyssäni kauan. Hintalapun mukaan olen sen jostakin napannut mukaani kahdella eurolla.

Päähenkilö Fredrik elää erakkona Ruotsin ulkosaaristossa:

Saarilla asuvat ihmiset ovat harvoin kovaäänisiä tai puheliaita. Horisontti on siihen ihan liian suuri.

Keskeisin ihmiskontakti on äreä postimies, joka tulee useamman kerran viikossa veneellä tai hydrokopterilla miehen laituriin. Postia ei ole, mutta miehellä riittää luulosairauksia ja oireita esiteltäviksi. Frederik on nimittäin entinen lääkäri.

Talvella jäälle saaren eteen saapuu hahmo, erakon entinen rakastettu Harriet. Rollaattorin kanssa. Nainen vaatii erakkoa lunastamaan lupauksensa eli viemään hänet eräälle metsälammelle.

Kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä kaikki, mitä olin pitänyt varmana ja ratkaistuna, alkoi yhtäkkiä muuttua.

Ja niinhän siinä käy, että Norlannin metsistä löytyy paljon muutakin kuin jäinen lampi.

Italialaiset kengät on koukuttava ja inhimillinen romaani vanhenemisesta, rakkaudesta ja ystävyydestä. Jännitteitä ja vastattavia kysymyksiä riittää. Mikä oli se käänne, joka sai menestyvän kirurgin erakoitumaan? Miksi nuoruudenrakkaus ilmestyy jäälle?

Kaapeissa on luurankoja eli vierashuoneessa suuri muurahaiskeko. Se vain kasvaa vuosi vuodelta.

Nainen tuo erakolle kuoleman mutta myös elämän. Mitä tämä kryptinen lause tarkoittaa, selviää lukemalla!


Helmet 2024: 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa.


Henning Mankell: Italialaiset kengät. Otava 2007. 411 s. Alkuteos: Italienska skor 2006. Suom. Laura Jänisniemi.

Rakkaudesta ja lyriikasta – Alejandro Zambra: Chileläinen runoilija

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Elokuun lukulistalleni kiilasi Alejandro Zambran Chileläinen runoilija, jonka sain yllätyslähetyksenä kustantajalta. Kiitokset lähetän Aulan suuntaan!

Moni varmasti ajattelee Pablo Nerudaa, kun puhe kääntyy chileläisiin runoilijoihin. Alejandro Zambran vetävä romaani osoittaa, että heitä on muitakin – ainakin fiktiivisessä maailmassa.

Runojen ja runoilijoiden lisäksi romaanissa on kyse rakkaudesta ja perhesuhteista.

Carlan ja Gonzalon rakkaustarinan ensimmäisellä kierroksella eletään 1990-luvun alkua. Tuolloin Gonzalo ottaa haparoivia ensiaskeleitaan runojen parissa, inspiraationaan tietenkin rakkaus.

Toisella kierroksella vuosia myöhemmin Gonzalosta tulee isäpuoli Vicentelle, omalaatuiselle pojalle, joka on koukussa kissanruokaan (!). Gonzalolle runoista tulee työ, mutta tutkijana. Vicentestä puolestaan kasvaa runoniekka.

Tarinaan lisätasoja tuo amerikkalainen nuori nainen Pru, gringa, joka matkustaa Chileen kirjoittamaan artikkelia ja saa oppaakseen aikuistuneen Vicenten.

Kun Prun artikkelin aiheeksi tarkentuu chileläiset runoilijat, on luontevaa marssittaa heidät tutustumiskierrokselle myös lukijan eteen. Lyyrikoilla salanimet vaihtuvat, toiset unohtuvat yhden teoksen jälkeen, harvoille löytyy paikka kaanonista. On sivuseikka, mikä kaikki on faktaa, mikä fiktiota. Esimerkkien myötä runous tulee lähelle.

Luin Zambran tekstiä ilolla, se on oivaltavaa ja vaivatonta. Monesti jäin makustelemaan taidokkaita virkkeitä ja herättipä lukeminen runonälkääkin. Nautinnon välittämisestä suuri kiitos kuuluu suomentaja Sari Selanderille.


Alejandro Zambra: Chileläinen runoilija. Alkuteos: Poeta chileno (2020). Aula 2024. 459 s. Suom. Sari Selander. Arvostelukappale.

Naistenviikon täysosuma – Miranda July: Nelinkontin

Kansi: Jenni Saari.

Naistenviikon terveiset saaresta! Miranda Julyn Nelinkontin osui mielenlaatuuni juuri nyt, tänä poikkeustilaksi muuttuneena kesänä (läheiset sairastavat), kun olen alkanut miettiä omaa lähestyvää keski-ikää (nelikymppisiin aikaa alle vuosi).

Nelinkontin alkaa siitä, kun 45-vuotias amerikkalainen taiteilijanainen raaskii juuri ja juuri jättää Sam-poikansa ja miehensä kotiin pariksi viikoksi ja lähtee ajamaan kohti New Yorkia. Se tarkoittaa koko laajan mantereen läpimatkaamista, tuhansia kilometrejä. Ehkä road trip olisi elämän käännekohta?

Kuvittelin jonkinlaista initaatioriitin tapaista etsikkomatkaa, johon liittyi luola, kalliojyrkänne, kristallikide ja ehkä labyrintti ja kultainen sormus.

Monenlaisten sattumien kautta nainen päätyy kuitenkin viettämään seuraavat viikot suurkaupungin sijaan läheisen pikkukaupungin motellissa.

Seuraa hulvattomia ja outoja juonenkäänteitä ja kohtaamisia. Yhdistelmästä Hertzin autovuokraamon nuori untuvaviiksinen mies ja motellihuone ei synny aivan sellaista keitosta kuin voisi kuvitella, vaan jotakin vielä kierteisempää.

Viikoilla motellissa on seurauksensa. Naisen elämästä tulee jonkinlainen tutkielma halusta, ystävyydestä, rakkaudesta, parisuhteista. Eikä vähiten (esi)vaihdevuosista ja naisen ikääntymisestä. Keski-ikä ja vaihdevuodet tuntuvat halkaisevan elämänjanan kahtia: ”Nyt himoni oli yhtäkkiä karkeaa ja sopimatonta.”

Nelinkontin yllätti ja ravisteli. Se herätti reaktioita, sai naurahtelemaan ääneen. Jonakin toisena hetkenä se olisi voinut olla minulle liikaa. July tuntuu kirjoittavan ilman jarruja, kehollisuus ja seksuaalisuus eivät jää rivien väleihin. Paikoitellen teksti on roisia.

Julyn lukemisen riemu perustuu siihen, että saa hätkähtää ja tunnistaa.

Naistenviikko päättyy tänään, ja näin kalkkiviivoilla osallistun Julyn kirjalla Tuijan järjestämään Naistenviikko-haasteeseen.

Miranda July: Nelinkontin. Alkuteos: All Fours. Suom. Hilkka Pekkarinen. Siltala 202. 429 s. Kansi: Jenni Saari.

Kolmesti perhesuhteista ja vanhemmuudesta – Salmenniemi, Nutti & Hashemzadeh Bonde

Alkuvuoden luetuista kirjoista hahmottui tämä perhesuhteisiin ja vanhemmuuteen sukeltava kolmikko.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Harvoin itken kirjan äärellä, mutta Harry Salmenniemen Sydänhämärää lukiessa hanat aukesivat sivulla 35 ja aika monta kertaa sen jälkeenkin. Niinpä sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita.

Sydänhämärä jatkaa samoilla kerrontakeinoilla kuin viime vuonna ilmestynyt Varjotajunta. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö on kirjailijan kaltainen mies, joka raportoi lakonisesti omaa elämäänsä. Kertoja on välillä minä, mutta vaihtuu tuon tuosta häneksi.

Siinä missä Varjotajunta kommentoi kirjailijan työtä ja siihen kuuluvaa esillä oloa, Sydänhämärä vie aivan toisenlaiseen aiheistoon kotiin ja perheen piiriin. Päähenkilö ei juuri ehdi kirjoittaa, sillä hänen kaikki aikansa ja energiansa menevät lapsen sairastumiseen.

 
Perheen taapero Joel sairastuu diabetekseen, ja edessä ovat raskaat viikot sairaalassa. Isä roijaa reppujaan päivystyksestä shokkihuoneeseen, sitten lastenosastolle. Hän yrittää pitää itsensä koossa ja langat käsissään, sillä vaimo Marian laskettu aika on käsillä. Kriisin keskelle olisi syntymässä vielä toinen lapsi. 

Elämänpiiri kapenee, keskiössä ovat vain läheisten ihmisten selviäminen ja paraneminen. On sairaala ja on koti. Väsymys ja huoli aiheuttavat paitsi fyysistä pahaa oloa, myös mieli ja ajatukset hämärtyvät, siitä varmasti juontuu kirjan nimi Sydänhämärä.

Salmenniemeä lukiessa mieleeni nousee lukumuistoja. Muistelen, että Juha Itkosen Ihmettä kaikki ja Knausgårdin Kevät kuvaavat kirjailijaisän huolta perheestään ja lapsistaan, sairastumisista ja syntymistä samankaltaisesti. Vaikka kirjat ovat fiktiota, ne pohjaavat oman elämän tositapahtumiin jollakin tavalla.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta. Graafinen suunnittelu: Mikko Branders.

* * *

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Ella-Maria Nutin esikoisteoksesta Pohjoisessa kahvi on juotu mustana vahvimpana mieleen jää painostava tunnelma. Kirjassa kuvataan äidin ja tyttären suhdetta ja kohtaamista yhden viikon aikana. Äiti Agneta on sairastunut vakavasti, eikä saa kerrottua sitä tyttärelleen Tildalle, joka rakentaa elämäänsä eteläisessä kaupungissa.

Äiti ajattelee, että kun ei puhelimessa saa asiaansa kerrottua, hän matkustaa Tildan luo. Tildan pienessä opiskelukämpässä äiti sitten salailee lääkkeitään ja huonoa oloa. Lukija saa jännittää koko pitkän viikon kuvauksen ajan, miten tilanne purkautuu. Saako Tilda tietää? Jos totuus paljastuu, miten se tapahtuu?

Nutti rakentaa taitavasti tunnelmaa ja jännitettä. Äidin ja tyttären suhteessa hiertää, mutta eroja on myös pohjoisen ja etelän elämän välillä. Nutin sanoma tuntuu olevan, että teot eivät heijastele sitä, mitä ajattelee. Ja koska toisen ihmisen päähän ei voi nähdä, pitää puhua. Puhukaa ihmiset, Nutti tuntuu alleviivaavan, eikä ole huonon sanoman kanssa aloittamassa kirjailijanuraansa.

Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Alkuteos: Kaffe med mjölk. Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga 2023. 206 s. Kansi: Sara R. Acedo.

* * *

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös

Yhden illan lukukokemus jättää pitkän jäljen. Pari vuotta sitten luin Golnaz Hashemzadeh Bonden edellisen suomennoksen Olimme kerran, ja tämä uutuus peittoaa edeltäjänsä väkevyydellään, jos mahdollista.

Kun Lily saa oman lapsen, hän ei voi enää paeta vaikeaa äitisuhdettaan. Hän on kertonut kaikille, että hänen äitinsä on kuollut kauan sitten, mutta totuus on toinen.

Vuoroluvuissa seurataan Lilyn ensimmäisiä hetkiä äitinä ja palataan Lilyn turvattomaan lapsuuteen.
Molemmat kerrokset ovat vahvoja. Lapsuuden kuvauksesta minulle tulee lukijana todella paha olo. Äiti jättää pienen Lilyn selviämään yksin ja syyllistää tätä työssä käynnistään. Pieni tyttö on yksinäinen, hän kokee liikaa, näkee liikaa. Ja lähes aina ilman turvallista aikuista.

Nykyhetken Lily puolestaan yrittää pakonomaisesti pitää huolta vastasyntyneestä. Jopa vaunut ovat liikaa, rintarepussa vauva on tarpeeksi lähellä. Puoliso Michael on jotenkin avuton tilanteessa, anoppi sen sijaan saa muuria murrettua. 

Turvattoman lapsuuden jälkeen Lilyn käyttäytyminen on luontaista. Ihmiselle ja muille eläimille luontainen käytös ei aina ole kaunista, jälkikasvua tukevaa tai rakastavaa.

 
Helmet 2024: 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Luontainen käytös. Alkuteos: Naturliga beteenden (2022). Suom. Jaana Nikula. Otava 2024. 168 s. Lainasin kirjastosta.

Vastakohtien sukusaaga jatkuu – Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme

Kansi: Martti Ruokonen.

Etälukupiirimme vaikuttui Leila Slimanin Toisten maa -romaanista helmikuussa niin, että päätimme jatkaa heti maaliskuussa trilogian toiseen osaan. Katsokaa kun tanssimme ilmestyi viime vuonna Sampsa Peltosen suomentamana ja keskustelimme siitä eilen. Postauksen kuvassa loikoilee lukupiiriä iltanokosten lomassa salakuunnellut Minttu. 

Tuttujen henkilöhahmojen eli Belhajin perheenjäsenten seuraan Marokon Meknesiin oli luontevaa palata. Kirjan alun henkilöluettelosta olisi saanut apua, jos tauko osien lukemisen välillä olisi ollut pidempi.

Alussa ollaan vuodessa 1968, ja Marokon itsenäistyminen on lähihistoriaa. Poliittinen kuohunta ulottuu myös perheen elämään. 

Ykkösosasta tutulla kerrontatekniikallaan Slimani vaihtaa näkökulmahenkilöä tuon tuosta. Elsassista kotoisin oleva äiti Mathilde jatkaa terveyssisarena paikallisten auttamista ja saa pihalleen kauan haaveilemansa uima-altaan. Isä Amine kehittää perheen maatilaa sinnikkäästi, palkollisia on iso liuta. Hän yrittää vakuuttaa itselleen, että on saavuttanut rikkaudet omalla kovalla työllään, mutta ei pysty pakenemaan totuutta:

Amine ei voisi koskaan olla onnellinen, koska oli tullut varastaneeksi onnen toisilta. - - Hän oli myrkyn syövyttämä, poroporvarillisen omahyväisyyden pöhöttämä. Hän tunsi olevansa kuin veltoksi mehustunut hedelmä.

Mathilde ja Amine jäävät hieman sivuun, sillä huomio on heidän aikuistuvissa lapsissaan. Perheen poika Selim tuntee ulkopuolisuutta eikä koe hänelle pedattua tulevaisuutta omakseen. Hän ajautuu ensin hakemaan rakkautta kielletyltä taholta ja karkaa lopulta hippien luo Essaouiran kaupunkiin ja vielä kauemmas. 

Kiinnostavimmaksi nousevat mielestäni Aichan vaiheet, niistä olisin voinut lukea enemmänkin. Älykkötytär opiskelee lääkäriksi Strasbourgissa ja palaa kotiseudulleen valmistumisen jälkeen. Kulttuurista toiseen hyppääminen ei käy kivuttomasti. Nainen lääkärinä, vieläpä gynekologina on ennenkuulumatonta Marokossa.

Belhajien sukutarinassa syntyy jännitteitä monien vastinparien vuoksi. On islamilainen kulttuuri ja kristinusko, on köyhä maalaisväestö ja rikas eliitti, naisten ja miesten roolit, Eurooppa ja Afrikka. On se puoli elämästä, mikä näytetään ulospäin ja kulissien takaiset tapahtumat. On salaisuuksia ja yhteisesti kerrottuja tarinoita, joiden todenperäisyys on mitä on.

Jotenkin tämän kakkososan lukeminen oli takkuisempaa kuin Toisten maan. Pienessä lukupiirissämme olimme tästä yksimielisiä ja arvelimme vahvan poliittisuuden vaikuttaneen lukukokemukseen. Silti haluamme lukea trilogian päätösosan, kunhan Slimani sen julkaisee ja se suomennetaan. Slimani viljelee kirjan loppupuolella sellaisia täkyjä, ettei tätä trilogiaa keskenkään voi jättää!


Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme. Toisten maa 2. WSOY 2023. 335 s. Suom. Sampsa Peltonen. Alkuteos: Regardez-nous danser (2022). 

Helmet 2024: 9. Kirjassa joku karkaa.

Täyteläinen sukutarinan avaus – Leila Slimani: Toisten maa

Kansi: Martti Ruokonen.

Leila Slimanin Toisten maa aloittaa samannimisen trilogian ja perustuu löyhästi kirjailijan isovanhempien tarinaan. Tämän ensimmäisen osan alaotsikko on Sotaa, sotaa, sotaa.

Kiinnostuin tästä 1940- ja 1950-lukujen Marokkoon sijoittuvasta kirjasta muutama vuosi sitten, kun suomennos ilmestyi, mutta kirjan hengästyttävä alku ei tuolloin innostanut jatkamaan paria sivua pidemmälle. Tiesin, että vielä joskus haluan tähän uppoutua, ja nyt vihdoin oli oikea aika. Valitsimme kirjan etälukupiirimme helmikuun kirjaksi, mikä lisäsi lukuhalujani entisestään.

Päähenkilöksi hahmottuu ranskalaisnainen Mathilde, joka avioituu marokkolaisen Aminen kanssa 19-vuotiaana toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Pariskunta muuttaa miehen isältä peritylle maatilalle Marokon Meknesiin.

Pian Marokkoon muuton jälkeen Mathildelle selviävät uuden kotimaan tavat ja mikä hänen asemansa perheessä ja yhteiskunnassa naisena on. 

Sillä hetkellä hän ymmärsi olevansa muukalainen, vaimo, puoliso, olento muiden armoilla. Amine oli nyt omalla maaperällä, hän saneli säännöt, selitti toimintatavat, piirsi siveyden, häpeän ja soveliaisuuden rajat.

Pettymys on suuri, ja Mathilde ikävöi kotiseuduilleen Elsassiin. Sisarelleen hän sepittää kirjeissään ja vieraillessaan kotiseuduillaan, että Amide on moderni mies ja nerokas maanviljelijä. 

Slimani kuvaa vallankäyttöä raadollisesti. Mies alistaa vaimoaan ja sisartaan, perhe taloudenhoitajaansa. Kertoja valottaa vuorotellen kaikkien henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Eräs lukupiiriläisemme oivallisesti summasi, että tämä kerrontaratkaisu tekee kaikista hahmoista ihmisiä.

Toisten maata lukiessa herää väistämättä monenlaisia tunteita ärtymyksestä turhautumiseen ja jännitykseen. Nauraakin saa.  Kuin varkain opin lukiessani lisää Marokon historiasta ja kolonialismista. Uutta tietoa minulle oli esimerkiksi se, että kaupungissa on eurooppalainen kaupunginosa ja vanhaa kaupunkia kutsutaan medinaksi. Medina-niminen kaupunki oli Mekan tavoin tuttu ennestään, mutta yleisnimeksi en sitä aiemmin ollut yhdistänyt.

Toisten maa on runsas ja täyteläinen perhetarinan avaus. Lukupiirimme päätti yksissä tuumin jatkaa maaliskuussa kakkososan Katsokaa kun tanssimme parissa, koska haluamme tietää, miten henkilöiden elämäntarinat jatkuvat. Minkälaisen polun kulkee perheen viisas tytär Aicha, jota perhetaustansa vuoksi kiusataan koulussa? Jatkaako Mathilde terveyssisaren hommiaan maaseudun naisten ja lasten eduksi? Entä mikä on Aminen sisaren Selman kohtalo?

Jos leppoisa ja lukukokemusta syventävä kirjakeskustelu kiinnostaa, tule mukaan etälukupiiriimme! Helmikuun treffeillä meitä aktiivisia oli mukana neljä, joten joukkoon mahtuu hyvin. Laita minulle viestiä, jos kiinnostuit! Tapaamme kolmen viikon kuluttua, joten lukuaikaa on vielä hyvin.

Helmet 2024: 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo.

Leila Slimani: Toisten maa. WSOY 2021. 325 s. Alkuteos: Le pays des autres. Suom. Lotta Toivanen.

Surun yhdistämät – Sigrid Nunez: Paras ystävä

Alkuun pieni ajatusleikki. Hyppää hetkeksi sellaisen henkilön nahkoihin, joka ajattelee olevansa täysin kissaihminen. Sitten mentorisi ja läheinen ystäväsi tekee itsemurhan ja kuulet, että hän on testamentannut sinulle koiran. Eikä minkä tahansa pikkukoiran, vaan tanskandogin. Asuntoosi ei saa tuoda koiria, siitä voi seurata häätö. 

Mitä teet? 

Tietenkin haluat kunnioittaa ystäväsi toivetta ja otat jättiläisen kotiisi.

Tämä on alkuasetelma Sigrid Nunezin kirjassa Paras ystävä. 

Päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä nainen, joka osoittaa sanansa kuolleelle ystävälleen. Hän muistelee yhteisiä aikoja ja kuolleen miehen naisseikkailuja, pohtii nykyistä tilannettaan, jota värittävät suru ja kommellukset koiran kanssa. Nainen on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, niin oli myös kuollut ystävä.

Toinen keskeinen hahmo on koira nimeltä Apollo, jonka ulkonäöstä kansikuva antaa osviittaa. Apollon nimi on ainoa, joka kirjassa mainitaan. Siinä missä nainen suree ystäväänsä, koira ikävöi entistä omistajaansa. Hiljalleen kiintymys kahden surijan välille alkaa kuitenkin rakentua, ja ihmisen ja eläimen suhde nousee keskeiseksi teemaksi surun ja ystävyyden rinnalle.

Mukana on myös huumoria tanskandogin mitalla. Apollo on niin iso, että kun nainen istuu tuolilla, koiran ja hänen päänsä ovat samalla korkeudella. Vaikka häädön uhan vuoksi koiraa pitäisi piilotella, ei jättimäistä koiraa voi oikein pitää salassa. Päinvastoin: Apollo ja nainen herättävät huomiota aina kun ovat lenkillä.

Paras ystävä oli minulle alkuvuoden suurin yllättäjä. Aloin lukea sitä vähän epäillen, mutta Nunez voitti minut nopeasti puolelleen. Romaaniksi kirjassa on esseemäinen ja pohdiskeleva ote, ja kertojanääni on samalla viihdyttävä ja viisas. Arkinen, koiramainen tilannekomiikka puree minuun. 

Tarinaan on nivottu luontevasti kirjallisuusviitteitä Woolfista Knausgårdiin ja Wittgensteiniin. Coetzeen Häpeäpaalun kirjasin tämän vuoden luettavien listalleni. Apollostakin paljastuu kirjallinen puoli: 

     On ollut aika, jolloin olisin nykyhetkeä varmemmin osannut sanoa, onko Rilken kirjeiden lukeminen ääneen koiralle merkki henkistä epätasapainosta. 

     Päätän, että ääneen lukemisesta tulee osa vakituista päiväjärjestystämme. Koska tiedän mitä muut siitä ajattelisivat, en kerro asiasta kenellekään. Tosin näillä sivuilla on paljon muutakin, mitä en ole kertonut kenellekään.

     Merkillistä kuinka kirjoittamisen akti johtaa tunnustuksiin.

     Toisaalta se johtaa usein myös siihen, että valehtelee silmät päästään.

Kertoja siis liioittelee, valehtelee ja avautuu. Se tekee tästä osin omaelämäkerrallisesta teoksesta romaanin. 

Paras ystävä on toistaiseksi ainoa Nunezilta suomennettu teos. Kirja toi hänelle 2018 National Book Awardin, ja se oli myös New York Timesin bestseller-listalla.

Suosittelen Parasta ystävää kaikille esseitä ja kirjallisuusviitteitä janoaville, kirjoittajille, ystävyydestä ja surusta kiinnostuneille sekä luonnollisesti koiraihmisille. Ja toki kissojen ja muidenkin tassuttelijoiden ystävät voivat löytää Apollon tarinasta tunnistettavaa.

Helmet 2024: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna.

Sigrid Nunez: Paras ystävä. Alkuteos: The Friend (2018). Suom. Kristiina Drews. Aula 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta.

Välähdyksiä ja hengästyttävää sykettä – Zadie Smith: Risteymiä

Tuttavuuteni Zadie Smithin kanssa on edennyt kangerrellen. Kaikki alkoi melko lupaavasti Swing timen kanssa. Siitä parhaiten on jäänyt mieleen ystävyyden kuvaus, samoin venytetty pituus.

Kompastellen sain luettua Kauneudesta muutama vuosi sitten kirjaston lukupiiriä varten, mutta se ei ollut minun kirjani. En kirjoittanut siitä postausta, ja muistiinpanot ovat hävinneet, mutta muistelen, että jokin ärsytti. Ehkä nokkeluus? Olisin halunnut tykätä, mutta en siinä onnistunut.

Suhtaudun Smithiin edelleen kiinnostuneesti, sillä olin mukana valitsemassa tätä Risteymiä-romaania etälukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi. Luoteis-Lontoon hyörinään sijoittuva romaani leikittelee tyyleillä ja kerrontaratkaisuilla. Nyt ei ärsyttänyt kikkailu, vaan levottomuus. En oikein saanut kiinni mistään.

Voisi varmaan sanoa, että Smith onnistuu vangitsemaan värikkään kaupunginosan sykkeen ja urbaanin tunnelman kirjan sivuille? Hektisyys hengästyttää. Lukija joutuu haukkomaan henkeään.

En luultavasti olisi lukenut kirjaa loppuun saakka ilman lukupiiriä. Tästä päästäänkin siihen, miten lukupiiri saa laajentamaan lukemistoa. Kirjasta ei tarvitse tykätä, että syntyisi kiinnostava keskustelu. Myös tuska ja avoimeksi jääneet kysymykset on kiva päästä jakamaan. Ja oma kanta voi hyvin muuttua lukupiirin aikana.

Idea etälukupiiristä syntyi Instagramissa viime vuoden lopulla. Olemme ehtineet tavata tosiammw vasta kerran, ja alkukiinnostuksen jälkeen meitä aktiivisia lukupiiriin osallistujia on aika vähän. Kaipaisimme joukkoomme vielä muutamia lukemisesta ja kirjoista juttelemisesta kiinnostuneita, jotka olisivat valmiita kohtaamaan verkossa noin kerran kuussa. 

Valitsemme kirjat yhdessä, seuraavalla kerralla tiistaina 13.2. juttelemme Leila Slimanin romaanista Toisten maa. Haluaisitko tulla mukaan? Jos kiinnostuit, laita minulle viestiä, niin kerron lisää. Vielä olisi pari viikkoa aikaa lukea kirja. 

Helmet 2024: 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin.

Zadie Smith: Risteymiä. Alkuteos: NW (2012). Suom. Irmeli Ruuska. WSOY 2013. 349 s. Lainasin kirjastosta.

Ei ihan tavallinen vapaapäivä – Ian McEwan: Lauantai

Päällyksen kuva: Chris Frazer Smith.

On helmikuinen lauantai vuonna 2003 Lontoossa. Neurokirurgi Henry Perowne herää varhain aamulla, oikeastaan aamuyöstä, ja näkee makuuhuoneen ikkunastaan liekehtivän lentokoneen. Syyskuun 11. päivän terroriteot New Yorkissa ovat tuoreessa muistissa, joten uhkakuvia alkaa piirtyä keski-ikäisen perheellisen miehen mieleen.

Lentokone ja sen uutisointi kuitenkin tippuvat nopeasti uutisvirrassa sivuseikoiksi, kun Henryn päivä etenee. Vapaapäivän ohjelmaan kuuluu squashia kaverin kanssa sekä vierailut muistisairaan äidin luona ja kitaristipojan bänditreeneissä. Illalla koko perhe kokoontuisi illalliselle, tytärkin tulisi pitkästä aikaa kotiin.

Lontoon kaduilla jylisee historiallisen suuri sodanvastainen mielenosoitus, ja Henry kohtaa sattumalta pikkurikollisen matkallaan squash-hallille. Tuo kohtaaminen vaikuttaa koko loppupäivän kulkuun, mutta juonesta ei parane enempää paljastaa.

McEwan on tehnyt paljon taustatyötä, jotta osaisi kuvata kirurgipäähenkilönsä työtä uskottavasti. Lukija pääseekin leikkaussaliin Henryn muistoissa ja myös tuona vaiheikkaana vapaapäivänä. Mielenkiintoista on lukea, miten huippukirurgille kirjat tuottavat ongelmia:

Hän ei useinkaan jaksa lukea kirjoja loppuun. Keskittymiskykyä riittää vain työhön, vapaa-aikana hän on liian lyhytjännitteinen. On ällistyttävää, mitä kaikkea ihmiset väittävät ehtivänsä tehdä vapaa-aikoinaan, vaikka heidän täytyy katsojatilastojen katteeksi istua neljä, viisi tuntia päivässä television ääressä. 

Keskittymiskyvyn puute vaivasi siis jo parikymmentä vuotta sitten, kun älypuhelinta ei vielä voinut syyttää. 

McEwanin yhdenpäivänromaani on vetävä lukukokemus. Juonessa riittää yllätyksellisyyttä juuri sopivasti – kunhan jätät lukematta suomennoksen lievetekstit, jotka paljastavat aivan liikaa. Suurimman käänteen paljastuminen ei kuitenkaan pilaa lukukokemusta, koska Lauantai on paljon enemmän kuin juonensa. Se piirtää ajankuvaa, pohtii elämän merkitystä ja onnellisuuden aineksia sekä näyttää sattuman oikut. Mieleen jää, miten runous kukistaa väkivallan kekseliäällä tavalla.

Lauantai houkuttelee lukemaan lisää McEwania, jonka tuotannossa riittää kahlaamista, sillä suomennoksia on melkein parikymmentä. Omassa hyllyssäni polttelee joukko kirpparilöytöjä, joista seuraavaksi vuoroon pääsee joko Rannalla tai Polte. Aiemmin olen lukenut kirjailijalta romaanit Lapsen oikeus, Sovitus ja Pähkinänkuori. 

Lauantailla osallistun Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen, ja täytän sillä Helmet 2024 -haasteessa kohdan 14. Kirjassa harrastetaan.

Ian McEwan: Lauantai. Alkuteos: Saturday (2005). Suom. Juhani Lindholm. Otava 2006. 390 s. Ostin käytettynä. 

Loppuvuoden lukunautintoja – Karoliina Timonen: Laina & Karolina Ramqvist: Karhunainen

Lainan kannen suunnittelu: Ville Laihonen.
Karhunaisen kansi: Jenni Noponen.

Kirjailijan etunimien lisäksi Karoliina Timosen Lainalla ja Karolina Ramqvistin Karhunaisella on muutakin yhteistä.

📖 Ovat parhaimmillaan keskeytyksettä luettuina. Aloitin molemmat kertaalleen väärään aikaan. Ramqvist-yrityksestä on useampi vuosi, Timosen lainasin ensimmäisen kerran kirjastosta syksyllä heti ilmestymisen jälkeen. Nyt joulun tienoilla tunnelma oli näille sopivan kiireetön.

📖 Leikittelevät historiallisilla faktoilla ja fiktiolla. Timonen rakentaa biofiktiota Lainasta, kirjailija Kalle Päätalon ensimmäisestä vaimosta. Ramqvist kiinnostuu 1500-luvulla eläneestä Marqueritesta, joka hylätään autiolle saarelle vain muutaman ihmisen kanssa, asuu luolassa ja synnyttää siellä lapsen.

📖 Sisältävät omaperäisiä kerronnallisia ratkaisuja. Lainassa tulevaisuuden tunteva ja vihjaileva kertoja heittää lukijalle täkyjä. Toinen tehokeino on runsas toisto. Karhunaisessa kirjailija Ramqvistin oma elämä kietoutuu Marqueriten vaiheisiin. Kirjailijan pakonomainen tutkimustyö luo romaaniin imua, kirjoittamisen kommentointi tuo mukaan metatason. Toisto ja metataso vieraannuttavat, mutta sopivat aiheisiinsa niin, että ovat sittenkin rohkeita ja toimivia ratkaisuja.

📖 Kertovat naisen selviytymisestä. Laina selviää omalla tavallaan nuoruuden tragediastaan, Kallen pettämisistä ja erosta, Marquerite mahdottomista oloista saarelta.

Minkä duon kanssa sainkaan päättää tämän lukuvuoden! Huomenna vielä summailen koko vuotta tilastojen valossa, sillä luvuissa kajastelee mielenkiintoinen yllätys, vaikka ne eivät lukemisessa pääasia olekaan.

 

Karoliina Timonen: Laina. WSOY 2023. 416 s. Lainasin kirjastosta. 

Karolina Ramqvist: Karhunainen. Alkuteos: Björnkvinnan. Suom. Laura Kulmala. Gummerus 2020. 363 s. Lainasin kirjastosta. 

Helmet 2023: 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole.

Muistojen kierteitä availemassa – Linn Ullmann: Tyttö, 1983

Linn Ullmann on pitkään kuulunut niihin kirjailijoihin, joita pitäisi lukea ja haluaisin lukea, mutta ei vain ole tullut niin tehtyä. Ullmann oli minulle siis kiinnostava mutta samalla vieras nimi, kun tartuin tähän vasta suomennettuun omaelämäkerralliseen romaaniin Tyttö, 1983.

Nyt keski-ikäinen kertoja oli 1980-luvun alussa teinityttö, joka lähti äidin vastustuksesta huolimatta mallikeikalle Pariisiin. Tuolloin ei ollut nettiä, ei kännyköitä. Lupaus oli, että äiti saa tytön kiinni iltaisin kello 22 hotellista. Jo ensimmäisenä iltana tämä jää toteutumatta, sillä tyttö tempautuu juhliin ja discoihin ja harhailemaan suurkaupungin katuja. Apua on vaikea pyytää tai saada, koska tyttö ei edes muista, missä hotellissa hän asuu.

Toisteinen kerronta kiertyy yhden valokuvan ympärille. Kertoja kaivelee omaa muistiaan valokuvan ja päiväkirjamerkintöjen avulla samalla kun hänen äitinsä on menettämässä muistiaan. Nainen haluaa selvittää, mitä Pariisissa oikein tapahtui tuona talvena 1983, jolloin valokuva on otettu. Miten asiat menivät, mikä tapahtuma johti toiseen. Sinä yönä, kun hän eksyi.

Rujouden ja toiston kautta mieleeni palautuu etäisesti Sara Stridsbergin Drömfakulteten (Unelmien tiedekunta). Vielä enemmän yhtymäkohtia löydän Anne Swärdin Jackien kanssa: molemmissa romaaneissa kirjailija tutkii nuoruuden seikkailuaan, johon liittyy vanhempi mies ja jossa olisi voinut käydä vielä huonommin kuin kävi. 

Ullmann palaa teinivuosiinsa uteliaana, rehellisenä, avoimena. Kirjailijan nuoruudesta ammentava tarina asettuu osaksi #metoo-historiaa, jonka jälkipyykkiä jotkin tarinan (ja tosielämän) miehet ovat joutuneet sittemmin pesemään.

Kun aloin lukea kirjaa, en tiennyt Linn Ullmannin taustaa, tai ehkä olin siitä joskus kuullut tai lukenut, mutta se ei ollut aktiivisesti mielessäni. Pääsin sivulle 198, kun oli pakko googlata. Ilmankos tyttö asui teinivuosinaan hulppeissa asunnoissa New Yorkissa äidin työn perässä, hänen äitinsä kun on näyttelijä Liv Ullmann ja isä teatterilegenda Ingmar Bergman. Tästä alkoi viritä Ullmann/Bergman-kiinnostus, joka arvatenkin vaikuttaa syksyn lukemistooni. 

Tyttö, 1983 oli vetävä aloitus käännöskirjasyksylle – luin kirjan yhdessä elokuisessa päivässä, kun tiivis pilviharso peitti saariston taivaan ja seesteistä sunnuntailukijaa säpsähdyttivät laukaukset, jotka kertoivat linnustuskauden alkaneen.

Helmet 2023: 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla.

Linn Ullmann: Tyttö, 1983. Like 2023.  255 s. Alkuteos Jente 1983 (suom. Jonna Joskitt-Pöyry). Lainasin kirjastosta. 

Naistenviikkoon viihdettä merimiljöössä – Karen Swan: Kesytön saari

Heinäkuu on kääntynyt kohti elokuuta, ja Tuijata-blogin perinteinen Naistenviikko-haaste on käynnissä. Osallistun haasteeseen Karen Swanin tuoreella suomennoksella Kesytön saari, joka avaa viihteellisten historiallisten romaanien sarjan. Romaanihenkilöistä kukaan ei ole viikon nimipäiväsankari, kuten ei kirjailija Karenkaan, mutta kirja on naisen kirjoittama ja sen keskiössä on kiehtova päähenkilönainen.

Kesytön saari kertoo Effie Gilliesistä, nuoresta naisesta, joka asuu Hirtan saarella, joka puolestaan on osa St. Kildan saaria Skotlannin rannikolla. Ulko-Hebrideihin kuuluvat saaret evakuoitiin 1930, kun ne oli todettu asuinkelvottomiksi. Swanin romaani ajoittuu tuohon viimeiseen kesään Hirtan saarella.

Saaren asukkaat – yleensä tosin vain miespuoliset – kiipeilevät jyrkillä kalliolla köysien varassa keräämässä linnunmunia ravinnoksi. Kun saarelle saapuu turisteja, nuoret pitävät kiipeilynäytöksiä. Effie on joukon ainoa tyttö, ja hän päihittää taidoillaan useat pojat. 

Effie elää kahdestaan isänsä kanssa, ja heidän kokemansa menetykset ovat hitsanneet parivaljakon yhteen. Kotikylän yhteisö on niin ikään tiivis, elämä puolestaan karua ja vailla mukavuuksia. Niitä ei tosin osaa kaivata, kun ei sellaisiin ole tottunut. 

Viimeisenä kesänä saarelle saapuu vierailulle rikas jaarli ja tämän poika, lordi Sholto. Jaarli haluaa kartuttaa linnunmunakokoelmaansa, ja oppaakseen hän saa Effien. Effien ja lordi Sholton välillä kipinöi, mutta aivan eri maailmoista tulevien nuorten rakkauden tiellä on kaikenmoisia esteitä.

Juonessa riittää koukkua ja kiemuraa, kun tulee aika poistua saarelta viimeisen kerran. Kirjan loppupuoli kuvaa saarelaisten asettumista Skotlantiin, missä luokkaerot ja naisen ahdas rooli tulevat eläviksi Effien näkökulmasta kerrottuna.

Kesytön saari on oiva kesäkirja ja loman lukupaketti erityisesti kutkuttavan miljöönsä vuoksi. Se herättää kiinnostuksen Hebridien historiaa kohtaan, aiheesta tekisi mieli lukea lisää. Googlen kuvahaku on vienyt kirjan maisemiin. Kirjan kansiliepeessä kirjailija Swan kertoo kirjaa varten tekemästään perusteellisesta taustatyöstä. Henkilöhahmot ovat kuulemma kuitenkin täysin fiktiivisiä. 

Elämä karulla ulkosaarella, linnut ja meri ovat sellaisia elementtejä, että välillä niistä voi lukea vaikka vaaleanpunaisten lasien läpi. 

Helmet 2023: 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä.

Karen Swan: Kesytön saari. Otava 2023. 477 s. Alkuteos: The last summer. Suom. Ilkka Rekiaro. Arvostelukappale.

Dekkariviikon vinkki – Patricia Cornwell: Post mortem

Kansi: Marjatta Saastamoinen.

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Niin vain minäkin tartuin Patricia Cornwellin dekkariin – ja viihdyin sen parissa.

Post mortem aloittaa Kay Scarpettan tutkimuksia -sarjan. Se ilmestyi alkujaan vuonna 1990, ja suomennos saatiin 1994 Erkki Jukaraisen työnä. Tänä vuonna ilmestyi jo sarjan 27. kirja.

Post mortem esittelee poliisiylilääkäri Kay Scarpettan, joka asuu Richmondin kaupungissa ja toimii siellä johtavana oikeuspatologina. Hän on opiskellut sekä lääketieteellisessä että oikeustieteellisessä, mutta joutuu silti jatkuvasti todistelemaan pätevyyttään miehisessä maailmassa.

Minäkertoja Scarpetalla ei ole omia lapsia, mutta hänellä on läheiset välit sisarentyttäreensä Lucyyn. Lucy on noheva kymmenvuotias, joka tuntee tietokoneet paljon tätiään paremmin. Sarjaa pidemmälle lukenut mieheni kertoi, että Lucy pysyy mukana tulevissa osissa ja saa aina vain suuremman roolin. 

Tässä avausosassa Scarpetta hälytetään rikospaikalle yöaikaan, kun kaupunkia piinaava julkea murhaaja on taas iskenyt. Uhreikseen tämä valitsee naisia, jotka löytyvät kuolleina omista sängyistään, sidottuina ja raiskattuina.

Cornwell kuvaa patologien ja poliisien yhteistyötä, ja tapauksen selvittämisessä ruumiinavaukset ja rikospaikalta löytyneet todisteet ovat avainasemassa. Jotta mukaan saataisiin jännitystä ja jännitettä, päähenkilö tietenkin sekaantuu tapauksiin vähän liikaan ja joutuu henkilökohtaisesti vaaraan. Se on lajityypille ominaista, ja niin käy myös Scarpetalle.

Rikosetsivä Pete Marino on Scarpetan vastinpari: öykkäri, joka käyttäytyy sovinistisesti ja ennakkoluuloisesti. Marino on viskisieppo, jonka kasvoja ”eletty elämä oli järsinyt”. Scarpetalla ja Marinolla on kuitenkin yhteinen vihollinen, murhaaja, ja Marino pääsee todistamaan luotettavuutensa täpärässä paikassa.

Kirjat ovat aina aikansa tuotteita, ja se näkyy Post mortemissa. Tietokoneet, tietoliikenneyhteydet ja dna-tutkimukset näyttivät kolmekymmentä vuotta sitten aivan erilaisilta. Mietin, kuvailisiko kirjailija nykyään niin antaumuksella Scarpetan tupakointia tai sitä, miten 10-vuotiaalle Lucylle tarjotaan viiniä, eikä vain yhden kerran.

Post mortem on vetävä sarjan avaus, jonka jälkeen käsi hakeutuu kirjahyllyssä odottelevaa kakkososaa kohti. Jos maistuu, niin luettavaa tässä sarjassa tosiaan riittää. Meilläkin on mökin kirjahyllyssä parikymmentä osaa – siinäpä lukuprojektia tälle ja tuleville kesille!

Tällä postauksella osallistun kirjabloggaajien Dekkariviikoille. Bloggaajien juttuja voi seurata somessa tunnisteella #dekkariviikko. Kaikkien osallistuneiden juttuihin löydät linkit Tuulevin lukublogista 19.6.

Logo: Niina Tolonen.

Patricia Cornwell: Post mortem. Otava 1997 (1. painos 1994). 352 s. Suom. Erkki Jukarainen. Lainasin mieheltäni. Alkuteos Post mortem (1990). 

Helmet 2023: 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan.

Poikkeusajan elämää ja suhteita – Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Kansi: Laura Lyytinen.

Elizabeth Stroutin neljäs Lucy Barton -romaani vie meren rannalle Maineen. Sinne New Yorkissa asuva Lucy päätyy, kun hänen ex-miehensä William päättää viedä lastensa äidin suojaan pelottavasti leviävältä koronavirukselta. William on hommannut heille merenrantatalon turvapaikaksi.

Maineenkin asti korona aikanaan tulee. Strout kuvaa pandemia-aikaa tunnistettavasti: miten sairaudenpelko vaikuttaa ihmissuhteisiin, kauppakäyttäytymiseen, mielenterveyteen. Miten se herättää ennakkoluuloja, ajaa ihmisiä vastakkain. Perhetapaamiset ovat maskeja ja etähaleja. Mutta poikkeusaikanakin voi ystävystyä, Lucy huomaa.

Strout luo taidolla jännitteitä hahmojensa välille. On salaisuuksia, etääntymisiä ja lähentymisiä. Kirja istuu äitienpäivään, koska Lucy ruotii suhdettaan omiin tyttäriinsä sekä omaan äitiinsä:

Minun äitini oli tärkeä tekijä elämässäni kun olin nuori. Siksi että hän oli minun äitini. Koko minun elämäni ajan. En tiennyt kuka hän oli, enkä pitänyt siitä kuka hän oli ollut. Mutta hän oli minun äitini, ja osa minusta uskoi edelleen siihen mitä hän oli sanonut.

Koska Lucyn oma äitisuhde oli monimutkainen ja välit kylmät, Lucy joutuu pohtimaan, miten suhtautua tyttäriensä Beckan ja Chrissyn elämään. Mitä voi kommentoida, missä neuvoa? Milloin on annettava lasten tehdä omat virheensä?

Stroutin hahmot ovat monisyisiä: erehtyväisiä, he tekevät kyllä hyvää, mutta myös ärsyttävät ja töppäilevät. Stroutia enemmän lukeneita huvittaa erään kitkerän Olive Kitteridgen piipahdus tarinassa.

Luin kirjaa meren rannalla, ahmien. Pitkin kevättä vaivanneesta lukujumista ei ole enää tietoakaan! Nautiskelin Stroutin tarkoista havainnoista niin ihmisistä kuin heidän suhteistaan sekä vihjailevasta kerronnasta:

Jos olisin tiennyt millaista seuraavalla kerralla tavatessamme olisi –- Onneksi en tiennyt silloin.

On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa.

Pitkästä aikaa koin sen ihanan tunteen, että kunpa kirja ei loppuisi koskaan. Mutta loppuihan se ilo aikanaan. Kunpa elämässä odottaisi vielä paljon lisää suomennettua Stroutia. Voi Lucy!


Helmet 2023: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.


Elizabeth Strout: Lucy meren äärellä. Alkuteos Lucy by the Sea (2022). 277 s. Suom Kristiina Rikman. Ostin e-kirjan Elisa Kirjasta.

Linkit vielä bloggauksiini sarjan avausosasta Nimeni on Lucy Barton ja kakkososasta Kaikki on mahdollista. Kolmososan luin vuosi sitten, mutta näköjään teksti on jäänyt luonnoksiin. Täytyykin korjata tilanne sopivalla hetkellä!