Kun elämä siirtyy Espanjaan – Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat

Kansi: Kirsikka Mänty.

Vein Chris Stewartin Andalusialaiset sitruunat samaan maailmankolkkaan, josta kirjan viitisen vuotta sitten ostin ja johon sen tapahtumat sijoittuvat. 🇪🇸 🍋

Edellisellä ulkomaanmatkallani tammikuussa 2020 tieni vei muun muassa pieneen kirjadivariin Aurinkorannikolla. Siellä oli kapoinen suomenkielisten kirjojen osasto, tai oikeastaan hylly, mistä Stewartin kirjan löysin. Kävelin rannalle ja aloin lukea.

Nyt kun keräsin kotihyllystä luettavaa marraskuiselle Espanjan-matkalleni, katseeni pysähtyi Stewartin kohdalle. Minkälaista olisi lukea sama kirja uudelleen lähes samassa ympäristössä?

Kirja kertoo siitä, miten englantilainen Chris Stewart ostaa Andalusian vuoristosta El Valero -nimisen tilan ja muuttaa sinne Ana-vaimonsa kanssa. He viljelevät maata, hankkivat kotieläimiä, syntyy tytär.

Olosuhteet ovat alkeelliset, talolle on vaikea kulkea eikä paikalliseen yhteisöön osaksi pääseminen käy silmänräpäyksessä. Mutta kun ystävyys viriää, apukäsiä on aina saatavilla.

Tällä lukukerralla kirja tulee lähemmäs. Tunnistan vaikeakulkuisen vuoristomaiseman, loputtomilta tuntuvat oliivilehdot, puista putoilevat granaattiomenat. Ihmeköynnökset ja pelargoniat.

Ensimmäisellä kerralla luin kirjaa kuin toisen maailman kuvausta, sillä vaikka olin Andalusiassa, todistin aivan toisenlaista miljöötä. Luulin, että vuosikymmenet olivat muuttaneet asioita, mutta avain olikin sijaintini. Kyse on kymmenistä kilometreistä, mutta ero on valtava. Nyt en asunut kaakeloidussa turistikaupungissa, vaan vuorilla, missä vuohet pysäyttävät liikenteen, sitruksia kasvaa joka pihalla ja oman espanjan taitoni alkeellisuus saa kaipaamaan kielikurssille.

Kirja avaa Stewartin muistelmatrilogian, jonka kahta muuta osaa ei ole suomennettu. Ajattelin jatkaa Stewartin leikkisän kerronnan parissa englanniksi, joka onneksi taittuu espanjaa paremmin.

Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat. Alkuteos: Driving over Lemons. Suom. Leena Nivala. WSOY 2000. 233 s. Ostin käytettynä.

Kirjailijan muiston vaalija – Hans Colliander: Kesäpoika

Kansi: Markku Yli-Erkkilä.

Kesäpoika on nostalginen tuulahdus menneisyyden saaristokesistä.

Hans Colliander oli yksi kesälapsista, joita Anni Blomqvist otti hoidettavakseen, kun hän oli taloudellisesti tiukoilla miehensä ja vanhemman poikansa kuoleman jälkeen 1960-luvulla.

Colliander vietti lapsena Simskälan saarella Ahvenanmaalla monia kesiä, ja yhteys sittemmin kuuluisaksi nousseeseen kirjailijaan säilyi vuosikymmeniä kirjeenvaihdon vuoksi.

Kesäpoika-teos koostuu Collianderin muisteluista ja kirjeotteista. Nyt jo eläköitynyt kesälapsi suuntaa muisteluissaan sanansa Blomqvistille, siis Anni-tädille, mikä luo napakkaan muistelmaan intiimin vireen.

Colliander ja Blomqvist keskustelivat kirjeissään muun muassa saaristoluonnon tapahtumista, yhteisistä tuttavista ja Maija-kirjojen tuomasta julkisuudesta. Ja myös kirjoittamisesta, sillä opettajantyönsä ohella Colliander on julkaissut muutaman kirjan.

”Kerroit, kuinka sinun oli pakko antaa kynäsi lentää, kun aikaa kirjoittamiseen ei ollut tuhlattavaksi. Saman ohjeen annoit minullekin: anna kynäsi lentää.”

En ole vieläkään lukenut Myrskyluodon Maijaa, jonka Blomqvist kirjoitti ”keittiönpäydän ääressä puusohvalla istuen kynällä paperille”. Ehkä tuon suurteoksen aika on ensi kesänä?

Kesäpoika osuu hyvin Kirjoja ulapalta -haasteeseen, joka on auki vielä syyskuun ajan!

Helmet 2024: 4. Kirjassa on presidentti. (Sekä Kekkonen että Koivisto vierailevat Simskälassa Myrskyluodon Maijan menestyksen myötä.)

Hans Colliander: Kesäpoika. Warelia 2023. 104 s. Lainasin kirjastosta.

Tunteella ruoasta ja syömisestä – Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa

Kansi: Sara R. Acedo.

Karolina Ramqvistin Karhunainen oli kirjallinen iloni joulunaikaan, ja nyt kevään tehdessä tuloaan nautiskelin reilut parisataa sivua Leipää ja maitoa. Se on helppolukuinen, rehelliseltä maistuva kuvaus niin arkisesta ja samalla monelle niin vaikeasta aiheesta, ruoasta ja syömisestä.

Kirja on kirjastossa luokiteltu romaaniksi, mutta kustantajan luettelossa kirjailijan omaan elämään pohjautuva teos löytyy tietokirjoista. Muistelmaksi tämän lukiessani koko ajan mielsin. 

Minäkertoja on kirjailijanainen, joka ruotii omaa ruokasuhdettaan aina lapsuudesta nuoruuteen ja edelleen yksinhuoltajaksi ja sitten monilapsisen perheen äidiksi. Kertojalla on läpi elämänsä ollut ambivalentti suhde ruokaan ja syömiseen. Ja mitä kaikkea ruoka onkaan? Se on paitsi ravitsemusta, se on huolenpitoa, se on sosiaalisten suhteiden hoitoa, estetiikkaa, nautinto, opettelua. Ruoka voi olla rakkaudenosoitus, ja romaani alkaakin virkkeellä "Ruoka on rakkautta."

Ruoan rinnalla toinen vahva teema on äiti-lapsisuhde. Ensin kertoja on ollut suhteessa lapsiosapuoli, sittemmin äiti. Yksinhuoltajan ainokaisena kertoja oli lapsena paljon yksin, ja noihin yksinolon hetkiin littyi usein syöminen. Hän sulatti mummon pakastimeen varaamaa pullaa tai valmisti hyvin nuorena toimeliaasti itse aterioita. Lettupino lohdutti, kun äiti oli poissa.

Lapsuudessa pitkät kesät isovanhempien hoteissa jättivät monia ruokamuistoja, joista keskeisin liittyy riisivanukkaaseen. Mutta miten käy, kun kertoja valmistaa perinneherkkua lapselleen? Maistuuko se omassakaan suussa enää samalta kuin mummon valmistama?

Ramqvist kirjoittaa elävästi lapsen näkökulmasta, kehollisista tuntemuksista. Nälkään ja syömiseen kiertyy vaikeita tunteita ja kokemuksia. Mikä on tarpeeksi, milloin on syönyt liikaa? Lukija ei ylläty, että kertojan ruokamuistoista ja tunteiden vuoristoradasta seuraa syömishäiriökäyttäytymistä. 

Kertojan kokemuksissa on paljon samastuttavaa. Hankalia ja tunteikkaita ruokamuistoja on varmasti lähes jokaisella, ainakin omaan mieleeni alkoi piirtyä muistoja lapsuudesta ja myöhemmistä vaiheista. 

Merkitsin muistiin virkkeen, joka on kuin oman päättyvän talveni kuvaus:

Ryhdyin usein leipomaan, kun en saanut mitään aikaiseksi tai kun sisimpäni valtasi tyhjyys, jonka halusin saada täytettyä.

Kun elämässä myllertää, taikinan kohoamisessa ja käsillä muovaamisessa on jotakin tuttua ja turvallista. Työnhaun tulos on täynnä tyhjää, mutta taikinaterapian seurauksena pakastin on täynnä pullaa. 

Helmet 2024: 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Karolina Ramqvist: Leipää ja maitoa. Alkuteos: Bröd och mjölk. (2022). Suom. Laura Kulmala. Gummeurs 2024. 267 s. 

Sattumuksia reissun päällä – Aino Huilaja: Paluumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.

Lapin hangilta Sardinian aurinkoon ja saksalaiselle leirintäalueelle. Lukija pääsee reissaamaan ympäri Eurooppaa Aino Huilajan sujuvan matkakertomuksen sivuilla. 

Matkaseurana Huilajalla ovat hänen puolisonsa Jerry Ylkänen ja pariskunnan koira Arska. Yksi keskeinen hahmo on myös oranssi, asumiskäyttöön rempattu paku nimeltä Ranssi. Kaikki ovat tuttuja Huilajan esikoisteoksesta Pakumatkalla, jossa hän kertoi irtiotostaan Maikkarin uutisankkurin työstä ja van lifen eli pakuelämän alkukilometreistä.

Aino Huilajan elämänseikkailu ja omannäköisen arjen rakentaminen siis jatkuvat. Tulkitsen, että elämä Ranssissa ei ole tulossa päätökseen, vaikka kirjan nimi Paluumatkalla voisi siihen viitata. Huilaja ei palaa maitojunalla takaisin kellokorttiarkeen, vaan puhuu sen puolesta, että pakustakin käsin voi tehdä töitä. Aivan yhtä oikeita kuin konttorissakin. Huilaja ja Ylkänen työllistävät itseään esimerkiksi ideoimalla tv-sarjan elämäntavastaan. Kun Yle ostaa sen, on juhlan paikka.

Pidän Huilajan tavasta rakentaa reissusattumuksista tuokiokuvia. Kaikki ei ole pelkkää hehkutusta, vaan mukaan mahtuu myös epäonnisia sattumuksia, haavereita ja virhearvioita. 

Normeista poikkeava elämäntapa ja Huilajan letkeä kirjoitustyyli esikoisteoksessa jättivät positiivisia muistijälkiä, ja viihdyin mainiosti myös tämän jatko-osan äärellä. Kuuntelin sen äänikirjana, jonka Huilaja lukee itse. Sitten lainasin kirjan vielä kirjastosta, koska halusin nähdä kuvat.

Huilajan kirjan jälkimainingeissa olen seikkaillut erinäisillä somen van life -tileillä ja katselulistalla on Huilajan ja Ylkäsen Van Life -sarjan kakkoskausi Yle Areenassa.

En varsinaisesti haaveile pakuelämästä tai -matkailusta ainakaan tässä elämänvaiheessa, mutta siitä on tullut yksi vaihtoehto tulevaan. Näinkin voi elää.

Helmet 2024: 16. Kirjassa on valokuvia.

Aino Huilaja: Paluumatkalla. Otava 2023. 157 s. Kansi: Jerry Ylkänen. Lainasin kirjastosta / Bookbeat.

Tutkivan journalismin edelläkävijä – Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa

Jälleen Helmet-haaste ohjasi kirjavalintaani. Lukuhaasteen kohta 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun houkutteli tarttumaan kirjastolainaan juuri ennen uusintakertojen täyttymistä. Nellie Blyn Kymmenen päivää mielisairaalassa on ohut, mutta painava klassikko, jonka voi lukea yhdeltä istumalta.

Nellie Bly (1864–1922), oikealta nimeltään Elizabeth Cochran, oli yhdysvaltalainen toimittaja, joka tunnetaan muun muassa maailmanympärimatkastaan, jonka hän teki kahdeksan päivää nopeammin kuin Phileas Fogg, Jules Vernen kuuluisa romaanihenkilö. Matkaseikkailusta syntyi kirja nimeltään Maailman ympäri 72 päivässä.

Ennen menestyksekästä maailmanmatkaansa Bly kirjoitti psykiatristen sairaaloiden arkea muuttaneen artikkelin Blackwell's Islandin rangaistuslaitoksesta vuonna 1877, minne aikanaan sijoitettiin vankien lisäksi mielenterveyden häiriöistä kärsiviä naisia. Tarkoitus oli selvittää, miten potilaita hoidetaan ja miten paikkaa johdetaan.

New York World -lehden reportteri Bly tekeytyi mieleltään sairaaksi päästäkseen pahamaineiselle saarelle. Huhuttiin, että sinne oli helppo päästä, mutta sieltä oli lähes mahdoton päästä pois – tämän myös Bly sai kokeilunsa myötä huomata. 

Alkuun Bly kirjautuu salanimen turvin majataloon, missä hän valvoo ja tekeytyy höperöksi. Oudon käytöksen perusteella poliisit vievät hänet tutkittavaksi, ja lääkäri epäilee huumeita. Pian tuomari jo määrää hänet saarelle. Bly ei kerro, kuka on tai mistä on kotoisin, mikä vielä lisää häntä tutkivien epäilyksiä. 

Saarella Bly todistaa kevyitä ja ennakkoluuloisia tutkimuksia, joiden perusteella naisilta viedään tulevaisuus:

Tämä nainen vietiin ilman omaa suostumustaan vapaasta maailmasta mielisairaalaan, eikä hänelle annettu mahdollisuutta todistaa mielenterveyttään. Hänet oli lukittu luultavasti koko elämäkseen mielisairaalan kaltereiden taakse, eikä hänelle edes kerrottu hänen omalla kielellään, miksi ja minkä takia.

Bly toteaa, että rikollisiakin kohdellaan paremmin, koska heille sentään kerrotaan, mistä heitä syytetään, ja heille annetaan tilaisuus puolustautua. Siirtolaisten tilanne on kuin pahimmasta dystopiasta, koska heillä ei ole yhteistä kieltä lääkäreiden ja muun henkilökunnan kanssa.

Rangaistussaaren naiset ovat täysin lääkäreiden ja hoitajien armoilla. Saaren asukit näkevät nälkää ja heitä herätellään pitkin yötä, jotka he viettävät kylmissä ja karuissa huoneissa. Hoitajat provosoivat potilaita ja saavat Blyn havaintojen mukaan tyydytystä, kun keksivät syyn kohdistaa potilaisiin väkivaltaa. Valta-aseman väärinkäyttö on heille huvia. 

Otin asiakseni kertoa aina lääkäreille, että olin järjissäni ja pyysin heitä vapauttamaan minut, mutta mitä enemmän yritin vakuuttaa heitä asiasta, sitä enemmän he sitä epäilivät.

Blyn turva on, että lehden toimituksessa tiedetään hänen kokeestaan. Vaikka Bly on varma siitä, että hänet tultaisiin vapauttamaan, on kymmenen päivää ja yötä pitkä aika epäinhimillisissä oloissa. Hän ei esimerkiksi uskalla pyrkiä saaren huonomaineisemmalle osastolle turvallisuutensa vuoksi.

Blyn kokemuksistaan kirjoittama artikkelisarja johti suuren valamiehistön tutkintaan. Saaren oloihin perehdyttiin, ja hoitometodit muuttuivat, tosin tarkastuskäynnillä osa Blyn tapaamista naisista oli mystisesti kadonnut. Blackwell´s Islandin laitos suljettiin 1930-luvulla, ja nykyisin saari tunnetaan nimellä Roosevelt Island.

Ohut kirjanen oli mielenkiintoista luettavaa aiheensa vuoksi, mutta suomennos on valitettavan kömpelö. Suosittelenkin lukemaan kirjan alkukielellä, jos mahdollista.

Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa. Oppian 2018. 137 s. Suom. Heidi Kouridou. Alkuteos: Ten Days in a Madhouse (1887). Lainasin kirjastosta.

Pikkuveljen elämästä ja kuolemasta – Merete Mazzarella: Violetti hetki

Kansi: Fredrik Bäck.

Tammi 2022. 198 s.
Alkuteos: Den violetta timmen (2022).
Suom. Raija Rintamäki.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Merete Mazzarellan Violetti hetki on päiväkirjamerkinnöistä muokattu omaelämäkerrallinen teos, jossa kirjailija pohtii niin pandemian kaventamaa elämänpiiriä, maailmanpolitiikkaa kuin ympäröivän luonnon ilmiöitä. Paljon tilaa saa Arvid Järnefeltin teos Vanhempieni romaani, jonka perhekuvauksesta Mazzarella löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. 

Kun Mazzarellan Kööpenhaminassa asuva pikkuveli Martin joutuu hengitysvaikeuksien vuoksi sairaalaan, kirjoittaminen painottuu veljeen – ensin tämän sairauteen ja lähestyvään kuolemaan, sitten muistoihin ja suruun. 

Keuhkofibroosia sairastavaa Martinia hoidetaan kööpenhaminalaisen sairaalan keuhko-osastolla keväällä 2021, ja hänen luonaan saa vierailla, koska hänellä ei ole koronaa. Läheisimmät ystävät eli Huoliryhmä päivystää Martinin vuoteen äärellä. Mazzarellaa lohduttaa, että tiivis ystäväpiiri on Martinin tukena voinnin heikentyessä. He ovat myös Mazzarellan linkki veljeen tämän viimeisinä hetkinä. Martin kuolee maaliskuussa 2021 73-vuotiaana. Hautajaisiin Mazzarella osallistuu Youtuben kautta.

Itseä nuoremman veljen kuolemassa on jotakin epätodellista. Mazzarella havahtuu toistuvasti kuin ensi kertaa siihen tietoon, että Martin on kuollut. Kuoleman aiheuttamaa sokkia kirjailija käsittelee itselleen luontevalla tavalla, kirjoittamalla. Vaikka Mazzarella kokee, että hän oli läheinen Martinin kanssa, herää kirjoittaessa silti kysymys: kuinka hyvin oikeastaan tunsinkaan veljeni?

Martin oli homoseksuaali ja aktiivisesti mukana Setan perustamisessa 1970-luvulla. Avoimesti homona eläminen oli tuolloin vaikeaa Suomessa, ja Martin muutti Tanskaan vapaamman asenneilmapiirin perässä. Mazzarella muistelee veljensä kumppaneita vuosikymmenten varrelta ja sitä, miten Martin joutui elämässään kamppailemaan rakkauden vuoksi. 

Kööpenhaminan lisäksi Martinilla oli elämä myös Thaimaassa. Sen kaikkia puolia Mazzarellan on vaikea ymmärtää, erityisesti sitä, että Martinilla oli siellä itseään selvästi nuorempia kumppaneita, joiden elämää (ja päihteiden käyttöä) Martin säännöllisesti rahoitti. Martin myös testamenttaa omaisuutensa Thaimaan-suojateilleen ja näiden perheille. "Rakkaudella on hintansa, ja Martinille se oli korkea." Näin kirjoittaa eräs Huoliryhmän jäsen Mazzarellalle Martinin kuoleman jälkeen. 

Luontohavainnot antavat eräänlaiset raamit kaikelle. Vaikka ympärillä velloisi maailmanlaajuinen pandemia ja pikkuveli tekisi kuolemaa, aurinko nousee ja laskee säntillisesti joka päivä. Luonto heijastelee elämän rajallisuutta. Keväällä elinvoimaiset kasvit kohtaavat loppunsa jo syksyllä. Ihminenkään ei tiedä kevään viheriöinnin keskellä, näkeekö enää seuraavaa vuodenaikaa. 

Mazzarellan kirja muistuttaa siitä, miten olen viime aikoina usein pohtinut viimeisiä kertoja. En muista, mistä ajatuksen ensi kertaa kuulin, mutta se on jäänyt vaivaamaan: ihminen on hyvin tietoinen ensimmäisistä kerroistaan, mutta viimeinen koetaan usein tajuamatta asian lopullisuutta. Ensimmäinen ulkomaanmatka, ensisuudelma, ensimmäinen muutto omaan kotiin – nämä ovat monille selkeitä muistoja ja elämäntarinan käännekohtia. 

Elämä voi päättyä yllättäen, joten harvoin ihminen tietää, että nyt lämmitän saunan viimeistä kertaa tai näen jonkun läheisen viimeistä kertaa. Toki vakava, diagnosoitu sairaus voi tuoda tällaisen tietoisuuden.  Mazzarellakin tietää, milloin puhuu veljensä kanssa viimeisen kerran, koska Martin on jo niin huonossa kunnossa. 

Viimeisiin kertoihin liittyy helposti katumusta. Miksi sanoin ilkeästi, miksi en ollut lempeämpi? Miksi erosimme riidoissa? Mazzarellakin miettii, miksi he eivät juhlistaneet Martinin viimeistä syntymäpäivää paremmin, kun veli asui hänen luonaan Tammisaaressa muutaman kuukauden ajan kesällä 2020.

Han Kangin Valkoinen kirja ja Eeva Kilven Valkoinen muistikirja värittävät surun valkoiseksi, Mazzarellalla keskeinen väri on violetti. Kirja on saanut nimensä kirjallisuudentutkija ja kirjailija Katie Roiphen kirjansa nimestä Violet hour. Mazzarella kirjoittaa:

– – seurattuani nyt tiiviisti auringonnousua ja auringonlaskua minuun vetoaa otsikon viittaus iltahämärään ja siirtymiseen tilasta toiseen, työstä vapaa-aikaan, päivästä yöhön ja – ja tässä tapauksessa – elämästä kuolemaan. 

Violetti hetki kuvaa paitsi Martinin siirtymää elämästä kuolemaan, myös sitä, miten Mazzarella hiljalleen hyväksyy veljensä kuoleman ja maailmanjärjestyksen, jossa pikkuveli elää vain muistoissa. Pikkuveljen kuolema saa Mazzarellan pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan: muita lapsuudenperheestä ei hänen lisäkseen enää ole elossa.

Kirja lukeminen oli ilo, vaikka aihe onkin surumielinen. Mazzarella kirjoittaa veljestään pohdiskelevasti ja kauniisti, yksityiset kokemukset avaavat polkuja laajemmille pohdinnoille ystävyydestä, perheestä, surusta ja kuolemasta. Koko ajan läsnä ovat välittäminen, kaipaus, rakkaus. Ennen kaikkea lämmin katse. 

Helmet 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä.

Tulevan kirjailijan lapsuus – Elias Canetti: Pelastunut kieli

Tammi 1984. 357 s.
Alkuteos: Die gerettete Zunge. Geschichte einer Jugend (1977).
Suom. Kyllikki Villa. 
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kirjastossa toisen vetämäni lukupiirin ohjelmassa on tänä vuonna ollut palkittua maailmankirjallisuutta eri vuosikymmeniltä, ja Elias Canetti päätyi edustamaan 1970-lukua Nobel-voittonsa vuoksi. Lisäksi jo eläköitynyt kollega suositteli tätä kirjaa minulle ja toiselle lukupiirin vetäjälle vielä töissä ollessaan niin painokkaasti, että olimme vain odottaneet sopivaa hetkeä tarttua Pelastuneeseen kieleen. 

Vuonna 1981 Nobelilla palkittu Canetti kirjoitti uransa aikana vain yhden romaanin, Sokeat. Lisäksi tuotannon keskiössä ovat muhkea sosiologinen tutkielma Joukko ja valta sekä omaelämäkerrallinen trilogia, jonka ensimmäinen osa Pelastunut kieli on. Myös aforismikokoelmia, matkakirja ja näytelmiä on suomennettu.

Kirjan alussa Canetti käy läpi lapsuudenmuiston, tarinan jossa hän melkein menetti kielensä, siis suussa olevan kielen. Suomennoksen äärellä lukija helposti ajattelee, että Canetin tarinassa kieli voisi viitata säästyneen elimen lisäksi myös puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen. Germaanisen filologian opinnoista alkaa olla sen verran aikaa, että piti turvautua sanakirjaan: Zungella on tosiaan saksassakin kaksoismerkitys eli se voi viitata elimen lisäksi puhekieleen tai arkikieleen.

Kielet näyttelevät tulevan nobelistin varhaisessakin elämässä isoa roolia. Elias syntyy 1905 Bulgariassa sefardijuutalaiseen perheeseen, jonka kotikieli on ladino eli vanha espanja. Äidin ja isän "salakieli" on saksa, kun taas perheen palvelijat puhuvat bulgariaa.

Perhe muuttaa usein, ensin Bulgariasta isän työn perässä Englantiin, ja sieltä isän kuoleman jälkeen Sveitsiin. Siellä äiti haluaa, että poika oppii saksan kielen nopeasti ja tehokkaasti. Äiti pitää Eliakselle muutaman kuukauden kielikoulun lähes väkivaltaisin metodein. Mutta poika oppii. Mikä hämmästyttävintä: vaikka Elias oppii saksan vasta koululaisena, siitä tulee myöhemmin hänen tuotantonsa kieli. 

Kirja on jaettu viiteen osaan asuinpaikkojen mukaan. Canetti käy läpi lapsuuttaan elävästi kohtausten avulla, ja kirjan luvuille hän on antanut sisältöä kuvaavat nimet kuten Isän kuolema, Äidin sairaus tai Villa Yaltan hyvät ikäneidot. Anekdoottien tapaisista jaksoista koostuvaa kirjaa voi lukea hitaasti tarina kerrallaan tai yhtenäisempänä kertomuksena. 

Onnellisimmalta tuntuu aika, jolloin äiti viettää paljon aikaa lasten kanssa. 1919 äidin (mielen)terveys alkaa rakoilla, ja hän vetäytyy toipumaan sanatorioon. Elias asuu Zürichissä täysihoitolassa ja käy kantoninkoulua, kaksi pikkuveljeä sijoitetaan Lausanneen. 

Eliaksella on ennen perheen eroa ollut tiivis suhde äitiin. Lukuhetket äidin kanssa loivat perustaa kirjojen arvostamiselle, mutta isän kuoleman jälkeen nuori Elias yritti tavallaan ottaa perheenpään roolin, mikä oli sen ikäiselle luonnollisesti liikaa. Erilleen muuttaminen vapauttaa pojassa voimavaroja, jotka tiedonjanoinen nuori, nyt 14-vuotias, käyttää systemaattisesti pänttäämiseen. 

Etevä juutalainen herättää joissakin kanssaoppilaissa antipatioita. Vasta kantapään kautta Elias oppii, että joitakin voi todella ärsyttää hänen innokas viittaamisensa koulussa. Muutenkin hän elelee eräänlaisessa kuplassa ja on pitkälle puberteettiin autuaan tietämätön vaikkapa sukupuoliasioista, vaikka muuten niin osaavainen onkin.

Veljet jäävät taustalle, samoin ensimmäinen maailmansota. Kirja päättyy toukokuuhun 1921, ja silloin Elias menettää Zürichin paratiisinsa. Äiti ilmoittaa, että edessä olisi muutto Saksaan. Syytöksiä täynnä oleva keskustelu on Eliaksen ja äidin välirikon alku. 

Varsinkin kirjan alkupuolta luin vimmalla. Canetin kuvailu on tarkkaa, ja koululuokat, kaupunginosat ja asunnot piirtyvät lukijat eteen yksityiskohtineen. Kuvailua höystää elävä dialogi. Omaelämäkerraksi kirja on todella kerronnallinen ja tarkka, alkuun luin sitä oikeastaan kuin romaania. Lukupiirissä pohdimme, kuinka tarkkaan aikuinen mies voi muistaa pienen lapsen kokemusmaailman ja havainnot, saati sitten dialogin. Selvää on, että Canetti on ottanut kirjallisia vapauksia, ja se on lukijan onni. 

Canetin myöhemmät vaiheet kiinnostavat siinä määrin, että trilogian jatko-osat pääsevät lukuun jossakin vaiheessa. Miten ihmeessä kielellisesti superlahjakas poika päätyy kemistiksi? Minkälaiseksi kehkeytyy äitisuhde vai menevätkö välit kokonaan poikki? Näihin kysymyksiin vastaavat oletettavasti jatko-osat Soihtu korvassa ja Silmäpeli.

Helmet 2022: 16. Kirjan luvuilla on nimet.

Lukemalla maailman ympäri: Bulgaria.

Maailmaa avartava koulutus – Tara Westover: Opintiellä

Tammi 2018. 435 s.

Alkuteos: Educated (2018).
Suom. Tero Valkonen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin naapurilta.

Yhdysvaltalaisen Tara Westoverin Opintiellä on muistelmateos, jossa kirjoittaja käy läpi lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheita Idahon vuoristoseudulla. Kun lukee Westoverin tarinaa, ei aina uskoisi, että tässä kerrotaan vuonna 1986 syntyneen nuoren naisen elämästä, siis nykyajasta.

Taran perhe elää yhteiskunnan ulkokehällä. Perheessä on seitsemän lasta, joista neljällä ei ole syntymätodistusta. Tara saa omansa 9-vuotiaana – sitä ennen häntä ei virallisesti ole olemassa, eikä hän ikinä saa tietää tarkkaa syntymäpäiväänsä. 

Perheen lapset eivät käy koulua, sitä ei sallita. Syynä on isä, perheen pää, joka pelkää monia asioita: aivopesua, liittovaltion miehiä, sosialismia, illuminatia. Laittomana kätilönä toimiva äiti myötäilee.

Taran perhe uskoo mormonismiin, joka on alueella suosittu uskonto, mutta Taran perheen suhde uskontoon on erilainen kuin muilla. Heidän uskonsa on totisempaa, kirjaimellisempaa. Muut esimerkiksi uskovat jumalalliseen parantumiseen, kun taas Taran kotona oppia toteutetaan konkreettisesti. Äiti luonnonrohtoineen yrittää parantaa kaikki vaivat ja sairaalaa vältellään. 

Kaikki hoidetaan itse, koska tavoitteena on omavaraisuus, riippumattomuus muista. Lopun ajan voivat olla käsillä koska tahansa, joten vuorillepakenemisreput pidetään pakattuina. 

Olin varttunut valmistautumalla lopun aikoihin, odottanut milloin aurinko tummuisi ja kuu näyttäisi verenkarvaalta. Kesäisin minä säilöin persikoita ja talvisin pidin ruokavarastoa kunnossa. Kun ihmisten maailma romahtaisi, minun perheeni jatkaisi ongelmitta.

Yhteiskunta kuitenkin jatkaa pyörimistään, ja perheen elämä on kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Se on rankkaa työtä perheen romuttamolla ja isän mielenterveyden ehdoilla taiteilua. Sattuu onnettomuuksia, ja ilmassa leijuu jatkuva väkivallan uhka. Isän mielialaa ja mielipiteitä pitää haistella koko ajan, milloin vain voi räjähtää. Myöhemmin Tara joutuu myös veljensä silmätikuksi, ja raakuudet alkavat. 

Kirja on nimensä mukaisesti kertomus Taran opintiestä ja miten hän sille päätyy. Tuo tie on puutteineen kovin kuoppainen ja mutkikas, ja se meinaa katketa monta kertaa. Äiti kyllä opettaa perheen lapsia jonkin verran kotikoulussa, mutta sittemmin opetus jää, kun perheen elatus ajaa opin ohi. Pitkät päivät romuttamolla ovat tärkeämpiä kuin opiskelu.

Tara kuitenkin päättää opiskella omatoimisesti tasokokeisiin ja pääsee yliopistoon. Siellä hän kohtaa maailman, josta ei tiennyt mitään. Kukaan luentosalissa ei voi uskoa, ettei Tara tunnista sanaa holokausti saati ymmärrä sen merkitystä. Kestää aikansa, että Tara oppii, ettei Eurooppa ole valtio vaan manner. 

Tiedonjano ja sinnikkyys ajavat Taran lopulta väittelemään tohtoriksi historian alalta. Koulutus avartaa Taran maailmaa, ja tapahtuu väistämätön: Tara etääntyy perheestään ja sen epäilevästä, eristäytyneestä ilmapiiristä. 

Tara on kirjassa minäkertoja ja tekee usein selväksi, että hän on kirjoittanut kirjan muistikuviensa pohjalta. Vaikka kaikki yksityiskohdat eivät vastaisikaan todellisia tapahtumia tai vaikka tapahtumien järjestys olisi ollut toinen, se ei vähennä Westoverin tarinan arvoa. Hänen kotiolonsa ovat olleet niin uskomattomat, että on ihme, että hän on selvinnyt ylipäätään hengissä. 

Helmet 2021 -lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 38. Kirja on käännetty hyvin. Kiitos Tero Valkoselle sujuvasta suomennoksesta!

Johtajan elämänpolku – Johanna Venho & Anne Brunila: Kuka olisi uskonut

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2020. Äänikirjan kesto 8 t 44 min.
Lukija: Hannamaija Nikander.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Tutustuin äänikirjaa kuunnellen minulle aiemmin vieraaseen johtajanaiseen, Anne Brunilaan. Nimen olin toki kuullut, mutta tarkempaa käsitystä hänen urastaan tai elämänvaiheistaan minulla ei ollut. Kirjan valintaan vaikutti paljon se, että Brunilan kirjoituskumppanina on ollut Johanna Venho, yksi lempikirjailijoistani. 

Venhon vuoksi kirja ilmestyy tänään Johannan nimipäivänä. Suurempi syy, miksi ajoitin tämän tekstin nimenomaan naistenviikolle, on Brunilan edelläkävijyys suomalaisena naisjohtajana, hän on ollut ensimmäinen nainen monessa paikassa.  

Anne Brunila on ekonomisti ja yritysjohtaja, joka on istunut monien pörssiyhtiöiden hallituksissa. Johtajana hän on työskennellyt esimerkiksi Fortumilla ja Metsäteollisuus ry:sä, hallitustyötä hän on tehnyt muun muassa Sammossa ja Koneella. 

Kirjassa käydään läpi, minkälainen on ollut Brunilan tie kankaanpääläisestä työläisperheestä Suomen vaikutusvaltaisimmaksi päättäjänaiseksi. Kirjassa on useita mielenkiintoisia anekdootteja uran varrelta muun muassa siitä, miten naisia kohdeltiin bisnesneuvotteluissa Venäjällä.

Brunilasta piirtyy työteliäs ja peräänantamaton kuva. Hän suhtautuu kaikkeen ja kaikkiin ymmärtäen ja lempeydellä, jota voi vain ihmetellä. Voimansa hän ammentaa buddhalaisuudesta, jonka tekstit ja meditaatio muodostavat hänen maailmankatsomuksensa perustan. Välillä mietiskelylle on ollut enemmän aikaa, toisinaan vähemmän. 

Tyyneys on auttanut Brunilaa luovimaan väkivaltaisessa parisuhteessa, selviämään erityislapsen yksinhuoltajana ja menestymään miehisissä työyhteisöissä.

Välillä ihmettelin, miksi väkivaltaiselle ex-miehelle annettiin niin paljon tilaa, etenkin omaäänisissä kirjeissä. Toisaalta mies on keskeinen osa Annen elämää, heillä on yhteinen lapsi ja monia yhteisiä vuosia. Anteeksianto kuvastaa Brunilan ajatusmaailmaa.

Helmet 2021: 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

Sukellus kipuun – Pasi Virtanen: Mr. Pain: keskusteluja kivun kanssa

Kansi: Kalervo Sammalvehrä.

Toimittanut Petri Tamminen.

Enostone 2021. 97 s.

Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pasi Virtanen on kolmen lapsen isä, joka joutui jättämään päivätyönsä terveyshuolien vuoksi vuonna 1999. Virtaselle tehtiin lyhyen ajan sisällä useita selkäleikkauksia, joiden seurauksena hänen selän hermot vaurioituivat ja jäivät puristuksiin. Elämään tuli kroonistunut kipu.

Kipu on Virtasen elämässä läsnä koko ajan ja kaikkialla, välillä se vie jalat alta. Lääkearsenaali on melkoinen, lisätukena ovat kipuhypnoosi, leikkauksessa asetettu kipustimulaattori ja säännölliset, hermojuureen osoitetut radiofrekvenssihoidot kipuklinikalla.

Virtasen elämänasenne hämmentää. Hän kuvaa saaneensa paljon kivulta.

Ei niin, että olisin onnellinen kivusta huolimatta, vaan niin että olen onnellinen kivun takia. 

Miten jatkuvasta kärsimyksestä voi seurata onnellista elämää, elämäniloa?

Keskeinen selviytymiskeino on se, että Virtanen on luonut kivustaan hahmon, Mr. Painin. Mr. Painilla on pitkä musta takki, lierihattu, kalpeat kasvot. Virtanen ja Mr. Pain käyvät kipakkaa dialogia, koska mitä muuta kivun ilmentymä voisi kuin kuittailla ja sättiä. Välillä taistelut ovat kovia. Virtanen pistää öykkärille kampoihin, ei anna tämän voittaa. 

Mr. Pain on tosiaan sanonut suoraan, että hän ei poistu viereltäni koskaan. Se on minulle helpottava tieto. Vapaus alkaa hyväksymisestä.

Virtaselle voimia tuovat myös omat pojat. Isän pyyteetön rakkaus kolmea poikaansa kohtaan välittyvät sivuilta. Heille kaikille musiikki on voimanlähde, yhteiset kiertuereissut ja keskeiset voimabiisit kantavat. Virtaselle tietyt kappaleet ovat oikeastaan enemmän kuin voimabiisejä, ne lievittävät kipua. Onpa lääkäri määrännyt hänelle tietyn kappaleen kuuntelemista ihan reseptillä.

Kansipaperin alla painettu kansi on kivunpunainen.

Kirjailija Petri Tamminen on toimittanut kirjan lukuisten keskusteluiden pohjalta. Tammisen esipuhe pohjustaa tulevaa, ja muutenkin rakenne toimii. Tekstissä on paikoin jäljellä puhekielimäisyyttä, mikä pisti silmään. Toinen asia, johon kiinnitin huomiota, on Virtasen kipuhahmon nimi, Mr. Pain. Miksei Herra Kipu? Mutta ehkä nimi ei ollut Virtasen tai Tammisen päätettävissä.

Teos on nopealukuinen kurkistus sellaiseen maailmaan, josta odotin löytäväni katkeruutta ja kyynisyyttä. Niitä ei kuitenkaan Virtasen tarina heijastele. Ei kroonistunutta kipua toki kaunistellakaan, se rajoittaa elämää, se pistää ajoittain vihaksi. 

Kirja toimii varmasti vertaistukena muille kroonikoille, ja kaltaisiani kipua vain satunnaisesti tunteneita se auttaa ymmärtämään kipukroonikon kokemusmaailmaa. Krooninen kipu ei ole maailmanloppu, siitä voi löytää myös hyvää. Sitä on mahdollista hallita, se voi olla mahdollisuus. 

Helmet 2021: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia.

Katsauksia menneeseen ja maailmaan – Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Kansi: Marjaana Virta.

Teos 2021. 234 s.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Leena Krohnin tuotanto on herättänyt minussa kahtalaisia mietteitä: välillä olen ihastunut, välillä on mennyt yli ymmärryksen. Kirjailijaelämäkerrat aina kiinnostavat, joten alkukesän lukemistoon päätyi Krohnin omaelämäkerrallinen esseekokoelma Mitä en koskaan oppinut. 

Uusimmassa kirjassaan Krohn muun muassa muistelee lapsuuttaan, käy läpi tuotantonsa piirteitä ja kommentoi nykyajan ilmiöitä. Kirjailijan lapsuuteen mahtui kyltymätöntä intohimoa kirjallisuuteen, huonoa koulumenestystä ja menetyksiä perhepiirissä. Kirjoittamisessa Krohnia ovat aina kiehtoneet parvet, hyönteiset ja matematiikka. Myös ihmisen luontosuhde on toistuva teema hänen kirjoituksissaan.

Vuonna 1947 syntynyt Krohn on nähnyt yhteiskunnan ja oman elinympäristön muuttumisen. Hän on kokenut Helsingin kaupungin muutokset, mikä konkretisoituu esimerkiksi siinä, miten maisema hänen vanhalla koulumatkallaan keskustassa on nyt toinen. 

Minne tahansa tässä kaupungissa kuljen, muistikuvat seuraavat askeleitani. Kuvat kerrostuvat toistensa päälle. Yksi kuva on monesta tehty. Yhtäkään en voi peruuttaa enkä pyyhkiä pois. Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste. 

Kirjailija on myös havainnoinut tietokoneiden nousua ihmiselämän keskiöön. Mielenkiintoisia pohdintoja kirjassa on niin ikään vaikuttamisesta. Sekin on nykyään toista kuin ennen – ennen piti vaikuttaa, se oli tiedostavan ja ajattelen ihmisen merkki, kun taas nykyään vaikuttaminen saa usein negatiivisen sävyn. Krohn ottaa tiukasti kantaa nykyiseen aateilmapiiriin. Hän esimerkiksi toivoo, että kulttuurisen omimisen käsite haudattaisiin, se kun tietää hänen mielestään fiktion kirjoittamisen loppua. 

Krohn kirjoittaa punnittuja ajatuksiaan auki varmalla otteella, ja mukana on jälleen paikoin se outous, josta kirjailija tunnetaan. Kirjan alkupuolen vahva imu ja tenho hieman vaimenevat loppua kohden, mutta läpi teoksen minua viehättivät kirjoittamisen ja lukemisen pohdiskelut:

Kirjoittaminen tekee ajatukset näkyviksi. Mikä puhutaan, se unohdetaan. Mikä luetaan, se säilyy.

 

Siksi luinkin kirjaa ensisijaisesti kirjailijaelämäkertana, vaikka kustantaja on määritellyt sen esseeteokseksi. 

Helmet 21: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa.

Vapauden tuntua etsimässä – Aino Huilaja: Pakumatkalla

Kansi: Jerry Ylkänen.

Otava 2021. 191 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat/lainasin kirjastosta.

Maikkarin uutisankkurin irtisanoutuminen ja muutto pakettiautoon nousivat otsikoihin toissa vuonna, joten olen ollut tietoinen Aino Huilajan ja hänen puolisonsa pakumatkasta jo hyvän aikaa ennen tätä kirjaa. Irtautuminen tavallisesta kellokorttiarjesta on aiheena mielenkiintoinen, niinpä otin Huilajan matkakirjan kuunteluun. Kirjassa on paljon Huilajan puolison Jerry Ylkäsen valokuvia, joten lainasin kirjan vielä painettuna kirjastosta nähdäkseni kuvat.

Kun arki tympäännyttää, eikä edes unelmaduuni tunnu enää miltään, päätös hahmottuu pikkuhiljaa. Oravanpyörästä on hypättävä pois. Aino ja hänen miehensä Jerry hankkivat pakettiauton, josta he alkavat kunnostaa reissukotia. Sen nimeksi tulee Ranssi. Samalla käynnistyvät matkakassan kerrytys ja Jerryn autokoulu. 

Huilajan, puolison ja Arska-koiran matka alkaa syksyllä 2019. He kääntävät Ranssin keulan kohti eteläistä Eurooppaa, sillä talveksi on tarkoitus päästä lämpimään. He eivät tee tarkkoja suunnitelmia, vaan etenevät fiiliksen mukaan. Tie vie Fuengirolaan, josta matka jatkuu lautalla Kanarialle. Määränpäänä siellä on La Gomera eli sama saari, jolla ajatus pakumatkasta alunperin syntyi. Kanarialta he suuntaavat takaisin Manner-Eurooppaan. Vapaus on muisto vain, kun seurue jumiutuu Ranskan maaseudulle ulkonaliikkumiskiellon vuoksi.

Mediat kiinnostuvat uutisankkurin irtisanoutumisesta, ja Huilaja myös raportoi matkasta Instagramissa. Hesarin juttu otsikoidaan Huilaaja, mikä pöyristyttää Huilajaa. Hänestä tulee valtakunnan huilaaja, vaikka hän ei missään vaiheessa jättänyt työntekoa kokonaan. Huilaja oikeastaan korostaa työntekoa, se on osa reissun oikeutusta: takana on tiukka työputki ja reilu kymmenen vuotta MTV:ssä. Myös Ranssista käsin hän tekee toimittajan ja kirjoittajan hommia. 

Huilaja kuvaa elävästi elämää Ranssissa. Arki ilman vessaa ja suihkua edellyttää kekseliäisyyttä ja tuo mukanaan kommelluksia. Pakettiautolla matkaaminen on mielenkiintoisia kohtaamisia ja huikeita luontoelämyksiä, mutta myös riitoja, vaarallisia tilanteita rotkon reunalla ja autohuolia. 

Huilajan ja hänen puolisonsa reissu osuu taitekohtaan, jonka jälkeen matkailu on muuttunut ainakin tilapäisesti, jos ei pysyvästi. He eivät ehdi viettää Ranssi-elämää maailmalla kuin joitakin kuukausia, kun korona pakottaa seurueen palaamaan Suomeen, kiireellä.

Kirjan kuvateksti: Tenojoen suisto.
Pakumatka jatkui Suomessa ja Norjassa kesällä 2020.

Reissukokemuksista ja ihmisten suhtautumisesta elämänmuutokseen oli mielenkiintoista lukea, Huilajan tekstissä oli mukana sopiva annos kepeyttä ja huumoria. Esikoiskirjailija lukee äänikirjan itse, mikä tuo kirjaan viehättävän lisäsävyn: aivan kuin hän kertoisi kokemuksistaan juuri minulle.

Kuunnellessani mieleeni pulpahteli muistoja omalta pienimuotoisemmalta irtiotoltani reilun vuoden takaa. Junamatka Euroopan halki ja kuukausi Espanjassa ovat kuin kaukainen unikuva tai utopia, niin paljon maailma on lyhyessä ajassa muuttunut. Nyt kun matkustaminen on tauolla, voi reissuun päästä onneksi haaveissaan, muistoissaan – ja näin kirjan sivuilla.

Helmet 2021: 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa.

Kirjailijan vallassa – Vanessa Springora: Suostumus

Kansi: Anna Makkonen.

WSOY 2021. 175 s.

Alkuteos: Le Consentement.

Suom. Lotta Toivanen.

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pariisissa asuva tyttö nimeltä V. on 13-vuotias, kun hän tutustuu keski-ikäiseen kirjailijaan. 14-vuotiaana hänestä tulee miehen rakastajatar. Miehen huomio imartelee; tällaista on kylpeä rakkaudessa. Tytön vanhemmat tietävät suhteesta, mutta alkujärkytyksen jälkeen he sopeutuvat tilanteeseen. Liian helposti.

Suhde on julkinen salaisuus. Lopulta joku ilmiantaa miehen poliisille, mutta mies ratkaisee ongelman vuokraamalle tapaamisille hotellihuoneen. Suhde jatkuu. Mies kontrolloi tytön tekemisiä ja esimerkiksi kieltää V.:tä lukemasta hänen kirjoittamiaan kirjoja. 

Kerran houkutus käy V.:lle liian suureksi, ja miehen kirjan lukeminen on lopun alku. V.:lle selviää, että miehen himolle on muitakin nuoria kohteita, kuten teinipoikia Manilassa. Hän alkaa irrottautua miehestä, mikä ei ole helppoa.

Miten suhde sai alkunsa, miksi tyttö hullaantui niin paljon vanhempaan mieheen? Syitä haetaan isän lähtemisestä, seksuaalisesta varhaiskypsyydestä, tarpeesta tulla nähdyksi. V. on pienestä pitäen ollut kova lukija, mikä tietenkin edesauttaa kiinnostumista kirjailijamiehestä:

Jotkut lapset viettävät päivänsä puissa. Minä vietän omani kirjoissa. Hukutan niihin sen lohduttoman surun, johon olen vaipunut isän hylättyä minut. Intohimo täyttää mielikuvitukseni. Luen liian varhain romaaneja, joista en ymmärrä paljon muuta kuin sen, että rakkaus tekee kipeää. Miksi ihminen haluaa jo niin varhain tulla ahmituksi?

Miehen vallankäyttö jatkuu pitkään varsinaisen suhteen päättymisen jälkeen. Kirjailija kun on, ja häikäilemätön sellainen, mies kirjoittaa tytöstä ja heidän suhteestaan useissa teoksissaan:

Luettuani hänen päiväkirjansa minusta tuntuu, että elämäni on pilalla jo ennen kuin olen ehtinyt elää sitä. Oma tarinani on tuolla tekstillä yliviivattu ja huolellisesti pois pyyhitty. Se on kirjoitettu uusiksi paperille, ja sitä on painettu tuhansina kappaleina.  – –  G. on tehnyt minusta fiktiivisen hahmon, vaikka aikuiselämäni ei ole vielä edes muotoutunut, siten hän estää minua levittämästä siipiäni ja sulkee minut sanojen vankilaan.

V. joutuu sietämään ahdistelun jatkumista vuodesta toiseen uusien teosten ilmestyessä kauppojen hyllyille. Hän on voimaton, eikä kukaan opasta, miten hän voisi penätä oikeuksiaan. Lopulta V. eli Vanessa Springora alkaa kirjoittaa ajatuksiaan muistikirjaan – ja vastaa miehelle samalla mitalla, kirjan muodossa.

Springoran kirjan päähenkilö on nimeltään V. ja mies G. Tämä on Springoran näpäytys kirjailijamiehelle, joka on kirjoittanut lukuisia kirjoja hänestä V.:nä. Nimen mainitsematta jättäminen ei paljon auta, kun kaikki tietävät, kenestä on kyse. 

Nykyisin kustannusjohtajana työskentelevän Vanessa Springoran esikoisteos on varmaotteinen ja pysäyttävä omaelämäkerta. Se on vahva todistajanlausunto ja myös aikuisten vastuuta painottava kannanotto.

Helmet 2021: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Kirjoittamisen ilo ja oikeutus – Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi

 

Tammi 2013. 219 s.

Alkuteos: Att berätta sig själv. 

Suom. Raija Rintamäki.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Merete Mazzarellan teos Elämä sanoiksi päätyi luettavakseni opintojen myötä. Sain joulukuussa valmiiksi kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa, ja viimeisenä tehtävänä kirjoitin luovuuselämäkerran, jonka taustamateriaalina käytin Mazzarellan kirjaa.

Niin sanottu pakollinen luettava ei aina tarjoa suuria lukuelämyksiä, mutta Elämä sanoiksi teki poikkeuksen. Mazzarella kirjoittaa vetävästi ja ajatuksia herättävästi oman elämänhistorian käyttämisestä kirjoittamisen materiaalina. Mazzarella on tehnyt pitkän uran kirjallisuudentutkijana, opettajana ja elämäkerrallisena kirjailijana, joten kokemusta aiheesta ja oman elämän anekdootteja riittää. 

Sain kirjasta paljon ideoita omaan luovuuselämäkertaani, vaikka kyseessä oli sivumäärältään melko lyhyt tehtävä. Oli rohkaisevaa lukea kokeneen kirjoittajan mietteitä siitä, että jokaisella on oikeutus kirjoittaa, kirjoittaa elämästään. Ei myöskään tarvitse elää erikoista elämää voidakseen kirjoittaa siitä:

Me kaikki olemme jotain ja meillä on oikeus kertoa mitä olemme.

Viehätyin erityisesti Mazzarellan esittelemästä elämänsymbolin käsitteestä. Elämänsymbolit ovat merkittäviä tilanteita, jotka muokkaavat ihmisen elämän suuntaa tai ihmisen luonnetta. Kun ajattelin omaa kirjoittajan taivaltani, tunnistin ensimmäiset hetket oman päiväkirjani äärellä merkittäviksi. Siitä alkoi taipaleeni kirjoittajana. Tässä pari otetta luovuuselämäkerrastani:

Kun täytin seitsemän vuotta, sain syntymäpäivälahjaksi ensimmäisen päiväkirjani. Siinä oli lukko ja avain tuli mukana. Katselin lukollista kirjaa hämilläni. Mitä päiväkirjan kirjoittaminen tarkoittaa? Äitini selvensi, että voisin vaikka kirjoittaa, miten olin tehnyt sinä päivänä tai keitä olin tavannut. Mistä tykkään, mitä haluaisin tehdä. Kirjaan saisin kirjoittaa vapaasti, mitä halusin, kukaan ei sitä lukisi. Hain lyijykynän huoneestani ja aloitin.

– – kirjoitin lapsuudenkotini terassilla, jolla oli valkoiset muovikalusteet ja reunasta rispaantunut aurinkovarjo. Pöydällä oli kirjani lisäksi flamencotanssijafiguuri, jonka olin saanut aiemmin päivällä naapureilta lahjaksi. He viettivät talvet Aurinkorannikolla, nukke oli sieltä ostettu. Tanssijanaisen mekossa oli vaaleanpunainen pohjaväri ja mustia koristeita, ja sen pitsikangas värähteli heiluvan pöydän tahtiin, kun kirjoitin ensimmäisiä rivejäni.

Mazzarellan mukaan elämästään voi paikallistaa elämänsymbolien lisäksi myös käännekohtia, jotka joko sattumalta tai olosuhteiden seurauksena luotsaavat elämää tiettyyn suuntaan. Kodin kirjahyllyistä huolimatta käännekohta minulle oli kirjaston löytäminen, se johdatti lukuharrastuksen pariin – ja ohjasi lopulta ammatinvalintaani. 

Kansi: Tieto tekijästä kirjaston tarran alla.

Koen olevani ensisijaisesti lukija, mutta blogi ja kirjoittamisen opinnot ovat vahvistaneet kirjoittajaidentiteettiäni. Luku- ja kirjoitusharrastukset tukevat toisiaan, sillä kirjoittamista harrastavalle kirjat ovat elintärkeää polttoainetta. Mazzarella mukailee Stephen Kingin oppeja ja toteaa, että kirjoittajan täytyy lukea, sillä lukeminen antaa kirjoittajalle työkaluja ja näyttää mahdollisuuksia. Nimenomaan täytyy, sillä lukemattomuus ei ole vaihtoehto.

Moni on kysynyt minulta, miksi opiskelen kirjoittamista. Kiemurrellen yleensä vastaan, että kirjoittamisen ilon vuoksi. Siksi, että haluan kehittyä kirjoittajana. Usein kysyjä haluaa tietää, onko minulla oman kirjan käsikirjoitus tekeillä. Ei ole, vastaan. Ehkä jonakin päivänä, jos siltä tuntuu. Kiitän Mazzarellaa siitä, että hän antaa luvan pysytellä kirjoittamisessa amatöörinä ja tehdä sitä mistä nauttii: ”Kirjoittaakseen ei tarvitse tulla kirjailijaksi.”

Lukeminen poikii herkästi lisää luettavaa, ja nyt kalenterissani lukee vahvasti alleviivattuna "Lue Mazzarellaa!!" Ensin myytiin piano ainakin alkoi kiinnostaa ja aikoinaan lukemani Tähtien väliset viivat tekisi mieli ottaa uusintakierrokselle. 

Elämä sanoiksi antoi paljon aineksia luovuuselämäkertaani, jonka kirjoittaminen oli osuva lopetus kirjoittamisen perusopinnoille, nyt jatkan intoa täynnä aineopintoihin. Kirjoittaminen ja sen pohtiminen ovat antoisa harrastus, vaikka kieltämättä opiskelu työn ohella on ajoittain raskasta. Oivallukset ja inspiroituminen kuitenkin kuittaavat kaikki kärsimykset.

Harhaillen läpi vuoden – Patti Smith: Year of the Monkey

Smithin kanssa kahvilla Geneven rautatieasemalla.
Kirjan kansi: Greg Heinimann.

Bloomsbury 2019. 171 s.
Oma arvioni: 4/5
Mistä minulle: ostin uutena.


Kuuntelin Patti Smithin nuoruusvuosista kertovan muistelman Just kids pari vuotta sitten kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana ja viehätyin Smithin tavasta kertoa kokemastaan. Niinpä innostuin, kun huomasin kevään uutuuskirjojen joukossa Smithin Apinan vuoden, Antti Nylénin suomentamana. En kuitenkaan jäänyt odottamaan maaliskuussa ilmestyvää suomennosta, vaan ostin kirjan Karlsruhen rautatieaseman kirjakaupasta, kun tein matkaa maata pitkin Suomesta Espanjaan. Menin kirjakauppaan vain katselemaan, mutta Smithin kirja suorastaan hyppäsi käsiini eikä suostunut enää palaamaan takaisin hyllyyn. Se oli pakko saada, vaikka hartiani olivat asiasta eri mieltä: rinkka painoi jo liikaa. Aina on tilaa yhdelle kirjalle, ajattelin, ja kävelin kassalle kahden kirjan kanssa. (Siitä toisesta myöhemmin lisää.)

Year of the Monkey sopii luettavaksi näin vuodenvaihteen aikaan, sillä Smith aloittaa tuoreimman muistelmansa vuoden 2016 ensimmäisestä päivästä. Kiinalaisen kalenterin mukaan vuosi vaihtuu vasta tammi-helmikuun vaihteessa, joten tarina alkaa hieman ennen apinan vuotta, josta kirja on saanut nimensä.

Muusikkona, taiteilijana ja kirjailijana tunnetulle Smithille apinan vuosi on harhailun, monien muutosten, yllättävien kohtaamisten sekä myös surun ja menetysten vuosi. Matkojen täyttämän vuoden aikana Smith täyttää 70 vuotta, mikä varmasti on osasyy siihen, että ikääntymiseen ja kuolemaan liittyvät pohdinnot toistuvat läpi kirjan. Useat hänelle tärkeät ihmiset ovat kuolleet, ja nytkin eletään viimeisiä hetkiä monen ystävän elämässä. Menneiden vuosikymmenien tapahtumista on lukuisia eläviä muistoja – taiteilijalle on pysäyttävää toistuvasti huomata, että hän on ainoa paikalla ollut, joka on elossa.

Smith kirjoittaa runollisesti, niin että teksti muistuttaa välillä laulun sanoja. Hän vaihtelee rytmiä ja suosii ajoittain lyhyitä virkkeitä, sitten taas pitkiä ja polveilevia. Tekstiä rytmittävät Smithin ottamat polaroid-kuvat, jotka ovat usein arkisia, tummia, yksinkertaisia.

Year of the Monkey on unenomainen kudelma, josta ei aina voi tietää, mikä on totta ja mikä haavekuvaa. Vuoden tapahtumista, unista, muistoista ja kuvitelmista syntyy tajunnanvirtaa, jolla on utuiset reunat. Smithin matkassa kulkevat monet kirjat ja kirjailijoiden ajatukset. Kirjaa lukiessani mietin, että ehkä pian alkava rotan vuosi voisi olla minulle se vuosi, kun tutustun Roberto Bolañoon ja Fernando Pessoaan.

Year of the Monkey on ensimmäinen osumani tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen. Sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.

Eeva Kilpi: Punainen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.

WSOY 2019. 96 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.


Eeva Kilven keväällä ilmestynyt Sininen muistikirja käsitteli ikääntymistä ja perhesuhteita, nyt päähuomio on mökkielämän kuvauksessa ja luontohavainnoissa. Toki ikääntyminen ja perhesuhteet ovat keskeisiä tämänkin muistikirjan merkinnöissä, eihän niitä yli 90-vuotias perheensä avusta riippuvainen voi muusta elämästä erottaakaan.

Kilpi kuvaa mökkielämää kylmän ja sateisen alkukesän luonnon keskellä. Koleus rassaa, auringonpilkahdukset ovat ilon aiheita. Kirjailija kirjaa muistiin tunnistamiaan lintuja ja kuvailee, miten kuninkaalliset kauriit vierailevat pihapiirissä. Myöhemmin kesällä päänvaivaa aiheuttaa murhaava helle.

Kilpi nauttii hiljaisuudesta ja erakkoudesta. Rauhan rikkovat uutiset, joita on pakko seurata, vaikka niiden sisältö ahdistaa. Maailman tila synkentää mieltä. Kilpi on kokenut sodan, joten hänen on vaikea ymmärtää sotimista ja sitä, miten ihmiskunta toistaa samoja kauheuksia. Eikö Israelkaan ole oppinut mitään holokaustihistoriastaan?

Merkinnöistä välittyy voimien hiipuminen. Kirjailija tunnistaa omat rajansa ja niissä päivien vaihtelut. Jonakin päivänä ei ole voimia edes kävellä rantaan uimaan. Vaikka voimat ehtyvät, ei pilke silmäkulmassa sammu. Kilpi iloitsee lasillisesta olutta tai siideriä ja haaveilee paikalle porhaltavasta prinssistä.

Tekstissä on muistikirjan tuntua, se on toisteista ja ajatusten kehät näkyvät. Samat asiat askarruttavat päivästä toiseen. Kirjoittaminen on kirjailijalle luonnollinen tapa käsitellä maailman tapahtumia ja oman elämän kysymyksiä.

Me pysymme ehkä juuri kirjallisuuden avulla tolkuissamme. Ja ehkä juuri nimenomaan kirjoittamalla.

Kilven kirjoittamisessa minua viehättää suoruus ja rehellisyys ja se, miten hän yhdistää pohdinnoissaan koko eletyn elämän tähän hetkeen.

Helmet-lukuhaaste: 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja

Kansi: Mika Tuominen.

WSOY 2019. 103 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Eeva Kilven lapsenlapseltaan saama käsinsidottu muistikirja täyttyy lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä, jotka ovat kuin mietelauseita tai runoja. Kirjailija tekee merkintöjä muistikirjaan parinkymmenen vuoden ajan; Sohvi antoi sen lahjaksi jouluna 1999 ja tuorein merkintä on viime vuodelta. Aivan kuin muistikirja olisi ollut hukassa välillä, sillä merkintöjen välillä on joskus vuosienkin aikahyppyjä.

Kilpi pohtii teksteissään erityisesti ikääntymistä, perhesuhteita ja rakkautta. Vanhuus on tuonut mukanaan erilaisia kremppoja: milloin paleltaa ja milloin sydämentykytykset kestävät useita vuorokausia. Lapset ovat jo aikuisia ja heihin on hyvät välit, mutta kirjailijan kaipaamiksi keskustelukumppaneiksi heistä ei ole.

Kirjoittaja ikävöi tiivistä ydinperheaikaa ja murehtii vanhuuden yksinäisyyttä. Hän analysoi toistuvasti ikävöinnin ja kaipauksen eroa. Myös kirjailijuuden pohdintoja mahtuu mukaan. Kilpi kertoo, miten kirjailija usein tuomitaan itsekkääksi, mutta hän itse korostaa olevansa havainnoija.

Vuonna 1928 syntynyt Kilpi tunnetaan erityisesti hänen evakkouttaan käsittelevistä kirjoistaan, ja sodan vaikutukset näkyvät tässäkin kirjassa. Sota aikanaan rikkoi jotakin perustavanlaatuista, jota aika ei ole kyennyt korjaamaan. Minäkin olen tähän mennessä tutustunut Kilven tuotantoon lähinnä evakkomuistelmien kautta, mutta nyt aloin kiinnostua muustakin tuotannosta. 

Tämän Sinisen muistikirjan luettuani huomasin, että syksyllä Kilveltä ilmestyy seuraava teos, Punainen muistikirja. Siihen on koottu kirjailijan muistiinpanoja hänen kesäpaikaltaan ja aiheina ovat luonto ja elossa oleminen. Mahtavaa! Näin syksyn lukulista alkaa pikkuhiljaa hahmottua.

Helmet-lukuhaaste: 36. Kirjassa ollaan yksin.

Jani Toivola: Kirja tytölleni

Kirjailijan lukema äänikirja.
WSOY 2018. 6 t 25 min.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Jokaisen oikeus omaan tarinaan on asia, jota kohtaan tunnen valtavan suurta intohimoa. Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi, kokea elämänsä arvokkaaksi. Sen toteuttaminen ei aina ole helppoa, mutta sitä kohti pyrin kulkemaan. Valamaan sinuun uskoa ja luottamusta omaan tarinaasi, ja toivottavasti myös antamaan esimerkin siitä, että minä luotan omaan tarinaani ja meidän tarinaamme. Näyttämään, että kannattelen niitä ilman häpeää ja pelkoa ja uskallan ottaa itselleni kuuluvan tilan häpeilemättä. Että en hyökkää itseäni, omia ajatuksiani tai kehoani vastaan tai inhoa, hauku, vähättele tai toivo mitään itsessäni toiseksi. Näen päivä päivältä kirkkaammin, miten paljon sinä tarkkailet minua. Teet huomioita, poimit ja omaksut asioita äänenpainoista ja huokauksista lähtien. Oma esimerkkini on se, mitä voin sinulle antaa.

Kansanedustajana ja näyttelijänä tunnettu Jani Toivola osoittaa uusimman kirjansa sanat tyttärelleen. Toivolasta tuli isä vuonna 2013, kun Aili syntyi. Toivola on tyttärensä lähivanhempi ja äiti tapaa Ailia harvemmin, näin sovittiin heti alussa.

Kuuntelin kirjan kirjailijan itsensä lukemana äänikirjana, mikä toi Toivolan suorat ja analyyttiset pohdinnat iholle. Kuunnellessani huomasin usein miettiväni, miten paljon Toivola on joutunut kaikkia ratkaisujaan miettimään. Hän on punninnut tarkkaan vanhemmaksi ryhtymistä, työn roolia elämässään, asuinmuotoaan. Tummaihoinen homomies ja tyttärensä yksinhuoltaja, jolla on vielä julkinen ammatti, ei ole välttynyt siltä, että hän on huomion kohteena. Toivola pohtiikin kirjassaan paljon sitä, miten hän käsittelee tuota muiden katsetta, miten hän antaa ja ei anna sen vaikuttaa elämäänsä.

Toivola kuvaa kirjassaan peittelemättä väsymystään, työuupumustaan ja kyllästymistään, jotka saapuivat elämään lapsen myötä. Hän on hämillään ja ihmettelee, miten voi väsyä ja ja tuntea jopa vihaa, vaikka lapsi on niin kaivattu ja odotettu. Hänen oma kenialainen isänsä jätti perheensä, kun Jani oli pieni. Tätä taustaa vasten Toivola reflektoi hankalia tunteitaan ja tilanteita, joissa saattaisi tehdä saman ratkaisun kuin isänsä.

Kirjan kuvaamaan aikaan sisältyy muutto kumppanin kanssa saman katon alle ‒ ja kommuuniin. Toivolan kertomasta voi aistia, miten hyvää muutos uupumuksesta toipuvalle isälle ja tyttärelle tekee. He eivät ole enää vain kaksin, vaan osa isompaa yhteisöä, jossa on Ailille muitakin leikittäjiä ja lohduttajia kuin vain isä. Isän on pakko höllätä tiukkaa kontrolliaan. Nyt paikalla on myös erotuomari isän ja tyttären tunteiden kuohahtaessa.

Minulla ei ole lapsia, mutta tästä huolimatta Toivolan kirja oli mielenkiintoista kuunneltavaa. Se sai minut pohtimaan lapsuutta, vanhemmuutta ja muiden odotuksia. Rehellinen, suora ja tunteitaan peittelemätön Toivola teki minuun vaikutuksen, joten hänen esikoiskirjansa Musta tulee isona valkoinen on vihdoin ehdottomasti luettava. 

Helmet-lukuhaasteessa Toivola kirja sopii kohtaan 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Helsinki Litissä Toivolaa voi kuulla tänään, kun hän keskustelee ruotsalaisen Golnaz Hashemzadeh Bonden kanssa. Toivolan Kirja tytölleni päättää festariodotukseni täällä blogissa. Tähän alle laitan vielä linkkejä tämänvuotisten festarikirjailijoiden teoksiin. Paljon kiinnostavan oloisia kirjoja on vielä lukematta, ja jos käy kuten aiempina vuosina, festivaalikeskusteluja kuunnellessa luettavien kirjojen lista kasvaa entisestään. Niistä sitten joskus myöhemmin. Nyt toivotan kaikille antoisaa festivaaliviikonloppua!

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Kim Leine: Kuilu

Laura Lindstedt: Oneiron

Domenico Starnone: Solmut

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kolme uutuutta äänikirjoina

Olen syksyn aikana kuunnellut kolme hyvin erilaista kirjaa äänikirjoina: yksi on suomenruotsalaisen miehen kirjoittama bestseller, toinen amerikkalaisen naisen kirjoittama novellikokoelma, joka julkaistiin postuumisti. Kolmas on suomalaisen poliitikon muistelmateos, jonka hän on kirjoittanut yhdessä ammattikirjailijan kanssa.

Kirjat ovat Kjell Westön Rikinkeltainen taivas, Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia ja Alexander Stubbin ja Karo Hämäläisen yhdessä kirjoittama Alex. Melkoinen trio ‒ jonka jäsenille en alkuun keksinyt muita yhdistäviä tekijöitä kuin että ne ovat tämän syksyn uutuuksia ja kuuntelin ne äänikirjoina.

Tarkemmin ajateltuna Westötä ja Stubbia yhdistää paitsi kustantamo, myös ruotsin kieli. Stubb tosin kutsuu itseään kirjan perusteella mieluummin kaksikieliseksi kuin suomenruotsalaiseksi. Molemmilla miehillä on myös kytkös Finlandia-palkintoon: Westö voitti kaunokirjallisuuden palkinnon vuonna 2006 teoksellaan Missä kuljimme kerran, kun taas Stubbin ja Hämäläisen teos oli tänä vuonna ehdolla tietokirjallisuuden sarjassa, mutta ei voittanut.

Tässä alla on mietteitäni tästä kolmikosta. Koen, että äänikirjoista on välillä haastavaa blogata, varsinkin jos ei ole tehnyt muistiinpanoja tai kuuntelemisesta on kulunut hieman aikaa. Niinpä keskityn bloggauksessani kuuntelukokemuksiini, ja jätän tarkemmat juoni- ja muut analyysit tällä kertaa toisille.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Alkuteos: Den svavelgula himlen.

Otava 2017. Suom. Laura Beck.

Lukija: Eero Saarinen. Kesto: 14 t 41 min. 

Kansi: Jaakko Ollikainen.

Jo Kjell Westön nimen lausuminen saa aikaan ihastuneita huokauksia hänen innokkaimpien faniensa joukossa. Olen ollut ulkona tästä hypestä kaikki nämä vuodet, sillä en ole aiemmin Westötä lukenut. Olen toki tiennyt kirjailijasta ainakin hänen Finlandia-voitostaan lähtien ja aikomus lukea on ollut, mutta jotakin on aina tullut aikeeni tielle. Tarvittavan kipinän Westön uutuuteen tarttumiseen sain Turun kirjamessuilta, kun olin Rikinkeltaista taivasta käsittelevässä lukupiirissä. Heti kotimatkalla aloin kuunnella kirjaa.

Äänikirjakävelyllä Ellin kanssa.

Nimetön kertojamies on nykyajassa keski-ikäinen kirjailija, ja hän käy läpi elämäänsä. Siihen on mahtunut monia merkittäviä henkilöitä, keskeisimpinä varakkaan Rabellin perheen sisarukset Alex ja Stella. Westö kuljettaa kertojaa Helsingissä ja Espoossa sekä ulkomailla, ja rinnan hänen kehityksensä kanssa seurataan lähihistorian tapahtumia. Kirjailijaksi kasvamista Westö kuvaa kiehtovasti, seksikohtaukset taas saivat minut hieman vaivaantumaan.

Taivas on kirjan mukaan rikinkeltainen vain tiettyyn aikaan kesästä, mutta minulle adjektiivi rikinkeltainen tuo varmasti jatkossa mieleen erityisesti syksyiset lehdet. Kuuntelin kirjaa äänikirjakävelyillä koiran kanssa ja puistikoissa saimme usein kahlata keltaisen lehtimeren halki.

1960-luvulta tähän päivään ulottuva tarina sopii mainiosti äänikirjana kuunneltavaksi. Henkilöt ja miljööt ovat eläviä, juonessa on dekkarimaisuutta, tarina etenee tasaisen varmasti. Jopa niin tasaisesti, että välillä kieltämättä tuntui, että kävelen ja kävelen, kuuntelen ja kuuntelen, mutta vielä ollaan kaukana nykyhetkestä. Sillä selvää oli, että nykyhetki on päätepiste.

Aivan en siis saanut Westö-hypestä kiinni. Paitsi sen verran, että olen menossa katsomaan Kangastus 38 -näytelmää joulukuussa ja sitä ennen ehkä lukaisen kyseisen kirjan. Osallistun kirjalla Taiteilijaromaanit-lukuhaasteeseen, koska päähenkilö on kirjailija.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Alkuteos: A Manual for Cleaning Women: Selected Stories.

Aula & Co. 2017. Suom. Kristiina Drews.

Lukija: Krista Putkonen-Örn.

Kesto: 9 t 13 min.

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti.

Syksy eteni ja viileni, ja Westön jälkeen valitsin kuunneltavakseni Lucia Berliniä. Berlinin postuumisti julkaistu novellikokoelma oli jäänyt mieleeni Sivumennen-kirjapodcastista alkusyksystä, kun Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen mainitsivat odottavansa suomennoksen ilmestymistä. Sittemmin he ovat tehneet yhden jakson, jonka aiheena on Berlin ja tämä novellikokoelma: voit kuunnella sen täällä.

Äänikirjakävelyllä rannassa.

Yhdysvaltalainen Lucia Berlin (1936‒2004) oli autofiktion pioneeri, joka kirjoitti uransa aikana lähes 80 novellia. Hän oli eläessään vain pienen piirin tuntema kirjailija, ja hän on tullut tunnetuksi suuremmalle yleisölle vasta kuolemansa jälkeen. Berlin oli naimisissa kolmesti, ja hänellä oli neljä poikaa. Hänen elämässään oli varakkaampia ja köyhempiä jaksoja, ja hän kärsi alkoholiongelmasta. Berlin ehti asua eri puolilla Yhdysvaltoja ja myös Meksikossa ja Chilessä ja tehdä lukuisia erilaisia töitä.

Värikäs ja vaiheikas elämä oli Berlinin kirjoitusten ideoiden lähde. Monissa tämänkin kokoelman novelleissa on kirjailijaa muistuttava päähenkilö: yksinhuoltajanainen, jonka elämää rasittavat köyhyys ja alkoholismi. Ammatiltaan keskeishenkilö on esimerkiksi sairaala-apulainen, opettaja tai siivooja.

Tapahtumapaikkoina toistuvat esimerkiksi pesulat ja erilaiset vieroitushoitolat. Alkoholismin kuvaukset ovat riipaisevan realistisen tuntuisia. Jim Beamiä ja votkaa kuluu, ja kohta taas kärsitään deliriumista. Yön hiljaisina tunteina hiivitään viinanhakureissulle, jotta lapset eivät huomaisi. Ja huomaavathan he.

Berlin kirjoittaa raskaista aiheista, mutta mukana on myös mustaa huumoria. Novellit ovat usein hiottuja ja napakoita. Berlin sanoo vähin sanoin paljon. Lakoniset toteamukset saavat pysähtymään: siis mitä juuri kuulin? Berlin osaa yllättää ja ravisuttaa lukijaansa (ja kuulijaansa). Välillä novellit keikahtavat absurdin ja groteskinkin puolelle. Homma yltyy ajoittain niin kreisiksi, että tyrskähtelin äänikirjaa kuunnellessani. Ilmettä ei voi pitää peruslukemilla, kun kuuntelee vaikkapa tarinaa, jossa lapsi laitetaan vetämään isoisältään kaikki hampaat.

Samankaltaisista aiheista kirjoitettujen novellien kokoelmaa on hieman haastavaa kuunnella äänikirjana. Keskittyminen väistämättä herpaantuu ajoittain esimerkiksi metrossa tai koiralenkillä, joten novellin vaihtumista ei aina huomaa. Kuuntelemista tämä ei sinänsä hirveästi haitannut, koska novellikokoelma on yhtenäinen, eräänlainen tarinajatkumo. Berlinin novellit muuten lukee Krista Putkonen-Örn, joka on yksi lempilukijoitani.

Kirjan viimeiset tunnit pääsin kuuntelemaan työmatkalla! Varsinainen työnhaku jatkuu, mutta pääsin joulusesongin ajaksi osa-aikaiseksi myyjäksi kirjakauppaan. Työ on tuttua opiskeluvuosilta ja tuo kaivattua rytmiä ja vaihtelua arkeen.

Alexander Stubb ja Karo Hämäläinen: Alex

Otava 2017.

Lukija: Alexander Stubb.

Kesto: 9 t 10 min. 

Kansi: ?

Kuuntelin Alexander Stubbin ja Karo Hämäläisen työstämän Alex-muistelmateoksen Stubbin lukemana äänikirjana. Näissä kirjailijan itsensä lukemissa äänikirjoissa on oma viehätyksensä. Tällä kertaa kirjan kuuntelijasta tuntuu kuin Stubb kertoisi tarinansa suoraan minulle. Myös kesällä kuuntelemani Roxane Gayn muistelmateos Hunger: A Memoir of (My) Body oli Gayn lukemana niin suora ja koskettava, että jo sen kuuntelemisen muisteleminen tuntuu vatsanpohjassa.

Huikea kokemus oli myös Alexin kuunteleminen. Kirjan taustalla on kymmeniä tunteja haastatteluja, Hämäläisen ja Stubbin yhteisiä keskusteluja niin saunassa kuin lenkillä ja lukuisia raakaversioita. Lopputulos on hiottu ja toimiva: selkeästi jäsennelty teos kertaa Stubbin tähänastiset elämänvaiheet jutustelevaan tyyliin. Liikunnallista lapsuutta seurasi kansainvälinen opiskeluaika ja sittemmin virkamies- ja poliitikkopestit. Stubbin motto on, että kun jotakin tehdään, se tehdään täysillä. Myös liikuntaharrastukset ovat tavoitteellisia triathlonin Ironman-kisojen tyyliin. Mukana on sopivasti itseironiaa ja -kritiikkiä.

Ensimmäistä kertaa Länsimetron kyydissä.
Kuvan keskellä on tietenkin jonkun kädenjälki.

Stubb on tunnettu positiivisuudestaan, mutta ilman tummia sävyjä ei hänenkään elämästään voi kertoa. Valtakunnan politiikan huipulla johtajista otetaan kaikki irti. Ja vielä vähän enemmän. On mediakohuja, oikeita ajojahteja. Perhe joutuu uhkailun kohteeksi. Stubbkin joutuu elämään mustan hetken, josta valoon auttavat lähipiirin tuki ja varmasti myös omat elämäntavat.

Alex tarjoaa silmiä avaavan kurkistuksen maan kärkipoliitikon elämään ja taustoihin. Harva tietää, millainen mylly vaikkapa ministerin arki on. Kirjan tyyli ja henki ilmentävät kohdettaan: ei Stubbista olisi voinut tehdä pönöttävää poliitikko-elämäkertaa. Tai olisi voinut, mutta se tuskin olisi ollut yhtä vetävä kuin tämä! Ehkä sellaisen pönötyshenkisen elämäkerran aika on sitten myöhemmin, koska ehtiihän kohta viisikymmentä vuotta täyttävä Stubb vielä moneen mukaan. Tällä hetkellä hän on Euroopan investointipankin varapääjohtaja.

Alex-kirjan tulen aina yhdistämään metroon. Kuuntelin Stubbin elämänvaiheita ja pointteja pääasiassa oranssin junan kyydissä ‒ ja kirjan ollessa noin puolivälissä aukesi Länsimetro, eli sain matkata yhdellä kulkuvälineellä koko työmatkan Espoosta Vuosaareen. Historiallista!

***

Vielä sananen äänikirjoista ylipäätään. Olen kesästä saakka loikkinut eri äänikirjoja tarjoavien palveluiden välillä vähän sen mukaan, mitä olen halunnut kuunnella ja missä on ollut tarjouksia. Nykyään en juuri matkusta julkisilla tai lähde pidemmälle kävelylle ilman langattomia kuulokkeitani.

En ehtinyt kuunnella Alexia Storytel-kokeiluni aikana, joten päätin kuunnella sen kirjaston e-äänikirjana. Ush! Siitä tulikin teknisessä mielessä tuskallisin ja turhauttavin äänikirjakokemukseni. Kirjaston äänikirjaa ei pystynyt lataamaan omaan laitteeseen, vaan sitä piti aina kuunnella selaimessa. Tämä tarkoittaa sitä, että nettiyhteyden katketessa myös kirjan toisto katkesi. Jonkin verran Ellibs toki lataa kirjaa puskurimuistiin, mutta viimeistään luvun vaihtuessa on parempi olla hyvän nettiyhteyden lähettyvillä. Kotona Wifin äärellä ongelmia tuskin olisi, mutta metrossa tai busseissa yhteys saattaa olla takkuinen. Ja usein tässä kohtaa palvelu vaatii uudelleenkirjautumista, eli kirjastokortin numeron ja pin-koodin tulee olla tuoreessa muistissa. Istuntosi on vanhentunut. Raivostuttavaa! Tämän kirjan kuuntelun aikana naputtelin tunnareitani yhteensä ainakin kymmenen kertaa eli ihan pikkuongelma tämä ei mielestäni ole. Jos siis haluaa nauttia äänikirjoista ongelmitta esimerkiksi työmatkalla, on otettava jokin maksullinen palvelu käyttöön, sillä niissä voi myös äänikirjoja ladata omaan laitteeseen.