Elävää rautatiehistoriaa – Jari Järvelä: Raiteet

Kansi: Markko Taina.

Lukijana minulla on meneillään vähemmän on enemmän -kausi, ja tiiliskivet ovat viime aikoina jääneet avaamatta. Jari Järvelän lähes 500-sivuinen Raiteet on poikkeus sääntöön. Samalla se muistuttaa, että upottava ja vetävä historiallinen romaani on kiireettömän lukijan ilo. Kaiken ei tarvitse olla nopeasti kulutettavissa.

Raiteet kertoo luuradasta. Sellaisen kutsumanimen on saanut rautatie Riihimäen ja Pietarin välillä, koska kiskojen alla makaa muutakin kuin moreenia. Rataan liittyy paljon symboliikkaa. Sen synty vaatii uhrinsa, se on elämänlanka, mutta raiteilla liikkuu myös kuolema.

Järvelän romaani jakautuu kolmeen näytökseen. Ensimmäisessä tutustumme Amandaan, sitkaaseen ja rohkeaan tyttöön, joka veljensä kanssa rakentaa rataa henkensä pitimiksi 1860-luvun nälkävuosina tuhansien muiden tavoin. Amandan luut eivät päädy ratapohjaan. Toisessa osassa pääsemme seuraamaan Amandan lapsenlapsen vaiheita punaisten panssarijunan ampujana sisällissodassa. Kolmas jakso sijoittuu jatkosodan aikaan, ja se liittää sukupolvien ketjuun jälleen uuden lenkin.

Pidin siitä, että jokaisesta osiosta rakentuu oma maailmansa, johon lukija pääsee syventymään. Miljööt, ajankuva, henkilöhahmot, kaikki on elävää. Samalla osiot muodostavat kokonaisuuden, joka vetää niin, että sivut vain kääntyvät. Ehkä kakkososan rakkaustarinaa olisi uskaltanut vähän syventää?

Jälkisanoista selviää, että kirjailija Järvelä on varttunut Kouvolan tienoilla ja että tarinat luuradasta tulivat tutuiksi jo lapsuudessa. Tavallaan kirja on hautunut hänellä vuosikymmeniä.

Raiteet jää muistiini kirjana, jonka vinkkasin työhaastattelussa – ja sain työn. Paluu kirjaston tiskin taakse tekee hyvää luku- ja kirjasomeharrastukselle, arvelen.


Jari Järvelä: Raiteet. WSOY 2025. 479 s. Kirjastolaina.

Lyhyesti trendikkäästä kolmikosta

Silmieni eteen marssi kolmen kirjan verran perhe- ja äitisuhteiden ruodintaa. Sain kokea kirjallisen trendin napakassa, rönsyävässä ja kokeilevamman rakenteen paketissa.

Kannet: Tuomo Parikka (Rihmasto) & Pauliina Mäkelä (Hyvästi itä).

Laatikaisen, Nissisen ja Hastin romaaneissa äiti-lapsisuhteissa on repeämiä, puutteita, tuskaa, puhumattomuutta. Kaikissa lapsi jää yksin tavalla tai toisella, mikä painaa pitkälle aikuisuuteen. Lapsuuden ihmissuhteita peilataan nykyiseen kumppaniin, joka joko irrottautuu, sallii tai ymmärtää.

Kansi: Jussi Karjalainen.

 

Äitisuhteen lisäksi kolmikkoa yhdistävät paikat, köyhyys ja tehdyt matkat. Laatikaisella isä on lapsuudessa ollut poissa rakentamassa toisten elämää, Nissisellä ukki elää autioituvalla seudulla. Hastilla alun kartanomiljöö korostaa päähenkilön varattomuutta. Kaikissa kirjoissa tehdään matka, joka selventää omaa menneisyyttä, ainakin jossakin määrin.


Laatikaisen teos on kolmikon tiivein ja minulle kirkkain. Siitä poimin pikapostauksen ainoan lainauksen:

Yö on hahmoton, en nuku siinä hetkeäkään. Sakeudesta porautuu lopulta pintaan yksi kirkas ajatus. Ei voi löytää sellaista mitä ei ole.

Satu Laatikainen: Hyvästi itä. WSOY 2025. 196 s.

Camilla Nissinen: Rihmasto. Tammi 2025. 344 s.

Susanna Hast: Toivottomuus. S&S 2025. 222 s.

Kirjastolainoja kaikki.

Ylistys saaristolle, ystävyydelle ja mielikuvitukselle – Tove Jansson: Kesäkirja

Kannessa on Tove Janssonin maalaus. 

Jotain hyvää oli toissaöisessä Ulla-myrskyssä: tyynnyttelin mieltäni lukemalla pikkutunneilla Kesäkirjaa ja sain vihdoin luettua tämän klassikon.

Vuosia ajattelin, että olen lukenut Kesäkirjan, tietenkin olen. Mutta eipä sitä löytynyt luettujen listoiltani. Omassa hyllyssäni kolmen vuoden takainen juhlapainos kuitenkin loikoili. Ryhdyin lukemaan, ja ensimmäiset luvut tuntuivat etäisesti tutuilta. Olen kai vain lukenut niin monta juttua kirjasta, ehkä pätkänkin joskus, että mielikuva lukemisesta on päässyt syntymään.

Kesäkirja vie Suomenlahden ulkosaaristoon, missä pikkutyttö Sophia ja isoäiti viettävät kesäpäiviä. Sophian isäkin on paikalla, mutta hän on etäinen hahmo ja tekee useimmiten vain töitä.

Sophian ja isoäidin ystävyys on yhteisiä leikkejä ja seikkailuja saaressa. On hyviä ja huonoja päiviä, yhteisiä salaisuuksia ja omia. Sophia kyselee ja vasta muodostaa käsitystään maailmasta, isoäidin muistot valottavat vahvan ja suorasukaisen naisen historiaa. Sophia kiipeilee, huimaus pakottaa isoäidin liikkumaan välillä nelinkontin.

Toisinaan mietin, että suomennos voisi kaivata päivitystä, mutta muuten Kesäkirja on juuri niin täydellinen kuin odotin! Se on ylistys saaristolle, ystävyydelle, mielikuvitukselle ja kesälle.

Helmet 2025: 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin.

Tove Jansson: Kesäkirja. Alkuteos: Sommarboken (1972). Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 2022. 176 s. Ostin uutena.

Perhe- ja sotasalaisuuksien jäljillä – Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Kansi: Ville Laihonen.

Juni matkustaa saaristoon ottamaan etäisyyttä omaan elämäntilanteeseensa. Siellä hän asettuu taloon, jossa hän asui nuorena pitkiä aikoja mummin ja vaarin luona. Etäinen äiti Lilla on kuollut, joten talo on nyt Junin.

Talosta Juni löytää valokuvan, joka sysää tapahtumat liikkeelle:

Sotilas hymyili ja katsoi vähän sivuun kamerasta. Mummi katsoi sotilasta ja hymyili myös. Miehellä oli päässään suikka, ja pystyin nipin napin erottamaan hänen takissaan kotkan. – – Molemmista huokui rakastumisen hurma.

Juni alkaa tutkia isoäitinsä menneisyyttä samalla kun hän yrittää ratkoa oman elämänsä ongelmia. Väkivalta ja isättömyys tuntuvat toistuvan suvun naisten kohtaloissa.

Tapahtumat etenevät kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja sotavuosissa, kun isoäiti oli nuori. Isoäidin tarina näyttää, minkälaista oli olla saksalaisen sotilaan morsian ja miten sota rikkoo sekä paikkakunnat että ihmiset.

Jännite saa sivut kääntymään, ja Teigen teksti etenee soljuen. Perhesalaisuuksien vyyhti oikenee hiljalleen. Kirjassa kuvataan sota-ajan julmuuksia, joten herkimmille lukijoille en tätä uskaltaisi suositella.

Helmet 2025: 33. Kirjassa ratsastetaan.

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa. Alkuteos: Mormor danset i regnet. Suom. Saara Kurkela. WSOY 2025. 309 s. Kirjastolaina.

Historiallinen katsaus oman maun mukaan – Hannu Mäkelä: Runouden ylistys

Kansi: Ville Laihonen.

Runouden ylistys on katsaus suomenkieliseen runouteen aina Agricolasta nykyaikaan. 500-sivuinen teos on asiantunteva ja samalla subjektiivinen. Hannu Mäkelä on tehnyt pitkän uran kirjallisuuden kentällä, niin kustantamossa kuin kirjailijana ja runoilijanakin, joten hänellä on runous hyppysissään.

Pidän Mäkelän luonnehdinnasta ”Runoutta on lopulta kaikki se, minkä runollinen mieli tavoillaan tuo julki.”

Mukana on vain edesmenneitä tekijöitä; eläviä ja yhä kirjoittavia ei ole mielekästä käsitellä. Ainoan poikkeuksen tekee Eeva Kilpi, joka on edelleen elossa mutta ei enää 96-vuotiaana julkaise. Mäkelä on valinnut esiteltäväksi runoilijoita oman makunsa mukaan, ja tuo tämän rajauksen selkeästi ilmi. Jos hän ei ole lukijana ”saanut otetta”, runoilija on korkeintaan mainittu. Eino Leino -asiantuntijana Mäkelä antaa paljon tilaa Leinolle.

Mäkelä on tuntenut monet esittelemistään runoilijoista, mitä hän ei peittele: ”Sirkka Seljan (Taman lauluja, 1945) jopa muistan ihmisenä, hyvänä sellaisena, ketäpä en. Ja silti luovuin ja luovutan.” Tämä on kutsu tutustua Seljaan. Tallennan kirjastovarauksen.

Henkilökohtainen ote tekee tekstistä mielenkiintoista ja samalla pölyistä. Ennen kaikki oli paremmin, some pilaa runouden(kin). Runoutta ei arvosteta, saati lueta ja osteta. Asento on tuttu nuoret eivät lue -keskustelusta: päätä pyöritellään ja huokaillaan. Pitääkö siitä suvivirrestä nyt pahastua, ennen sentään luettiin Leinoa, tunnettiin historia ja hiihdettiin kouluun kesät talvet.

Runous on siirtynyt keskiöstä marginaaliin, onhan tämä totta, mutta edistääkö nykyajan ja -ihmisen piikittely runouden asiaa? Runo katsoo tulevaan, miksei siis sen lukija?

Hannu Mäkelä: Runouden ylistys. WSOY 2025. 503 s. Kirjastolaina. Kansi: Ville Laihonen.

Helmet-lukuhaaste 2025: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2025.

Kriisejä ja jälkimaininkeja – Pirkko Saisio: Voimattomuus

Kansi, joka ei näy kuvassa: Marjaana Virta.

Onneksi on Saisio, rantakahvit, lupaus keväästä. Voimattomuuden vastavoimat.

Päivällä korviini kantautuivat tiaisten kevätjamit ja illalla nappikuulokkeeni valtasi kirjapuhe, kun etälukupiirimme ruoti Pirkko Saision Voimattomuutta.

Draaman keinoja hyödyntävä romaani kertoo tavallisen tarinan epätavanomaisesti, omalakisesti.

Se juhannus nostatti tsunamin, josta minä selvisin.

Ensin liikahtivat mannerlaatat, vähän, tuuman verran. Ne liikahtivat niin syvällä, ettei liikahdusta edes huomannut.

Keskikesän yöttömässä yössä pappi Jaakko näkee ilmestyksen, joka ajaa paitsi hänen avioliittonsa kriisiin, myös hänet uskonkriisiin. Seuraa itsensä kadottamista ja etsimistä, etääntymistä ja lähentymistä.

Aikajana yltää aina seuraavaan juhannukseen asti, ja vuoden tapahtumia selostetaan muun muassa lukuisten minäkertojien voimin. Kolmiodraamassa on osia jaossa monelle. Samaa tilannetta katsotaan usein eri näkökulmista, mikä tarjoaa lukijalle tilaa tehdä vielä omat päätelmänsä.

Elämä voi höykyttää tsunamin lailla, yllättäen ja jättäen jälkeensä kaaoksen. Mikään ei palaa ennalleen, mutta jälleenrakennus on elämää sekin.

Nopealukuista, ajatuksia herättävää.

Helmet-lukuhaaste 2025: 9. Kirjassa on konflikti.

Pirkko Saisio: Voimattomuus. WSOY 2005. 491 s. Ostin käytettynä. Kansi: Marjaana Virta.

Naisten historiaa hansa-aikaan – Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär

Kansi: Ville Laihonen.

Aamun Hesari ja Helena Ruuskan arvio muistuttivat, että tämäkin mainio kirja on postaamatta. Tässä siis lyhykäisesti ajatuksiani Ulla Raskin esikoisromaanista Blanka, Itämeren tytär ennen kuin eräpäivä kutsuu kirjan takaisin kirjastoon. 

Eletään 1600-luvun ensimmäisiä vuosia Räävelissä eli nykyisessä Tallinnassa. Saksalaisen kauppiaan tytär Dorothea on juuri naitettu lyypekkiläiselle kauppiaalle, kun hääjuhlassa sattuu jotakin odottamatonta: morsian kuolee.

Järjestetty avioliitto hyödyttäisi sekä isän että aviomiehen bisneksiä, mutta nyt kaikki uhkaa kaatua. Ratkaisu löytyy pikkusisko Blankasta, joka asettuu sisarensa tilalle.

Parantaja Kadri saa puhuttua Blankalle vielä yhden talven kotikaupungissa, mutta keväällä on lähdettävä aviomiehen luo. Seuraa vaiheikas merimatka, kun Blanka matkustaa piikansa Margon kanssa kauppalaivalla kohti Lyypekkiä. Mukanaan Blankalla on myös parantaja Kadrin opit ja yrtit sekä perintökoru piilotaskussa.

Rask punoo rinnan monia juonia, ja lukija on koukussa. On seikkailua, selviytymistä, romantiikkaa. Ja hurjia kuvauksia naisen asemasta miesten armoilla. Naisten rohkeus ja keskinäinen solidaarisuus ovat eteenpäin vieviä voimia. Koskaan ei vaan voi tietää, kuka on se rotta, joka nakertaa luottamuksen palasiksi.

Kirja avaa Kylmä meri -sarjan, joten Raskin soljuvan kerronnan pariin saa palata luultavasti lähivuosina!


Helmet-lukuhaaste: 41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää.

Kotimaan kirjakierros: Lappi.


Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär. WSOY 2025. 375 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Ville Laihonen.

Rakastetun kirjasarjan kolmas lukukierros – Pirkko Saisio: Helsinki-trilogia

Kannet: Tiina Makkonen.

Joulun välipäivinä toteutin koko vuoden hauduttelemani lukuhaaveen: luin uudelleen Pirkko Saision Helsinki-trilogian.

Vahingossa olin ajassa kiinni. Olin edennyt kolmanteen osaan eli Punaiseen erokirjaan yön pikkutunteina, kun seuraavana aamuna luin Hesarista, että se on valittu 2000-luvun parhaaksi kirjaksi.

Niin rakastan tällaisia sattumia, kun järjetön maailmamme vinkkaa silmää!

Vuosi vaihtui tiiviisti Saision seurassa, kun Hesari tarjoili kirjailijapuheenvuoron ja Yle tv-haastattelun (löytyy Areenasta!).

Muistaakseni tämä oli kolmas kerta, kun luin autofiktiivisen trilogian. Ensimmäisen kerran luin kirjat suurin piirtein ilmestymistensä aikoihin; Pienin yhteinen jaettava julkaistiin 1998, Vastavalo 2000 ja Punainen erokirja 2003. Toiselle kierrokselle kolmikko pääsi kokonaisuutena 2009. Sittemmin olen lukenut kirjoista palasia, mutta läpiluvussa oli taukoa 15 vuotta.

Elin jälleen päähenkilö Pirkon rinnalla lapsuudenkodin tunnelmat, ensirakkauden sekä kirjoittajaksi ja äidiksi kasvamisen. Vaelsin Helsingin kaduilla, lorvin Vanhan kuppilassa ja maanalaisissa bileissä.

Pienin yhteinen jaettava nosti mieleeni lukumuiston. Palasin mustaan säkkituoliin lapsuudenkotini huoneeseen, missä retkotin hiostavalla tuolilla, lattialla pino kirjastolainoja. Luin kirjan kannesta kanteen. Yläasteikäinen minä hämmästeli ja ihasteli. Ai näinkin voi kirjoittaa? Seuraavalla kirjastoreissulla lainasin lisää Saisiota.

Vastavalo oli jossakin vaiheessa vastaukseni, kun minulta tiedusteltiin lempikirjaani. Tällä hetkellä Punainen erokirja nousee trilogian suosikiksi.

Saisio oli pitkään kirjailijaidolini, myöhemmin hänestä on tullut myös kirjoittajaidolini. Uudistuva, rohkea, tuottelias. Lauseissa ei ole tyhjäkäyntiä, vaan Saisio osaa tiivistää sanottavansa aforistisen harkittuun muotoon.

Kappaleeksi voi riittää yksi virke.

Trilogian kirjat ovat minulle niitä läheisiä lukukokemuksia, joita en osaa enkä ehkä haluakaan perata sen tarkemmin. Niissä on niin paljon sävyjä, ulottuvuuksia, historiaa ja mitä vielä, että pintaraapaisu jääköön tekemättä. Jos kaipaat syväanalyysia, vinkkaan Päivi Koiviston väitöskirjaa Elämästä autofiktioksi.

Lisään alkaneen vuoden lukulistalle Passion ja Sulikon.


Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000), Punainen erokirja (2003). WSOY. Ostin käytettyinä.

Kun elämä siirtyy Espanjaan – Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat

Kansi: Kirsikka Mänty.

Vein Chris Stewartin Andalusialaiset sitruunat samaan maailmankolkkaan, josta kirjan viitisen vuotta sitten ostin ja johon sen tapahtumat sijoittuvat. 🇪🇸 🍋

Edellisellä ulkomaanmatkallani tammikuussa 2020 tieni vei muun muassa pieneen kirjadivariin Aurinkorannikolla. Siellä oli kapoinen suomenkielisten kirjojen osasto, tai oikeastaan hylly, mistä Stewartin kirjan löysin. Kävelin rannalle ja aloin lukea.

Nyt kun keräsin kotihyllystä luettavaa marraskuiselle Espanjan-matkalleni, katseeni pysähtyi Stewartin kohdalle. Minkälaista olisi lukea sama kirja uudelleen lähes samassa ympäristössä?

Kirja kertoo siitä, miten englantilainen Chris Stewart ostaa Andalusian vuoristosta El Valero -nimisen tilan ja muuttaa sinne Ana-vaimonsa kanssa. He viljelevät maata, hankkivat kotieläimiä, syntyy tytär.

Olosuhteet ovat alkeelliset, talolle on vaikea kulkea eikä paikalliseen yhteisöön osaksi pääseminen käy silmänräpäyksessä. Mutta kun ystävyys viriää, apukäsiä on aina saatavilla.

Tällä lukukerralla kirja tulee lähemmäs. Tunnistan vaikeakulkuisen vuoristomaiseman, loputtomilta tuntuvat oliivilehdot, puista putoilevat granaattiomenat. Ihmeköynnökset ja pelargoniat.

Ensimmäisellä kerralla luin kirjaa kuin toisen maailman kuvausta, sillä vaikka olin Andalusiassa, todistin aivan toisenlaista miljöötä. Luulin, että vuosikymmenet olivat muuttaneet asioita, mutta avain olikin sijaintini. Kyse on kymmenistä kilometreistä, mutta ero on valtava. Nyt en asunut kaakeloidussa turistikaupungissa, vaan vuorilla, missä vuohet pysäyttävät liikenteen, sitruksia kasvaa joka pihalla ja oman espanjan taitoni alkeellisuus saa kaipaamaan kielikurssille.

Kirja avaa Stewartin muistelmatrilogian, jonka kahta muuta osaa ei ole suomennettu. Ajattelin jatkaa Stewartin leikkisän kerronnan parissa englanniksi, joka onneksi taittuu espanjaa paremmin.

Chris Stewart: Andalusialaiset sitruunat. Alkuteos: Driving over Lemons. Suom. Leena Nivala. WSOY 2000. 233 s. Ostin käytettynä.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 24 – Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja

Riemumielin huipennan runokirjajoulukalenterin Eeva Kilven varhaisimpaan runokokoelmaan. Alkujaan vuonna 1972 ilmestynyt Laulu rakkaudesta ja muita runoja sai tänä vuonna uuden painoksen. Nyt jo 96-vuotias Kilpi ja muut Eevat viettävät näin jouluaattona nimipäiväänsä – paljon onnea!

Olen vuosien varrella ihastunut Kilven monimuotoiseen tuotantoon eli runoihin, novelleihin, romaaneihin ja monenlaisiin omaelämäkerrallisiin teoksiin. Ne ovat minulle kotoisan kirjallisuutemme ydintä.

Laulu rakkaudesta -kokoelman runot kertovat rakkaudesta, naiseudesta, evakkoudesta, luontosuhteesta ja sivuavat politiikkaakin. Ne ovat suoria, elämänmakuisia. Voin kuvitella, että reilut 50 vuotta sitten on kohistu ainakin eroottisista säkeistä.

Aaton runoksi valitsin seuraavan:

 

Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä!

 

Kauneus, rakkaus ja ilo ovat kokijansa sydämestä lähtöisin. Yksi näkee kauneutta yksityiskohdissa, toinen kokee rakkautta luontoa kohtaan. Iloon ei tarvita suuria puitteita, se voi kummuta vaikka pienen pienestä onnistumisesta tai kohtaamisesta.

Kauneus, rakkaus ja ilo ovat kolmikko, joiden näkemistä ja kokemista voi harjoittaa. Ne ovat vastavoima kaikelle kurjuudelle, jota maailmassa ja omassa elämässä väistämättä kohtaamme.

Kilvelle omistettuun luukkuun päättyy tämänvuotinen runokalenterini. Enimmäkseen piilotin luukkuihin kotimaisia uudehkoja runokokoelmia, mausteeksi ripottelin joukkoon vähän käännettyä ja vanhempaa runoutta.

Kävin kolmatta kertaa joulunodotukseen runosäkein. Luukuillani haluan muistuttaa, että runous kuuluu kaikille, sen lukeminen ei vaadi ihmeitä. Pidän myös ajatuksesta, että pienellä projektillani voin tarjota runoille hippusen huomiota.

Kilven säkein kiitän kaikkia runokirjajoulukalenterini luukkuihin kurkistaneita ja toivotan rauhallista joulua! ❤️

Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja. WSOY 2024 (1. p. 1972). 96 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Ville Laihonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Tuukka Pietarinen: Sitruunahappokierto

Tänään runokirjajoulukalenterissa pysähdytään ajatelmien äärelle. Tuukka Pietarisen kolmannessa kokoelmassa Sitruunahappokierto on aforistinen henki.

Ilmavasti taitettu kokoelma kohdistaa pieniin tapahtumiin ja saa pohtimaan syitä ja seurauksia. Runon puhuja liikkuu kaupungissa ja luonnossa, havainnoi esimerkiksi valon määrää tai miettii, minkälaista on astua saman kynnyksen yli päivästä toiseen.

Eri lukukerroilla luen kokoelmaa hyvin eri tahtiin. Joko virtaavana ajatusten ketjuna tai yksittäisiin sanoihin huomiota kiinnittäen.

Teoksesta hahmottuu tyhjien sivujen rajaamat neljä osiota, joista ensimmäisessä peräkkäiset säkeet ja säkeistöt tuntuvat usein liittyvän toisiinsa. Niin myös päivän poiminnassa:

Vesi ei jäätyessään muutu raskaammaksi, mutta laajetessaan se hajottaa astiat, jotka syksyllä antoivat sille muodon ja tarkoituksen.



Jäätä, niin kuin paperia tehdään, jotta siltä katoaisi sen alkuperäinen merkitys.



Pienikin kivi, miten tahansa vähäisestä mielijohteesta heitetty, viettää järven pohjassa loputtoman pitkän ajan.

Jäätyessään vesi rikkoo sille asetettuja rajoja. Monelle on tuttua, miten pesuvesi tai kasteluvesi vaihtaa olomuotoa ja samalla tarkoitusta. Jäällä ei voi pestä, ei kastella.

Ote saa miettimään tekemisen tahallisuutta, kun jään ja paperin tekeminen rinnastuvat. Jäätä voi tehdä, mutta vesi muuttuu jääksi myös ihan ilman ihmistä. Paperia ei vahingossa synny. Runoissa ihmisen tekemisen kohteesta tulee toimija: astioita rikkovaa jäätä, aikaa viettävä kivi. 

Pietarisen runojen äärellä mieli alkaa pukata kysymyksiä. Mikä on yhden kiven merkitys? Miten luonnonjärjestys muuttuu, kun heittelee leipiä järveen? Milloin olisi riittävästi pakkasta jäälyhdyn tekemiseen?


Tuukka Pietarinen: Sitruunahappokierto. WSOY 2024. 67 s. Sain lahjaksi. Kansi: Marjaana Virta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

Sinikantisen Anja Erämajan runoteoksen rytmissä toivotan hyvää itsenäisyyspäivää! 🇫🇮 Halusin kuudenteen luukkuun suomen kielen juhlaa, ja sitä sain.

Joku menee aina ensin kiertyy elämänhalun ympärille. Sitä koetellaan, vaan se ei katoa. Runon puhuja menettää äitinsä ja jatkaa siitä, mihin äiti jäi. Touhuaa puutarhassa, neuloo sukat loppuun. Menetyksen jälkeen ja sairastelemisen keskellä elämä jatkuu. Myös ilo.

Tunnistan Erämajan vastustamattoman poljennon aiemmista teoksista. Pohjavire kokoelmassa on kenties surullinen ja kaihoisa, mutta runojen poukkoilevat sanalistat ja assosiaatiot saavat hymyn huulille.

Matkalle tropiikkiinkin seuraa mukana äidin ikävä, yllättäen talvenkin:


Jos olisi talvi, heittäytyisin selälleni hankeen, taivaalla tutut lamput,
ulko-oven vieressä katkaisin.

Jos olisi talvi hiihtäisin perintösuksilla herukkapensaan ympäri,
lapasten alla lämpimät kädet,

puolimatkassa vaihtaisin tyyliä, reittiä, luistelisin ohi
taukotuvan, lintutornin,
latuverkkoon voi luottaa, se vie perille, ja kun oikein ajattelee
ylämäet ovat alamäkiä, hiki haltioitumista.


Taivaan lamput ovat eri asennossa ulkomailla eikä tropiikissa ole pehmeää hankea, jolle kellistyä. Hiihtäminen on runon puhujalle tuttua ja ilmeisen mielekästä tekemistä. Hän osaa tyylit ja kuntoakin on. Hiihto on liikettä, joka vie mukanaan aina hikeen asti.

Erämajan runoissa on aina pilkettä, ja huomaan ajattelevani, että ehkä puhuja ulkomailla ollessaan vain jossittelee, eikä oikeasti pidäkään hiihtämisestä tai hallitse sitä. Mutta tropiikin lämmössä sekin näyttäytyy kotoisalta. NIin tai näin, runossa on vahvoja, tunnistettavia kuvia, sen rytmi suihkii eteenpäin kuin haltioitunut hiihtäjä.


Anja Erämaja: Joku menee aina ensin. WSOY 2024. 94 s. Ostin uutena. Kansi: Martti Ruokonen.

Yhdenpäivänromaani someajastamme – Maisku Myllymäki: Valvoja

Kansi: Anna Makkonen. 

Valvoja-romaanin päähenkilö Maia vahtii työkseen taidemuseossa näyttelyn veistoksia. Yhdenpäivänromaani kertoo eräästä joulukuisesta sunnuntaista, jonka nainen päivystää näyttelyn viimeisenä aukiolopäivänä museon eri saleissa vuoroin kollegoidensa kanssa.

Päivän kulkua rytmittävät salin vaihdot ja takaumat, jotka valottavat edeltävien kuukausien tapahtumia. Maialla on ollut suhde etäiseen ja epäilyttävään Peteriin.

Maia on valvoja myös toisella tapaa: hän valvoo useimmat yönsä. Työsunnuntaita edeltää kahdeksan vuorokauden totaalinen unettomuus. Hän on ollut valvella lähes kaksisataa tuntia yhteen menoon.

Tällaiselle supernukkujalle on mahdottomuus edes kuvitella toistuvia valvottuja öitä. Mikä mahtaa olla aivosumun määrä, mikä toimintakyvyn taso?

Valvoessaan patsaita Maia havainnoi näyttelyn kävijöitä, usein tarkemmin kuin kävijät taideteoksia. Vierailijoille tärkeämpää on raportoida näkemästään someen – toisten katseltavaksi. Some tuo tarinaan jälleen yhden valvomisen tason: algoritmit valvovat meitä, ja moni yrittää somen välityksellä valvoa muita.

Sivut kääntyvät, ja hiljalleen lukijan mieleen alkaakin hiipiä epäilyksiä kertojana toimivaa Maiaa kohtaan.

Ajattelin, että elämäni oli nyt yhtä hyvää kuin valittu kuva elämästäni.

Mitä kaikkea valvoneen mieli sumentaa, korostaa, rajaa?

Maisku Myllymäki: Valvoja. WSOY 2024. 302 sivua. Lainasin kirjastosta. Kansi: Anna Makkonen.

Taiteella ja rakkaudella väkivaltaa vastaan – Salman Rushdie: Veitsi

27 sekuntia voi muuttaa elämän, päättää elämän. Niin kauan kesti veitsihyökkäys, jonka kohteeksi kirjailija Salman Rushdie joutui elokuussa 2022 New Yorkin osavaltiossa sijaitsevassa Chautauquassa.

Rushdie oli elänyt uhan alla kauan. 1989 Iranin uskonnollinen johtaja langetti hänelle fatwan ja lupasi rahaa murhasta. Syynä oli romaani Saatanalliset säkeet ja sen islaminvastainen tulkinta. Kirjailija eli vuosia piileskellen Englannissa, mutta ei ollut enää vuosituhannen vaihteen ja Yhdysvaltoihin muuton jälkeen kulkenut varjoissa.

Kaikki meni hyvin, kunnes koitti elokuu 2022 ja julkinen esiintyminen. Hyökkääjä ehti silpoa Rushdien kasvoja ja ruhjoa muutakin vartaloa.

Veitsessä Rushdie kuvaa iskua ja elämäänsä toipilaana. Kehoa tutkitaan, piikitetään ja tyhjennetään. Hengitysputken poisto tuntuu siltä kuin vyötiäisen häntää kiskottaisiin kurkusta.

Tunteet vaihtelevat uupumuksesta hämmästykseen ja tokkuraisuuteen. Vihaa hän ei muista tunteneensa. Suurta kiitollisuutta ja syvää rakkautta huokuvat kirjailijan kuvaukset vaimostaan Elizasta, joka rientää miehensä vierelle tapahtuneen jälkeen.

Kirjassa Rushdie kutsuu hyökkääjää A:ksi, ja kirjailija käy hänen kanssaan kuvitteellisia keskusteluja. Hän ei anna A:lle anteeksi, koska ei halua antaa tälle mitään.

Pöyristyttävää on lukea, että A ei edes ole lukenut Saatanallisia säkeitä paria sivua enempää, vaan oli innoittunut iskuun nettivideoista.

Veitsi ei pelkisty kuntoutusraportiksi, vaan kirjallaan Rushdie käy väkivaltaa vastaan taiteen keinoin. Hänen sanansa ovat veitsenteräviä.

     Taide ei ole ylellisyyttä. Se on ihmisyytemme ytimessä, eikä se vaadi mitään erityistä suojelua, vain oikeuden olla olemassa.
     Se ottaa vastaan vastaväitteet, kritiikin, jopa kieltämisen. Väkivaltaa se ei hyväksy.

Rushdie aikoo jatkaa rakkauden täyteistä elämäänsä, kirjoittaakin, toinen silmä sokeutuneena ja toinen käsi vammautuneena.

76-vuotiaalla Rushdiella on seuraavankin romaanin aihio jo mielessään, mutta sitä ennen hänen oli pakko kirjoittaa pois alta Veitsi eli kaikki mikä hyökkäykseen liittyy.

Kiinnostavien kirjojen listani paisui Veistä lukiessani. Nobelisti Naquib Mahfouz, Martin Amis…Ja onhan noita Paul Austereitakin vielä lukematta, tuorein suomennos ilmestyi juuri. Rushdien Saatanalliset säkeet ja Keskiyön lapset löytyvät omasta hyllystä, ehkä kesällä olisi ainakin toisen vuoro? Piilossa eletyistä vuosistaan Rushdie raportoi muistelmassaa Joseph Anton, joka sekin houkuttaisi kovasti.

Ja ensi syksynä ilmestyy Rushdien Voiton kaupunki, jonka kirjailija sai valmiiksi juuri ennen hyökkäystä. Luettava ei siis lopu!

Helmet 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja.

Salman Rushdie: Veitsi: Mietteitä murhayrityksen jälkeen. Alkuteos Knife: Meditations After an Attempted Murder. 266 s. WSOY 2024. Suom. Maria Lyytinen.

Vastakohtien sukusaaga jatkuu – Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme

Kansi: Martti Ruokonen.

Etälukupiirimme vaikuttui Leila Slimanin Toisten maa -romaanista helmikuussa niin, että päätimme jatkaa heti maaliskuussa trilogian toiseen osaan. Katsokaa kun tanssimme ilmestyi viime vuonna Sampsa Peltosen suomentamana ja keskustelimme siitä eilen. Postauksen kuvassa loikoilee lukupiiriä iltanokosten lomassa salakuunnellut Minttu. 

Tuttujen henkilöhahmojen eli Belhajin perheenjäsenten seuraan Marokon Meknesiin oli luontevaa palata. Kirjan alun henkilöluettelosta olisi saanut apua, jos tauko osien lukemisen välillä olisi ollut pidempi.

Alussa ollaan vuodessa 1968, ja Marokon itsenäistyminen on lähihistoriaa. Poliittinen kuohunta ulottuu myös perheen elämään. 

Ykkösosasta tutulla kerrontatekniikallaan Slimani vaihtaa näkökulmahenkilöä tuon tuosta. Elsassista kotoisin oleva äiti Mathilde jatkaa terveyssisarena paikallisten auttamista ja saa pihalleen kauan haaveilemansa uima-altaan. Isä Amine kehittää perheen maatilaa sinnikkäästi, palkollisia on iso liuta. Hän yrittää vakuuttaa itselleen, että on saavuttanut rikkaudet omalla kovalla työllään, mutta ei pysty pakenemaan totuutta:

Amine ei voisi koskaan olla onnellinen, koska oli tullut varastaneeksi onnen toisilta. - - Hän oli myrkyn syövyttämä, poroporvarillisen omahyväisyyden pöhöttämä. Hän tunsi olevansa kuin veltoksi mehustunut hedelmä.

Mathilde ja Amine jäävät hieman sivuun, sillä huomio on heidän aikuistuvissa lapsissaan. Perheen poika Selim tuntee ulkopuolisuutta eikä koe hänelle pedattua tulevaisuutta omakseen. Hän ajautuu ensin hakemaan rakkautta kielletyltä taholta ja karkaa lopulta hippien luo Essaouiran kaupunkiin ja vielä kauemmas. 

Kiinnostavimmaksi nousevat mielestäni Aichan vaiheet, niistä olisin voinut lukea enemmänkin. Älykkötytär opiskelee lääkäriksi Strasbourgissa ja palaa kotiseudulleen valmistumisen jälkeen. Kulttuurista toiseen hyppääminen ei käy kivuttomasti. Nainen lääkärinä, vieläpä gynekologina on ennenkuulumatonta Marokossa.

Belhajien sukutarinassa syntyy jännitteitä monien vastinparien vuoksi. On islamilainen kulttuuri ja kristinusko, on köyhä maalaisväestö ja rikas eliitti, naisten ja miesten roolit, Eurooppa ja Afrikka. On se puoli elämästä, mikä näytetään ulospäin ja kulissien takaiset tapahtumat. On salaisuuksia ja yhteisesti kerrottuja tarinoita, joiden todenperäisyys on mitä on.

Jotenkin tämän kakkososan lukeminen oli takkuisempaa kuin Toisten maan. Pienessä lukupiirissämme olimme tästä yksimielisiä ja arvelimme vahvan poliittisuuden vaikuttaneen lukukokemukseen. Silti haluamme lukea trilogian päätösosan, kunhan Slimani sen julkaisee ja se suomennetaan. Slimani viljelee kirjan loppupuolella sellaisia täkyjä, ettei tätä trilogiaa keskenkään voi jättää!


Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme. Toisten maa 2. WSOY 2023. 335 s. Suom. Sampsa Peltonen. Alkuteos: Regardez-nous danser (2022). 

Helmet 2024: 9. Kirjassa joku karkaa.

Täyteläinen sukutarinan avaus – Leila Slimani: Toisten maa

Kansi: Martti Ruokonen.

Leila Slimanin Toisten maa aloittaa samannimisen trilogian ja perustuu löyhästi kirjailijan isovanhempien tarinaan. Tämän ensimmäisen osan alaotsikko on Sotaa, sotaa, sotaa.

Kiinnostuin tästä 1940- ja 1950-lukujen Marokkoon sijoittuvasta kirjasta muutama vuosi sitten, kun suomennos ilmestyi, mutta kirjan hengästyttävä alku ei tuolloin innostanut jatkamaan paria sivua pidemmälle. Tiesin, että vielä joskus haluan tähän uppoutua, ja nyt vihdoin oli oikea aika. Valitsimme kirjan etälukupiirimme helmikuun kirjaksi, mikä lisäsi lukuhalujani entisestään.

Päähenkilöksi hahmottuu ranskalaisnainen Mathilde, joka avioituu marokkolaisen Aminen kanssa 19-vuotiaana toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Pariskunta muuttaa miehen isältä peritylle maatilalle Marokon Meknesiin.

Pian Marokkoon muuton jälkeen Mathildelle selviävät uuden kotimaan tavat ja mikä hänen asemansa perheessä ja yhteiskunnassa naisena on. 

Sillä hetkellä hän ymmärsi olevansa muukalainen, vaimo, puoliso, olento muiden armoilla. Amine oli nyt omalla maaperällä, hän saneli säännöt, selitti toimintatavat, piirsi siveyden, häpeän ja soveliaisuuden rajat.

Pettymys on suuri, ja Mathilde ikävöi kotiseuduilleen Elsassiin. Sisarelleen hän sepittää kirjeissään ja vieraillessaan kotiseuduillaan, että Amide on moderni mies ja nerokas maanviljelijä. 

Slimani kuvaa vallankäyttöä raadollisesti. Mies alistaa vaimoaan ja sisartaan, perhe taloudenhoitajaansa. Kertoja valottaa vuorotellen kaikkien henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Eräs lukupiiriläisemme oivallisesti summasi, että tämä kerrontaratkaisu tekee kaikista hahmoista ihmisiä.

Toisten maata lukiessa herää väistämättä monenlaisia tunteita ärtymyksestä turhautumiseen ja jännitykseen. Nauraakin saa.  Kuin varkain opin lukiessani lisää Marokon historiasta ja kolonialismista. Uutta tietoa minulle oli esimerkiksi se, että kaupungissa on eurooppalainen kaupunginosa ja vanhaa kaupunkia kutsutaan medinaksi. Medina-niminen kaupunki oli Mekan tavoin tuttu ennestään, mutta yleisnimeksi en sitä aiemmin ollut yhdistänyt.

Toisten maa on runsas ja täyteläinen perhetarinan avaus. Lukupiirimme päätti yksissä tuumin jatkaa maaliskuussa kakkososan Katsokaa kun tanssimme parissa, koska haluamme tietää, miten henkilöiden elämäntarinat jatkuvat. Minkälaisen polun kulkee perheen viisas tytär Aicha, jota perhetaustansa vuoksi kiusataan koulussa? Jatkaako Mathilde terveyssisaren hommiaan maaseudun naisten ja lasten eduksi? Entä mikä on Aminen sisaren Selman kohtalo?

Jos leppoisa ja lukukokemusta syventävä kirjakeskustelu kiinnostaa, tule mukaan etälukupiiriimme! Helmikuun treffeillä meitä aktiivisia oli mukana neljä, joten joukkoon mahtuu hyvin. Laita minulle viestiä, jos kiinnostuit! Tapaamme kolmen viikon kuluttua, joten lukuaikaa on vielä hyvin.

Helmet 2024: 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo.

Leila Slimani: Toisten maa. WSOY 2021. 325 s. Alkuteos: Le pays des autres. Suom. Lotta Toivanen.

Matkalla manan mailla – Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa

Kansi: Martti Ruokonen.

 

Kun vaimo kuolee yllättäen, miehen elämä seisahtuu. Hän istuu kaksi vuotta terassillaan ja miettii, millaista vainajien puolella on. Arvoitus ei istumalla ja pohtimalla ratkea, vaan on tartuttava toimeen, otettava selvää.

Minun on lopultakin päästävä selville, mitä kuolleet yrittävät minulle kertoa.

Alkaa romaanihenkilö Juha Ruusuvuoren matka tuonpuoleiseen, menneille vuosikymmenille ja -sadoille. Matkakumppaniksi Ruusuvuoren suvun historiaan lähtee Reino, kirjan edetessä puheliaaksi käyvä koira. 

Alun pohdiskelevamman jakson jälkeen tarina ottaa vauhtia ja kierroksia. Lukija kiiruhtaa miehen perässä historiallisesta Helsingistä Hattulaan ja Pohjanmaalle sekä muihin Ruusuvuoren sukuhistorialle merkityksellisiin paikkoihin.

Mies houkuttelee vainajia juttusille ruoalla.

Ei liene nälkäistä vainajaa, jota tirisevä läskisoosi ei saisi alba hulmuten liikkeelle. Kaikki rakastavat hyvää ruokaa, sen himo ja energiaa ylläpitävä voima on niin vahva, että syömisen halun täytyy seurata ihmistä haudan taakse.

Mies tuppautuu tupiin, kämppiin ja koteihin. Niissä hän kohtaa köyhyyttä, nälkää, sukusalaisuuksia, sotatraumoja. Aina välillä jostakin nenään eksyy isän tupakan haju. Kertoja yrittää pitää tarinansa langat käsissään, mutta se ei ole helppoa. Välillä ei-toivotut henkilöt yrittävät puheille. Hauska tyylikeino, joka tuo tarinaan farssin piirteitä. Jotenkin näen tämän näyttämöllä, kun väärän aikakauden haamuja tuupitaan sivuun.

Tähän alkuvuoteen on luettavakseni sattunut useita kirjoja, joissa on keskeisenä ollut koirahahmo. Aino Huilajan Arska ja Sigrid Nunezin Apollo saavat kolmanneksi koplaansa Juha Ruusuvuoren Reinon, tarkkanäköisen kommentoijan, jota nartut välillä vievät sivupoluille.

Keskusteluja vainajien kanssa yhdistelee veijarihengessä autofiktiota, maagista realismia ja sukukronikkaa. Alun pohdiskelevampi ote oli enemmän mieleeni kuin rymyäminen pitkin maata ja kyläteitä haamujen perässä. 

Kirja haastoi minua lukijana: huomasin tuskastuvani lukuisiin otteisiin tilikirjoista, kirjeistä, päiväkirjoista ynnä muista aikalaismateriaaleista. Onko minusta tullut kärsimätön lukija? Ehkä tuntemus on ensioire tästä, tai sitten historiallisia dokumentteja vain oli mukana liikaa. Makukysymys. Niin on myös se, jääkö historiasukelluksesta tarinalla ravittu vai läkähtynyt olo.

Helmet 2024: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024.

Juha Ruusuvuori. Keskusteluja vainajien kanssa. 237 s. WSOY 2024. Lainasin kirjastosta. 

Välähdyksiä ja hengästyttävää sykettä – Zadie Smith: Risteymiä

Tuttavuuteni Zadie Smithin kanssa on edennyt kangerrellen. Kaikki alkoi melko lupaavasti Swing timen kanssa. Siitä parhaiten on jäänyt mieleen ystävyyden kuvaus, samoin venytetty pituus.

Kompastellen sain luettua Kauneudesta muutama vuosi sitten kirjaston lukupiiriä varten, mutta se ei ollut minun kirjani. En kirjoittanut siitä postausta, ja muistiinpanot ovat hävinneet, mutta muistelen, että jokin ärsytti. Ehkä nokkeluus? Olisin halunnut tykätä, mutta en siinä onnistunut.

Suhtaudun Smithiin edelleen kiinnostuneesti, sillä olin mukana valitsemassa tätä Risteymiä-romaania etälukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi. Luoteis-Lontoon hyörinään sijoittuva romaani leikittelee tyyleillä ja kerrontaratkaisuilla. Nyt ei ärsyttänyt kikkailu, vaan levottomuus. En oikein saanut kiinni mistään.

Voisi varmaan sanoa, että Smith onnistuu vangitsemaan värikkään kaupunginosan sykkeen ja urbaanin tunnelman kirjan sivuille? Hektisyys hengästyttää. Lukija joutuu haukkomaan henkeään.

En luultavasti olisi lukenut kirjaa loppuun saakka ilman lukupiiriä. Tästä päästäänkin siihen, miten lukupiiri saa laajentamaan lukemistoa. Kirjasta ei tarvitse tykätä, että syntyisi kiinnostava keskustelu. Myös tuska ja avoimeksi jääneet kysymykset on kiva päästä jakamaan. Ja oma kanta voi hyvin muuttua lukupiirin aikana.

Idea etälukupiiristä syntyi Instagramissa viime vuoden lopulla. Olemme ehtineet tavata tosiammw vasta kerran, ja alkukiinnostuksen jälkeen meitä aktiivisia lukupiiriin osallistujia on aika vähän. Kaipaisimme joukkoomme vielä muutamia lukemisesta ja kirjoista juttelemisesta kiinnostuneita, jotka olisivat valmiita kohtaamaan verkossa noin kerran kuussa. 

Valitsemme kirjat yhdessä, seuraavalla kerralla tiistaina 13.2. juttelemme Leila Slimanin romaanista Toisten maa. Haluaisitko tulla mukaan? Jos kiinnostuit, laita minulle viestiä, niin kerron lisää. Vielä olisi pari viikkoa aikaa lukea kirja. 

Helmet 2024: 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin.

Zadie Smith: Risteymiä. Alkuteos: NW (2012). Suom. Irmeli Ruuska. WSOY 2013. 349 s. Lainasin kirjastosta.

Loppuvuoden lukunautintoja – Karoliina Timonen: Laina & Karolina Ramqvist: Karhunainen

Lainan kannen suunnittelu: Ville Laihonen.
Karhunaisen kansi: Jenni Noponen.

Kirjailijan etunimien lisäksi Karoliina Timosen Lainalla ja Karolina Ramqvistin Karhunaisella on muutakin yhteistä.

📖 Ovat parhaimmillaan keskeytyksettä luettuina. Aloitin molemmat kertaalleen väärään aikaan. Ramqvist-yrityksestä on useampi vuosi, Timosen lainasin ensimmäisen kerran kirjastosta syksyllä heti ilmestymisen jälkeen. Nyt joulun tienoilla tunnelma oli näille sopivan kiireetön.

📖 Leikittelevät historiallisilla faktoilla ja fiktiolla. Timonen rakentaa biofiktiota Lainasta, kirjailija Kalle Päätalon ensimmäisestä vaimosta. Ramqvist kiinnostuu 1500-luvulla eläneestä Marqueritesta, joka hylätään autiolle saarelle vain muutaman ihmisen kanssa, asuu luolassa ja synnyttää siellä lapsen.

📖 Sisältävät omaperäisiä kerronnallisia ratkaisuja. Lainassa tulevaisuuden tunteva ja vihjaileva kertoja heittää lukijalle täkyjä. Toinen tehokeino on runsas toisto. Karhunaisessa kirjailija Ramqvistin oma elämä kietoutuu Marqueriten vaiheisiin. Kirjailijan pakonomainen tutkimustyö luo romaaniin imua, kirjoittamisen kommentointi tuo mukaan metatason. Toisto ja metataso vieraannuttavat, mutta sopivat aiheisiinsa niin, että ovat sittenkin rohkeita ja toimivia ratkaisuja.

📖 Kertovat naisen selviytymisestä. Laina selviää omalla tavallaan nuoruuden tragediastaan, Kallen pettämisistä ja erosta, Marquerite mahdottomista oloista saarelta.

Minkä duon kanssa sainkaan päättää tämän lukuvuoden! Huomenna vielä summailen koko vuotta tilastojen valossa, sillä luvuissa kajastelee mielenkiintoinen yllätys, vaikka ne eivät lukemisessa pääasia olekaan.

 

Karoliina Timonen: Laina. WSOY 2023. 416 s. Lainasin kirjastosta. 

Karolina Ramqvist: Karhunainen. Alkuteos: Björnkvinnan. Suom. Laura Kulmala. Gummerus 2020. 363 s. Lainasin kirjastosta. 

Helmet 2023: 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Mirkka Rekola: Tuoreessa muistissa kevät

Runokirjajoulukalenterini laajentaa tänään kattaustaan aforismeihin. Tuoreessa muistissa kevät: aforistiset kokoelmat on Mirkka Rekolan mietelauseiden tuhti kooste, joka saattaa yksiin kansiin merkittävän aforistikon tuotantoa.

Aforismit, niin Rekolan kuin muidenkin, vaativat runojen tapaan pureksimista, makustelua, uudelleen lukemista. Tämä kirja on yksi niistä, joita kuljettelen kirjastoon ja taas kotiin, kun minulla on aforismin nälkä.

Toisinaan Rekolan oivaltavat ajatelmat ovat vain virkkeen mittaisia. Päivän aforismi on hieman pidempi:

Miten komea talvi tässä maassa, kun ei olisi niin pi-
meä, näkisi. Taskulampun valokiila niin kuin määrit-
täisi tähdistä tämän paikan sijaintia täällä. Keskitai-
vaalla, jossakin, minä sanon, sieltä ajetaan pitkillä va-
loilla.


Proosarunon kaltaisessa aforismissa toistuu pronomini tämä, mikä talvisen maiseman lisäksi kiinnitti minut näihin riveihin.

Minulla on tämään läheinen suhde, sillä kirjoitin siitä aikanaan graduni. Pohdin tämä-pronominin viittaussuhteita tutkielmassani, joka on saanut pölyttyä kirjahyllyssäni reilun vuosikymmenen. Aiheeseen en ole sittemmin palannut, mutta pronominin pöyhiminen jätti jälkensä. Tämä pistää silmään.

Aforismi saa kysymään, emmekö suomalaisina aina huomaa talvemme hienoutta. Etelämpää saapuville turisteille kinokset, revontulet ja pakkaslukemat ovat eksoottisia, mutta ehkä sitä hankien keskellä turtuu "tämän paikan" talven kauneuteen.

Luen aforismista kehotusta pysähtyä, katsoa oman ympäristönsä yksityiskohtia. Kun lumityöt puuduttavat talven pimeimpinä viikkoina, annan toisinaan talonkulman reaktiovalon sammua ja tähyän taivaanlaelle. Vain pimeässä voi nähdä tähdet kunnolla, onnekkain tähdenlennonkin.

Keinovalot auttavat paikallistamaan toisia ihmisiä pimeydessä. Koiranulkoiluttajat ja muut iltalenkkeilijät täällä taajaman ulkopuolella ovat liikkuvia valopisteitä otsalamppuineen. Nelijalkaiset punaisia, sinisiä, vihreitä tähdenlentoja.

Mirkka Rekola: Tuoreessa muistissa kevät. WSOY 2009 (4. painos). 265 s. Lainasin kirjastosta.