Pimeiden ruutujen aikaan – Don DeLillo: Hiljaisuus

Kansi: Markko Taina.

Tammi 2022. 99 s. 

Alkuteos The Silence. Suom. Helene Bützow. 

Oma arvioni: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Lukurauhan päivä on kääntynyt iltaan, ja päivän kirjaksi valitsin Don DeLillon Hiljaisuuden.

Hiljaisuus on nopealukuinen dystopia, jossa maailma nyrjähtää eräänä helmikuisena sunnuntaina. On Supersunday eli Super Bowl -ilta, ja kymmenet miljoonat katsojat ovat kerääntyneet televisioidensa ääreen seuraamaan amerikkalaisen jalkapallon loppuottelua. Yhtäkkiä ruudut pimenevät, koska tietoliikenneyhteydet ovat lakanneet toimimasta.

Lentokoneet tekevät pakkolaskuja, kryptovaluutat lakkaavat olemasta, mikromuovi taas ei katoa minnekään. Kaikki ei olekaan klikkauksen päässä, etäisyyksistä tulee valtavia. Enää ei lennellä noin vain mantereelta toiselle, ja yhteydenpito esimerkiksi toisissa osavaltioissa asuviin läheisiin hankaloituu huomattavasti.

Romahdus kilpistyy mustiin ruutuihin:

Muina, enemmän tai vähemmän normaaleina aikoina osa ihmisistä tuijottaa aina puhelintaan, aamulla, keskipäivällä, illalla, keskellä jalkakäytävää, ohikulkijoita huomaamatta, laitteen vangitsemina, hypnotisoimina, ahmaisemina, tai he tulevat häntä kohti ja väistävät sitten, mutta nyt digitaaliaddiktit eivät voi tehdä sitä, puhelimet ovat kiinni, kaikki on kiinni kiinni kiinni.

Romaania voi lukea kommenttina ihmisen toimille, maapallon tuhoamiselle ja riippuvuudelle teknologiasta. DeLillo maalailee nykyihmisen kauhuskenaarion ja kysyy: ”Mitä nähtävää, kuultavaa, tunnettavaa meille jää?” Tähän tekisi mieli vastata, että pimeät ruudut jättäisivät tilaa mielikuvitukselle, ihmisten kohtaamiselle, hiljaisuuden kokemiselle. Ja lukemiselle! Mutta mitä kaikkea ne veisivätkään mennessään...

Pieni kirja herättelee, mutta jäi minulle jotenkin etäiseksi. Etäännyttäminen on toisaalta kirjan teemaan sopiva tehokeino, joka alleviivaa ihmisen pienuutta.

Helmet-lukuhaaste 2022: 4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Kansi: Sanna Mander.

Schildts & Söderströms 2018. 303 s.
Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (2017).
Suom. Outi Menna.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Johannes Anyurun August-palkittu romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin on tummasävyinen dystopia tulevaisuuden Ruotsista, josta on tullut pelon ja muukalaisvihan läpäisemä yhteiskunta. Anyuru rakentaa painavista ja ajankohtaisista aiheista monisyisen romaanin, joka ei päästä lukijaa helpolla.

Kaikki lähtee liikkeelle göteborgilaisessa sarjakuvakaupassa tapahtuvasta terrori-iskusta. Daeshin eli Isisin lipun alla toimiva terroristikolmikko toteuttaa väkivaltaisen hyökkäyksen tilaisuuteen, jossa puhutaan muslimeja käsittelevästä pilapiirroskirjasta. Syntyy panttivankitilanne, jonka lopputulemana pommiliivein varustautuneista nuorista tekijöistä vain Nour selviää hengissä, Hamad ja Amin saavat surmansa.

Iskusta selvinnyt Nour on nuori nainen, joka alkaa jo iskun aikana kokea erikoisia tuntemuksia. Tämä on tapahtunut aiemmin, eikä hän ole se, joksi häntä luullaan. Häntä kutsutaan Nouriksi, mutta se ei ole hänen oikea nimensä. Parin vuoden kuluttua iskusta eräs kirjailija alkaa vierailla naisen luona oikeuspsykiatrisella osastolla ja saa tältä tekstejä luettavakseen. Kirjailija itsekin on muslimi ja haluaa selvittää, kuka nainen todella on, mitä on tapahtunut. Nainen nimittäin kertoo tulevansa tulevaisuudesta.

Romaani etenee kahdella aikatasolla. Kirjailija kertoo nykyhetkestä, Nouriksi kutsutun naisen tarina sijoittuu noin viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Tulevaisuuden Ruotsissa muslimina eläminen on lähes mahdotonta, koska sarjakuvakaupan isku on johtanut islamofobian yleistymiseen. Kirjailija alkaa harkita maastamuuttoa, koska naisen hahmottelema tulevaisuudenkuva on lohduton.

Kirjoitan sinulle joka et vielä tiedä, että hulluudesta tulee aina lopulta normaalia ja normaalista hullua.

Tulevaisuudessa kaikkien tulee allekirjoittaa vuosittain kansalaissopimus, tai muuten henkilö luokitellaan valtion viholliseksi. Vihollisia etsitään jatkuvilla passitarkastuksilla, ja sopimuksesta kieltäytyjät siivotaan eristetylle alueelle.  Uskonnolliset vaatteet ja ideologiset symbolit on kielletty: näitä käyttävät joutuvat entistä huonompiin oloihin ja tarkemmin vartioiduiksi. Muslimeille pakkosyötetään sianlihaa, ja he joutuvat integraation nimissä piirtämään pilakuvia omasta uskonnostaan.

Tulevaisuuteen kurottava tarina yhdistelee mielenkiintoisesti mielikuvituksellisia elementtejä todellisiin, tunnistettaviin asioihin. Tarinassa on kaikuja niin Guantanamon vankileireiltä, Abu Ghraibin kidutuksista kuin Charlie Hebdon iskusta. Dystooppinen tulevaisuuden kuvaus on synkkä, pelottavakin, mutta valitettavasti mahdollisen oloinen.

Lukiessani mieleeni nousi liuta kysymyksiä, joista osaan kirja vastaa, osa jää lukijan vastattaviksi.  Mikä ajoi nuoret tekoon? Mistä radikalisoituminen sai alkunsa? Ovatko tulevaisuuskuvitelmat vain skitsofreenisiä harhoja? Miten tällaisen tulevaisuuden voi estää?

Kirja jätti minulle hieman epämääräisen tunteen. Vaikka eri aikatasoja oli periaatteessa helppo seurata ja luin kirjaa tiiviisti, tuntui kuin eksyisin tarinan tasoihin, mutkiin ja käänteisiin. Olin koko ajan epävarmoilla vesillä. Tämä kirja voisi toimia hyvin lukupiirikirjana, sillä avointen kysymysten ja tulkintamahdollisuuksien vuoksi keskusteltavaa varmasti riittäisi.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on ruotsalaisen Johannes Anyurun toinen suomennettu romaani. Anyuru on  kirjoittanut Ugandassa syntyneen isänsä tarinan romaanissaan Myrsky nousee paratiisista, joka suomennettiin neljä vuotta sitten. Kirja menee ehdottomasti lukulistalleni. Johannes Anyuru nousee Helsinki Lit -kirjallisuusfestareilla lavalle Kjell Westön kanssa perjantaina 25.5. Mielenkiinnolla odotan keskustelua tästä kirjasta!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Anyurun kirjan kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

Cormac McCarthy: Tie (2006)

Alkuteos: The Road.

Suomentaja: Kaijamari Sivill (2008).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 245.

Oma arvio 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Cormac McCarthyn rujo ja pimeä Tie sijoittuu tulevaisuuteen. Maailma on tuhoutunut lähes täysin: jäljellä on enää muutamia ihmisiä ja infrastruktuuristakin vain rippeet. Kaikki muut ihmiset ovat lähtökohtaisesti vihollisia, eli aina täytyy epäillä, aikooko kohtaamasi ihmisraunio ryöstää tai tappaa sinut. Myös kannibalismi on yleistä.

Kirjassa seurataan isän ja pojan vaellusta tuhkan ja romun keskellä. He kulkevat tiellä, koska sitä pitkin on helpompi työntää ostoskärryjä, jossa on heidän koko omaisuutensa. Välillä sekin pitää hylätä ja sännätä piiloon, jos joku ilmestyy näköpiiriin. Suuntana on etelä, koska heillä ei juuri ole varusteita taistella pakkasta ja lunta vastaan.

Perustarpeiden tyydyttäminen on elämän keskeisin sisältö. Kun on vatsa täynnä ruokaa, yllä puhtaat vaatteet, jokin lämmönlähde pitämässä kylmän loitolla ja toinen ihminen vieressä, niin silloin uskaltaa ja voi nukkua yönsä hyvin. Näin onnellisesti voi käydä vain, jos sattuu löytämään hylätyn asumuksen, jota ei vielä ole ryövätty tyhjäksi.

Pelon ja hävityksen keskellä isällä ja pojalla on  jäljellä ripaus toivoa ja keskinäinen suhteensa. Tuo pieni toivonkipinä on ainoa isää ja poikaa liikkeessä pitävä voima. Isä toivoo, että poika saisi vielä joskus jotakin parempaa. Poika puolestaan luottaa isän sanaan, sillä se on kaikki, mitä hänellä on.

Hänellä oli taskussa kourallinen kankaanpalaan kietaistuja kuivia rusinoita ja puoliltapäivin he istuivat tienpenkan kuivuneessa ruohossa ja söivät ne. Poika katsoi häntä. Siinä oli kaikki mitä meillä on, eikö niin?
Niin
Kuollaanko me nyt?
Ei.
Mitä me nyt tehdään?
Juodaan vähän vettä. Sitten jatketaan tietä eteenpäin.
Okei.

McCarthyn vähäeleinen kerronta ja sen luoma ainutkertainen tunnelma jäivät mieleeni elämään vielä päiviksi lukemisen jälkeen. Aion jatkaa kirjailijan muun tuotannon parissa vielä joskus, mutta pidän pientä taukoa. Näin väkevää ei voi lukea liikaa, sillä helposti käy niin, että mikään muu kirja ei hetkeen maistu miltään.

Kirjasta tehty elokuva esitettiin televisiossa tässä jokunen viikko sitten, mutta jätin sen suosiolla väliin. Kirjan tunnelma oli niin ahdistava ja lohduton, että en halunnut kokea sitä visuaalisesti. Ja toisaalta halusin pitää kiinni mielikuvitukseni maisemasta, joka kirjaa lukiessa syntyi.

Tie on tehnyt vaikutuksen myös muihin kirjabloggaajiin – vilkaise vaikkapa Morren, marjiksen tai Jorin teksti kirjasta.

José Saramago: Kertomus sokeudesta (1995)

Alkuteos: Ensaio sobre a Cegueira.

Suomennos: Erkki Kirjalainen (1997).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 372.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Saramago pääsi yllättämään positiivisesti. Olin uusinut kirjaston kirjaa jo monet kerrat ja lykännyt kuivakan oloisen kirjan lukemista kuukausia. Kuinka hauskaa olikaan taas olla väärässä: Kertomus sokeudesta on kekseliäs, ravisuttava ja jouhevasti etenevä kirja.

Tarinan keskiössä ovat eräs silmälääkäri ja hänen vaimonsa. Silmälääkärin vastaanotolle tulee potilaaksi mies, joka on yllättäen menettänyt näkönsä: hän "näkee" enää vain valkoista. Seuraavassa katkelmassa lääkäri kohtaa ensimmäisen sokean. Tekstipätkästä näkyy Saramagon myös omaleimainen tapa merkitä dialogia, joka pakottaa lukijan pysymään tarkkaavaisena:

Lääkäri kysyi, Eikö teille ole koskaan ennen sattunut näin, siis tällaista kuin nyt tai muuta vastaavaa, Ei koskaan, enkä minä tarvitse edes silmälaseja, Ja sanoitte että se kävi aivan yhtäkkiä, Niin juuri, Kuin valo olisi sammunut, Ei vaan niin kuin valo olisi syttynyt, Oletteko viime päivinä huomannut näössänne jotain poikkeavaa, En ollenkaan, Onko teidän suvussanne nyt tai joskus esiintynyt sokeutta - - 

Lääkäri on kummissaan tällaisesta sokeudesta, sillä yleensä näkönsä menettäneet vaipuvat pimeyteen. Pian lääkäri sokeutuu itsekin. Yhtäkkiä sokeutuneita ihmisiä on kymmeniä, sitten satoja. Epidemia leviää. Hallitus yrittää saada tilanteen haltuun eristämällä sokeat ja heidän kanssa tekemisissä olleet laitoksiin.

Silmälääkäri ja lääkärin vaimo viedään eritystilana toimivaan vanhaan mielisairaalaan, johon aletaan koota sairastuneita. Lääkärin vaimo ei ole menettänyt näköään, vaan hän vain teeskentelee sokeaa päästäkseen miehensä mukaan. Heidän ympärilleen rakentuu pieni tiivis joukkio, joka pitää yhtä oudossa ympäristössä. Meno villiintyy ja käy sitä eläimellisemmäksi, mitä enemmän tiloihin pakataan ihmisiä ja mitä kauemmin he siellä ovat. 

Saramagon teos on dystopiakuvaus, jossa yhteiskunta joutuu reagoimaan vakavaan ja tuntemattomaan uhkaan. Ja miten käykään yhteiskunnan, kun epidemia on levinnyt kaikkialle... Saramagon hurja visio ei sijotu kauas tulevaisuuteen, minkä vuoksi se tuntuu niin aidolta, jotenkin mahdolliselta. Tarina kulkee sikäli yleisellä tasolla, että henkilöillä ei ole nimiä, on vain "lääkärin vaimo", "ensimmäinen sokea", "tummalasinen tyttö" jne. Myöskään tapahtumapaikkaa ei mainita, eikä Saramago tarkenna, kuinka laajaa maantieteellistä aluetta valkotauti koskettaa. Näin voisi käydä missä vain.

Lukija ei välty puistatuksilta. Ruumiit ja ulosteet haisevat, ihmiskehoja peittää likakerros, valtapelissä aseena käytetään joukkoraiskauksia. Lopulta eläimellisyyden ja ihmisyyden rajat häilyvät niin, että minusta käväistään jo kauhun puolella. Yököttää. Lukija näkee kaiken kuten lääkärin vaimo, halusi tai ei.

Teos käsittelee toiseuden ja tuntemattoman pelkoa: sokeutuvat pyritään eristämään kuten esimerkiksi aidsiin sairastuneet 1980-luvulla. Kaikilla on koko ajan pelko joutua itsekin toiselle puolelle: sokeutumisen syitä ei tiedetä. Siinä missä kirjan voi tulkita kommentiksi ihmisten välinpitämättömyydestä ja ihmisluonnon raadollisuudesta, se samalla pohtii muun muassa kertomista:

Kun silminnäkijöitä ei ollut, ja jos olisikin ollut, ei ainakaan voida olettaa että juuri heidät olisi kutsuttu tähän varta vasten selostamaan meille mitä oli tapahtunut, silloin on ymmärrettävää että joku kysyy, miten on mahdollista tietää että kaikki kävi juuri näin eikä jollain muulla tavoin, mutta siihen täytyy vain vastata että kaikki kertomukset ovat samanlaisia kuin kuvaukset maailman luomisesta, kukaan ei ollut paikalla, kukaan ei ollut näkemässä, mutta jokainen tietää mitä tapahtui.

Kirjaa googleilemalla huomasin, että kirjan pohjalta on tehty elokuva. Ensimmäinen ajatukseni oli että apua, sitä en ainakaan haluaisi nähdä! Sen sijaan lisää Saramagoa voisin lukea, niin suuren vaikutuksen kirja teki.

Arvelen, että vielä vuosi tai pari sitten olisin kokenut Saramagon kirjoitustyylin rasittavana. Mitä kauemmas taakse suomen opinnot jäävät, sitä vapaammin osaan suhtautua kieliopin sääntöihin ja nauttia niillä leikittelevästä tekstistä. Muista bloggaajista esimerkiksi Morre kompasteli Saramagon kieliopin kanssa, kun taas Satu nautiskeli Saramagon kielen vietävänä.

Musta neula Saramagon kotimaan kohdalla.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Matkijanärhi (2010)

Alkuteos: Mockingjay.

Suomentaja: Helene Bützow (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 362.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kannen kuva: Tim O'Brien.

Nälkäpeli-trilogian kaksi ensimmäistä osaa luin ahmien, vaikka väkivalta ja lerput juonenkäänteet paikoitellen puistattivat ja ärsyttivätkin. Tekstit löydät täältä: Nälkäpeli ja Nälkäpeli: Vihan liekit. Tämä päätösosa ei mielestäni yllä edellisten tasolle: se ei ole kannen lupausten mukainen huipennus vaan pikemminkin lässähdys.

Matkijanärhessä ei olla enää Nälkäpeli-areenalla. Peli on muuttunut sodaksi Capitolin ja kapinallisten Vyöhykkeiden välille. Katnissin kotivyöhyke on tuhottu, ja sen asukkaista osa on onnistuttu evakuoimaan Vyöhykkeelle 13, jossa asutaan maan alla tiukan valvontajärjestelmän alaisina. Katnissin johtamat kapinalliset pyrkivät murtamaan Capitolin vallan.

Väkivallan määrä on kasvanut trilogiassa kirja kirjalta ja saa huipennuksensa päätösosassa. Sota jos mikä kun on silmitöntä tappamista. Ruumiskasoja siellä, joukkotuho tuolla. Puistattaa.

Mielenkiintoni siis hiipui loppua kohden. Viemärimutantit olivat hieman liikaa tälle fantasiaa vieroksuvalle lukijalle, ja kaiken "kruunasi" epilogi, jota ilman loppu olisi ollut siedettävä. Uteliaisuuttani en edes harkinnut jättäväni kirjaa kesken, sillä pakkohan tarina oli saada päätökseen.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Vihan liekit (2009)

Alkuteos: Catching Fire.

Suomentaja: Helene Bützow (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 412.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Nälkäpelin kakkososassa on paljon trilogian aloitusosasta tuttua: koukuttava juoni, jännitystä nostattavaa tunnelmaa ja ihmissuhdepyöritystä. Kirja on ykkösosan tavoin varsinainen lukusukkula, ja luin sen yhdeltä istumalta.

Edellisessä kirjassa Nälkäpelin voittajiksi selviytyneet Katniss ja Peeta joutuvat lähtemään kaikki Vyöhykkeet kattavalle voittajakiertueelle. Katnissin toiminta koko kansalle televisioidussa Nälkäpelissä on lietsonut kapinaa Vyöhykkeillä, ja presidentti Snow pyrkii paikkaamaan tilannetta painostamalla Katnissia toimimaan kiertueella Capitolin toiveiden mukaisesti. Tiedossa on myös entistä hurjempi versio Nälkäpelistä: joka 25. vuosi osallistujat valitaan aiempien voittajien joukosta.

Katnissin sisupussiluonne nousee jälleen merkitsevään rooliin. Itsepäinen ja tarmokas nuori nainen ei pysty toimimaan vastoin luontoaan, vaikka seuraukset eivät olisikaan välttämättä mieluisia. Vahva sankaritar epäröi ainoastaan ihmissuhteissa: kolmiodraaman miesosapuolet Gale ja Peeta saavat tyytyä epäjohdonmukaiseen kohteluun.

Tässä kakkososassa väkivalta tulee enemmän iholle kuin edeltävässä kirjassa. Nälkäpelin perusajatushan on ahdistava ja lamauttava: tapa tai tule tapetuksi. Kuolemasta ja tappamisesta tehdään viihdettä, mikä on sairasta. Välillä lukiessani mietin, pitäisikö heittää koko kirja menemään, mutta jatkoin kuitenkin loppuun saakka.

Nälkäpeliä tuleekin lukea genrensä edustajana. Nuortenkirjoille nykyisin tyypilliset lohduttomat dystopiat tarjoavat mahdollisuuden ajatusleikkiin: mitä jos? Olen sitä mieltä, että Nälkäpeli sopii ajanvietelukemiseksi myös aikuisille, kunhan ei ota lukemaansa liian vakavasti.

Aion lukea trilogian päätösosan ennen kuin katson kirjoista tehdyt elokuvat. Haluan pitää kiinni omista mielikuvistani vielä viimeisen kirjan ajan.

Siri Kolu: PI: Pelko ihmisessä (2013)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 283.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: Arvostelukappale.

Kansi: Safa Hovinen.

Pelko ihmisessä on dystopiaromaani: maailmassa on levinnyt PI-virus eli P-influenssa, joka levittää pelkoa ihmisten keskuudessa. Sairastuneet eristetään yhteiskunnasta, ja myös heidän läheisensä joutuvat koville. PI-virus alkaa näkyä tartunnan saaneessa siten, että hänen aistinsa herkistyvät, hänestä tulee fyysisempi ja hänelle alkaa kehittyä jonkinlainen erityistaito. Sairastuneet saavat siis pikkuhiljaa eläimellisiä piirteitä.

Pilvi on 16-vuotias tyttö, joka on päättänyt vapaaehtoisesti ilmoittautua sairastuneeksi. Niinpä hänet kuljetetaan muiden sairastuneiden mukana yhteen Luolista, jossa eristetyt yrittävät selviytyä vähillä elintarvikkeilla ilman mukavuuksia tai yhteyksiä ulkomaailmaan.

Mitä voi tehdä, jos on rajattomasti aikaa? Kun ei voi mennä minnekään. Kun ei voi odottaa mitään: teeveen uutta elokuvaa, konserttia, uuden kahvilan avaamista. Edes myöhässä olevia kirjoja ei voi palauttaa.

Kertojina toimivat Pilvin lisäksi hänen veljensä ja entinen poikaystävänsä. Tarina valottuu siis kolmelta eri kantilta. Välillä menin sekaisin siinä, kumpi poika onkaan äänessä, vaikka luvut on nimetty kertojan mukaan. Pilvin kertojajaksot ovat minusta toimivampia kuin poikien, ja Pilvi on kolmesta kertojasta ainoa, joka ei ärsytä.

Lukijana vieroksun usein puhekielen käyttöä, mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Kolu on käyttänyt nuorten kieltä minun makuuni uskottavasti. Vähän kyllä kohottelin kulmiani englannin ja suomen sekoittamiselle, mutta toisaalta, sellaista kieltä nuoret monesti käyttävät.

Luolan ahdistavassa ilmapiirissä voimia antaa musiikki. Luolassa kaikuvat usein kappaleet West Side Storysta, ja musiikki on mukana ilon ja surun hetkissä. Kappaleiden tapailu on lukemisen ja tarinoiden kerronnan rinnalla hyvää ajanvietettä puuduttavassa Luola-arjessa.

Kiehtovinta kirjassa on minusta eristetyn yhteisön elämän kuvaus. Salamyhkäisyys, kuppikunnat ja sairastuneiden uudet oireet tiivistävät tunnelmaa.

Hieman petyin lopussa, kun niin monet asiat jäivät ilmaan. Jatko-osa tai -osia on siis ilmeisesti tulossa. Jos vertaan Pelkoa ihmisessä blogiaikana lukemiini dystopiatarinoihin Nälkäpeliin ja Teemestarin kirjaan, niin niiden rinnalla tämä hieman kalpenee. Vaikka en ole scifikirjojen ystävä, niin luin Kolun romaania ilolla.